XXIX.
ROHKEA HYPPÄYS.
Saapuessaan tasangon toiseen reunaan tuli Alleyne hiukan levottomaksi, sillä hän huomasi alapuolellaan laajan metsän ulottuvan niin kauas kuin silmä kantoi. Ainoastaan pohjoisessa päin saattoi nähdä aukeaa maata, ja sinne päästäkseen oli hänen kierrettävä samaa tietä takaisin, suoraan vainoojiaan kohti. Hän päätti ennen tunkeutua tuohon melkein jalkainsa alla olevaan synkkään metsään.
Tämä päätös osoittautui onnettomaksi, sillä intiaanit huomasivat hänen tarkoituksensa ja hajautuivat heti oikealle estämään häntä. Jack katsahti nopeasti ympärilleen ja kääntyi vasemmalle ajatellen, että sieltä voisi yhtä hyvin päästä alas metsikköön, sillä hänen silmänsä keksivät siellä jonkunlaisen alaspäin viettävän kallionkielekkeen. Hetkeäkään hukkaamatta kiiruhti hän tuota tasangon viimeistä sopukkaa kohti intiaanein seuratessa hänen kintereillään. Heidän kiljuntansa oli riemuitsevampi kuin milloinkaan ennen.
Se oli hyvin ymmärrettävää, sillä saavuttuaan tuon kaitaisen sopukan perille huomasi Jack olevansa saarroksissa. Ylätasangon rinteet viettivät kaikkialla loivasti alaspäin, mutta tällä paikalla putous oli melkein kohtisuora. Katsahtaen nopeasti molemmille sivuilleen huomasi Jack asianlaidan olevan saman, ja takana tulevien intiaanein riemuitsevista huudoista päättäen pitivät he häntä varmana saaliinaan.
Mutta englantilainen ei aikonut antautua tullakseen kuoliaaksi kidutetuksi. Hänen ensimmäinen aikeensa oli yrittää murtautua takaisin, mutta kahdenkymmenen intiaanin lisäksi, jotka sulkien paluutien olivat jo aivan hänen takanaan, oli tullut vielä kaksitoista. Perääntyminen oli siis mahdotonta.
Hetken pysyi Alleyne paikoillaan vihollisiinsa päin kääntyneenä aikoen myydä henkensä kalliisti, mutta huomatessaan, että viholliset olivat päättäneet vangita hänet, mitä hän oli yhtä lujasti päättänyt välttää, hän kääntyi äkkiä ympäri ja ratsasti kallion reunaa kohti.
Intiaanit huusivat pilkallisia sanoja hänelle ja seurasivat häntä aivan kintereillä ollen varmat siitä, ettei hän pääsisi pakenemaan, sillä he eivät voineet uneksiakaan, että hän todellakin uskaltaisi yrittää hyppyä jyrkänteeltä.
Kuvitelkaa siis heidän hämmästystään ja kauhistustaan, kun he näkivät hevosen miehineen katoavan reunalta ja kuulivat heidän putoavan alapuolella olevaan laaksoon!
Asian laita oli niin, että kuolema itsessään ei todellakaan peloittanut Alleynea niin paljon kuin pitkällinen ja tuskallinen rääkkäys kidutuspaalussa. Hyppäyksessäkin hän saattoi menettää henkensä, mutta se oli ainoa varma keino välttää vangiksi joutumista ja kidutusta. Siinä oli myös ainoa pakoon pääsyn mahdollisuus, vaikkakin se oli hyvin pieni.
Tuo nuori sotilas uskoi itsensä Jumalan huomaan ja kannusti hevosensa reunaa kohti semmoisessa paikassa, jossa putous näytti hiukan loivemmalta. Jyrkänne oli noin kaksisataa jalkaa korkea ja siinä ei ollut mitään lujaa jalansijaa, vaan ainoastaan irtonaisia kiviä, hiekkaa ja siellä täällä joku ruohomätäs. Ratsastajan taitavasti ohjaamana ja hänen äänensä rohkaisemana ei tuo jalo hevonen perääntynyt. Puolittain hyppien ja puolittain liukuen se tuli rinnettä alas ja irroittaen kiviä ja hiekkaa se syöksyi lähellä kukkulan juurta kasvavan viidakon läpi ja saapui laakson pohjaan todellisessa hiekka- ja kiviryöpyssä.
