XX
KONSERTTI
Eräänä aamuna tuli rouva Bretton äkkiä huoneeseeni ja pyysi minua avaamaan laatikkoni ja näyttämään hänelle pukuvarastoni, minkä tein sanaakaan virkkamatta.
"Riittää jo", hän sanoi käänneltyään sitä hetkisen. "Sinun täytyy saada uusi puku."
Hän poistui. Sitten hän palasi ompelijan seurassa. Minusta otettiin mittaa. "Aion seurata omaa makuani ja tehdä niinkuin haluan tässä pikku asiassa", hän sanoi.
Kaksi päivää myöhemmin saapui — punainen puku!
"Tämä ei ole minua varten", kiirehdin sanomaan, sillä minusta tuntui että melkein yhtä hyvin olisin voinut panna ylleni kiinalaisen ylimysnaisen puvun.
"Saammepa nähdä onko se sinua varten vai eikö", sanoi kummitätini jyrkän päättäväisenä kuten ainakin. "Huomaa tarkoin sanani. Sinä käytät tätä pukua tänä samana iltana."
Sitä en uskonut, luulin ettei mikään inhimillinen mahti saisi minua pukeutumaan siihen. Punainen puku! En tuntenut sitä. Se ei tuntenut minua. En ollut koettanut sitä ylleni.
Kummitätini julisti edelleen että minun oli samana iltana tultava konserttiin hänen ja Grahamin kanssa. Konsertti, hän selitti, olisi suuri tilaisuus, joka pidettäisiin musiikkiyhdistyksen isossa salissa. Konservatorion etevimmät oppilaat tulisivat esiintymään, sitten seuraisi arpojenmyyntiä "köyhien hyväksi", ja kaiken huipuksi olisivat Labassecourin kuningas, kuningatar ja prinsessat läsnä. Lähettäessään pääsyliput Graham oli huomauttanut että kohteliaisuudesta kuninkaallisia kohtaan oli esiinnyttävä juhlapuvussa; hän oli myös pyytänyt olemaan valmiina täsmälleen kello seitsemän.
Kuuden tienoilla minut lähetettiin yläkertaan. Vaikka mitään väkivaltaa ei tapahtunutkaan, huomasin olevani toisen tahdon johdettavana ja vaikutuksen alaisena, ilman että minulta kysyttiin neuvoa, ja että annoin suostumukseni hiljaisena, voitettuna. Lyhyesti, punainen puku, jota musta pitsikoristelu hieman lievensi, tuli kuin tulikin ylleni. Minua käskettiin ottamaan hyvä ryhti ja katsomaan peiliin. Minä katsoin peläten ja vavisten ja käännyin pois peläten ja vavisten vielä enemmän. Kello löi seitsemän, tohtori Bretton oli tullut, kummitätini ja minä astuimme alas. Hän oli pukeutunut ruskeaan samettiin, ja kuinka kadehdinkaan hänen juhlallista tummaa majesteettiuttaan kulkiessani siinä hänen varjonaan! Graham seisoi salongin ovella.
"Soisin että hän ei luule minun koristelleen itseäni herättääkseni huomiota", ajattelin ja minun oli paha olla.
"Kas tässä, Lucy, pari kukkasta", hän sanoi ja ojensi minulle kukkavihon. Pukuuni hän ei kiinnittänyt sen enempää huomiota, hymyili vain ystävällisesti ja nyökäytti päätään tyytyväisenä, mikä heti rauhoitti häpeäntunteeni ja naurettavuudenpelkoni. Sitä paitsi oli pukuni äärimmäisen yksinkertainen; minua hirvitti vain kankaan keveys ja kirkas väri, ja koska Graham ei nähnyt siinä mitään hullunkurista, suostui oma silmäni piankin.
