XXX.
EPÄILYTTÄVÄ MERKKI.
Laskeutuvan auringon viimeiset säteet välkkyivät eräiden hirsimökkien sateesta kiiltelevillä katoilla läntisessä Kentuckyssä. Myrsky oli lakannut, mutta ukkonen jyrähteli vielä etäisyydessä. Pitkä ja voimakkaan näköinen metsästäjä ilmestyi äkkiä metsän pimennosta ja lähti kulkemaan paaluaitauksella ympäröityä pientä kylää kohti.
Tuon urhoollisen metsästäjän, sillä sellainen hän oli asusta päättäen, ei tarvinnut pyytää pääsylupaa, sillä varustuksen haltijat olivat heti tunteneet hänet ja portti lensi auki.
»Tervetuloa, Simon Kenton, tervetuloa Harrodsburgiin!» huudahti eräs pitkä tummaihoinen mies astuen tulijaa vastaan. »Siitä on pitkä aika, kun metsästelimme yhdessä Cumberland-joella», lisäsi hän pudistaen sydämellisesti metsästäjän kättä.
»Niin, sen jälkeen olemme molemmat saaneet kokea yhtä ja toista», vastasi Kenton yhtä sydämellisesti tervehtien vanhaa kumppaniaan. »Ehkä emme olisi nytkään tavanneet toisiamme, mutta kun sattumalta kuulin teidän olevan kipeän, päätin tulla katsomaan teitä. Ja olen oikein iloinen, että olette parempi», lisäsi hän mennen isäntänsä mukana lähimpään majaan, jossa hän istuutui korkealle penkille.
»Minulla oli ankara horkan puuskaus», sanoi Harrod, »mutta olen iloinen voidessani sanoa sen menneen ohitse. Voimme puhella kuulumisista sitten kuin olette syönyt. Tänne on pitkä matka Boonsborosta ja luulen illallisen maistuvan.»
»Onhan siinä kävelemistä, mutta minulla on ollut runsaasti riistaa matkan varrella.»
»Tyttäreni toi tullessaan jonkun verran kahvia, niin että pian saamme kupin kuumaa —»
»Mitä! Onko Johanna täällä?» keskeytti Kenton kiihkeästi.
»Kyllä. Hän saapui vasta eilen Nashborosta, ja minä olin oikein iloinen hänet nähdessäni», vastasi Harrod. »Mutta miksi olette niin hämmästyneen näköinen?»
»Miksikö? Siksi, että Kentucky on tulvillaan vihamielisiä intiaanijoukkoja. Chickasawit, cherokeesit ja delawaret ovat kaikki sotapolulla ja on ilmoitettu, että myöskin shawneet ovat levottomia. On ihmeellistä, että tyttärenne pääsi onnellisesti perille, sillä hän ei ole milloinkaan ollut niin peloittavassa vaarassa.»
»Kuultuaan sairaudestani oli hän tullut hyvin levottomaksi», vastasi Harrod, »ja oli katsonut velvollisuudekseen tulla luokseni. Matkakumppanit olivat hyvät. Stoner ja muitakin eteviä erämiehiä oli heidän mukanaan. He olivat peloissaan naisten puolesta, sillä ympäristössä oli nähty lukuisasti intiaanein jälkiä, joten lähetin muutamia kanootteja loppumatkaa varten.»
»Senpätähden en tavannutkaan heitä», sanoi Kenton. »Mutta käskekääs neitonen tänne, minulla on hänelle jotakin, josta hän on iloitseva», lisäsi metsästäjä pistäen kätensä vyössään riippuvaan hirvennahkaiseen laukkuun, josta hän hetken hapuiltuaan veti esiin tahraantuneen ja rypistyneen kirjeen.
