XIV
JUHLA
Niin pian kuin Georgette parani, lähetti madame hänet maaseudulle. Minä olin suruissani; rakastin lasta, ja menettäessäni hänet olin entistäkin köyhempi. Mutta en saanut valittaa. Elin talossa joka oli täynnä pulppuavaa elämää; olisin voinut saada tovereita, mutta valitsin yksinäisyyden. Kaikki opettajat vuoron perään tarjosivat minulle erityistä tuttavuuttaan, ja minä koettelin heitä kaikkia. Erään heistä huomasin olevan kunniallinen nainen mutta ahdasajatuksinen, karkeatunteinen ja itsekäs. Toinen oli pariisitar, ulkonaisesti hienostunut mutta sydämeltään turmeltunut, vailla uskoa, vailla periaatteita, vailla rakkautta. Tunkeuduttuasi tämän luonteen säädyllisen ulkokuoren läpi, näit alla vain kuilun. Hän harrasti intohimoisesti lahjoja, ja siinä suhteessa kolmas opettajatar — toisella tavoin heikkoluonteinen ja mitätön ihminen — muistutti häntä suuresti. Tällä jälkimmäisellä oli toinenkin erikoisominaisuus — hän oli saita. Vallitsevimpana hänessä oli rakkaus rahaan sen itsensä tähden. Kultarahan näkeminen sytytti hänen silmiinsä vihreän kiillon, oudon nähdä. Suosionsa osoitukseksi hän vei minut kerran yläkertaan, avasi erään salaoven ja näytti minulle aarteen — kasan suuria karkeita rahoja — noin viisitoista guineaa viiden frangin kappaleina. Hän rakasti tätä aarretta niinkuin lintu muniaan. Siinä olivat hänen säästönsä. Hän tuli usein puhumaan minulle niistä viehättyneenä ja kuin pysyvän höperyyden vahassa, mikä oli outoa nähdä ihmisessä joka ei vielä ollut täyttänyt kahtakymmentä viittä.
Pariisitar taas oli tuhlaavainen ja siveetön (so. taipumuksiltaan, hänen tekojaan en tuntenut). Jälkimmäinen ominaisuus näytti minulle käärmeenpäätään vain kerran, ja silloinkin hyvin varovasti. Väläyksessä minkä näin, se näytti oudonlaatuiselta matelijalta, sen uutuus kiihotti uteliaisuuttani, ja jos se olisi tullut rohkeasti esiin, olisin ehkä filosofin tavoin pitänyt puoliani ja kylmästi tarkastanut tuota pitkää elukkaa kaksihaaraisesta kielestä hamaan suomuiseen pyrstöön asti. Mutta se vain sihisi huonon romaanin lehdillä, ja kohdatessaan pikaisen ja epäviisaan vihanpuuskan se peräytyi ja katosi sähisten. Pariisitar vihasi minua siitä päivästä saakka.
Tämä nainen oli aina velkaantunut, sillä hänen palkkaansa ei tarvittu ainoastaan pukuihin, vaan myös hajuvesiin, kauneusvälineisiin, leivoksiin ja makeisiin. Mikä kylmä ja tunnoton nautiskelija hän olikaan joka suhteessa! Näen hänet vieläkin edessäni. Hänellä oli kapeat kasvot ja hintelä vartalo, kellahtava iho, säännölliset piirteet, virheettömät hampaat, huulet kuin lanka, leveä ulkoneva leuka, avoimet mutta jääkylmät silmät, joiden kiilto oli sekä vaativaa että kiittämätöntä. Hän vihasi yötä koko sydämestään ja rakasti sitä mitä hän nimitti huvitukseksi, joka oli tympeätä, sydämetöntä, älytöntä ajanhukkaa.
Madame Beck tunsi tämän naisen luonteen täysin hyvin. Hän kerran puhuikin kanssani hänestä, sävyssä joka oli lystikäs sekoitus arvostelua, välinpitämättömyyttä ja vastenmielisyyttä. Kysyin miksi hän piti tuota ihmistä laitoksessaan. Hän vastasi suoraan: siksi että se soveltui hänen etuihinsa, ja viittasi erääseen seikkaan jonka olin huomannut, nimittäin siihen että neiti St. Pierre omasi miltei verrattoman taidon saada kurittomat oppilaansa pysymään järjestyksessä. Hänen olemustaan ympäröi eräänlainen kivettävä voima, ja ilman minkäänlaista kiihkoa, melua tai suuttumusta hän hillitsi tytöt kuin tuuleton hallayö kohisevan virran. Itse opetustyössä ei hänestä ollut suurtakaan hyötyä, mutta tarkassa valvonnassa ja sääntöjen noudattamisessa hän oli korvaamaton. "Tiedän kyllä että hänellä ei ole periaatteita eikä kenties tapojakaan", myönsi madame suoraan, mutta lisäsi filosofin tavoin: "Hänen käytöksensä luokassa on aina täysin säädyllistä, vieläpä jossakin määrin arvokasta, ja siinä kaikki mitä tarvitaan. Oppilaat ja vanhemmat eivät katso kauemmas, enkä siis minäkään."
<tb>
Omituinen, hilpeä, meluisa pieni maailma oli tämä koulu: nähtiin paljon vaivaa jotta kahleet saataisiin kätketyiksi kukkasiin, hieno katolisuuden tuoksu tuntui joka toimenpiteessä, ja sallittua oli laaja aistillinen vapaus (niin sanoakseni) kateellisen henkisen rajoituksen vastapainoksi. Joka henki oli kasvatettava orjuuteen, mutta jottei kenenkään ajatus pysähtyisi miettimään tuota tosiseikkaa, tartuttiin kaikkiin ruumiillisen virkistyksen mahdollisuuksiin ja tehtiin niistä mitä voitiin. Täällä kuten muuallakin KIRKKO pyrki kasvattamaan lapsistaan ruumiillisesti vahvoja, sielullisesti heikkoja olentoja, lihavia, vereviä, raikkaita, mutta samalla tietämättömiä, ajattelemattomia, kyselemättömiä. "Syö, juo ja elä", se sanoo. "Pidä huolta ruumiistasi ja jätä sielusi minun haltuuni. Minä pidän huolta siitä, määrään sen suunnan ja menen takuuseen sen lopullisesta kohtalosta." Kas siinä kauppa jossa jokainen tosi katolilainen pitää itseään voittajana. Lucifer käyttää aivan samaa sanamuotoa: "Kaiken tämän voiman annan minä sinulle ja kunnian siitä, sillä se on jätetty minun haltuuni ja minä annan sen kenelle ikinä tahdon. Jos sinä siis tahdot palvella minua, on kaikki oleva sinun."
Näihin aikoihin — kesän kukkeimman hehkun aikana — tuli madame Beckin oppilaitoksesta niin iloinen paikka kuin koulu suinkin saattoi olla. Kaiken päivää olivat leveät kaksoisovet ja ikkunat selkoselällään, yhtämittainen auringonpaiste näytti kotiutuneen ilmakehään, pilvet purjehtivat kauas merten taa viipyen epäilemättä sellaisten saarimaiden yllä kuin Englanti — se rakas sumujen maa — mutta pysyen kokonaan poissa kuivalta mannermaalta. Asuimme paljon enemmän puutarhassa kuin katon alla. Tunnit pidettiin ja ateriat nautittiin "suuressa lehtimajassa". Sitä paitsi tuntui lähenevä loma-aika ilmassa, ja se muutti vapauden miltei vallattomuudeksi. Pitkään syyslomaan oli enää kaksi kuukautta, mutta sitä ennen odotti viettoaan eräs suuri päivä — tärkeä juhlatilaisuus — ei vähemmän kuin madamen syntymäpäivä.
Juhlan johto lankesi etupäässä neiti St. Pierren osaksi, koska madame itse muka oli asiasta erillään, kainosti tietämätön kaikesta mitä tulisi tapahtumaan hänen kunniakseen. Ennen kaikkea hän ei koskaan tietänyt, ei vähintäkään aavistanut, että joka vuosi pantiin koko koulussa toimeen rahankeräys kauniin syntymäpäivälahjan ostoa varten. Kohtelias lukija jättäköön tahdikkaasti huomioon ottamatta lyhyen salaisen neuvottelun tämän asian johdosta madamen omassa huoneessa.
"Mitä tahdotte tänä vuonna?" kysyi hänen pariisilainen luutnanttinsa.
"Oh, mitä sellaisista! Jättäkää se sikseen. Antakaa lapsiparkojen pitää franginsa." Ja madame näytti suopealta ja vaatimattomalta.
St. Pierre työnsi tällöin leukansa pystyyn; hän osasi madamen ulkoa ja nimitti hänen "hyvyyden"-ilmeitään irvistyksiksi. Hän ei hetkeäkään edes ollut kunnioittavinaan niitä.
"Pian nyt", hän sanoi kylmästi. "Mainitkaa esine. Pitääkö sen olla korutavaraa vai porsliinia, rihkamaa vai hopeata?"
"No niin! Pari kolme hopealusikkaa ja saman verran hopeahaarukoita."
Ja tuloksena oli kaunis rasia, joka sisälsi hopeaesineitä kolmensadan frangin arvosta.
Juhlapäivän ohjelma oli seuraava: lahjan antaminen, välipala puutarhassa, näytelmäkappale, jonka oppilaat ja opettajat esittivät, tanssia ja illallinen. Tämä kaikki tuntui minusta perin suurenmoiselta, kuten hyvin muistan. Zélie St. Pierre ymmärsi tällaisia asioita ja johti niitä taitavasti.
Pääkohta oli näytelmäkappale, jota varten tarvittiin kuukauden valmistuksia. Jo näyttelijäin valinta kysyi taitoa ja huolekkuutta; sitten seurasi lausunnan ja asentojen opetusta sekä lukemattomia väsyttäviä harjoituksia. Kaikkeen tähän St. Pierre tietenkään ei riittänyt: siinä vaadittiin toista johtoa, toista taitoa kuin hänen. Henkilö joka täytti nämä vaatimukset, oli Paul Emanuel, kirjallisuuden opettaja. Minun osalleni ei koskaan langennut päästä kuulemaan herra Emanuelin näyttämöopetusta, mutta näin hänet usein kun hän astui carrén poikki (nelikulmainen eteinen asuinhuoneiden ja luokkahuoneiden välillä). Lämpiminä iltoina kuulin hänen luentonsa avoimesta ovesta, ja hänen nimensä sekä kaskuja hänestä kaikui korviini joka taholta. Varsinkin aikaisempi tuttavamme neiti Ginevra Fanshawe, joka oli valittu esittämään huomattavaa osaa näytelmässä ja joka yleensä lahjoitti minulle suuren määrän vapaahetkistään, höysti puhettaan usein jäljittelemällä hänen sanojaan ja tekojaan. Ginevran mielestä hän oli hirvittävän ruma, ja tyttö tunnusti joutuvansa miltei hysteerisen pelon valtaan kuullessaan hänen äänensä tai askelensa. Hän oli tumma pieni mies, yrmeä ja pisteliäs. Minunkin mielestäni hän oli aika karmea ilmiö — musta lyhyeksi leikattu tukka, leveä kellahtava otsa, laihat posket, suuret värisevät sieraimet, läpitunkeva katse ja hätäinen käytös. Ärtyisä hän oli, sen kyllä huomasi kun kuuli hänen tiuskivan määräyksiään kömpelölle näyttelijäjoukolle. Väliin hän purki kärsimättömyyttään ja kiukkuaan näihin harjaantumattomiin tilapäisnäyttelijättäriin ja pauhasi heidän käsitystensä nurinkurisuutta, tunteittensa kylmyyttä, antaumuksensa heikkoutta. "Kuulkaa!" hän huusi, ja hänen äänensä vyöryi yli äsken mainittujen, ja kun kuuli Ginevran, Mathilden tai Blanchen heikon piipityksen heidän yrittäessään matkia sitä, ymmärsi kyllä miksi tuo samainen piipitys oli saanut palkakseen suuttumuksen kumeata murinaa tai raivon vihaista sähinää.