En usko että joka ilta yleisissä huvipaikoissa käyvät ihmiset voivat päästä siihen raikkaaseen juhlatunnelmaan, joka valtaa sen mielen, jolle ooppera tai konsertti on harvinaisuus. En tiedä odotinko suurta iloa konsertista, koska minulla oli vain hyvin epämääräinen käsitys sellaisesta, mutta ajomatkasta sinne pidin paljon. Umpivaunujen rattoisa mukavuus kylmänä kauniina iltana, hauska ajelu niin hilpeässä ja ystävällisessä seurassa, tähtien hetkittäinen tuikahtelu tienvarren puiden lomasta, avaran iltataivaan näkeminen tultuamme avoimelle tielle, ajo kaupungin porteista sisään, valojen välke, jonkinlainen tarkastus johon meidän täytyi alistua ja joka meitä suuresti huvitti — kaikki nämä pikkuseikat riemastuttivat minua omituisella uutuuden viehätyksellään. En tiedä miten paljon johtui siitä ystävällisestä hengestä, joka ympäröi minua: tohtori John ja hänen äitinsä olivat molemmat parhaalla tuulellaan, olivat kinastelevinaan kaiken matkaa ja osoittivat minulle niin suurta ystävällisyyttä kuin olisin ollut heidän sukulaisensa.
Ajoimme pitkin Villetten parhaita katuja, jotka olivat kirkkaasti valaistut ja paljon eloisammat nyt kuin keskipäivällä. Kuinka loistavilta näyttivätkään myymälät! Kuinka vilkkaana, iloisena ja runsaana tulvehtikaan elämän vuoksi leveällä katukäytävällä! Katsellessani tätä kaikkea johtui mieleeni Rue Fossette — umpinainen puutarha ja koulutalo ja pimeät autiot "luokat", joissa olin tottunut yksin astelemaan juuri tähän aikaan päivästä, katsellen tähtiä korkeiden verhottomien ikkunain läpi ja kuunnellen kaukaista ääntä, joka ruokasalissa yksitoikkoisesti luki "hurskasta lukua". Noin piti minun taas pian astella ja kuunnella, ja tuo tulevaisuuden varjo pääsi ajoittain himmentämään loistavaa mielialaani.
Olimme nyt joutuneet oikeaan vaunujen virtaan. Niillä kaikilla oli sama suunta, ja edessämme säteili suuren valaistun rakennuksen pääty. Siitä, mitä tulisin näkemään tuon rakennuksen sisällä, oli minulla, kuten jo sanoin, hyvin vajanainen käsitys, sillä minun osakseni ei ollut vielä koskaan tullut astuminen julkisen huvipaikan kynnyksen yli.
Nousimme vaunuista porttikäytävässä, jossa oli suuri hälinä ja tungos, mutta enempiä yksityiskohtia en selvästi muista, kunnes huomasin nousevani portaita jotka olivat majesteetillisen leveät ja helpot astua ja joita peitti pehmeä purppuranpunainen matto. Ne johtivat suurille juhlallisesti suljetuille oville, jotka nekin olivat verhotut purppuravaatteella.
Tuskin huomasin mikä taikavoima sai nuo ovet kääntymään taaksepäin — tohtori John piti siitä huolta — mutta taaksepäin ne joka tapauksessa kääntyivät, ja eteemme levisi sali — suuri, avara ja korkea, jonka kaartuvat seinät ja holvikatto näyttivät silmissäni puhtaalta kullalta (niin taidokkaasti ne olivat maalatut), josta erottautui kohopaikkoja, uurteita ja kiehkuroita, joko kullankiiltäviä tai alabasterinvalkoisia, tai kultalehtiä ja valkoisia liljoja sekaisin kiehkuroina. Missä ikinä näkyi poimuteltuja verhoja, levitettyjä mattoja ja tyynyjä, siinä oli ainoana värinä tumma purppura. Katosta riippui säihkyvä massa, joka häikäisi silmiäni — luulin sen olevan vuorikristallia, sen hiotut pinnat sädehtivät, siinä kimalteli helmiä ja välkkyi tähtiä, siinä välähti kuin sulatettuja jalokiviä ja taivaankaaren säteitä. Lukija, se oli vain kynttiläkruunu, mutta minun silmissäni se näytti itämaisten taikurien tuotteelta, ja odotin melkein näkeväni jättiläiskokoisen, tumman, juomuisen käden — Lampun Hengen käden — joka ylhäällä holvin säihkyvässä ja hyväntuoksuisessa ilmassa vartioi tuota ihmeellistä aarretta.