Jack oli niin piesty, revitty ja melkein hiekan tukahduttama, että hän tuskin tiesi, oliko hän loukkaantunut vai ei. Viidakon pensaat olivat melkein irroittaneet hänet satulasta, ja hän istui värisevän hevosensa selässä kykenemättä ryhtymään mihinkään. Vihdoin hän muisti tilanteen, ja selvittyään täydellisesti putouksen vaikutuksista hän kiiruhti jatkamaan pakoaan.
Tuo jalo eläin ei ollut onneksi saanut mitään vakavampaa vammaa, ja vaikka se oli tuon hirvittävän putouksen vaikutuksesta yhtä säikähtynyt ja huumaantunut kuin herransakin, niin se pian tointui; ja tuo ihmeellinen Rhona riensi jälleen tuulispäänä eteenpäin. Tihenevä metsä hidastutti pian kulkua ja Rhona kerkesi täydelleen tointua, ennenkuin saavuttiin aukealle jälleen.
Mutta hänen ei tarvinnut enää ponnistaa voimiaan uuteen koetukseen, sillä nuo hämmästyneet ja taikauskoiset intiaanit olivat luopuneet takaa-ajosta. Kun he näkivät Jackin äkkiä ilmestyvän tasangolle alhaalla ja kiitävän nopeasti tiehensä, niin he luulivat olevansa tekemisissä noitakeinojen kanssa ja jättivät hänet rauhaan. Jack ei kuitenkaan aavistanut tätä mielenmuutosta, vaan hän ratsasti pitkät matkat, ennenkuin hän viimein uskalsi pysähtyä lepäämään ja syömään jäljellä olevaa evästään. Rhona sammutti janonsa kirkkaassa purossa ja söi ahnaasti lähellä kasvavaa ruohoa.
Myöhemmin päivällä jatkaessaan matkaansa ilostui Jack suuresti tullessaan leveälle tielle, joka epäilemättä johdatti jollekin uudisasutukselle, ehkä juuri Harrodsburgiin, kuten Jack toivoi. Hän lähti siis ratsastamaan sitä myöten ja kulki aivan pimeään saakka, jolloin hän pysähtyi yöksi erääseen pieneen leppämetsikköön lähelle tietä. Hän oli varma siitä, että hän oli jättänyt vainoojat kauaksi jälkeensä, ja kun hän oli hyvin uupunut ja uninen, niin hän laskeutui pitkälleen nukkumaan ryhtymättä muihin varokeinoihin kuin että pujotti Rhonan suitset käsivartensa ympärille, jolloin Rhona hänet heti herättäisi, kun jokin saattoi sen levottomaksi. Sitten hän nukahti, mutta hän ei tiennyt sanoa kuinka kauan hän oli nukkunut, kun hän heräsi siihen, että tamma korskui ja pureksi kuolaimiaan.
Oli täysi päivä ja Jack hyppäsi ylös tarkastaen sukkelaan ympäristöä. Lehto näytti rauhalliselta, mutta etempää kuului askelia. Hän katsahti tasangolle ja näki kauhukseen suuren intiaanijoukon lähestyvän. He marssivat tietä pitkin samaan suuntaan kuin hänenkin piti mennä, ja toivoen heidän menevän ohi häntä näkemättä palasi Jack takaisin leppien suojaan ja pani kätensä Rhonan sierainten päälle estääkseen sitä hirnumasta. Hänen varokeinonsa oli valitettavasti turha. Joukon johtaja, joka oli ainoa ratsumies, oli ilmeisesti kuullut hevosen korskahtelun tahi oli huomannut sen viimeöiset jäljet, koska hän lehdon kohdalle tultuaan kääntyi vasemmalle ja nelisti sitä kohti. Alleyne oli melkein aseeton, sillä hänen rihlakkonsa oli särkynyt tuossa hirvittävässä hyppäyksessä, ja nähdessään miehen tulevan lehtoa kohti, hyppäsi hän heti satulaan aikoen ratsastaa tiehensä vastapäiselle suunnalle ja pyrkiä Harrodsburgiin, joka ei voinut olla kaukana. Hän ei ajatellut ainoastaan omaa turvallisuuttaan, vaan hän tahtoi päästä perille voidakseen ajoissa hälyyttää varustuksen asukkaat, sillä hän uskoi varmasti, että intiaanit olivat sotaretkellä ja aikoivat hyökätä uudisasutuksen kimppuun. Mutta ennenkuin hän kerkesi selvitä pensaikosta, kuuli hän tuon tuntemattoman ratsastajan huutavan hyvällä englannin kielellä:
»Seis! Älkää paetko, me olemme ystäviä!»
