XV

PITKÄ LOMA

Madame Beckin syntymäpäivää, kolmen edellisen viikon laiskottelua, itse juhlapäivän lyhyttä kahdentoista tunnin ilon ja hilpeyden puuskaa ja äärettömän ikävää huomispäivää seurasi aivan päinvastainen aika: kaksi kuukautta oikeata työtä, ahkeraa ja tiukkaa opiskelua. Nämä kaksi kuukautta, kouluvuoden viimeiset, olivat itse asiassa ainoa todellinen työaika koko vuotena. Niihin lykättiin ja keskitettiin ankarimmat valmistelut tutkintoa varten, joka tapahtui ennen palkintojenjakoa. Niin tekivät sekä opettajat että opettajattaret ja oppilaat. Palkinnontavoittelijain oli tehtävä vakavaa työtä, opettajain ja opettajattarien oli otettava taakka hartioilleen, yllytettävä hitaita, autettava ja opastettava lupaavampia. Oli saatava aikaan vaikuttava näyte, loistava julkinen tutkinto, ja se tarkoitus pyhitti kaikki keinot.

Tuskin huomasinkaan toisten opettajain työtä, oma puuhani askarrutti mieltäni, ja minun tehtäväni ei ollutkaan helpoimpia: minun oli päntättävä noin yhdeksäänkymmeneen päähän tarpeellinen määrä sitä mitä he pitivät taidoista vaikeimpana ja monimutkaisimpana, englannin kieltä, väännettävä yhdeksänkymmentä kieltä ääntämään sellaista mikä heistä tuntui melkein mahdottomalta — saarivaltion sihiseviä hammasäänteitä.

Tutkintopäivä valkeni. Kauhea päivä! Sitä varten oli valmistuttu levottoman jännittyneinä, pukeuduttu ääneti ja kiireisesti — ei mihinkään kevyeen eikä liehuvaan tällä kertaa — poissa olivat nyt valkoiset harsokankaat ja taivaansiniset vyönauhat, muotina oli vakava, vahva ja kiinteä. Minusta tuntui että juuri minä olin erityisen pahassa asemassa tuona päivänä, koska raskain taakka ja vaikeus lankesi yksin minun osalleni kaikista naisopettajista. Toisten ei tarvinnut pitää tutkintoa opettamissaan aineissa; kirjallisuudenopettaja, herra Paul, otti tämän velvollisuuden itselleen. Hän, tuo kotityranni, kokosi toiseen käteensä kaikki ohjakset, hän hylkäsi vihaisesti kaiken yhteistyön; hän ei tahtonut apua. Madamen itsensä, joka ilmeisesti mielellään olisi pitänyt tutkinnon maantieteessä, lempiaineessaan, jota hän opetti hyvin, oli mukauduttava itsevaltiaan sukulaisensa määräyksiin. Paul syrjäytti koko opettajakunnan, miespuoliset ja naispuoliset, ja seisoi tutkijan paikalla yksinään. Hän oli harmissaan siitä että hänen oli pakko tehdä yksi poikkeus tästä säännöstä. Hän ei hallinnut englanninkieltä: siispä hänen täytyi jättää tämä opinhaara englanninopettajan käsiin, ja niin hän tekikin, mutta ei ilman pientä lapsekasta kateutta.

Alituinen ristiretki joka-ainoan ihmisen — paitsi oman itsensä — itserakkautta vastaan kuului tämän kykenevän mutta kiukkuisen ja kunnianhimoisen pienen miehen omituisuuksiin. Hänellä oli voimakas halu oman persoonansa julkiseen näyttelemiseen, mutta äärimmäinen vastenmielisyys toisten ihmisten samanlaista esiintymistä kohtaan. Hän sorti, hän lannisti milloin vain voi, ja raivosi kuin pulloon suljettu tuulispää, milloin ei voinut.

Tutkintopäivän aattoiltana kävelin puutarhassa kuten muutkin opettajattaret ja kaikki sisäoppilaat. Herra Emanuel yhtyi seuraani "kielletyllä käytävällä"; hänellä oli sikari hampaissa; päällystakki — erittäin luonteenomainen vaatekappale, vaikkakaan ei kuosiltaan erikoinen — liehui tummana ja uhkaavana, kreikkalaisen lakin tupsu varjosti ankarana vasenta ohimoa, mustat viikset käpertyivät kuin vihaisella kissalla, ja sinisten silmäin välkkeessä oli pilviä.

"Niin te siis", hän alkoi, pysäyttäen minut jyrkästi ja asettuen eteeni, "niin te siis aiotte isännöidä kuin kuningatar valtaistuimellaan — minun vierelläni, huomenna. Varmaan jo ennakolta nautitte korkeasta asemastanne. Olen näkevinäni teissä tiesi mitä säteilyä, te pieni kunnianhimoinen olento."