"Vous n'êtes donc que des poupées?"[48] kuulin hänen jylistävän. "Vous n'avez pas de passions — vous autres? Vous ne sentez donc rien? Votre chair est de neige, votre sang de glace? Mois, je veux que tout cela s'allume, qu'il ait une vie, une âme!"[49]
Turha purkaus! Ja kun hän vihdoin huomasi että se oli turha, heitti hän äkkiä koko asian sikseen. Tähän asti hän oli opettanut heille suurta murhenäytelmää, nyt hän repi murhenäytelmän kappaleiksi ja toi seuraavana päivänä pienen, kiinteän, tyhjänpäiväisen ilveilyn. Tämän tytöt ottivat vastaan suopeammin, ja sitä hän nyt takoi heidän sieviin pyöreihin päihinsä.
Neiti St. Pierre oli aina läsnä Emanuelin harjoituksissa, ja minulle kerrottiin että hänen kohtelias käytöksensä, näennäinen tarkkaavaisuutensa, tahdikkuutensa ja viehkeytensä oli tehnyt mainittuun herrasmieheen erittäin edullisen vaikutuksen. Hänellä oli todellakin taito jonkin aikaa miellyttää ketä tahtoi, mutta tuo tunne ei ollut kestävä: seuraavassa hetkessä se kuivui kuin kaste, haihtui kuin höytyset.
Päivä ennen madamen juhlaa oli lupapäivä samoin kuin itse syntymäpäiväkin. Se omistettiin kolmen kouluhuoneen siivoamiselle, puhdistamiselle ja koristamiselle. Koko talossa vallitsi mitä iloisin hälinä, ei ylä- eikä alakerrassa voinut hiljainen eristetty henkilö löytää itselleen olosijaa, ja niinpä minä puolestani pakeninkin puutarhaan. Koko päivän vaelsin ja istuskelin siellä yksin, etsin lämpöä auringonpaisteesta, siimestä puiden alta ja jonkinlaista seuraa omista ajatuksistani. Muistan hyvin, että sinä päivänä vaihdoin vain kaksi lausetta elävien olentojen kanssa, mutta en silti tuntenut itseäni yksinäiseksi, nautin vain saadessani olla rauhassa. Syrjästäkatsojalle riitti kun sai kerran tai pari kulkea huoneiden läpi, nähdä mitä muutoksia oli tekeillä, kuinka laadittiin pieni pukuhuone ja näyttelijäinhuone, pystytettiin pieni lava näyttämölaitteineen, kuinka Paul Emanuel yhdessä neiti St. Pierren kanssa johti kaikkea ja kuinka innokas oppilasjoukko hilpeästi puuhasi heidän käskyjensä mukaan.
Tuo suuri päivä valkeni. Aurinko nousi kuumana pilvettömälle taivaalle ja paahtoi iltaan asti. Kaikki ikkunat ja ovet avattiin, mikä teki tunnelman iloisen kesäiseksi ja vapaaksi — ja täydellisin vapaus näytti todellakin olevan päivän tunnussana. Opettajattaret ja oppilaat tulivat aamiaispöytään kampaustakeissa, papiljotteja hiuksissa: odottaessaan illan suurta pukeutumista heistä nähtävästi oli hauskaa viettää aamupäivä ylenmääräisessä huolimattomuudessa — kuten raatiherrat paastoavat ennen juhla-ateriaa. Kello yhdeksän tienoissa aamulla saapui tärkeä toimihenkilö, kampaaja. Tuo jumalaton ihminen asetti päämajansa rukoussaliin, ja siellä, vihkivesimaljan, vahakynttiläin ja ristiinnaulitunkuvan läheisyydessä hän syventyi taiteensa mysteereihin. Joka tyttö kutsuttiin vuoron perään hänen käsiinsä ja tuli takaisin pää sileänä kuin näkinkenkä, valkoinen jakaus virheettömänä ja pään ympärillä kreikkalaiset palmikot, jotka kiilsivät kuin öljyttyinä. Minäkin käytin hyväkseni vuoroani muiden mukana, ja saatoin tuskin uskoa mitä peili ilmaisi, kun jäljestäpäin kysyin sen mieltä. Tuo runsas kruunu aaltoilevaa ruskeata tukkaa kummastutti minua — pelkäsin ettei kaikki ollut omaani, ja sain tunnustella sitä useat kerrat ennen kuin varmasti tiesin pelkoni turhaksi. Tunnustin silloin, että kampaaja oli ensiluokkainen taiteilija, joka pystyi saamaan paljon irti arvottomistakin aineista.
Kun rukoussali oli suljettu, tuli makuuhuoneesta erinäisten — lystikkään huoliteltujen — pesujen, koristelujen ja somistelujen näyttämö. Minulle oli ja tulee aina olemaan arvoitus, kuinka he saattoivat kuluttaa niin paljon aikaa tehdessään niin vähän. Itse toimitus näytti huolelliselta, monimutkaiselta, pitkältä, mutta tulos oli yksinkertainen. Puhdas valkoinen musliinipuku, sininen vyönauha (Pyhän Neitsyen värit), pari valkoisia tai oljenvärisiä kiiltohansikkaita — siinä juhlaunivormu, jonka ottamiseen tuo talontäysi opettajattaria ja oppilaita omisti elämänsä kiitävät tunnit. Mutta täytyy myöntää että asu kaikessa yksinkertaisuudessaan oli virheetön — täydellisen kuosikas, sopiva ja raikas. Joka tukkalaite oli niin ikään soma ja sievä, kiinteydessään aistikas, ja soveltui labassecourilaisten piirteiden täyteläiseen ja lujaan kauneuteen, vaikka se olisikin ollut liian jäykkä notkeammalle ja taipuisammalle kauneuslajille. Yleisvaikutus kaiken kaikkiaan oli kiitettävä.
Katsellessani läpikuultavaa lumivalkoista massaa, muistan hyvin tunteneeni itseni pelkäksi varjotäpläksi valokentällä. Minulla ei ollut rohkeutta panna ylleni läpinäkyvää valkoista pukua, mutta jotakin ohutta minulla täytyi olla, sillä ilma ja huoneet olivat liian kuumat jotta olisi voinut sietää yllään vahvempaa kangasta, ja niinpä olin penkonut ainakin tusinan myymälöitä, kunnes vihdoin löysin jonkinlaista punervanharmaata harsokangasta — väri, sanalla sanoen, oli tiheän sumun, joka leijailee kukkivalla kanervakankaalla. Ompelijattareni oli hyväntahtoisesti tehnyt pukuni niin hyvin kuin suinkin osasi, sillä koska, kuten hän viisaasti huomautti, kangas oli "niin alakuloista, niin himmeätä", oli työn huolellinen suoritus sitä välttämättömämpää. Hyvä oli että hän otti asian tältä kannalta, sillä minulla ei ollut ainoatakaan kukkasta eikä jalokiveä kaunistamassa pukuani, ja mikä pahempi, minulla ei ollut luonnollisia ruusuja poskissani.
Me unohdamme tällaiset puutteellisuudet keskellä arjen yksitoikkoista aherrusta, mutta ne kyllä muistuttavat meille ikävästä olemassaolostaan loistavissa tilaisuuksissa, kun kauneuden pitäisi säteillä.
Oli miten oli, tuossa varjopuvussa viihdyin erinomaisesti, ja siitä edusta en olisi saanut nauttia, jos ylläni olisi ollut jotakin loistavampaa tai näkyvämpää. Myös madame Beck rohkaisi minua: hänen pukunsa oli melkein yhtä huomaamaton kuin omanikin, paitsi että hänellä oli rannerengas ja suuri rintasolki, jossa kulta ja jalokivet välkkyivät. Satuimme kohtaamaan toisemme portaissa, ja hän nyökäytti minulle päätään ja hymyili hyväksyvästi. Ei siksi, että hänen mielestään olin kaunis — sellainen asia ei todennäköisesti voinut kiinnittää hänen mieltään — vaan siksi, että hän piti pukuani "sopivana", "säädyllisenä", ja Sopivaisuus ja Säädyllisyys olivat kaksi tyyntä jumalatarta, joita madame palveli. Hän myös pysähtyi, laski Olalleni hansikoidun kätensä, jossa oli koruommeltu hyvältä tuoksuva nenäliina, ja kuiskasi korvaani ivallisen huomautuksen toisista opettajattarista (joille juuri oli päässyt lausumasta kohteliaisuuksia vasten kasvoja). "Ei mikään ole mielettömämpää", hän sanoi, "kuin että kypsyneet naiset pukeutuvat kuin viisitoistavuotiaat tytöt — St. Pierre ainakin näyttää vanhalta kietanalta, joka leikkii pikkutyttöä."
Tultuani valmiiksi ainakin pari tuntia aikaisemmin kuin kukaan muu, huvittelin lähtemällä — ei puutarhaan, jossa palvelustytöt parhaillaan järjestivät pitkiä pöytiä, asettivat tuoleja ja levittelivät liinoja välipalaa varten — vaan kouluhuoneisiin, jotka nyt olivat tyhjät, hiljaiset, viileät ja puhtaat. Seinät olivat äskettäin maalatut, lautalattiat pestyt ja tuskin vielä kuivuneet, raikkaat kukat maljakoissa koristivat ikkunalautoja ja puhtaat uutimet suuria ikkunoita.