Paria tuntia myöhemmin olivat varustuksen kaikki asukkaat menneet levolle, paitsi tuota yksinäistä portilla seisovaa vahtimiestä, joka viljapellolla tehdyn kovan päivätyön jälkeen nyt nuokkui paikallaan. Niin, kaikki nukkuivat, mutta oli eräs, jonka silmiin ei uni tullut. Johanna makasi kovalla vuoteellaan muistellen erästä vaaleatukkaista, sinisilmäistä englantilaista nuorukaista, ja hän kertasi mielessään muutamia kohtia Kentonin tuomasta kirjeestä, jonka hän oli tallettanut tyynynsä alle.
»Hopeankirkas vihellys», lausui hän itsekseen toistaen kymmenettä kertaa kirjeen viimeisiä lauseita, »ei ole ainoastaan kallis muisto taistelusta ja rakkaasta kenraalistani, vaan se on myös ilmoittava, että olen läheisyydessä. Kun kuulet kirkkaan, värähtelevän vihellyksen toistettavan kolme kertaa, niin tiedät minun tulevan, ja armas uskollinen Johannani, tuo onnellinen hetki voi olla lähempänä kuin luuletkaan.»
»Sen Jumala suokoon!» kuului tytön puoliääneen lausuttu rukous, kun hän uudelleen koetti nukkua.
Mutta hänen ajatuksensa liitelivät siihen vaiherikkaaseen päivään Watangassa, jolloin Alleyne, ammuttuaan takaa-ajavan intiaanin, otti hänet syliinsä silloin kun hän hyppäsi alas varustuksen paaluaitauksesta. Vaikka piirityksestä oli kulunut vuosia, muistuivat kaikki sen vaiheet hänen mieleensä yhtä selvästi kuin eilispäivän tapahtumat ja erittäinkin se hetki, kun hänen uljas ritarinsa ratsasti pois apua hakemaan. Yksi, kaksi, kolme, neljä — ei, viisi pitkää vuotta oli kulunut siitä, ja hän odotti yhä. Milloinka loppuu sota? Milloinka on tämä lamauttava, tuskallinen odotus päättyvä?
Terävä, kirkas vihellys rikkoi äkkiä hiljaisuuden ja keskeytti tytön yksinpuhelun saattaen hänet hämmästyneenä ja levotonna hyppäämään vuoteeltaan. Mutta ennenkuin hän kerkesi huoneensa ovelle herättääkseen isänsä, kuului toinen kimeä vihellys yön hiljaisuudessa.
»Se oli toinen!» huudahti hän »Oi, eikö kolmatta tulekaan!» Äkkiä syttynyt toivo saattoi hänet värisemään, ja hän seisoi kuin unikuva katsellen ulos pienestä ikkuna-aukosta.
»Ah, nyt se kuului kolmannen kerran!» huudahti hän. »Se on varmasti hänen merkkinsä! Oh!»
Tyttö vaikeni äkisti sillä tuo selvästi kuuluva vihellys keskeytyi samassa.
Mitä se merkitsi? Kuinka vihellys keskeytyi noin äkkiä?
»Intiaaneja! Intiaaneja! Miehet ampuma-aukoille!» huusi jyrisevä ääni alhaalla pihalla. Johanna hyökkäsi isänsä luo tuskasta ja pelosta suunniltaan.
»Oi isäni!» huusi hän tarttuen hänen käsivarteensa, kun hän syöksyi ovelle pyssy kädessään, »älkää antako ampua! Siellä on Jack — kapteeni Alleyne — eikä intiaaneja. Minä tunsin merkinannon!»
Samassa kuului muutamia pyssynlaukauksia, huutoa ja melua, joka kyllin selvästi ilmoitti, mitä ulkona tapahtui.
»Siinä kuulit vastauksen, lapsi!» sanoi metsästäjä irroittaen nopeasti, mutta hellästi hänen otteensa ja kiiruhtaen auttamaan hyökkäyksen torjumisessa.
Hämmentyneenä ja kauhuissaan seisoi Johanna vähän aikaa kykenemättä ryhtymään mihinkään, mutta sitten sieppasi hän suuren vaipan ympärilleen ja syöksyi ulos isänsä luo ampuma-aukolle.