Kuljimme eteenpäin — en ollenkaan tietänyt minne — mutta jossakin käänteessä tuli äkkiä vastaamme toinen seurue, joka lähestyi vastakkaiselta suunnalta. Näen vieläkin tuon seurueen sellaisena kuin se äkkiä ilmestyi eteeni. Kaunis keski-ikäinen rouva tummassa samettipuvussa, nuori mies, joka saattoi olla hänen poikansa — parhaat kasvot, hienoin vartalo mitä koskaan luulin nähneeni — sekä kolmas henkilö punaisessa, mustilla pitseillä koristetussa puvussa.
Huomasin heidät kaikki — kolmannen henkilön yhtä hyvin kuin toisetkin — ja murto-osan sekuntia luulin heitä vieraiksi ihmisiksi, joten sain puolueettoman vaikutelman heidän ulkonäöstään. Mutta vaikutelma oli tuskin tajuttu eikä vielä tarkemmin määritelty, kun sen jo hälvensi tietoisuus että seisoinkin suuren kuvastimen edessä, joka täytti kahden pylvään välin, ja että seurue olimme me itse. Näin sain ensimmäisen ja kenties ainoan kerran elämässäni nauttia siitä, että näin itseni sellaisena kuin toiset näkevät minut. Ei ole syytä viipyä tuloksessa. Se toi epäsoinnun särähdyksen, mielipahan pistoksen ilooni; se ei ollut imarteleva, mutta loppujen lopuksi olisi minun sentään pitänyt olla kiitollinen: olisihan voinut olla hullumminkin.
Vihdoinkin istuimme paikoilla, joista oli hyvä näköala tuohon avaraan ja häikäisevään mutta lämpimään ja iloiseen saliin. Se oli täynnä, ja sen täytti loistava seura. En tiedä olivatko naiset erikoisen kauniita, mutta heidän pukunsa olivat niin täydelliset. Ja ulkomaalaiset, sellaisetkin jotka kotielämässään eivät ole edukseen, näyttävät omaavan taidon esiintyä julkisissa paikoissa miellyttävästi. Miten kömpelöitä ja reuhtovia heidän arkiliikkeensä ovatkin kampausviitan ja papiljottien läheisyydessä, on heillä aina kauniisti varalla juhlakäytäntöä varten sulava ja ryhdikäs pään ja käsivarsien asento, suun ja silmien ilme, jotka aina otetaan käyttöön juhlapuvun kanssa ja asiaankuuluvasti puetaan ylle samalla kertaa kuin korut.
Siellä täällä näkyi hieno vartalo. Se edusti erästä kauneuden lajia, jota luullakseni ei koskaan tavata Englannissa: lujaa, kiinteätä, veistokuvamaista tyyliä. Näissä olennoissa ei ole mitään särmiä, marmorikaryatidi on melkein yhtä taipuisa, Feidiaan jumalatar ei ole täydellisempi tyynessä upeassa kauneudessaan. Heidän piirteensä ovat kuin hollantilaisten maalarien madonnien: alankomaalaisten klassilliset piirteet, säännölliset mutta pyöreät, suoraviivaiset mutta älyttömät, ja mitä tulee heidän ilmeettömän tyyneytensä, heidän intohimottoman rauhansa syvyyteen, voi ainoastaan napaseutujen lumiaavikko vetää sille vertoja. Tällaiset naiset eivät tarvitse koristeita ja käyttävät niitä harvoin; heidän sileä, kiinteästi palmikoitu tukkansa on riittävänä vastakohtana vieläkin sileämmille poskille ja otsalle; heidän pukunsa ei voi olla liian yksinkertainen; täyteläinen käsivarsi ja virheetön niska eivät kaipaa rannerenkaita eikä kaulavitjoja.