Vetäydyin ensimmäiseen luokkaan, joka sijaitsi pienemmässä ja somemmassa huoneessa kuin muut, valitsin lasiovisesta kirjakaapista, jonka avain oli hallussani, kirjan jonka nimi oli hieman lupaava, ja istuin lukemaan. Tämän "luokan" eli kouluhuoneen lasinen ovi avautui suureen lehtimajaan; akaasiapuun lehvät hyväilivät sen ruutuja kurkottautuessaan toisella puolen ovea kukkivaa ruusupensasta kohti, ja tässä ruusupensaassa hyrisi ahkera ja onnellinen mehiläisparvi. Aloin lukea. Juuri kun turvapaikkani hiljainen hyminä, ympäröivä siimes ja lämmin yksinäinen rauha alkoi karkottaa kirjani sivulta ajatuksen ja silmistäni näkövoiman sekä houkutella minut unelmain polulle, johonkin unimaailman syvään rotkoon — juuri silloin kuului katuovelta kiivain soitto mitä tuo paljon kokenut kone koskaan oli helistänyt, ja tempasi minut takaisin tietoisuuteen.
Nyt oli asia niin, että kello oli kilissyt kaiken aamua, kun työmiehet, palvelijattaret, kampaajat ja ompelijat juoksivat lukemattomilla asioillaan. Lisäksi oli täysi syy odottaa että se soi myös koko iltapäivän, koska noin satakunta ulko-oppilasta oli vielä saapumatta vaunuillaan tai ajurinrattailla, eikä ollut luultavaa että se vaikenisi illallakaan, kun vanhemmat ja ystävät kerääntyivät katsomaan näytelmää. Näissä olosuhteissa oli soitto — vieläpä kiivaskin — ymmärrettävä asia, ja kuitenkin oli juuri tässä helähdyksessä oma omituinen sointinsa, joka karkotti unelmani ja pudotti kirjan polveltani.
Olin kumartunut nostamaan viimeksi mainittua, kun — lujina, nopeina, varmoina — suoraan läpi eteisen — pitkin käytävää, poikki carrén, läpi ensi osaston, toisen osaston, suuren salin — lähestyivät askelet, pikaiset, säännölliset, kärkkäät. Ensi luokan — minun pyhättöni — suljettu ovi ei ollut esteenä; se lensi auki ja aukon täytti päällystakki ja kreikkalainen lakki sekä kaksi silmää, jotka ensin harhailivat sinne tänne, sitten nälkäisinä iskivät minuun.
"C'est cela!"[50] sanoi ääni. "Je la connais; c'est l'Anglaise. Tant pis. Tout Anglaise, et, par conséquent toute bégueule qu'elle soit — elle fera mon affaire, ou je saurai pourquoi."[51]
Sitten hän sanoi jollakin tavoin tuiman kohteliaasti (otaksun hänen arvelleen etten ollut kuullut sanaakaan hänen aikaisemmasta epäkohteliaasta mutinastaan) ja hirvittävimmällä murteella mitä milloinkaan on kuultu: "Meess — teidän pitää näytellä, siitä ette pääse mihinkään."
"Mitä voin tehdä hyväksenne, herra Paul Emanuel?" kysyin, sillä tulija oli Paul Emanuel, sangen kiihtyneessä mielentilassa.
"Teidän pitää näytellä. Minä en tahdo että peräydytte tai rypistätte kulmianne tai teeskentelette kainoutta. Minä luin kasvonne sinä iltana kun tulitte, minä näen lahjanne. Te osaatte näytellä, teidän pitää näytellä."
"Mutta kuinka, herra Paul? Mitä tarkoitatte?"
"Tässä ei ole aikaa hukattavana", hän sanoi, puhuen nyt ranskaa, "ja heittäkää hiiteen kaikki vastahakoisuus, kaikki estelyt, kaikki teeskentely. Teidän täytyy ottaa osa."
"Ilveilyssäkö?"
"Ilveilyssä. Tepä sen sanoitte."
Minä läähätin kauhuissani. Mitä tuo pikku mies tarkoitti?
"Kuulkaa", hän sanoi. "Minä kerron teille asian, ja te vastaatte myöntävästi tai kieltävästi, ja sen vastauksen mukaan olen aina arvosteleva teitä."
Ärtyisän luonteen vaivoin hillitty kiihko hehkui hänen poskissaan, salamoi hänen katseissaan. Varomattomuus ja tympeys, epäröinti, hitaus, teeskentely ja ennen kaikkea itsepintaisuus olisi helposti saanut hänet väkivaltaiseksi ja leppymättömäksi. Vaikeneminen ja tarkkaavaisuus oli paras lääke: minä kuuntelin.
"Koko asia on menossa myttyyn", hän alkoi. "Louise Vanderkelkov on sairastunut — niin ainakin vakuuttaa hänen naurettava äitinsä. Minä puolestani uskon varmaan että hän jaksaisi näytellä jos tahtoisi, puuttuu vain hyvää tahtoa. Hänellä oli näytelmässä osa, niinkuin tiedätte tai ette tiedä, se on yhdentekevää. Ilman tätä osaa ei koko näytelmästä tule mitään. Nyt on enää muutama tunti oppimisaikaa: yksikään tyttö koko koulussa ei tahtoisi kuulla järkeä eikä ryhtyä tehtävään. Totisesti osa ei ole mielenkiintoinen eikä miellyttävä, ja heidän viheliäinen itserakkautensa — tuo alhainen ominaisuus, jota naisissa on niin paljon — kapinoi sitä vastaan. Englannittaret ovat joko sukupuolensa parhaita tai huonoimpia. Dieu sait que je les déteste comme la peste, ordinairement"[52] (tämän tuo konna mumisi hampaittensa välistä). "Minä turvaudun englannittareen ja pyydän häntä auttamaan itseäni. Mikä on hänen vastauksensa — kyllä vai ei?"
Tuhat vastaväitettä nousi mieleeni. Vieras kieli, ajan lyhyys, suuri yleisö… Halu peräytyi, taito epäilytti, itsekunnioitus (tuo "viheliäinen ominaisuus") vapisi. "Ei, ei, ei!" sanoi tämä kaikki, mutta kun katsoin herra Paulia ja näin hänen huolestuneissa, kiihkeissä ja tutkivissa silmissään jonkinlaisen pyynnön kaikkien uhkausten takana, pääsi huuliltani: "suostun". Hetkiseksi hänen ankara ilmeensä vaihtui tyytyväisyyden värähdykseen, mutta pian hän taas suoristihe ja jatkoi:
"Nopeasti työhön! Tässä on kirja, tässä osanne, lukekaa!" Ja minä luin. Hän ei kiitellyt, ja väliin hän torui ja polki jalkaa. Hän luki minulle, ja minä jäljittelin huolellisesti. Osa oli epämiellyttävä — miehen, typerän narrin. Siihen ei voinut panna sydäntä eikä sielua — minä inhosin sitä. Näytelmän — mitättömän ilveilyn — juonena oli parin kilpailijan ponnistelut kauniin keimailijan käden voittamiseksi. Toista kosijaa nimitettiin "karhuksi", hän oli hyvä ja kunnollinen mutta sivistymätön mies, jonkinlainen jalokivi kuonakasassa, toinen oli perhonen, suunpieksijä ja petturi, ja minusta piti tulla perhonen, suunpieksijä ja petturi.
Minä tein parhaani — mikä tietysti oli huonoa ja ärsytti herra Paulia. Hän alkoi tupakoida. Kävin käsiksi työhön kahta vimmatummin, koetin tehdä parempaa kuin parhaani. Uskon että hän antoi tunnustusta hyville aikeilleni, sillä hän ilmaisi olevansa osittain tyytyväinen. "Se menettelee", hän huusi, ja koska puutarhasta alkoi kuulua ääniä ja puiden välissä vilahteli valkoisia pukuja, hän lisäsi: "Teidän täytyy vetäytyä syrjään, teidän täytyy olla yksinänne oppimassa tätä. Tulkaa kanssani."
Saamatta aikaa ja voimia epäröimiseen huomasin samassa hengenvedossa tulevani temmatuksi kuin tuulispäässä yläkertaan, vieläkin kerrosta ylemmäs, ei, kahta kerrosta ylemmäs, (sillä tämä kiukkuinen pikkumies näytti vaistomaisesti osaavan joka paikkaan). Minut lennätettiin yksinäiselle ja korkealle ullakolle, työnnettiin sisään, ovi lukittiin ja herra Paul pisti avaimen taskuunsa ja katosi.
Ullakko ei ollut mikään miellyttävä paikka. Uskon ettei hän tietänyt kuinka epämiellyttävä se oli, muuten hän ei suinkaan olisi noin vain muitta mutkitta lukinnut minua sinne. Tällaisena kesäpäivänä se oli kuuma kuin Afrikka, talvella taas kylmä kuin Grönlanti. Se oli täynnä laatikoita ja romua, vanhat vaatteet verhosivat sen maalaamattomia seiniä, hämähäkinverkot lakaisematonta kattoa. Tiedettiin varsin hyvin, että siellä asusti rottia, kovakuoriaisia ja torakoita — huhuttiinpa että puutarhan aavemainen nunna oli kerran nähty sielläkin. Osittainen pimeys peitti yhden nurkan, jonka yli oli vedetty, ikään kuin salaperäisyyden lisäämiseksi, vanha tummanruskea uudin verhoksi tummalle riville talvitakkeja, jotka riippuivat kukin naulassaan kuin pahantekijä hirsipuussa. Noiden takkien keskeltä, tuon verhon takaa sanottiin nunnan tulleen. Minä en sitä uskonut, eikä mikään sensuuntainen pelko minua häirinnyt, mutta minä näin hyvin tumman ja hyvin suuren rotan, jolla oli pitkä häntä, liukuvan esiin tuosta likaisesta komerosta, ja lisäksi sattui silmäni moneen kovakuoriaiseen, jotka muodostivat täpliä lattialle. Nämä otukset kiusasivat minua enemmän kuin kenties on viisasta sanoa, ja niin myös paikan pölyisyys, romu ja kuumuus. Viimeksi mainittu häiriö olisi pian käynyt sietämättömäksi, ellen olisi onnistunut avaamaan kattoikkunaa ja siten saanut hieman raikasta ilmaa. Tämän aukon alapuolelle vedin suuren tyhjän arkun, ja nostettuani sen päälle pienemmän laatikon ja pyyhittyäni pölyt molemmista kokosin huolellisesti ympärilleni pukuni helmat (lukija muistakoon että se oli paras pukuni ja niin ollen oikeutettu huolenpidon kohde) ja nousin tälle tilapäiselle valtaistuimelle. Istuttuani kävin käsiksi tehtävääni, ja lukiessani en suinkaan unohtanut pitää ankarasti silmällä kovakuoriaisia ja torakoita, jotka luullakseni herättivät minussa vieläkin kuolettavampaa pelkoa kuin rotat.