Kuullessaan nämä sanat hän nopeasti pysähtyi, sillä hänen ylpeytensä heräsi. Hän ei ollut milloinkaan pelännyt yhtä vihollista ja kaikkein vähimmin luuloteltua. Kääntyen ympäri huomasi tuo nuori englantilainen äkkiä, että tulija ei ollutkaan intiaani. Hän oli valkoihoinen, mutta intiaanin asussa, ja hänen olemuksensa ei ollut ollenkaan miellyttävä. Hänen silmänsä olivat pistävät ja viekkaat, ja julma ja kostonhimoinen ilme väijyi hänen suupielissään. Hänellä oli käskemään tottuneen miehen käytös, joskin jotensakin julkea, eikä hän näyttänyt pelkäävän mitään.
»Olen pahoillani, että luulin teitä intiaaniksi, mutta hermoni ovat vielä kovin jännityksissä. Eilen, tähän aikaan, intiaanit tappoivat oppaani ja minä pääsin vaivoin pakoon», sanoi Alleyne.
»Vai niin! Puheenne ilmaisee, että olette englantilainen, ettekä amerikkalainen. Mistä tulette ja minne matka?» kysyi toinen katsoen häneen tutkivasti.
»Tulen Nashborosta ja menen Harrodsburgiin», vastasi Jack katsoen yhtä tiukasti takaisin.
»Mikä maanvaiva te olette!» huudahti mies melkein raivoisasti, mutta hilliten itsensä hän lisäsi äkisti: »No sepä oli hauskaa. Sittenhän voimme matkustaa yhdessä!»
»Enpä tiedä», vastasi Jack, jota miehen äänensävy ei miellyttänyt ja jonka aikeita hän epäili. »Minulla on niukalti aikaa, ja teidän miehenne ovat jalkaisin, kuten näen.»
»Vai et tiedä, kukonpoikanen!» kuului ivallinen vastaus. »Sitten kai minun on opetettava sinulle hiukan järkeä!»
Ja salamannopeasti tuo roisto heitti pyssyn olkapäätään vasten ja uhkasi ampua, ellei Alleyne hyvällä lähtisi rauhallisesti hänen mukaansa.
Nuori sotilas ei kadottanut mielenmalttiaan, vaikka tämä vihamielinen teko oli kokonaan saattanut hänet ymmälle. Vastustus olisi luonnollisesti voinut käydä aivan turmiolliseksi ja Alleyne näki parhaaksi taipua miehen vaatimuksiin. Mutta kiinnittäen katseensa tiukasti vangitsijaansa sanoi hän melkein kylmästi:
»Koska olen nyt joutunut armoillenne, niin minun kai täytyy totella käskyänne. Epäilemättä luulette minua joksikin englantilaiseksi vangiksi, joka on pakomatkalla Detroitiin, mutta se on erehdys. Minulla on lupakirja eversti John Sevieriltä, ja —»
»Mitä! Nolichucky Jackiltako? Ja missä erositte hänestä?» keskeytti amerikkalainen puolittain laskien pyssynsä.
»Cherokeesien kahlaamolla Tennessee-joessa, suurten koskien yläpuolella», vastasi Jack ja toivo heräsi hänen mielessään, kun mies osoitti sellaista mielenkiintoa tuota kuuluisaa päällikköä kohtaan. Jack jatkoi: »Jouduin hänen vangikseen taistelussa 'Kuninkaan vuorella', mutta hän on uljas vihollinen, ja annettuani kunniasanani olen saanut liikkua vapaasti mieleni mukaan.»