Nyt sattuikin niin, että hän erehtyi tykkänään. Minä en pitänyt — en voinut pitää — kuulijakunnan ihailua tai hyvää käsitystä yhtä suuressa arvossa kuin hän. Jos minulla olisi sen joukossa ollut yhtä monta henkilökohtaista ystävää tai tuttavaa kuin hänellä, en tiedä miten asia olisi kääntynyt, mutta minä puhunkin tapauksesta sellaisena kuin se nyt oli. Minulle olivat kouluvoitot vain kylmää kiiltoa. Olin ihmetellyt — ja ihmettelin nytkin — kuinka niiden loiste hänestä voi näyttää kirkkaalta ja lämpimältä kuin takkavalkea. Hän välitti niistä ehkä liian paljon, minä luultavasti liian vähän. Minulla oli kuitenkin omat päähänpistoni niinkuin hänelläkin. Minusta esimerkiksi oli hauskaa nähdä herra Emanuel kateellisena. Kateus sytytti hänen mielensä ja viritti hänen henkensä ja loi kaikennäköisiä lystikkäitä valoja ja varjoja hänen tummiin kasvoihinsa ja orvokinsinisiin silmiinsä (hänellä oli tapana sanoa, että hänen musta tukkansa ja siniset silmänsä olivat "une de ses beautés_").[58] Hänen kiukullaan oli oma viehätyksensä: se oli vilpitöntä, totista, kokonaan järjetöntä, mutta ei koskaan tekopyhää. Niinpä en millään tavoin salannut luuloteltua mielihyvääni, kysyinpähän vain milloin englanninkielen tutkinto oli — alussa vai lopulla päivää.

"Minä epäröin", sanoi hän, "asetanko sen alkuun, jolloin ihmisiä on vasta vähän ja jolloin kunnianhimoinen luonteenne ei saa nauttia suuresta kuulijakunnasta, vai aivan loppuun, kun kaikki ovat väsyneitä ja osaksenne tulee vain laimeata ja heikkoa tarkkaavaisuutta."

"Kuinka kovasydäminen olette, monsieur", sanoin teeskennellen alakuloisuutta.

"Teitä kohtaan pitääkin olla ankara. Te olette niitä ihmisiä, joita täytyy pitää kurissa. Minä tunnen teidät! Minä tunnen teidät! Toiset ihmiset tässä talossa näkevät teidät ja luulevat että väritön varjo on kulkenut ohi. Mutta minäpä tutkin kasvonne heti, ja se riitti."

"Oletteko tyytyväinen kun ymmärrätte minua?"

Vastaamatta suoraan hän jatkoi: "Ettekö ollutkin mielissänne kun onnistuitte näytelmässä? Minä katselin teitä ja näin kasvoissanne intohimoista voitonriemua. Kuinka katseenne säkenöi! Se ei ollut vain valoa, se oli liekkejä: minä tiesin olla varuillani."

"Se mitä tuossa tilaisuudessa tunsin — ja suokaa anteeksi jos sanon teidän äärettömästi liioittelevan tunteeni suuruutta ja laatua — oli kokonaan ylimalkaista. Minä en välittänyt ilveilystä. Vihasin osaa jonka annoitte minulle. Minulla ei ollut pienintäkään myötätuntoa näyttämön edessä olevaa yleisöä kohtaan. Epäilemättä kunnon ihmisiä, mutta tunnenko minä heitä? Merkitsevätkö he mitään minulle? Välitänkö siitä että huomenna taas joudun heidän eteensä? Onko tutkinto minulle mitään muuta kuin työ jonka soisin pian olevan kunnialla ohi?"

"Saanko vapauttaa teidät siitä?"

"Äärettömän kernaasti, jos vain ette pelkää epäonnistumista."

"Mutta minä en onnistuisi. Osaan vain kolme lausetta englantia ja muutamia sanoja, esimerkiksi de sonn, de mone, de stare[59] — sanoinko hyvin? Minun mielestäni olisi parasta jättää koko asia sikseen, olla ilman englannintutkintoa — mitä siitä sanotte?"

"Jos madame suostuu, suostun minäkin."

"Sydämestännekö?"

"Sydämeni pohjasta."

Hän poltti sikariaan äänettömänä. Sitten hän äkkiä kääntyi.

"Antakaa minulle kätenne", hän sanoi. Kiukku ja kateus suli hänen kasvoistaan, niistä loisti nyt herttainen ystävällisyys.