Julmien punaisten soturien parveillessa varustuksen joka puolella ja koettaessa kaikin keinoin päästä aitauksen sisäpuolelle ei ollut aikaa surkutella hänen erehdystään ja pettymystään tuohon outoon merkinantoon nähden. Rohkea tyttö unhotti itsensä ja kaiken muun paitsi velvollisuutensa tuolla tärkeällä hetkellä. Hän kantoi esiin ampumatarpeita tahi latasi isänsä rihlakkoa sillä aikaa kuin tämä auttoi miehiään siellä ja täällä paaluaitauksella.
Jos intiaanit epäonnistuvat jonkun paikan valloittamisessa ensi yrityksellä, niin he tavallisesti eivät uudista hyökkäystään, vaan katoavat yhtä nopeasti kuin he ilmestyivätkin. Tällä kertaa he kuitenkin suuren lukumääränsä rohkaisemina ja pimeän yön tukemina hyökkäsivät yhä uudelleen. Rohkeimmat kiipesivät paaluaitauksellekin, toisten koettaessa särkeä porttia tahi sytyttää mökkejä tuleen heittämällä palavia tervastikkuja niiden katoille.
Mutta kaikki oli turhaa. Puolustajien tarmo, neuvokkaisuus ja rohkeus tekivät tyhjiksi kaikki yllätykset. Taitavan ja urhoollisen päällikkönsä johdolla löivät he kuoliaaksi tahi ajoivat takaisin jokaisen varustuksen sisälle tunkeutuneen intiaanin. Tulipalon yritykset ehkäistiin ja porttia vastaan hyökkäävät viholliset karkoitettiin.
Kun intiaanein hyökkäys oli kaikkialla epäonnistunut, niin he lopulta perääntyivät ja katosivat pimeyteen yhtä äkkiä kuin he olivat tulleetkin. Tapansa mukaan veivät he mukanaan useimmat kuolleensa ja haavoittuneensa. Varustuksen sisäpuolelle jäi muutamia kuolleita ja yksi pahasti haavoittunut soturi, jolta Harrod kuuli, että hyökkääjät olivat erään valkoisen Simon Girty-nimisen miehen johtamia shawnee-, mingo- ja delaware-intiaaneja.
Erään toisenkin asian Harrod kuuli, mutta sen hän piti tyttäreltään salassa. Intiaanein joukossa oli eräs toinenkin valkoinen mies, jonka he olivat ottaneet vangiksi joitakin päiviä sitten. Hän se juuri olikin viheltänyt herättääkseen varustuksen asukasten huomion, jotteivät hiipivät punanahat yllättäisi heitä yölevolla. Ja tämä rohkea teko oli käynyt kalliiksi tuolle urhoolliselle miehelle, sillä isku Girtyn pyssynperästä oli kaatanut hänet heti maahan.
Puolustajien tappiot olivat paljon pienemmät kuin hyökkääjien. Yöllisessä kahakassa oli yksi mies kuollut ja muutamia, niiden joukossa päällikkö, haavoittunut.
Koko yö vahdittiin, mutta hyökkäystä ei uudistettu ja varustuksen puolustajat alkoivat toivoa, että intiaanit olivat menneet kokonaan tiehensä. Mutta päivän valjetessa heitä odotti suuri yllätys. Huomattiin, että metsänreunassa kasvavan yksinäisen tammen ympärillä kähisi joukko kiihtyneitä intiaaneja ja sen oksasta riippui pitkä köysi.
Mitä se mahtoi merkitä?
Ihmettelevien miesten ei tarvinnut olla kauan epätietoisia. Äkkiä erosi tuosta tummasta joukosta eräs ratsumies, joka tuli täyttä laukkaa noin kivenheiton päähän paaluaitauksesta heiluttaen viheriöitsevää oksaa korkealla päänsä päällä.