Minulla oli kerran onni ja ilo tulla läheisesti tutuksi tällaisen kaunottaren kanssa. Hänen syvän ja vakiintuneen itserakkautensa tympeä voima oli hämmästyttävä; sille veti vertoja ainoastaan hänen ylpeä välinpitämättömyytensä kaikista muista luoduista. Verta ei virrannut hänen suonissaan, mieto vesineste täytti ja miltei tukki hänen valtimonsa.
Tuollainen Juno istui nyt näkyvissämme — eräänlaisena maalitauluna kaikkien katseille ja täysin tietoisena siitä, mutta katseiden ja silmäysten magneettinen voima ei tehonnut häneen: hän istui siinä kylmänä, pyöreänä, valkoisena ja kauniina kuin kultakapiteelinen marmoripylväs, joka kohosi hänen vieressään.
Huomatessani että tohtori Johnin tarkkaavaisuus oli suuresti kiintynyt tähän naiseen pyysin häntä hiljaisella äänellä taivaan nimessä varomaan sydäntään. "Teidän ei kannata rakastua tuohon naiseen", sanoin, "sillä vakuutan teille etukäteen että saisitte rauhassa kuolla hänen jalkoihinsa ilman että hän rakastuisi teihin."
"Aivan oikein", hän sanoi, "ja mistä tiedätte vaikka juuri hänen suuren tunteettomuutensa näkeminen olisi minussa voimakkain yllyke palvontaan? Luulen että epätoivon oka on erinomainen kiihotin tunteilleni, mutta" (hän kohautti olkapäitään) "te ette tiedä näistä asioista mitään; minä käännyn äitini puoleen. Äiti, minä olen vaarallisella tiellä."
"Ikään kuin se minua liikuttaisi", vastasi rouva Bretton.
"Voi onnetonta kohtaloani", sanoi hänen poikansa. "Ei ainoallakaan miehellä ole tunteettomampaa äitiä kuin minulla: hänen mieleensä ei edes juolahda että häntä voisi kohdata sellainen onnettomuus kuin miniä."
"Jollen ajattele sitä, ei se suinkaan johdu siitä ettei samaista onnettomuutta olisi minulle toitotettu. Viimeisten kymmenen vuoden ajan olet uhannut minua sillä. 'Äiti, minä menen pian naimisiin', huusit jo ennen kuin olit saanut miehen puvun."
"Mutta äiti, jonakin päivänä siitä tulee totta. Kesken kaiken, kun luulet olevasi oikein rauhassa, lähden kuin Jaakoppi tai Esau tai joku muu patriarkka etsimään vaimoa, kenties juuri maan tytärten joukosta."
"Oma vahinkosi, John Graham, siinä kaikki."
"Äiti tahtoo minusta vanhaapoikaa. Mikä mustasukkainen vanha rouva! Mutta katsohan tuotakin loistavaa olentoa, jolla on himmeänsininen silkkipuku ja vielä himmeämmän ruskea tukka, jossa on yhtä hienot silkkivivahdukset kuin puvussakin. Etkö olisi ylpeä, äiti, jos jonakin päivänä toisin tuon jumalattaren kotiin ja esittäisin hänet sinulle rouva Bretton nuorempana?"
"Sinä et tuo mitään jumalatarta La Terrasseen: tuohon pieneen linnaan ei mahdu kahta rouvaa, varsinkin jos toisella on sellainen koko, paino ja ympärysmitta kuin tuolla valtaisalla silkkipukuisella vahanukella."
"Äiti, hän täyttäisi tuolisi niin ihanasti!"
"Täyttäisi tuolini? Minä viisi välitän vieraasta anastajasta! Kehnon tuolin hän siitä saisi — mutta hiljaa nyt, John Graham! Hillitse kielesi ja käytä silmiäsi."