Ensi vaikutelmani oli, että olin ryhtynyt tehtävään jota oli suorastaan mahdoton täyttää, ja päätin yksinkertaisesti tehdä parhaani ja alistua epäonnistumaan. Huomasin kuitenkin pian, että yksi osa niin lyhyessä kappaleessa ei ollut enempää kuin mitä muisti saattoi hallita muutaman tunnin harjoituksen jälkeen. Minä luin ja luin, ensin kuiskaten, sitten ääneen. Täysin varmana ettei kukaan inhimillinen olento kuunnellut minua, näyttelin osaani ullakon syöpäläisille. Syvennyttyäni sen tyhjyyteen, kevytmielisyyteen ja vilpillisyyteen kostin ylenkatseen ja kärsimättömyyden innoittamana tuolle narrille tekemällä hänet niin narrimaiseksi kuin suinkin osasin.
Tässä työssä kului iltapäivä: päivä alkoi kallistua illaksi, ja minun, joka en ollut syönyt mitään sitten aamiaisen, alkoi olla ääretön nälkä. Ajattelin välipalaa jota toiset varmasti parhaillaan ahmivat kaukana puutarhassa. Olin nähnyt eteisessä korillisen pieniä pâtés à la crême,[53] jotka mielestäni voittivat kaikki muut keittotaidon tuotteet. Piirakka tai kimpale kakkua olisi tällä hetkellä tullut oikein hyvään paikkaan, ja mikäli haluni noihin herkkuihin kasvoi, alkoi minusta tuntua jonkin verran kovalta, että minun piti viettää lupapäiväni paastoten ja vankilassa. Niin kaukana kuin ullakko olikin eteisestä ja katuovesta, kuului ovikellon ikuinen kilinä tännekin heikosti, samoin pyörien alituinen ratina kiusatulla kiveyksellä. Tiesin että talo ja puutarha olivat tulvillaan väkeä ja että tuolla alhaalla oli hauskaa ja iloista; täällä alkoi hämärtää, kovakuoriaiset häipyivät näkyvistäni, ja ajattelin vavisten että ne kenties salaa lähestyivät minua, nousivat valtaistuimelleni näkymättöminä ja valtasivat pukuni liepeet aavistamattani. Kärsimättömänä ja pelokkaana aloin harjoittaa osaani uudelleen vain ajan tappamiseksi. Juuri kun olin päässyt loppuun, kuului korviini avaimen odotettu rapina lukossa — sangen tervetullut ääni. Herra Paul (hämärän läpi saatoin juuri nähdä että se oli herra Paul, erotin hänen lyhyeksi leikatun tukkansa samettimaisen mustuuden ja hänen otsansa kellahtavan norsunluun) kurkisti sisään.
"Hyvä!" hän huusi pitäen ovea auki ja jääden seisomaan kynnykselle.
"Minä kuulin kaiken. Se käy aika hyvin. Uudestaan!"
Minä epäröin hetkisen.
"Uudestaan", hän sanoi ankarasti. "Ei mitään irvistyksiä! Hiiteen kainous!"
Minä luin osani uudelleen, mutta en puoliksikaan niin hyvin kuin yksin ollessani.
"No, ainakin hän osaa sen", sanoi hän hieman tyytymättömänä, "eikä voi olla turhantarkka eikä vaatelias näissä olosuhteissa." Sitten hän lisäsi: "Saatte aikaa vielä kaksikymmentä minuuttia, näkemiin!" Ja hän aikoi lähteä.
"Monsieur", huusin kooten rohkeuteni.
"Mikä on, mademoiselle?"
"Minun on kova nälkä."
"Mitä, onko teidän nälkä! Entä välipala?"
"Siitä en tiedä mitään. Sitä en ole nähnyt, kun olen ollut suljettuna tänne."
"Ah! Aivan niin", hän huusi.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli valtaistuimeni hylätty, ullakko tyhjänä, ja sama tuulenpuuska, joka oli lennättänyt minut ullakolle, toistui nyt päinvastaiseen suuntaan ja vei minut alas — alas — alas hamaan keittiöön asti. Minä luulin joutuvani kellariin. Keittäjättärelle annettiin ankara määräys hankkia ruokaa ja minulle yhtä ankara määräys syödä. Suureksi ilokseni tämä ruoka rajoittui kahviin ja leivoksiin: olin pelännyt saavani viiniä ja makeisia, joista en pitänyt. Kuinka hän arvasi että pidin pienistä kermapiirakoista, sitä en voi tietää, mutta hän meni ulos ja hankki minulle sellaisen jostakin. Minä söin ja join sangen halukkaasti ja säästin petit pâtén viimeiseksi, jälkiruoaksi. Herra Paul valvoi ateriaani ja melkein väkisin ajoi minuun enemmän kuin saatoin niellä.
"Hyvä on", hän huudahti, kun olin ilmoittanut etten todellakaan jaksanut syödä enempää ja kohotetuin käsin rukoillut häntä säästämään minua lisäsämpylältä, jolle hän juuri oli levittänyt voita. "Te kai pidätte minua jonkinlaisena tyrannina tai Sinipartana, joka kiduttaa naisia nälällä ullakolla, mutta itse asiassa en ole sellainen. No nyt, neiti, onko teillä rohkeutta ja voimaa esiintyä?"
Minä sanoin luulevani että minulla oli, vaikka itse asiassa olinkin aivan pyörällä päästä ja tuskin olisin osannut sanoa miltä minusta tuntui, mutta tämä pikkumies oli senlaatuinen ihminen, jota ei saanut vastustaa jollei omistanut niin ääretöntä voimaa, että olisi kyennyt lannistamaan hänet heti.
"Tulkaa sitten", hän sanoi tarjoten kätensä.
Minä annoin hänelle omani, ja hän lähti liikkeelle sellaisella vauhdilla, että minun oli pakko juosta pysyäkseni hänen rinnallaan.
Nelikulmaisessa eteisessä hän pysähtyi hetkeksi; siellä paloivat suuret lamput, luokkahuoneiden leveät ovet olivat selällään, samoin suuret puutarhaovet, puuastiassa kasvavat pomeranssipuut ja suuret kukat ruukuissaan koristivat näitä ovia molemmin puolin, ja joukko naisia ja herroja iltapuvuissaan käveli kukkien keskellä. Sisälle luokkahuoneisiin avautui komea näköala: tungeksivaa ja aaltoilevaa, hälisevää, keinuvaa ja virtaavaa joukkoa, kaikki ruusuista, sinistä ja miltei läpikuultavan valkoista. Katossa paloi kynttiläkruunuja, etäällä taustassa oli näyttämö, juhlallinen vihreä esirippu, rivi kynttilöitä, lavan reunalla.
"Eikö ole kaunista?" kysyi seuralaiseni.
Minun olisi pitänyt vastata myöntävästi, mutta sydämeni nousi kurkkuun. Herra Paul huomasi sen, muljautti minulle rumasti silmäänsä ja antoi minulle pienen ravistuksen vaivoistani.
"Minä tahdon tehdä parhaani, mutta soisin että kaikki olisi ohi", sanoin, ja kysyin sitten: "Onko meidän kuljettava tuon joukon läpi?"
"Ei mitenkään, minä hoidan asiat paremmin: me kuljemme puutarhan kautta — tästä."
Seuraavana hetkenä olimme ulkona. Tyven ja viileä ilta virkisti minua jonkin verran. Kuutamoa ei ollut, mutta lukuisten loistavien ikkunoiden heijastus valaisi pihaa kirkkaasti ja myös käytäviä — himmeästi. Taivas oli pilvetön, ja sen aavuudessa värisi tuhansittain eläviä valoja. Kuinka leppoisia ovatkaan mannermaan illat — lauhoja, sulotuoksuisia, turvallisia! Ei merisumua, ei viluista kosteutta — sumuttomia kuin keskipäivä ja raikkaita kuin aamu.
Kuljettuamme pihan ja puutarhan poikki tulimme ensimmäisen luokan ovelle. Se oli auki kuten kaikki muutkin ovet sinä iltana, me astuimme sisään, ja sitten minut johdettiin pieneen huoneeseen, joka erotti luokan suuresta salista. Tämä huone häikäisi silmiäni, se kun oli niin tulvillaan valoa, se huumasi korviani, sillä se oli niin täynnä häliseviä ääniä, se tukehdutti minua, se kun oli niin kuuma, umpinainen ja täynnä väkeä.
"Järjestystä! Hiljaisuutta!" huusi herra Paul. "Tämähän on kaaosta", hän jatkoi, ja melu hiljeni. Tusinalla sanoja ja yhtä monella liikkeellä hän ajoi ulos puolet läsnäolijoista ja pakotti loput järjestykseen. Ne jotka jäivät, olivat kaikki erikoispuvuissa: he olivat esiintyjiä, ja tämä oli näyttelijäin huone. Herra Paul esitti minut. Kaikki töllistelivät ja muutamat virnistelivät. Minä olin yllätys; kukaan ei ollut odottanut että englannitar esiintyisi ilveilyssä. Ginevra Fanshawe, joka oli somasti pukeutunut osaansa varten ja viehättävän kaunis, käänsi minuun parin silmiä, jotka olivat pyöreät kuin napit. Hän oli parhaalla tuulellaan, ilman vähintäkään pelon tai ujouden tuntua, päinvastoin ihastunut saadessaan kohta loistaa satojen edessä, ja tuloni näytti "lyövän hänet hämmästyksellä" kesken iloa. Hän olisi huudahtanut, mutta herra Paul piti hänet ja muutkin aisoissa.
Silmäiltyään ja arvosteltuaan koko joukkoa herra Paul kääntyi minuun päin.
"Teidänkin pitää pukeutua osaanne varten."
"Niin — pukeutua mieheksi!" huudahti Zélie St. Pierre ja hyökkäsi eteenpäin lisäten ylen avuliaasti: "Minä puen hänet itse."
Mieheksi pukeutuminen ei miellyttänyt minua eikä olisi sopinutkaan minulle. Olin suostunut ottamaan miehen nimen ja osan; mitä hänen pukuunsa tulee — seis siinä! Ei. Tahdoin pitää oman pukuni, tuli mitä tuli. Herra Paul saisi myrskytä, saisi raivota — minä tahdoin pitää oman pukuni. Sanoin sen, ja ääneni oli yhtä varma tarkoituksessaan kuin matala ja kenties epävakainen ilmaisumuodossaan.
Hän ei aivan heti ruvennut myrskyämään eikä raivoamaan, kuten varmasti olin luullut. Hän oli vaiti. Mutta Zélie ehätti taas väliin.
"Hänestä tulee mainio petit-maître. Tässä ovat vaatteet — kaikki tyynni. Ne ovat ehkä liian suuret, mutta siitä minä kyllä selviydyn. Tulkaa, rakas ystävä — kaunis englannitar!"
Ja hän nauroi ivallisesti, sillä minä en ollut "kaunis". Hän tarttui käteeni, hän aikoi vetää minut mukanaan. Herra Paul seisoi liikkumatta — puolueettomana.
"Te ette saa vastustaa", jatkoi St. Pierre, sillä minä vikuroin. "Te pilaatte kaiken, turmelette näytelmän hilpeyden, katsojain huvin, uhraatte kaiken itserakkaudellenne. Se olisi liian paha — monsieur ei koskaan tule sitä sallimaan."