»Joka tapauksessa olette kulkenut pitkän matkan. Ehkä selitätte minulle, kuinka olette joutunut näin kauaksi länteen?»
»Olen matkalla tapaamaan erästä hyvin rakasta ystävää», värähti Jackin ääni, ja paljon sanova punastus lehahti hänen kasvoilleen.
»Kaikkea muuta! Varmaankin vanhan Jimmy Harrodin tytärtä. No hyvä. Olisin vain toivonut, että Nolichucky Jack olisi ollut mukananne, sillä niin totta kuin nimeni on Simon Girty olisin minä —»
Jack hätkähti huomatessaan miehen ilkeän kasvojenilmeen, ja mies vaikeni äkisti sen nähdessään. Häntä näytti kaduttavan, että oli ilmaissut nimensä, ja hetken epäröityään hän jatkoi kiireesti ja hyvin viekkaasti:
»Silloin meitä olisi ollut yhtä enemmän varustusta vapauttamassa.»
»Mitä varustusta?» kysyi Jack hätkähtäen.
»Harrodsburgia luonnollisesti. Ettekö ole kuullut, että joukko shawnee- ja delaware-intiaaneja piirittää sitä? Mihin sitten luulette minun vievän noita ystävällisiä intiaaneja?» kysyi hän julmasti hymyillen.
Jack ei ollut selvillä, mitä hänen oikein piti ajatella miehen kummallisista sanoista ja hänen vielä merkillisemmästä käytöksestään. Pitikö hänen uskoa miehen puhetta? Hän ei kerinnyt ajatella mitään sopivaa vastausta, ennenkuin mies vihelsi kimeästi. Tämän merkin kuultuaan juoksi heti kymmenkunta intiaania äkkiä heidän luoksensa ja Jack oli tuskin ehtinyt arvata heidän tarkoituksensa, kun hänen hevosensa oli ympäröity ja hänet vedetty satulasta.
Paria minuuttia myöhemmin asteli tuo onneton englantilainen taakse sidotuin käsin vangitsijoidensa keskellä, ja hänen ainoa lohdutuksensa oli, että matkaa jatkettiin Suolaiselle joelle päin. Kaikkein enimmän kummastutti häntä se, että häntä kohdeltiin niin vihamielisesti, vaikka joukon johtaja väitti olevansa matkalla auttamaan Harrodsburgia.
»Girty — Simon Girty», kaikui nimi hänen mielessään astellessaan väsyneenä eteenpäin. »Missä kummassa minä olen ennen kuullut tuon nimen?»
Tuohon nimeen tiesi hän liittyvän jotakin epäilyttävää ja inhoittavaa, ja hän koetti muistella sitä tilaisuutta, joka oli luonut tuon häviämättömän tunteen. Hän muisti Girtyn ilmoituksen varustusta piirittävästä shawnee- ja delaware-joukosta ja nimestä shawnee johtuivat hänen ajatuksensa siihen suureen intiaanisotaan jossa hän itsekin oli ollut mukana, ja äkkiä hänen muistinsa selvisi.
Lordi Dunmorella oli ollut kaksi Simon nimistä tiedustelijaa — Simon Kenton ja Simon Girty. Kuinka erilaiset nuo miehet olivat, ja kuinka vastakkaiseen asemaan he joutuivat Suuren lännen tulevassa historiassa!
Simon Girty! Sama mies, joka oli ystävänsä ja sukulaisensa petettyään karannut punanahkojen joukkoon ja hävittänyt sydämestään kaiken ihmisyyden ja armeliaisuuden. Hän oli nyt johdattamassa intiaaneja veriselle hävitysretkelle uudisasutuksia vastaan!
Kun tuollaiset ajatukset risteilivät Jackin kiihtyneissä aivoissa, niin ei ollut ihmeellistä, että hän alkoi joutua epätoivoon. Hän tiesi nyt aivan varmaan, että tuo kummitus, jonka kynsiin hän oli joutunut, johdatti joukkoaan juuri sitä yksinäistä asutusta vastaan, jossa hänen rakas Johannansa oleskeli. Ja ajatus, ettei hän voinut antaa pienintäkään varoitusta uhkaavasta vaarasta, saattoi tehdä hänet melkein hulluksi.