Heidän kinastelunsa aikana oli sali, joka minusta oli näyttänyt täydeltä jo astuessamme sisään, yhä edelleen mahduttanut sisäänsä seurueen toisensa jälkeen, kunnes ylenevä puoliympyrä näyttämön edessä oli tiheänään päitä. Näyttämö tai oikeammin avara tilapäinen lava, suurempi kuin mikään näyttämö, joka puoli tuntia sitten oli ollut tyhjä, oli nyt tulvillaan elämää. Kahden suuren pianon ympärille, jotka oli asetettu keskelle, oli ääneti kokoontunut valkoinen parvi nuoria tyttöjä, konservatorion oppilaita. Olin katsellut heidän tuloaan sillä aikaa kun Graham ja hänen äitinsä olivat syventyneet keskustelemaan sinipukuisesta kaunottaresta, ja seurannut kiinnostuneena heidän järjestelyään ja asetteluaan. Kaksi herrasmiestä, jotka molemmat tunsin tuttavikseni, johti tätä impien parvea. Toinen, taiteilijan näköinen mies, parrakas ja pitkätukkainen, oli tunnettu pianisti ja Villetten paras soitonopettaja; hän kävi kahdesti viikossa madame Beckin oppilaitoksessa antamassa tunteja muutamille oppilaille, joiden vanhemmat olivat kyllin rikkaita voidakseen kustantaa tyttärilleen hänen opetustaan; hänen nimensä oli Josef Emanuel, ja hän oli herra Paulin velipuoli. Viimeksi mainittu mahtava henkilö esiintyi toisen herrasmiehen hahmossa.
Herra Paul huvitti minua, hymyilin itsekseni kun katselin häntä, hän näytti niin kauttaaltaan olevan elementissään seisoessaan siinä näkyvällä paikalla suuren yleisön edessä asetellen, hilliten ja halliten satakuntaa nuorta neitoa. Hän oli niin läpeensä tosissaan, niin ponteva, niin harras ja ennen kaikkea niin jyrkkä — ja mitä tekemistä hänellä oli täällä? Mitä tekemistä hänellä oli musiikin tai konservatorion kanssa, hänellä joka tuskin osasi erottaa säveltä toisesta? Tiesin että hänet oli tuonut tänne hänen halunsa esiintyä ja hallita — halu jossa ei ollut mitään loukkaavaa, se kun oli niin lapsekas. Oli myös ilmeistä että hänen veljensä, herra Josef, oli yhtä paljon hänen valtansa alla kuin tytöt itse. Onko koskaan nähty tuollaista pientä haukkaa kuin herra Paul? Ennen pitkää ilmestyi lavalle joku tunnettu laulaja ja soittaja, ja varsinaisten tähtien noustessa tuo komeettamainen professori laski. Hän ei sietänyt kuuluisuuksia eikä tunnettuja henkilöitä: missä hän ei voinut loistaa ylinnä, sieltä hän pakeni.
Ja nyt oli kaikki valmiina, vain yksi salin osasto odotti täyttymistään. Se osasto oli verhottu purppuraan kuten suuret portaat ja ovet, siinä oli pehmeitä tyynyillä varustettuja penkkejä kahden puolen kahta kuninkaallista tuolia, joiden yläpuolella oli kunniakatos.
Annettiin merkki, ovet vierivät taaksepäin, yleisö nousi seisomaan, orkesteri alkoi soittaa, ja tervetuliaissävelten kaikuessa astuivat sisään Labassecourin kuningas ja kuningatar seurueineen.
En ollut vielä koskaan silmilläni nähnyt elävää kuningasta, ja voi arvata että pinnistin näkökykyäni tajuamaan noita Euroopan hallitsijahuoneiden edustajia. Jokainen joka ensi kerran näkee kuninkaan, tuntee epämääräistä yllätystä, joka lähentelee pettymystä, kun hänen majesteettinsa ei ilmesty näkyviin valtaistuimellaan, kruunu päässä ja valtikka kädessä. Etsiessäni silmilläni kuningasta ja kuningatarta ja nähdessäni vain keski-ikäisen sotilaan ja nuorenpuoleisen naisen, olin puoleksi pettynyt ja puoleksi huvittunut.