»Hei siellä! Haluaisin puhua päällikön kanssa!» huusi hän hyvällä englannin kielellä pysäyttäen hevosensa vastapäätä porttia.
»Puhu sitten, petturi!» kuului tuima vastaus pyssynhanan napsahtaessa.
Sattui niin, että Kenton oli vahdissa ja hän tunsi ratsastajan heti vanhaksi toverikseen shawnee-sotaretken ajoilta. Viimemainitun onneksi tuli Harrod silloin paikalle käsi siteessä.
»Miten rohkenet tulla tänne, roisto!» huudahti hän nähdessään Girtyn. »Teidän tapaisille ei minulla ole mitään puhumista. Tiehenne, ennenkuin käsken jonkun miehen ampua teidät kuin koiran, mikä olettekin!»
»Mutta minulla on teille jotakin sanomista», kuului ujostelematon vastaus. »Te näette tuon puun!» hän jatkoi kääntyen satulassaan ja osoittaen yksinäistä tammea, jonka ympärille hänen punaiset seuralaisensa olivat kokoontuneet. »Ja tuon nuoran!» lisäsi hän merkitsevästi.
»Kyllä», vastasi Harrod. »Toivoisin teidän riippuvan siinä!»
»Kiitän, mutta se on erästä toista varten, joka on teille minua rakkaampi», kuului ivallinen vastaus. »Olen ottanut vangiksi tuon nuoren englantilaisen, jota tyttärenne odotti, ja ellette heti luovuta minulle tätä varustusta, niin hirtätän hänet tässä teidän ja tyttärenne silmäin edessä!»
Nämä sanat lausuttiin kovalla ja uhkaavalla äänellä. Samassa kuului tuskallinen huudahdus viereisestä puuvarustuksesta, ja yhdessä ampuma-aukossa näyttäytyivät erään naisen kalpeat ja kauhistuneet kasvot. Johanna oli rientänyt paikalle. Hän oli kuullut tuon vihaisen keskustelun ja raa'an uhkauksen ja hän tiesi hyvin, kuka tuo viaton uhri oli. Kukapa muu kuin Jack Alleyne, hänen urhoollinen sulhonsa, joka oli oman henkensä uhalla varoittanut heitä. Siksi häneltä pääsi tuskan huuto. Harrod seisoi hetken hämmästyneenä ja mykkänä asiain odottamattomasta käänteestä. Mutta ainoastaan hetken. Nopeasti tointuen vastasi tuo vanha metsästäjä kylmästi:
»Simon Girty. Minä tunnen sinut ja minä halveksin sinua. Koska et voinut valloittaa tätä varustusta rehellisellä tavalla, koetat nyt saada sen haltuusi häpeällisin keinoin. Mutta tässä eivät valheet ja uhkaukset auta. Tiehesi!»
Vastaukseksi Girty vihelsi pitkään ja kimeästi. Silloin tuli toinen ratsastaja näkyviin ilmestyen äkkiä metsän reunasta. Mutta niinkin pitkältä matkalta voitiin selvästi huomata, että se oli vanki. Kädet oli sidottu selän taakse, eräs intiaani talutti hevosta ja perässä kulki kuusi miestä vartijoina.
Joukko suuntasi matkansa suoraan tuota yksinäistä tammea kohti, jonka ympärille suurin osa intiaaneja jo oli kokoontunut, ja ratsastaja johdatettiin aivan puun alle. He alkoivat sitten huutaen ja kirkuen sovitella silmukkaa hänen kaulaansa.
»Oi, isäni, pelasta hänet! Jackhan siellä on — kapteeni Alleyne, tarkoitan!» huusi Johanna tuskallisesti. »Pelasta hänet, pelasta hänet!»
Hän oli nähnyt oikein, hänen naisellinen vaistonsa ei ollut erehtynyt. Jack Alleyne istui siellä silmukka kaulassaan kykenemättä välttämään tuota pahantekijän kuolemaa.