"Kas niin, ei viitsitä olla kilpailijoita, ollaan ystäviä. Tutkinto tulee tapahtumaan, minä valitsen sopivan hetken, ja sen sijaan että häiritsisin ja kiusaisin teitä, kuten melkein teki mieleni kymmenen minuuttia sitten — minulla on pahat tuuleni, on ollut lapsesta saakka — tahdon rehellisesti auttaa teitä. Itse asiassa olette yksinäinen ja vieras, teidän on raivattava tienne ja ansaittava leipänne, ja voi ehkä olla hyväkin että tulette tunnetuksi. Me olemme ystäviä — suostutteko?"

"Koko sydämestäni, monsieur. Minä iloitsen ystävästä. Pidän siitä enemmän kuin voitosta."

"Raukka" hän sanoi, kääntyi pois ja jätti minut käytävään.

Tutkinto sujui hyvin; Paul piti sanansa ja teki parhaansa helpottaakseen minun osaani. Seuraavana päivänä oli palkintojenjako. Sekin meni ohi, koulu loppui, oppilaat lähtivät kotiin ja alkoi pitkä loma.

Sitä lomaa! Unohdanko sen koskaan? Luullakseni en. Madame Beck matkusti loman ensi päivänä lastensa luo rannikolle, kaikilla kolmella opettajattarella oli omaisia tai ystäviä, joiden luo he pakenivat, kaikki opettajat lähtivät kaupungista, muutamat Pariisiin, muutamat Boue-Marineen, Paul lähti pyhiinvaellukselle Roomaan, talo jäi aivan tyhjäksi, ilman muita asukkaita kuin minä, eräs palvelustyttö ja muuan onneton oppilas, tylsämielinen raukka, joka kaukana asuvalta äitipuoleltaan ei saanut lupaa palata kotiin.

Sydämeni melkein kuoli; viheliäinen ikävä herpaannutti sen kielet. Kuinka nuo syyskuun päivät olivat pitkät! Kuinka hiljaiset, kuinka elottomat! Kuinka tyhjät, autiot ja lohduttomat! Kuinka alakuloinen olikaan tuo hylätty puutarha, joka nyt, kaupungin kesän jälkeen, oli harmaana tomusta. Katsoessani eteenpäin noiden kahdeksan viikon alussa tiesin tuskin kuinka voisin elää ne loppuun. Mielialani oli jo kauan ollut asteittain alenemassa, ja nyt kun työn antama tuki oli poissa, se laskeutui nopeasti. Eteenpäin katsominenkaan ei tuonut mitään toiveita: mykkä tulevaisuus ei tietänyt mistään huojennuksesta, ei tarjonnut mitään lupauksia, ei antanut mitään aihetta kestää nykyistä pahaa luottaen tulevaan hyvään. Surullinen välinpitämättömyys koko olemassaolosta painoi usein mieltäni — epätoivoinen halu päästä pian maallisen retken päähän. Kun minulla nyt oli hyvää aikaa katsella elämää niin kuin minunlaiseni on sitä katsottava, näin siinä vain toivottoman erämaan: vain keltaista hiekkaa, ei vihreätä niittyä, ei palmupuuta, ei lähdettä näkyvissä. Toiveita, jotka ovat nuoruudelle rakkaat, jotka pitävät sitä pystyssä ja ohjaavat sitä, en tuntenut enkä uskaltanut tuntea. Jos ne joskus kolkuttivat oveeni, oli epävieraanvarainen telki vedettävä sisäpuolelta niiden eteen. Kun ne hylättyinä kääntyivät pois, vuotivat väliin hyvinkin katkerat kyynelet, mutta sitä ei voinut auttaa, minä en uskaltanut ottaa vastaan sellaisia vieraita. Niin kuolettavasti pelkäsin liikanaisen itseluottamuksen syntiä ja heikkoutta.

Uskonnollinen lukija, sinä kai pidät minulle pitkän saarnan sen johdosta mitä juuri olen kirjoittanut. Niin sinäkin, moralisti, ja sinä, ankara viisas. Sinä stoalainen rypistät kulmiasi, sinä kyynikko olet ivallinen, sinä nautiskelija naurat. Hyvä on, suhtautukaa siihen kukin omalla tavallanne. Minä otan vastaan saarnan, kulmain rypistämisen, pilkan ja naurun. Ehkä olette kaikki oikeassa, ja ehkä minun olosuhteissani olisitte kaikki olleet väärässä kuten minä. Ensimmäinen kuukausi oli todellakin pitkä, raskas, musta kuukausi minulle.

Tylsämielinen ei näyttänyt onnettomalta. Tein parhaani ruokkiakseni hänet hyvin ja pitääkseni hänet lämpimänä, eikä hän muuta pyytänyt kuin ruokaa ja päivänpaistetta, ja kun se puuttui, takkavalkeata. Hänen heikot hengenlahjansa viihtyivät toimettomuudessa: hänen aivonsa, silmänsä, korvansa ja sydämensä nukkuivat tyytyväisen unta, ne eivät voineet herätä työhön, horrostila oli niiden paratiisi.