Muistan hyvin tuon kuninkaan, hän oli viisikymmenvuotias mies, hieman kumara, hieman harmaa, eikä koko yleisössä ollut ainoitakaan kasvoja jotka olisivat muistuttaneet hänen kasvojaan. En ollut koskaan lukenut enkä kuullut mitään hänen luonteestaan tai tavoistaan, ja ensi näkemältä nuo paksut hieroglyfit, joita oli kuin teräspiirtimellä kaiverrettu hänen otsaansa, silmien ja suun ympärille, hämmästyttivät minua ja saivat vaistoni neuvottomiksi. Ennen pitkää kuitenkin tunsin, jollen tietänytkään, mitä merkitsivät nuo piirteet, joita ei mikään käsi ollut uurtanut. Siinä istui hiljainen kärsijä — hermostunut, surumielinen mies. Nuo silmät olivat tottuneet näkemään erään aaveen — olivat jo kauan odottaneet oudoimman haamun, synkkämielisyyden, tuloa ja menoa. Kenties hän näki sen nytkin edessään näyttämöllä tai keskellä loistavaa yleisöä. Synkkämielisyyden tapoihin kuuluu nousta keskeltä tuhansia — pimeänä kuin tuomio, kalpeana kuin tauti ja melkein yhtä väkevänä kuin kuolema. Sen seuralainen ja uhri luulee olevansa onnellinen hetkisen. — "Ei", sanoo se, "minä tulen." Ja se hyydyttää veren hänen suonissaan ja himmentää hänen silmiensä valon.
Joku voisi sanoa että vieraan kruunun paino oli luonut nuo omituiset tuskalliset uurteet kuninkaan otsaan, joku taas saattaisi arvella niiden aiheutuneen varhaisista suruista. Kumpainenkin voi osaksi olla oikeassa, mutta nämä uurteet olivat ihmiskunnan pimeimmän vihollisen, parantumattoman synkkämielisyyden katkeroittamat. Kuningatar, hänen vaimonsa, tunsi tämän: minusta näytti että heijastus hänen miehensä surusta levisi varjona hänen omiin miellyttäviin kasvoihinsa. Kuningatar näytti lempeältä, miettiväiseltä, suloiselta naiselta; hän ei ollut kaunis eikä vähääkään muistuttanut tuota vankkaa marmorisydämistä kaunotarta, joka on kuvattu pari sivua sitten. Hän oli vartaloltaan hento, mutta hänen piirteissään, jotka olivat kylläkin hienot, ilmeni liian paljon hallitsevien sukujen perintöä, jotta ne olisivat olleet yksinomaan miellyttävät. Ilme joka verhosi tätä profiilia, oli viehättävä tässä muodossaan, mutta katsoja ei voinut olla muistelematta muotokuvia joissa samat piirteet esiintyivät vähemmän miellyttävinä — heikkoina, aistillisina tai viekkaina, miten milloinkin. Katse oli kuitenkin kuningattaren oma, ja sääliväisyys, hyvyys ja lempeä myötätunto siunasi sitä jumalaisella valollaan. Hänen esiintymisensä ei ollut valtiattaren, vaan naisen — lempeän, hienon, rakastavan. Hänen pieni poikansa, Labassecourin prinssi ja nuori Dindonneaun herttua, oli hänen mukanaan; lapsi nojautui äitinsä polveen, ja silloin tällöin illan kuluessa näin kuningattaren syrjästä vilkaisevan mieheensä, tietoisena hänen synkästä hajamielisyydestään ja tahtoen hälventää sen kiinnittämällä hänen huomionsa heidän poikaansa. Hän kumartui usein kuuntelemaan pojan huomautuksia ja toisti ne hymyten hänen majesteetilleen. Alakuloinen kuningas havahtui, kuunteli ja hymyili, mutta vaipui takaisin synkkämielisyyteensä heti kun hänen hyvä enkelinsä lakkasi puhumasta. Surullinen ja merkillinen näytelmä! Eikä vähimmin siksi että Labassecourin ylhäisö ja kunnon porvaristo ei näyttänyt vähääkään huomaavan sen erikoisuutta: en voinut nähdä että ainoakaan läsnäolijoista olisi ollut ihmeissään tai liikuttunut.