Hän etsi herra Paulin katsetta. Niin tein minäkin. Tämä katsoi ensin häneen, sitten minuun. "Seis", hän sanoi hitaasti, pysäyttäen St. Pierren, joka yhä ponnisteli saadakseen minut mukaansa. Kaikki odottivat ratkaisua. Hän ei ollut vihoissaan eikä ärtyisä. Huomasin sen ja rohkaisin mieleni.
"Ettekö pidä näistä vaatteista?" hän kysyi osoittaen miehen vaatekappaleita.
"Ei minulla ole mitään muutamia vastaan, mutta kaikkia en huoli."
"Kuinka sitten käy? Kuinka voi suostua miehen osaan ja astua näyttämölle naisen puvussa? Tosin tämä on vain amatöörinäyttämö — vaudeville de pensionnat; erinäisiä myönnytyksiä voin sallia, mutta täytyyhän teillä toki olla jotakin, josta näkee teidän kuuluvan jalompaan sukupuoleen."
"Ja siihen suostunkin, monsieur, mutta minun täytyy saada järjestää asia omalla tavallani, kukaan ei saa sekaantua siihen, eikä vaatteita saa väkisin tyrkyttää minulle. Antakaa minun itse pukeutua."
Sanaakaan lausumatta herra Paul otti puvun St. Pierreitä, antoi sen minulle ja päästi minut pukuhuoneeseen. Jäätyäni yksin tyynnyin täydellisesti ja ryhdyin työhön kaikessa rauhassa. Jätin ylleni naisen puvun sellaisenaan, otin vain lisäksi pienen liivin, kauluksen, solmion ja pienen päällystakin, jotka oli saatu erään oppilaan veljeltä. Avasin palmikkoni, kiinnitin hiukseni lujasti takaa, ja edestä kampasin ne toiselle sivulle. Otin käteeni hatun ja hansikkaat ja lähdin ulos. Herra Paul ja kaikki muut odottivat. Paul silmäili minua. "Olkoon menneeksi näin koulussa", hän sanoi. Sitten hän lisäsi melkein ystävällisesti: "Rohkeutta, ystäväni! Vähän kylmäverisyyttä vain — vähän häikäilemättömyyttä, neiti Lucien, ja kaikki käy hyvin!"
St. Pierre nauraa hihitti taaskin kylmällä käärmeellisellä tavallaan.
Minä olin närkäs, sillä olin kiihtynyt, enkä voinut olla kääntymättä häneen sanoakseni että jollei hän olisi nainen ja minä herrasmies, tekisi mieleni haastaa hänet kaksintaisteluun.
"Näytelmän jälkeen, näytelmän jälkeen", sanoi herra Paul. "Sitten annan teille pistoolit ja järjestämme taistelun kaikkien sääntöjen mukaan. Se on vain vanha riita Ranskan ja Englannin välillä."
Mutta nyt lähestyi hetki jolloin näytäntö oli alkava. Herra Paul asettui eteemme ja piti meille lyhyen puheen kuin kenraali sotilailleen ennen taistelua. En tiedä mitä hän sanoi, paitsi että hän kehoitti meitä jokaista täyttämään sydämensä oman mitättömyytensä tunteella. Jumala tietää että minun mielestäni tuo neuvo oli tarpeeton muutamille meistä. Kello kilisi. Minä ja kaksi muuta työnnettiin näyttämölle. Kello soi uudelleen. Minun oli sanottava ihan ensimmäiset sanat.
"Älkää katsoko yleisöön älkääkä ajatelko sitä", kuiskasi herra Paul korvaani. "Kuvitelkaa että olette ullakolla ja näyttelette rotille."
Hän katosi. Esirippu nousi — käpertyi kattoon, ja eteemme humahti valojen kirkkaus, pitkä huone, hilpeä väkijoukko. Minä ajattelin kovakuoriaisia, vanhoja laatikoita, madonsyömiä arkkuja. Sanoin sanottavani huonosti, mutta sanoin sen. Tuo ensimmäinen vuorosana olikin vaikein, sillä se ilmaisi minulle sen tosiseikan, että en pelännyt yleisöä läheskään niin paljon kuin omaa ääntäni. Tuo vieras ulkomaalainen yleisö ei merkinnyt minulle mitään. En ajatellutkaan sitä. Kun kieleni kerran vapautui ja ääneni pääsi oikeaan korkeuteensa ja sointiinsa, silloin en ajatellut muuta kuin esittämääni henkilöä — ja herra Paulia, joka kuunteli, katseli ja oli kuiskaajana näyttämön syrjässä.
Vähitellen, tuntiessani oikean voimani tulevan — oikeiden lähteiden pyrkivän valloilleen — tyynnyin siksi paljon, että saatoin kiinnittää huomiota kanssanäyttelijöihini. Muutamat heistä näyttelivät erittäin hyvin, varsinkin Ginevra Fanshawe, jonka tuli keimailla kahdelle ihailijalle — tehtävä mistä hän suoriutui verrattomasti, hänhän oli oikeassa elementissään. Huomasin että hän kerran tai pari oli erityisen suopea ja tehostetun puolueellinen minua, keikaria, kohtaan. Niin vilkkaasti ja innokkaasti hän suosi minua, niin merkitseviä katseita hän sinkosi kuuntelevaan ja käsiä taputtavaan yleisöön, että minulle — joka tunsin hänet — kävi äkkiä selväksi että hän näytteli jollekin, ja minä seurasin hänen katseitaan, hymyjään, liikkeitään, ja keksin ennen pitkää, että hän oli valinnut ainakin kauniin ja hienon maalitaulun vasamoilleen. Aivan näiden nuolien suunnassa, muita katsojia kookkaampana ja niin ollen vieläkin alttiimpana niille seisoi tuttu olento — levollisena mutta hyvin tarkkaavaisena — tohtori John.
Tuo näky oli jossakin määrin kiihottava. Tohtori Johnin katseessa oli sanoja, vaikka en osannutkaan tulkita niitä, se yllytti minua, luin siitä tarinan, panin ajatukseni osaan jota näyttelin, panin sen Ginevran-palvontaani. "Karhussa" eli rehellisessä ihailijassa näin tohtori Johnin. Säälinkö häntä, kuten ennen vanhaan? En, minä paadutin sydämeni, kilpailin hänen kansaan ja löin hänet laudalta. Tiesin olevani vain narri ja keikari, mutta missä hän ei kelvannut, siellä minä saatoin miellyttää. Nyt tiesin näytteleväni ihmistä joka tahtoo ja on päättänyt voittaa ja valloittaa. Ginevra yllytti minua, ja yhdessä miltei muutimme osan luonnetta, kullaten keikarin kiireestä kantapäähän. Näytösten välissä herra Paul sanoi että hän ei tietänyt mikä meitä riivasi, ja miltei nuhteli meitä. "Se on kenties kauniimpaa kuin esikuvanne", hän sanoi, "mutta se ei ole oikein." Minä en myöskään tietänyt mikä minua riivasi, mutta halusin jotenkin jättää varjoon "karhun", so. tohtori Johnin. Ginevra oli hellä — kuinka olisin voinut olla muuta kuin ritarillinen? Pysyen kirjaimellisesti uskollisena osalleni muutin huoletta koko sen hengen. Ilman sydäntä, ilman mielenkiintoa en voinut näytellä sitä ollenkaan. Näyteltävä sitä kuitenkin oli — tuo kaivattu mauste pääsi mukaan — ja minä näyttelin hyvällä halulla.
Mitä sinä iltana tunsin ja tein, sitä en olisi odottanut tuntevani ja tekeväni, yhtä vähän kuin että minut hurmauksen tilassa nostettaisiin seitsemänteen taivaaseen. Kylmänä, vastahakoisena, pelokkaana olin toisen mieliksi suostunut näyttelemään osaani: ennen pitkää lämpenin, rohkaistuin, mielenkiintoni heräsi, ja näyttelin omaksi huvikseni. Mutta seuraavana päivänä, kun ajattelin tätä kaikkea, en vähääkään hyväksynyt tällaisia amatöörinäytäntöjä, ja vaikka olinkin mielissäni kun olin saanut tehdä herra Paulille palveluksen ja kerran koettaa voimiani, päätin lujasti, ettei minua enää koskaan vedettäisi samanlaiseen juttuun. Harras halu näyttämötaiteeseen oli osoittautunut kuuluvan luonteeseeni; tämän vastakeksityn taipumuksen helliminen ja kehittäminen olisi voinut lahjoittaa minulle kokonaisen maailman hauskuutta, mutta se ei olisi sopinut minunlaiselleni syrjästäkatsojalle. Se taipumus ja halu oli työnnettävä syrjään, ja minä työnsin ne syrjään ja lukitsin ne päätöksellä jota ei aika eikä kiusaus ole sittemmin järkyttänyt.
Tuskin oli näytelmä ohi ja kunnialla ohi, kun tuo kiukkuinen ja itsevaltainen herra Paul muuttui aivan toiseksi. Vapautuneena ohjaajan edesvastuusta hän viipymättä luopui opettajan-ankaruudestaan, tupsahti keskellemme vilkkaana, ystävällisenä ja puheliaana, puristi jokaisen kättä, kiitti kutakin erikseen ja ilmoitti päätöksensä että meidän kaikkien oli tanssittava hänen kanssaan alkavissa tanssiaisissa. Kun hän tuli vaatimaan minun lupaustani, sanoin hänelle etten tanssi. "Tämän kerran teidän täytyy", oli vastaus, ja jollen olisi pujahtanut syrjään ja pysytellyt poissa hänen tieltään, olisi hän varmaan pakottanut minut tähän toiseenkin esitykseen. Mutta minä olin näytellyt tarpeekseni jo yhden illan osalta; oli aika taas palata itseeni ja tavalliseen elämääni. Kanervanvärinen pukuni menetteli kyllä päällystakin alla näyttämöllä, mutta ei olisi sopinut valssiin tai katrilliin. Vetäydyin hiljaiseen soppeen, josta huomaamattomana saatoin tehdä havaintoja — tanssiaiset, loisto ja huvitus vierivät ohitseni kuin näytelmä.
Taaskin oli Ginevra Fanshawe prinsessa, kaunein ja iloisin läsnäolijoista. Hänet valittiin avaamaan tanssiaiset, ja hyvin ihastuttavalta hän näytti, hyvin viehkeästi tanssi, hyvin iloisesti hymyili. Tällaiset tilaisuudet olivat hänen voittojaan — hän oli huvituksen lapsi. Työ ja kärsimykset kohtasivat hänet penseänä ja lannistuneena, voimattomana ja nureksivana, mutta ilo levitti hänen perhossiipensä, kirkasti niiden kultatomun ja loistavat täplät, sai hänet säkenöimään kuin jalokivi ja hehkumaan kuin kukka. Tavalliselle ruoalle ja juomalle hän nyrpisti nenäänsä, mutta ravitsi itseään kermavaahdolla ja jäätelöllä kuin mehiläinen hunajalla; makea viini oli hänen elementtinsä ja makeat leivokset hänen jokapäiväinen leipänsä. Ginevra eli täyttä elämäänsä tanssisalissa, muualla hänen mielialansa laskeutui.