Loman kolme ensimmäistä viikkoa olivat kuumat, kauniit ja kuivat, mutta neljäs ja viides myrskyä ja sadetta. En tiedä miksi tuo ilmanmuutos teki niin kauhean vaikutuksen minuun, miksi raivoava myrsky ja vihmova sade lamaannuttivat minua kuolettavammin kuin kirkas sää, mutta niin kävi, ja hermostoni jaksoi hädin tuskin kestää sitä mitä sen oli kestettävä monena päivänä ja yönä tuossa suuressa tyhjässä talossa. Kuinka rukoilinkaan taivaalta apua ja lohdutusta! Kuinka kauhistuttavalla voimalla minut vähin vähäsikään se vakaumus, että kohtalo oli ainainen vihamieheni, jota ei koskaan voinut lepyttää! Minä en sydämessäni syyttänyt Jumalan armoa ja oikeutta tästä; päätin Hänen suureen suunnitelmaansa kuuluvan, että muutamien piti syvästi kärsiä elinaikanaan, ja olin vihlovan vakuuttunut siitä, että näiden joukkoon kuuluin minäkin.

Oli jonkinlainen helpotus kun tylsämielisen täti, kiltti vanha nainen, eräänä päivänä tuli hakemaan luokseen omituisen, viallisen toverini. Tuo onneton olento oli ajoittain ollut minulle raskaana taakkana; en voinut viedä häntä puutarhan ulkopuolelle enkä jättää häntä hetkeksikään yksin, sillä hänen poloinen sielunsa oli kasvanut yhtä vinoon kuin ruumiskin, ja sillä oli eniten taipumusta pahaan. Epämääräinen halu pahantekoon ja tarkoitukseton ilkeys tekivät alituisen valvonnan välttämättömäksi. Koska hän puhui hyvin harvoin ja saattoi tuntikausia istua tylsän näköisenä, väännellen kasvojaan sanoin kuvaamattomiin irvistyksiin, olin pikemmin ikään kuin vankina oudon ja kesyttömän eläimen kanssa kuin ihmisolennon seurassa. Lisäksi hänelle oli tehtävä erinäisiä palveluksia, jotka olisivat vaatineet mielisairaanhoitajattaren hermoja. Rohkeuttani koeteltiin kovin, ja vähin se lannistui kokonaan. Näiden velvollisuuksien ei olisi pitänyt tulla minun osalleni; eräs palvelustyttö oli tähän asti suorittanut ne, mutta lomallelähdön kiireessä ei hänelle ehditty hankkia sijaista. Tämä rasitus ja vaiva ei suinkaan ollut helpoimpia mitä elämässäni olen kokenut, mutta niin halpaa ja vastenmielistä kuin se olikin, oli henkinen tuskani paljon kuluttavampaa ja tuhoisampaa. Tylsämielisen palveleminen riisti minulta usein kyvyn ja halun syödä ateriaani ja lähetti minut uupuneena ulos raikkaaseen ilmaan ja kaivon luo pihalle. Mutta tämä työ ei koskaan kouristanut sydäntäni eikä pusertanut silmistäni kuumia kyyneleitä.

Tylsämielisen lähdettyä sain vapaasti kävellä ulkona. Ensin minulla ei ollut rohkeutta poistua kauaksi Rue Fossettelta, mutta vähitellen uskalsin jo kaupungin porteille asti, kuljin niistä ulos ja vaeltelin kaukana pitkin viertoteitä, yli peltojen, katolisen ja protestanttisen hautausmaan taakse, ohi maatalojen, teille ja pieniin metsiin, en tiedä minne. Ahdistus ajoi minua eteenpäin, kuume kielsi lepäämästä, seuralaisenpuute vaivasi sieluani polttavan nälän tavoin. Vaelsin usein aamusta saakka, läpi helteisen keskipäivän, kuivan iltapuolen ja pimeän illan, ja palasin kotiin kuun noustessa.

Yksinäisillä kävelyilläni ajattelin väliin toisten, tuttavieni, nykyistä olotilaa. Siellä oli madame Beck hauskassa kylpypaikassa lastensa ja äitinsä kanssa, keskellä lukuisia ystäviä, jotka olivat hakeutuneet samaan virkistyspaikkaan. Zélie St. Pierre oli Pariisissa sukulaistensa luona, toiset opettajattaret olivat kodeissaan. Siellä oli Ginevra Fanshawe, jonka eräs ystävä oli vienyt hauskalle kiertomatkalle etelään. Ginevra oli mielestäni onnellisin. Hän sai retkeillä läpi kauniiden seutujen, syyskuun aurinko loisti hänelle yli hedelmällisten tasankojen, joilla vilja tuleentui ja viini kypsyi sen lämpimissä säteissä. Kultainen ja kristallinen kuu nousi hänen näkyviinsä siniseltä taivaanrannalta, jota vuorten aaltoviiva reunusti.