Kuninkaan ja kuningattaren mukana oli astunut sisään heidän hoviseurueensa sekä pari kolme ulkomaiden lähettilästä, ja näitä seurasi Villettessä asuvien ulkomaalaisten parhaisto. Nämä ottivat haltuunsa purppuranpunaiset penkkirivit, naiset istuivat, enin osa miehistä jäi seisomaan, ja heidän musta rivinsä oli tummana taustana etualan loistolle. Ei ollut tämäkään loisto ilman valon ja varjon vivahduksia ja vaihteluita: keskustan täytti arvoisain rouvien joukko, samettia ja silkkiä, höyheniä ja jalokiviä, kun taas etualan penkit kuningattaren oikealla puolen näyttivät varatun yksinomaan nuorille tytöille, Villetten ylimystön kukille — minun ehkä pitäisi sanoa nupuille. Täällä ei näkynyt jalokiviä eikä hiuskoristeita, ei raskaita samettilaskoksia eikä silkin välkettä: puhtaus, yksinkertaisuus ja ilmava kauneus oli vallitsevana tässä impien parvessa. Nuoret yksinkertaisesti kammatut päät, kauniit muodot (aioin kirjoittaa hennot muodot, mutta se olisi ollut kerrassaan totuudenvastaista: useat näistä "nuorista tytöistä", joilla ei vielä ollut ikää kuin kuusi tai seitsemäntoista vuotta, saivat ylpeillä yhtä kiinteistä ja täyteläisistä muodoista kuin lihavat englannittaret kahdenkymmenenviiden vuoden iässä) — valkoiseen, himmeän punaiseen ja vaaleansiniseen verhotut kauniit muodot saivat ajattelemaan taivasta ja enkeleitä. Tunsin ainakin pari noista ihmiskunnan valko- ja punaruusuista. Täällä oli kaksi madame Beckin entistä oppilasta — neitoset Mathilde ja Angélique. Näiden kahden olisi viimeisenä kouluvuotenaan pitänyt olla ensi luokalla, mutta heidän älynsä ei riittänyt toista luokkaa ylemmäksi. Heidän englanninopintonsa olivat olleet minun huolenani, ja kova työ oli saada heidät järjellisesti kääntämään sivun "Wakefieldin kappalaista". Toinen heistä oli niin ikään kolmen kuukauden ajan istunut vastapäätä minua ruokapöydässä, ja se määrä leipää, voita ja muhennettuja hedelmiä, jonka hän tavallisesti kulutti "toisella aamiaisella", oli oikea maailman ihme — jolle veti vertoja vain se tosiseikka, että hän pisti taskuunsa ne makupalat, joita ei voinut syödä. Mainittakoon nämä tosiasiat — terveelliset tosiasiat.
Tunsin vielä yhden näistä enkeleistä — kauneimman tai ainakin vähimmän sievistelevän ja tekopyhän näköisen koko joukosta, hän istui englantilaisen päärin tyttären vieressä, joka hänkin näytti kunnon tytöltä, joskin ylpeältä; molemmat olivat astuneet sisään Britannian lähetystön mukana. Hänellä (so. minun tuttavallani) oli hento notkea vartalo, joka ei ollenkaan muistuttanut noiden ulkomaalaisten neitojen muotoja; hänen tukkansa ei myöskään ollut sileä kuin näkinkenkä tai silkkinen patalakki, se todellakin näytti tukalta ja hulmusi pitkänä, kiharaisena ja lainehtivana. Hän käytti kieltään lipevästi ja näytti olevan tulvillaan kevyttä tyytyväisyyttä itseensä ja asemaansa. Minä en katsonut tohtori Brettoniin, mutta tiesin että hänkin näki Ginevra Fanshawen. Hän oli käynyt niin hiljaiseksi, vastasi niin lyhyesti äitinsä kysymyksiin ja tukahdutti niin usein huokauksen. Mitä hänen tarvitsi huokailla? Hän oli tunnustanut että rakastaminen vaikeissa olosuhteissa oli hänelle mieluista — tässä hänen makunsa tuli tyydytetyksi. Hänen rakkautensa esine säteili kaukaisessa ilmapiirissä hänen yläpuolellaan, hän ei voinut päästä valtijattarensa lähelle eikä ollut varma voisiko vallata häneltä edes katsetta. Katselin Ginevraa nähdäkseni tulisiko sellainen suosionosoitus hänen ihailijansa osaksi. Paikkamme ei ollut kaukana purppurapenkeiltä; niin vikkeläin ja liikkuvaisten silmien kuin neiti Fanshawen täytyi ehdottomasti nähdä meidät, ja hyvin pian hän olikin tähdännyt kiikarinsa meihin, ainakin tohtoriin ja rouva Brettoniin. Minä pysyttelin varjossa ja syrjemmällä, sillä en tahtonut että minut heti tunnettaisiin. Ginevra katseli kiinteästi tohtori Johnia ja suuntasi sitten kiikarin hänen äitiinsä. Minuutin tai parin kuluttua hän nauraen kuiskasi jotakin naapurilleen. Näytännön alkaessa hänen epävakainen huomionsa kiintyi lavalle.