Älä ajattele, lukija, että hän kukoisti ja säkenöi tuolla tavoin vain herra Paulin, tanssittajansa vuoksi, tai että hän sinä iltana tuhlaili parasta viehätysvoimaansa vain toveriensa mielenylennykseksi, tai vanhempien ja isovanhempien, jotka täyttivät nelikulmaisen eteisen ja tanssisalin seinät. Niin tympeissä ja rajoitetuissa olosuhteissa, niin nolojen ja laimeiden vaikutinten varassa Ginevra olisi tuskin viitsinyt tanssia ainoatakaan katrillia; väsymys ja ärtyisyys olisi pian karkottanut virkeyden ja hyvän tuulen. Mutta hän tiesi juhlayleisön raskaassa massassa löytyvän kuohuaineen joka nostatti kaiken muun, tunsi mausteen joka antoi suloisen lisämaun, keksi syitä jotka oikeuttivat hänet käyttämään valituimpia viehätyskeinojaan.
Tanssisalissa tosin ei nähty ainoatakaan miespuolista olentoa, joka ei ollut naimisissa tai isä — lukuun ottamatta herra Paulia. Tämä herrasmies oli myös sukupuolensa ainoa, jonka sallittiin viedä koulun oppilas tanssiin, ja tämä poikkeuksellinen asema myönnettiin hänelle osaksi vanhan vakiintuneen tavan vuoksi (hän oli madame Beckin sukulainen ja nautti hänen korkeinta luottamustaan), osaksi koska hän aina tahtoi kulkea omia teitään ja tehdä miten halutti, osaksi siitä syystä että — niin uppiniskainen, kiihkeä ja puolueellinen kuin hän saattoikin olla — hän oli itse kunniallisuus ja hänelle olisi voinut uskoa kokonaisen rykmentin kauneimpia ja puhtaimpia olentoja, täysin varmana siitä, että hänen johdossaan ei heille tapahtuisi mitään vahinkoa. Monet tytöistä — sanottakoon tämä ohimennen — eivät olleet vähääkään puhdasmielisiä, kaikkea muuta, mutta herra Paulin läheisyydessä he uskalsivat näyttää luontaista karkeuttaan yhtä vähän kuin olisivat uskaltaneet tahallaan astua hänen liikavarpailleen, nauraa hänelle vasten kasvoja kesken myrskyistä nuhdesaarnaa, tai hälistä suureen ääneen, kun jokin ärtyisyydenpuuska peitti hänen ihmiskasvonsa älykkään tiikerin naamiolla. Herra Paul sai siis tanssia kenen kanssa tahtoi — ja voi sitä joka sai hänet sekaantumaan tahdissa.
Toisia päästettiin katselijoiksi — (näennäisen) vastahakoisesti, pitkien rukousten jälkeen, muiden ihmisten suosituksella, ankarilla rajoituksilla ja kiitos olkoon madame Beckin erityisen, vaivoin saadun suosion ja hyväntahtoisuuden. Näitä hän kaiken iltaa — ollen itse kaitsijana — pidätti kaukana eteisen pimeimmässä ja kylmimmässä, etäisimmässä ja kolkoimmassa nurkassa. Siellä seisoi pieni hylätty joukko "nuoria miehiä", kaikki kotoisin parhaista perheistä, salissaistuvien äitien täysikasvuisia poikia ja koulun oppilaiden veljiä. Kaiken iltaa madame piti vartiota näiden "nuorten miesten" luona — huolehti heistä kuin äiti, mutta oli ankara kuin lohikäärme. Heidän eteensä oli piirretty jonkinlainen raja, ja he väsyttivät madamea rukouksillaan päästä sen yli ja virkistää itseään edes yhdellä tanssilla tuon "kauniin vaalean" tai tuon "sievän ruskeatukkaisen" tai tuon "ihanan tytön kanssa, jonka tukka on musta kuin sysi".
"Taisez-vous!"[54] vastasi madame sankarillisena ja järkähtämättömänä. "Vous ne passerez pas à moins que ce ne soit sur mon cadavre, et vous ne danserez qu' avec la nonnette du jardin."[55] Ja hiirenharmaassa silkkipuvussaan hän käveli majesteetillisena edestakaisin heidän kärsimättömän ja epätoivoisen rivinsä edessä kuin mikäkin pikku Bonaparte.
Madame tunsi maailmaa koko lailla, madame tiesi ihmisluonnosta yhtä ja toista. En luule että kukaan muu Villetten johtajatar olisi uskaltanut laskea "nuorta miestä" seiniensä sisäpuolelle, mutta madame tiesi että myöntämällä heille pääsyn tällaiseen tilaisuuteen hän teki rohkean iskun ja sai suuren voiton.
Ensiksikin joutuivat vanhemmat osallisiksi tähän tekoon, sillä vain heidän välityksellään se oli mahdollista. Toiseksi: näiden kalkkarokäärmeiden hurmaava ja vaarallinen läheisyys auttoi madamea näyttämään juuri vahvimman puolensa — ensiluokkaiset kaitsijanominaisuutensa. Kolmanneksi: heidän läheisyytensä antoi kirpeän lisämaun illan hauskuudelle; oppilaat tiesivät sen, ja tuollaisten kultaomenain etäinen loiste viritti heissä mielialan jota mikään muu ei olisi saanut syttymään. Lasten ilo tarttui vanhempiin, eloisuus ja hyvä tuuli täytti pian koko tanssisalin, yksinpä "nuorilla miehillä" oli hauskaa karsinassaan, sillä madame ei koskaan sallinut heidän ikävystyä — ja niin saavutti madame Beckin syntymäpäivä joka vuosi menestyksen, jonka vertaista maan minkään muun koulun johtajatar ei saanut kokea.
Huomasin että tohtori Johnin sallittiin ensin vapaasti kulkea luokkahuoneissa. Hänellä oli tuollainen miehekäs ja luotettava ilme, joka korvasi hänen nuoruutensa ja melkein sovitti hänen kauneutensa. Mutta heti kun tanssi alkoi, riensi madame hänen luokseen.
"Tulkaa susi, tulkaa", hän sanoi nauraen. "Te kuljette lampaan vaatteissa, mutta siitä huolimatta teidän täytyy jättää laumani. Tulkaa, minulla on täällä eteisessä hieno susitarha — parikymmentä kappaletta; sallikaa minun liittää teidät kokoelmaani."
"Mutta sallikaa minun toki ensin tanssia sen oppilaanne kanssa, jonka valitsen."
"Onko teillä rohkeutta pyytää sellaista? Se on hulluutta, se on jumalattomuutta. Ulos, ulos, ja pian!"
Hän ajoi tohtoria edellään ja oli pian sulkenut hänet rajan sisäpuolelle.
Ginevra, joka arvatenkin oli väsynyt tanssimaan, etsi minut piilopaikastani. Hän heittäytyi penkille viereeni ja (tunteenilmaus jota ilmankin erittäin hyvin olisin voinut olla) kietoi käsivartensa kaulaani.
"Lucy Snowe! Lucy Snowe!" hän huusi hysteerisenä melkein nyyhkyttävällä äänellä.
"Mikä ihme nyt on hätänä?" sanoin kuivasti.
"Minkä näköinen olen — minkä näköinen olen tänä iltana?" hän kysyi.
"Kuten tavallisesti", vastasin, "turhamaisen hupakon."
"Ilkeä olento. Teillä ei koskaan ole ystävällistä sanaa minua varten, mutta teidän ja kaikkien muiden kateellisten pärjääjäin uhallakin tiedän että olen kaunis, tunnen sen, näen sen — pukuhuoneessa on iso peili, josta voin nähdä itseni kiireestä kantapäähän. Ettekö lähde kanssani sinne, niin saamme yhdessä seisoa sen edessä?"
"Minä lähden, neiti Fanshawe, teidän halunne tulkoon tyydytetyksi ääriään myöten."
Pukuhuone oli aivan lähellä, ja me menimme sinne. Hän kietoi käsivartensa vyötäisilleni ja veti minut peilin eteen. Minä seisoin siinä vastarintaa tekemättä, mitään sanomatta, ja annoin hänen itserakkautensa riemuita ja juhlia. Olin utelias näkemään kuinka paljon samainen itserakkaus voisi sulattaa — olisiko sen mahdollista tulla kylläiseksi — tunkeutuisiko Ginevran sydämeen mikään kuiske, joka kehoittaisi häntä ottamaan huomioon toistenkin tunteet ja hillitsisi hänen turhamaista iloaan.
Ei ensinkään. Hän käänteli minua ja kääntyili itse, hän tarkasteli meitä molempia joka taholta, hymyili, ravisteli kiharoitaan, kohensi silkkivyötään, levitteli pukuaan, laski vihdoin käsivarteni irti ja sanoi kumartaen pilkallisen kohteliaasti:
"En tahtoisi olla Lucy Snowe, vaikka saisin kuningaskunnan."
Huomautus oli liian lapsekas herättääkseen suuttumusta. Tyydyin sanomaan:
"Erittäin hyvä."
"Ja mitä te antaisitte, jos saisitte olla MINÄ?"
"En pahaista penniäkään — niin kummalta kuin se kuuluukin", vastasin. "Te olette vain poloinen olento."
"Niin ette ajattele sydämessänne."
"En, sillä sydämessäni ei teillä ole minkäänlaista paikkaa: silloin tällöin vain kääntelen teitä aivoissani."
"Ei mutta kuulkaahan nyt", hän riiteli vastaan, "kuulkaa kuinka erilainen asema meillä kahdella on, ja sitten näette kuinka onnellinen minä olen ja kuinka te olette onneton."
"Jatkakaa, minä kuuntelen."
"Ensiksikin: minä olen hienon herran tytär, ja vaikka isäni ei olekaan rikas, on minulla perinnöntoivoa eräältä sedältä. Sitten olen juuri täyttänyt kahdeksantoista — paras mahdollinen ikä. Olen saanut keski-eurooppalaisen kasvatuksen, ja vaikka tuskin osaan tavata, on minulla taitoja yllin kyllin. Minä olen kaunis, sitä ette voi kiistää, ja voin saada niin paljon ihailijoita kuin vain tahdon. Juuri tänä iltana särjen kahden herrasmiehen sydäntä, ja toiselta heistä sain äsken aivan masentuneen katseen, joka sai minut näin hyvälle tuulelle. Minusta on niin hirveän hauskaa nähdä heidän punastuvan ja kalpenevan, sinkauttavan vihaisia katseita toisiinsa ja ikävöiviä minuun. Sellainen olen minä — onnellinen MINÄ, ja nyt saatte kuulla mikä te olette, poloinen sielu."