Mutta kaikki tämä ei ollut mitään; minäkin tunsin nuo syksyiset päivänpaisteet ja näin nuo elonkorjuun kuutamot, ja melkein toivoin nukkuvani syvällä nurmen alla, kaukana niiden vaikutuksesta. Mutta Ginevralla oli mukanaan eräänlainen hengetär, joka osasi antaa alituista voimaa ja lohtua, kirkastaa päivänpaisteen ja täyttää pimeyden tuoksuilla. Paras ihmiselämän hyvistä hengettäristä suojasi häntä siivillään ja kumartui hänen päänsä yli. Ginevraa seurasi todellinen Rakkaus, eikä hän koskaan voinut olla yksin. Oliko hän tunteeton sille? Minusta se tuntui mahdottomalta: en voinut kuvitella sellaista turtumusta. Kuvittelin että hän oli salassa kiitollinen, rakasti vielä pidätetysti, mutta aikoi jonakin päivänä näyttää miten paljon hän rakasti. Ajattelin myös että hänen uskollinen sankarinsa aavisti hänen aran kiintymyksensä ja sai siitä lohdutusta; uskoin että heidän välillään oli myötätunnon sähköinen lanka, keskinäisen ymmärtämyksen hieno säie, joka satojenkin peninkulmien takaa yhdisti — toimitti perille rukouksia ja toiveita yli vuorien ja laaksojen. Ginevrasta tuli vähitellen jonkinlainen sankaritar silmissäni. Eräänä päivänä, huomatessani tämän kasvavan harhakuvan, sanoin: "Luulen todellakin että hermoni ovat ylenmäärin jännittyneet: olen jollakin tavoin kärsinyt liikaa; sairaus on siitä seurauksena — mitä minun on tehtävä? Kuinka voin pysyä terveenä?"

Itse asiassa ei ollut mitään keinoa pysyä terveenä näissä olosuhteissa. Vihdoinkin seurasi erityisen kauhun ja tuskan vallassa vietettyä päivää ja yötä ruumiillinen sairaus — minun oli pakko mennä vuoteeseen. Näihin aikoihin loppui intiaanikesä ja alkoivat päiväntasausmyrskyt. Yhdeksän pimeätä ja sateista päivää, joiden tunnit vyöryivät ohitseni levottomina, kuuroina, hurjina, myrskyn Pauliinan huumaamina, makasin oudossa hermojen ja veren kuumeessa. Uni karkottui kokonaan. Usein nousin yöllä, etsin unta joka taholta, pyysin hartaasti sitä palaamaan. Ikkunan rasahdus, tuulen vinkuna vain vastasi — uni ei tullut!

Minä erehdyn. Kerran se tuli, mutta vihoissaan. Kärttämiseeni kyllästyneenä se toi mukanaan kostavan unen. St. Jean Baptisten kellon mukaan tuo uni kesti vain viisitoista minuuttia — lyhyt aika, mutta se riitti rasittamaan koko ruumistani tuntemattomalla tuskalla, tuomaan mukanaan nimettömän kokemuksen, joka laatunsa, sävynsä ja herättämänsä kauhun puolesta oli kuin tervehdys iäisyydestä. Kahdentoista ja yhden välillä sinä yönä tyrkytettiin huulilleni kalkki, musta, väkevä, outo, joka ei ollut kotoisin mistään kaivosta, vaan äyräitään myöten täynnä pohjattoman ja rannattoman meren vettä. Kärsimyksen malja, joka on valmistettu ajallisten ja äärellisten mittojen mukaan ja tarkoitettu kuolevaisen huulille, ei maistu sellaiselta kuin tämä kärsimys maistui. Juotuani ja herättyäni luulin että kaikki oli ohi: loppu tullut ja mennyt. Vapisin kauheasti kun tietoisuus palasi; olin valmis huutamaan apua joltakin ihmiseltä, mutta tiesin ettei ketään ollut kyllin lähellä kuullakseen hurjaa huutoani — Goton kaukaisessa ullakkokamarissaan ei voinut kuulla — ja nousin polvilleni vuoteeseen. Muutamia hirveitä tunteja kului: kuvaamaton tuska repi ja ahdisti mieltäni. Luulen että pahin tuon unen kauhuista oli tämä. Näin unta että rakastettu vainaja, joka elämässään oli rakastanut minua, kohtasi minut jossakin vieraantuneena: sanomaton epätoivo tulevaisuuden suhteen ahdisti sydänjuuriani. Minulla ei ollut minkäänlaista aihetta toivoa toipuvani ja palaavani elämään, ja kuitenkin oli aivan sietämätön tuo säälimätön ja ynseä ääni, jolla Kuolema houkutteli minua kutsumaan luokseni sen tuntemattomat kauhut. Kun koetin rukoilla, sain huuliltani vain nämä sanat: "Nuoruudestani saakka olen kärsinyt Sinun hirmuisuuttasi vaivaantunein mielin."

Se oli niin totta.

Tuodessaan minulle teetä seuraavana aamuna Goton pyysi minua kutsumaan lääkärin. Minä en tahtonut — en uskonut minkään lääkärin voivan parantaa minua.

Eräänä iltana nousin — minä en houraillut, olin täysissä tajuissani — ja pukeuduin, heikkona ja horjuvana. En voinut kauemmin sietää huoneeni yksinäisyyttä ja hiljaisuutta; aavemaiset valkoiset vuoteet muuttuivat silmissäni kummituksiksi, jokaisen päänalus oli pääkallo, jättiläiskokoinen ja auringon valkaisema — kangastuksia vanhemmasta maailmasta ja väkevämmästä suvusta oli kiteytynyt niiden suuriin ammottaviin silmäkuoppiin. Sinä iltana lujittui sielussani entistä kiinteämmin sellainen vakaumus, että Kohtalo oli kiveä ja Toivo väärä epäjumala — sokea, veretön, graniittisydäminen. Tunsin myös että koettelemus, jonka Jumala oli minulle lähettänyt, oli nyt saavuttanut huippunsa ja että minun oli käännettävä se takaisin omin käsin, niin kuumat, heikot ja vapisevat kuin ne olivatkin. Satoi vieläkin ja tuuli vinkui, mutta mielestäni armeliaammin kuin oli satanut ja myrskynnyt kaiken päivää. Hämy lankesi yli maan, ja sen vaikutus tuntui minusta sääliväiseltä. Ikkunasta näin purjehtivia iltapilviä, jotka riippuivat alhaalla kuin liput puolitangossa. Minusta tuntui että sillä hetkellä oli taivaassa surua ja myötätuntoa kaikkia maan kärsimyksiä kohtaan, kauhean uneni paino keventyi, tuo sietämätön ajatus, ettei minua enää rakastettu, ei tunnettu, vaihtui puolittain päinvastaisen toivoon — ja olin varma että tuo toivo loistaisi kirkkaammin, jos pääsisin pois tämän katon alta, joka oli painostava kuin laakea hautakivi, ja menisin kaupungin ulkopuolelle eräälle hiljaiselle kukkulalle, kauas kenttien keskelle. Panin ylleni päällystakin (en voinut olla houreissa, sillä minulla oli älyä pukeutua lämpimästi) ja lähdin matkaan. Erään kirkon kellot pysäyttivät minut kulkiessani ohi, ne tuntuivat kutsuvan minua iltarukoukseen, ja minä menin sisään. Mikä juhlameno tahansa, kaikki vilpittömän hartauden näkeminen, kaikki vetoaminen Jumalaan oli minulle silloin yhtä tervetullutta kuin leipä äärimmäistä puutetta kärsivälle. Polvistuin muiden mukana kivilattialle. Se oli vanha juhlallinen kirkko, jonka hämärää maalatuista ikkunoista tuleva valo ei kullannut vaan purppuroi.

Kirkossa oli kourallinen väkeä, ja iltarukouksen jälkeen lähti puolet pois. Huomasin pian että jäljellejääneet aikoivat ripittäytyä. En hievahtanut paikaltani. Kirkon kaikki ovet suljettiin huolellisesti, pyhä hiljaisuus ja juhlallinen hämärä laskeutui ylitsemme. Hetkisen kuluttua, joka oli vietetty henkeä pidättävässä hiljaisuudessa ja rukouksessa, eräs katuvaisista lähestyi rippituolia. Seurasin häntä silmilläni. Hän kuiskasi tunnustuksensa, hänelle kuiskattiin synninpäästö, hän palasi lohdutettuna. Toinen teki samoin, ja kolmas. Kalpea nainen, joka oli polvillaan minun lähelläni, sanoi hiljaisella ystävällisellä äänellä:

"Menkää te nyt, minä en ole vielä aivan valmis."

Tottelin koneellisesti, nousin ja lähdin. Tiesin mitä aioin tehdä; tarkoitukseni oli selvinnyt minulle kuin salaman välähdyksessä. Onnettomammaksi kuin jo olin ei tämä askel voinut minua tehdä, ja se voi rauhoittaa.