"Minä otaksun että ette ole kenenkään tytär, koska rupesitte pikkulasten hoitajaksi kun ensin tulitte Villetteen, teillä ei ole sukulaisia, kahdenkymmenenkolmen vuoden iässä ette voi sanoa olevanne nuori, teillä ei ole mitään viehättäviä taitoja — ei kauneutta. Mitä tulee ihailijoihin, tiedätte tuskin mitä ne ovat, ette edes osaa puhua niistä, istutte mykkänä kun toiset opettajattaret luettelevat valloituksiaan. Minä uskon että te ette koskaan ole rakastunut ettekä koskaan rakastukaan, ja sitä parempi, sillä vaikka oma sydämenne särkyisikin, ette koskaan pystyisi särkemään toisen sydäntä. Eikö tämä kaikki ole totta?"
"Totta kuin evankeliumi, suureksi osaksi, ja aika sukkelaa lisäksi. Teissä täytyy olla jotakin hyvää, Ginevra, kun osaatte puhua noin rehellisesti. Tuo käärme, Zélie St. Pierre, ei kykenisi sanomaan mitä te nyt olette sanonut. Ja kuitenkin, neiti Fanshawe, niin onneton kuin teidän kuvauksenne mukaan olenkin, en maksaisi viittä penniä teistä, ruumiinenne ja sieluinenne."
"Siksi vain, että minä en ole älykäs, ja siinä kaikki mitä te ajattelette. Ei kukaan muu kuin te välitä älykkyydestä."
"Päinvastoin, mielestäni te olette älykäs omalla tavallanne — ja aika terävä sittenkin. Mutta te puhuitte sydämien särkemisestä — tuosta mieltä ylentävästä huvista, jonka eduista minä en ole aivan yhtä mieltä kanssanne: saanko kysyä kenelle turhamaisuudessanne luulette tehneenne tuon tempun tänä iltana?"
Hän painoi huulensa korvaani vasten. "Isidore ja Alfred de Hamal ovat molemmat täällä", hän kuiskasi.
"Oho, vai niin! Minäpä tahtoisin nähdä heidät."
"No, kultaseni, vihdoinkin on uteliaisuutenne herännyt. Tulkaa mukanani, minä näytän heidät."
Hän lähti ylpeänä edellä. "Mutta te ette voi nähdä heitä kunnollisesti luokista", hän sanoi kääntyen minuun päin. "Madame pitää heitä liian kaukana. Mennäänpä puutarhaan, astutaan sisään käytävästä ja hiivitään takaapäin aivan lähelle heitä. Saamme toruja jos meidät nähdään, mutta mitä siitä."
Tällä kertaa en minäkään välittänyt. Me kuljimme läpi puutarhan — tunkeuduimme käytävään rauhallisesta yksityisovesta, lähestyimme eteistä ja pysytellen käytävän varjossa näimme "nuorten miesten" parven aivan läheltä.
Luulen että ilman ohjaustakin olisin löytänyt joukosta tuon valloittajan de Hamalin. Hän oli suoranenäinen, piirteiltään hyvin virheetön pieni keikari. Sanon pieni keikari, vaikka hänen pituutensa ei ollutkaan alle keskimitan, sillä hänen piirteensä olivat pienet, samoin kädet ja jalat, ja hän oli niin sievä, sileä ja nukkemaisen siro, niin somasti puettu, somasti käherretty, hänellä oli kauniit kengät ja käsineet ja solmio — hän oli tosiaankin viehättävä. "Mikä herttainen olento!" huudahdin, kiitin Ginevran makua lämpimästi, ja kysyin mitä hän arveli de Hamalin tehneen särkyneen sydämensä kallisarvoisilla murusilla — oliko hän kenties pannut ne hajuvesipulloon ja säilytti niitä ruusuvedessä? Huomautin myös syvän ihastuksen vallassa, että luutnantin kädet olivat tuskin suuremmat kuin neiti Fanshawen omat ja että se oli sangen soveliasta — hän kun hätätilassa saattoi käyttää Ginevran hansikkaita. Selitin hullaantuvani hänen herttaisiin kutreihinsa, ja mitä tulee hänen matalaan kreikkalaiseen otsaansa ja verrattomaan klassilliseen päänmuotoonsa, tunnustin että kieleni ei kyennyt tekemään niille oikeutta.
"Entä jos hän olisi rakastajanne?" kysäisi Ginevra julmassa ilossaan.
"Oi taivas, mikä autuus!" sanoin minä, "mutta olkaa toki inhimillinen, neiti Fanshawe: panna sellaisia asioita päähäni on samaa kuin näyttää karkotetulle Kain-paralle väläyksiä paratiisista."
"Te siis pidätte hänestä?"
"Niinkuin pidän makeisista, hedelmähillosta, sokerileivoksista ja ansarikukista."
Ginevra ihaili makuani, sillä kaikkia näitä hän rakasti intohimoisesti ja saattoi siis helposti luulla, että minä tein samoin.
"Ja nyt Isidore", jatkoin. Myönnän että olin vieläkin uteliaampi näkemään hänet kuin hänen kilpailijansa, mutta Ginevra oli kokonaan syventynyt jälkimmäiseen.
"Alfred pääsi tänä iltana tänne", hän kertoi, "tätinsä, vapaaherratar de Dorlodot'n välityksellä. Nyt kun olette nähnyt hänet, voitte kai ymmärtää miksi minä olen ollut niin loistavalla tuulella kaiken iltaa, näytellyt hyvin, tanssinut sellaisella innolla, ja miksi nyt olen onnellinen kuin kuningatar. Dieu! Dieu! Oli niin verrattoman lystikästä katsella ensin häntä ja sitten toista ja hullaannuttaa molemmat."
"Mutta tuo toinen — niissä hän on? Näyttäkää minulle Isidore."
"En minä."
"Miksi ei?"
"Minä häpeän häntä."
"Mistä syystä?"
"Kun — kun —" (kuiskaten) — "hänellä on sellaiset — sellaiset viikset, oranssin — punaiset — kas siinä!"
"Asia on tullut ilmi", sanoin. "Mitä siitä, näyttäkää hänet kuitenkin, minä lupaan olla pyörtymättä."
Hän katseli ympärilleen. Juuri silloin puhutteli eräs englantilainen ääni meitä takaapäin.
"Te seisotte molemmat vedossa, teidän täytyy lähteä tästä käytävästä."
"Ei täällä ole vetoa, tohtori John", sanoin minä ja käännyin.
"Hän vilustuu niin helposti", jatkoi tohtori katsellen Ginevraa äärettömän ystävällisesti. "Hän on heikko, hänestä täytyy pitää huolta. Hakekaa hänelle huivi."
"Sallikaa minun itse huolehtia itsestäni", sanoi neiti Fanshawe ylpeästi. "Minä en tarvitse huivia."
"Pukunne on ohut, olette tanssinut, olette kuumissanne."
"Kuka aina saarnaa", vastusti tyttö, "aina neuvoo ja nalkuttaa!"
Vastaus jonka tohtori John aikoi antaa, jäikin tulematta. Hänen silmistään näki selvästi, että hän oli pahastunut. Synkistyneenä, surullisena ja pahoillaan hän siirtyi vähän syrjään, mutta oli kärsivällinen. Tiesin että aivan lähellä oli koko kasa huiveja; juoksin hakemaan niistä yhden.
"Hän on ottava tämän ylleen jos minä vain voin pakottaa hänet siihen", sanoin, kiedoin sen hyvin hänen musliinipukunsa ympäri ja peitin huolellisesti hänen niskansa ja käsivartensa. "Onko tuo Isidore?" kuiskasin melkein vihaisena.
Ginevra mutisti huuliaan, hymyili ja nyökäytti päätään.
"C'est lui-même",[56] hän sanoi. "Kuinka jurolta hän näyttääkään luutnantti-kreivin rinnalla! Ja sitten — oi taivas! — nuo viikset!"
Tohtori John meni nyt sisään.
"Luutnantti-kreivi", toistin minä. "Tuo nukke — tuo vauva — tuo kääpiö — tuo viheliäinen raukka! Pelkkä lakeija tohtori Johnin rinnalla, hänen renkinsä, hänen lähettipoikansa! Onko mahdollista että hieno ylevämielinen herrasmies — kaunis kuin ilmestys — tarjoaa teille kunniallisen kätensä ja ritarillisen sydämensä ja lupaa suojella teidänlaistanne huoletonta tytönhattaraa läpi myrskyjen ja taisteluiden — ja te vikuroitte vastaan — te halveksitte, loukkaatte ja kidutatte häntä! Onko teillä voimaa siihen? Kuka antoi teille sen voiman? Missä se on? Onko se kaikki kauneudessanne — valkoisessa ja punaisessa ihossanne, keltaisessa tukassanne? Sekö sitoo hänen sielunsa teidän jalkainne juureen ja taivuttaa hänen niskansa teidän ikeenne alle? Sekö hankkii teille hänen kiintymyksensä, hänen hellyytensä, hänen ajatuksensa, toiveensa, harrastuksensa, hänen jalon ja sydämellisen rakkautensa — ja sitäkö te ette tahtoisi? Halveksitteko te sitä? Te teeskentelette vain, te ette ole tosissanne, te rakastatte häntä, ikävöitte häntä, mutta leikitte hänen sydämellään saadaksenne hänet vieläkin varmemmin omaksenne."
"Pyh! Mikä sanatulva! En ymmärrä siitä puoliakaan."
Olin jo tätä ennen vienyt hänet puutarhaan. Istutin hänet penkille ja sanoin että hän ei saisi hievahtaa paikaltaan ennen kuin oli tunnustanut kummanko heistä hän aikoi ottaa — miehen vai apinan.
"Se jota te sanotte mieheksi", hän vastasi, "on aateliton, punatukkainen ja tuntee nimen John! — cela suffit: je n'en veux pas.[57] Luutnantti de Hamal on aatelismies, hänellä on erinomaiset sukulaisuussuhteet, virheetön käytös, viehättävä ulkomuoto, kalpeat kiintoisat kasvot, tukka ja silmät kuin italialaisella. Lisäksi hän on ihastuttavin seuramies mitä toivoa voin — mies ihan minun makuni mukaan, ei järkevä eikä totinen niinkuin tuo toinen, vaan vertaiseni ihminen jonka kanssa voin puhua — joka ei kiusaa eikä väsytä eikä vaivaa minua syvyyksillä ja korkeuksilla ja intohimoilla ja kyvyillä, jotka eivät ole minun makuuni. Se siitä. Älkää pitäkö minusta kiinni niin kovasti."
Minä hellitin otteeni ja hän kiiti pois. En viitsinyt ajaa häntä takaa.