Pappi rippituolissa ei edes kääntynyt katsomaan minuun, kallisti vain korvansa hiljaa huulteni eteen. Hän saattoi olla hyvä mies, mutta hänen työnsä oli muuttunut jonkinlaiseksi muodollisuudeksi: hän suoritti sen totunnaisen rauhallisesti. Minä epäröin, en tietänyt tunnustuskaavaa, ja tavanmukaisten alkusanojen sijasta sanoin:

"Mon père, je suis Protestante."[60]

Hän teki äkkikäännöksen. Hän ei ollut tämän maan pappeja, tuota luokkaa, jonka kasvojen ilme miltei poikkeuksetta on ikävä ja mateleva. Näin hänen profiilistaan ja otsastaan, että hän oli ranskalainen. En usko että häneltä puuttui tunnetta ja älyä, vaikka hän olikin jo iäkäs ja harmaantunut. Hän kysyi aika ystävällisesti, miksi olin tullut hänen luokseen vaikka olin protestantti.

Sanoin isoavani neuvoa ja lohdutuksen sanaa. Olin asunut muutamia viikkoja aivan yksin, olin ollut sairas, mieltäni ahdisti tuska, jonka painoa tuskin enää jaksaisin kestää.

"Oliko se synti, rikos?" kysyi hän hieman hätkähtäen.

Rauhoitin häntä siinä suhteessa ja osoitin hänelle kokemukseni ääriviivat niin hyvin kuin taisin.

Hän näytti miettiväiseltä, kummastuneelta. "Te yllätätte minut", hän sanoi. "Minulla ei ennen ole ollut tällaista tapausta. Yleensä meillä on juurtunut tapamme ja olemme sen mukaisesti valmistuneita, mutta tämä tapaus poikkeaa suuresti ripin tavallisesta kulusta. Minulla tuskin on varalla neuvoa tällaisissa olosuhteissa."

Tietysti en ollut odottanutkaan että hänellä olisi, mutta pelkkä vaivani kertominen korvaan joka oli inhimillinen ja kuuleva ja kuitenkin pyhitetty, patoutuneen ja kauan salatun ahdistukseni purkaminen taholle josta se ei pääsisi leviämään eteenpäin, oli tehnyt minulle hyvää. Olin jo huojentunut.

"Täytyykö minun mennä, isä?" kysyin, kun hän oli vaiti.

"Tyttäreni", hän sanoi ystävällisesti — ja olen varma että hän oli hyvä mies, hänellä oli niin säälivä katse — "tänä iltana teidän on paras mennä, mutta vakuutan teille että sananne ovat koskeneet minuun. Rippi, kuten kaikki muukin, voi ajan pitkään tulla kaavamaiseksi ja jokapäiväiseksi. Te olette tullut tyhjentämään sydämenne: sellaista tapahtuu harvoin. Tahtoisin mielelläni vielä ajatella tapaustanne, ottaa sen mukanani rukouskammiooni. Jos olisitte meidän uskoamme, tietäisin kyllä mitä minun olisi sanottava — noin järkyttynyt mieli voi löytää lepoa vain hiljaisessa turvapaikassa ja säännöllisissä hartaudenharjoituksissa. Maailma, se on tunnettua, ei tarjoa minkäänlaista tyydytystä tuonlaatuisille luonteille. Pyhät miehet ovat kehoittaneet teidänkaltaisianne rippilapsia jouduttamaan matkaansa ylöspäin katumustöillä, kieltäymyksillä ja vaikeilla hyvillä töillä. Kyynelet ovat täällä heidän ruokanaan ja juomanaan — murheen leipä ja murheen vesi — mutta heidän palkkansa tulee perästäpäin. Oma vakaumukseni on että nämä vaikutelmat, joiden alla te nyt huokailette, ovat Jumalan lähettejä, jotka ovat tulleet saattamaan teitä oikean kirkon helmaan. Te olette luotu meidän uskoamme varten: vain meidän uskomme voisi parantaa ja auttaa teitä — protestanttinen oppi on aivan liian kylmää, kuivaa ja proosallista teille. Mitä enemmän ajattelen tätä tapausta, sitä selvemmin näen että se kokonaan poikkeaa tavallisuudesta. En mistään hinnasta tahtoisi kadottaa teitä näkyvistäni. Menkää, tyttäreni, tällä kertaa, mutta palatkaa luokseni taas."

Minä nousin ja kiitin häntä. Olin poistumassa kun hän viittasi minut takaisin.

"Teidän ei pidä tulla tähän kirkkoon", hän sanoi. "Näen että olette sairas, ja tämä kirkko on liian kylmä. Teidän pitää tulla kotiini, asun" — (ja hän antoi minulle osoitteensa). "Tulkaa luokseni huomenaamulla kello kymmenen."

Minä vain kumarsin vastaukseksi tähän ehdotukseen, laskin harson kasvoilleni, tiukensin päällystakkiani ja hiivin pois.

Otaksutko, lukija, että aioin uudelleen uskaltaa tämän kunnianarvoisen isän ulottuville? Yhtä hyvin olisin voinut marssia suoraan Babylonian pätsiin. Tällä papilla oli aseita jotka voivat tepsiä minuun, hän oli luonnostaan ystävällinen; se oli tuota mielevää ranskalaista ystävällisyyttä, jonka viehätykselle tiesin olevani jonkin verran altis. Vaikkakaan en kunnioittanut kaikkea rakkautta, oli olemassa tuskin ainoatakaan kiintymyksen laatua, edes hiukankin todellisuuteen perustuvaa, jota olisin uskonut pystyväni kokonaan vastustamaan. Jos olisin mennyt hänen luokseen, olisi hän näyttänyt minulle kaiken mikä on suloista, viihdyttävää ja lempeätä kunnon paavilaisessa taikauskossa. Sitten hän olisi koettanut sytyttää, virittää, yllyttää minussa intoa hyviin töihin. Minä en tiedä kuinka kaikki olisi päättynyt. Me kaikki luulemme olevamme lujia muutamissa asioissa, me kaikki tiedämme olevamme heikkoja monissa. On mahdollista, että jos olisin käynyt Rue des Mages n:o 10:ssä määrättynä päivänä ja hetkenä, voisin juuri nyt, sen sijaan että kirjoitan tätä kerettiläistä kertomusta, laskea rukousnauhani helmiä erään karmeliittiluostarin kammiossa Boulevard de Crécyn varrella Villettessä. Tuossa lempeässä vanhassa papissa oli jotakin fénelonimaista, ja olivat hänen virkaveljensä minkälaisia tahansa ja ajattelin sitten mitä hyvänsä hänen kirkostaan ja uskostaan (en pidä kummastakaan), hänet itsensä olen aina säilyttävä kiitollisessa muistossa. Hän oli ystävällinen kun tarvitsin ystävällisyyttä, hän teki minulle hyvää. Taivas siunatkoon häntä!

Hämy oli vaihtunut pimeäksi ja lamput oli sytytetty kaduilla, kun astuin ulos tuosta hämärästä kirkosta. Kotiinpaluu oli nyt käynyt minulle mahdolliseksi; hurja kaipuu saada hengittää tätä lokakuun tuulta pienellä kukkulalla kaukana kaupungin muurien ulkopuolella oli lakannut olemasta ehdottomasti käskevä vaikutin ja lauhtunut hiljaiseksi toiveeksi, jota järki voi nousta vastustamaan. Järki työnsi sen syrjään ja minä palasin, kuten luulin, Rue Fossettelle. Mutta olinkin joutunut siihen osaan kaupunkia, jota vähimmin tunsin; se oli vanha osa, täynnä ahtaita katuja ja vanhoja, kauniita, lahoavia taloja. Olin aivan liian heikko kokoamaan ajatukseni ja vielä liian välinpitämätön omasta hyvinvoinnistani ja turvallisuudestani, ollakseni varovainen; hämmennyin kokonaan, sotkeuduin outojen kadunkulmain verkkoon. Olin eksynyt enkä osannut kysyä neuvoa keneltäkään.

Jos myrsky oli hieman torkahtanut auringonlaskun aikana, otti se nyt vahingon takaisin. Väkevänä pyyhkäisi viuhuva tuuli luoteesta kaakkoon; satoi kuin kaatamalla ja väliin kuului ankara paukaus. Oli kylmä, ja minua paleli ytimiin saakka. Painoin pääni alas päästäkseni paremmin vastatuuleen, mutta se löi minut takaisin. En menettänyt rohkeuttani tässä taistelussa, toivoin vain siipiä, jotta olisin voinut nousta tuuliratsun selkään, levittää lentimeni ja lepuuttaa niitä sen voimassa, kiitää sen mukana, pyyhkäistä minne se pyyhkäisi. Juuri kun toivoin tätä, tunsin äkkiä vieläkin ankarampaa vilua, vaikka minun jo muutenkin oli ollut kylmä, vielä kauheampaa voimattomuutta, vaikka jo olin niin heikko. Koetin päästä läheisen suuren rakennuksen porttikäytävään, mutta sen valtava päätymässä ja jättiläistorni musteni ja katosi näkyvistäni. Sen sijaan että olisin vaipunut portaille kuten aioin, tuntui kuin olisin suinpäin syöksynyt syvyyden kuiluun. Enempää en muista.