Miten olikaan, en voinut olla palaamatta vielä kerran käytävää kohti nähdäkseni tohtori Johnin uudelleen, mutta tapasinkin hänet seisomassa puutarhan portailla keskellä ikkunasta tulevaa leveää valojuovaa. Hänen sopusuhtaisesta vartalostaan ei voinut erehtyä, sillä luulen ettei kukaan siinä suhteessa ollut hänen vertaisensa. Hänellä oli hattu kädessä; hänen paljas päänsä, kasvonsa ja hieno otsansa olivat hyvin kauniit ja miehekkäät. Hänen piirteensä eivät olleet pienet ja hienot kuin naisen, eivät myöskään kylmät, tyhjänpäiväiset ja heikot; ne olivat hyvin veistetyt mutta eivät niin hiotut ja viimeistellyt, että olisivat menettäneet voimastaan ja ilmeikkyydestään sen mitä olisivat voittaneet elottomalla sopusuhtaisuudellaan. Niissä oli ajoittain paljon tunnetta, ja vielä enemmän tunnetta viipyi vaiteliaana hänen silmissään. Sellaiset olivat ainakin minun ajatukseni hänestä: minun silmissäni hän oli tätä kaikkea. Selittämätön ihmetyksentunne täytti mieleni kun katsoin tätä miestä ja ajattelin että häntä voitaisiin halveksia.
Tarkoitukseni ei ollut lähestyä eikä puhutella häntä puutarhassa, koska tuttavuutemme ei vielä olisi oikeuttanut sellaista askelta. Olin vain aikonut näkymättömänä katsella häntä toisten joukossa, ja kun näin odottamatta tapasin hänet yksin, vetäydyin taaksepäin. Mutta hän etsi juuri minua, tai pikemmin sitä joka oli ollut kanssani, ja niin ollen laskeutui portaita ja seurasi minua puutarhaan.
"Te tunnette neiti Fanshawen! Olen usein halunnut kysyä tunnetteko hänet", sanoi tohtori John.
"Kyllä minä hänet tunnen."
"Läheisestikö?"
"Aivan niin läheisesti kuin haluan."
"Mitä olette tehnyt hänelle nyt?"
"Olenko minä hänen vartijansa?" teki mieleni kysyä, mutta vastasin vain: "Olen antanut hänelle kyytiä aika tavalla ja olisin antanut vielä enemmän, mutta hän pujahti käsistäni ja juoksi pois."
"Soisitteko minulle sen ilon", hän sanoi, "että pitäisitte häntä silmällä tämän ainoan illan ja katsoisitte ettei hän tee mitään varomatonta — esimerkiksi juokse ulos iltailmaan heti tanssittuaan."
"Voinhan kenties pitää häntä hiukan silmällä, koska te niin haluatte, mutta hän on aivan liian omapäinen alistuakseen noin vain kenenkään valvottavaksi."
"Hän on niin nuori ja niin läpeensä teeskentelemätön."
"Minulle hän on arvoitus", vastasin.
"Niinkö?" kysyi hän hyvin kiinnostuneena. "Kuinka niin?"
"Olisi vaikeata sanoa millä tavoin — vaikeata sanoa ainakin teille."
"Ja miksi juuri minulle?"
"Minua ihmetyttää että teidän harras ystävyytenne ei miellytä häntä sen enempää."
"Mutta hänellä ei ole hämärintäkään aavistusta siitä missä määrin olen hänen ystävänsä. Sitä juuri en osaa hänelle opettaa. Saanko kysyä onko hän koskaan puhunut minusta teille?"
"Hän on usein puhunut teistä 'Isidoren' nimellä, mutta minun on lisättävä että vasta viimeisten kymmenen minuutin aikana huomasin teidät ja Isidoren samaksi henkilöksi. Vasta niin lyhyen ajan olen tietänyt, tohtori John, että Ginevra Fanshawe on se tämän talon asukas, joka niin kauan on kiinnostanut teitä — että hän on se magneetti, joka vetää teidät Rue Fossettelle, että hänen tähtensä uskallatte tunkeutua tähän puutarhaan ja hakea kilpailijain pudottamia lippaita."
"Te tiedätte kaiken?"
"Tiedän sen verran."
"Jo vuoden ajan olen tottunut tapaamaan hänet seuraelämässä. Hänen ystävänsä, rouva Cholmondeley, on tuttavani, ja niin tapaan hänet joka sunnuntai. Mutta te huomautitte minulle, että hän usein puhui minusta käyttäen Isidore-nimeä: saanko kysyä — toivoen ettette käytä väärin osoittamaani luottamusta — mikä oli hänen sanojensa sävy ja tuntu? Olen hieman levoton kuulemaan sitä, sillä minua jossain määrin vaivaa se etten tiedä missä kirjoissa hän minua pitää."
"Oh, hän vaihtelee: hän muuttuu ja häilähtelee kuin tuuli."
"Voitte kai sentään esittää jonkinlaisen yleisvaikutuksen?"
"Voin kyllä", ajattelin, "mutta sitä yleisvaikutusta ei käy kertominen sinulle. Sitä paitsi jos sanoisin että hän ei rakasta sinua, en luulisi sinun sitä uskovan."
"Te vaikenette", hän jatkoi. "Otaksun että teillä ei ole mitään hyviä uutisia kerrottavana. Ei tee mitään. Jos hän tuntee minua kohtaan suoranaista kylmyyttä ja vastenmielisyyttä, on se vain merkkinä siitä etten ansaitse häntä."
"Epäilettekö itseänne? Pidättekö itseänne luutnantti de Hamalia huonompana?"
"Minä rakastan neiti Fanshawe'ta paljon enemmän kuin de Hamal rakastaa ketään elävää olentoa, ja pitäisin hänestä paljon parempaa huolta kuin tämä. Pelkään että hän on harhaluulon vallassa de Hamalin suhteen; minä tunnen tuon miehen luonteen, koko hänen entisyytensä, kaikki hänen hairahduksensa. Hän ei ole kauniin nuoren ystävänne arvoinen."
"'Kauniin nuoren ystäväni' pitäisi tietää se, pitäisi tietää ja tuntea kuka on hänen arvoisensa", sanoin minä. "Jollei hänen kauneutensa eikä älynsä auta häntä niin pitkälle, on hän ansainnut kokemuksen kovan opetuksen."
"Etteköhän nyt ole hieman ankara?"
"Minä olen hirveän ankara — ankarampi kuin haluan näyttää teille. Teidän pitäisi kuulla niitä läksytyksiä, joilla onnellistan 'kaunista nuorta ystävääni', — mutta te kyllä kauheasti loukkautuisitte huomatessanne kuinka vähän hellää hienotunteisuutta minulla on hänen herkkää luonnettaan kohtaan."
"Hän on niin herttainen — häntä kohtaan ei voi olla muuta kuin herttainen. Te varmaan — kuten kaikki häntä vanhemmat naiset — ette voi olla tuntematta äidin tai vanhemman sisaren hellyyttä tuollaista viatonta, yksinkertaista, tyttömäistä olentoa kohtaan. Suloinen enkeli! Eikö sydämenne paisu myötätunnosta, kun hän kuiskaa korvaanne puhtaita lapsellisia salaisuuksiaan? Kuinka te olette kadehdittava." Ja hän huokasi.
"Minä katkaisen väliin nuo salaisuudet aika jyrkästi", sanoin. "Mutta suokaa anteeksi, tohtori John, saanko hetkiseksi vaihtaa puheenaihetta? Mikä jumalallinen mies onkaan tuo de Hamal! Mikä nenä — täydellinen! Muovaile sellainen kipsistä tai savesta, etkä voi tehdä kauniimpaa, suorempaa, parempaa! Ja sitten — nuo klassilliset huulet ja leuka — ja käytös — niin ylevää!"
"De Hamal on täydellinen vauva, sitä paitsi viheliäinen pelkuri."
"Te, tohtori John — kuten jokainen karkeatekoisempi mies kuin hän — varmaan tunnette häntä kohtaan jonkinlaista ihailevaa hellyyttä, sellaista kuin Mars ja muut jykevämmät jumalolennot varmaan tunsivat nuorta viehkeätä Apolloa kohtaan."
"Periaatteeton peluri ja pieni apina", sanoi tohtori John lyhyesti, "jonka koska tahansa voisin yhdellä kädellä nostaa olkaimista ja panna makaamaan katuojaan, jos minua haluttaisi."
"Suloinen serafi!" sanoin minä. "Mikä julma ajatus! Etteköhän nyt ole hieman ankara, tohtori John?"
Ja siihen pysähdyin. Jo toisen kerran sinä iltana olin uskaltanut ulkopuolelle itseni — ulkopuolelle luonnollisten tapojeni — antautunut ajattelemattomaan välittömään puhetapaan, joka suuresti oudostutti minua kun pysähdyin miettimään. Olinko aavistanut noustessani sinä aamuna, että ennen iltaa olin näytellyt iloisen rakastajan osaa ilveilyssä ja tuntia myöhemmin ujostelematta keskustellut tohtori Johnin kanssa hänen onnettomasta kosinnastaan ja ilkkunut hänen harhaluulojaan? Yhtä hyvin olisin voinut odottaa retkeä ilmapallolla tai matkaa Kap Hornille.
Tohtori ja minä olimme kävelleet käytävän päähän saakka ja palasimme nyt takaisin. Ikkunasta tuleva heijastus valaisi taaskin hänen kasvojaan: hän hymyili, mutta silmät olivat surulliset. Kuinka toivoinkaan että hän olisi voinut olla onnellinen! Kuinka olinkaan pahoillani kun tiesin hänen kantavan mielessään tuskaa, ja sellaisen asian vuoksi! Hän, suurine ansioineen, hänkö rakastaisi turhaan? En silloin tietänyt että miettiväisyys ja vastoinkäymiset tekevät niin hyvää muutamille luonteille, enkä tullut ajatelleeksi että muutamat yrtit, jotka ehjinä ollessaan ovat tuoksuttomia, särjettyinä levittävät suloista lemua.
"Älkää surko, älkää olko pahoillanne", puhkesin sanomaan. "Jos Ginevrassa ainoakaan kipinä on rakkautenne arvoinen, niin hänen täytyy tuntea vastarakkautta. Olkaa iloinen, olkaa toiveikas, tohtori John. Kuka sitten toivoisi, jollette te?"
Vastaukseksi tähän puheeseen sain — minkä varmaan olin ansainnutkin — kummastuneen katseen, joka mielestäni oli myös hieman paheksuva. Me erosimme ja minä palasin sisään hyvin viluisena. Kellot löivät ja kirkonkellot soivat keskiyötä, ihmiset olivat lähdössä, juhla oli ohi, lamput himmenivät. Tunti vielä, ja koko talo oli hiljainen ja pimeä. Minäkin olin vuoteessa, mutta en nukkunut. Minun ei ollut helppo nukkua sellaisen kiihtymyksen päivän jälkeen.