Konserttia minun ei tarvitse kuvata, vaikutelmani siitä eivät huvittaisi lukijaa, eikä tosiaankaan maksaisi vaivaa muistella niitä, ne kun olivat törkeän tietämättömyyden vaikutelmia. Konservatorion nuoret neidot olivat hyvin peloissaan ja takoivat vapisevin käsin kahta suurta pianoa. Herra Josef Emanuel seisoi heidän vieressään kun he soittivat, mutta hänellä ei ollut sitä tahdikkuutta eikä vaikutusvaltaa kuin hänen sukulaisellaan, joka samanlaisissa olosuhteissa varmaan olisi pakottanut oppilaansa käyttäytymään sankarillisesti ja hillitsemään itsensä. Herra Paul olisi asettanut hysteeriset ensikertalaiset kahden tulen väliin — yleisön pelon ja hänen itsensä pelon — ja olisi herättänyt heissä epätoivon rohkeutta tekemällä jälkimmäisen pelon edellistä verrattoman paljon suuremmaksi. Siihen ei herra Josef pystynyt.
Valkoisia musliinipukuisia pianisteja seurasi hieno, aikuinen, itsetietoinen rouvasihminen, pukeutuneena valkoiseen silkkiin. Hän lauloi. Hänen laulunsa vaikutti minuun aivan kuin silmänkääntäjän temput, ihmettelin kuinka hän sai aikaan mitään sellaista — kuinka hän osasi juoksuttaa ääntään ylös ja alas ja tehdä niin eriskummaisia keikauksia, mutta koruton skotlantilainen laulu halvan katusoittajan esittämänä on usein liikuttanut minua syvemmin.
Tämän jälkeen astui lavalle herrasmies joka huomattavasti taivutti ruumistaan kuningasta ja kuningatarta kohti, nosti valkoisen hansikoidun kätensä useasti sydämensä tienoille ja parkaisi ilmoille katkeran syytöstulvan erästä "petollista Isabellaa" kohtaan. Minusta hän näytti vetoavan erityisesti kuningattaren myötätuntoon, mutta ellen pahasti erehdy, kuunteli hänen majesteettinsa tätä esitystä pikemmin tyynen kohteliaana kuin vakavan tarkkaavaisena. Tämän herrasmiehen mielentila oli sangen kiusallinen, ja olin iloinen kun hän lakkasi tulkitsemasta sitä laulullaan.
Kuorolaulu ohjelman lopussa oli mielestäni paras osa illan esityksistä. Kuorossa oli mukana parhaiden maaseutu-lauluseurojen edustajia, aito labassecourilaisia, pyyleviä kuin tynnyrit. Nämä ukkelit antoivat äänensä kaikua muitta mutkitta, ja heidän luonnonraikkaasta innostuksestaan oli ainakin se hyöty, että kuulijan korva sai nauttia tyydyttävästä voimantunteesta.
Kautta koko ohjelman — ujojen pianoduettojen, teennäisten lauluesitysten ja raikuvien metallisointuisten kuorojen — myönsi mielenkiintoni vain yhden silmän ja yhden korvan näyttämön tarkkaamiseen, kun taas toinen oli jatkuvasti pidätetty tohtori Brettonin palvelukseen. En voinut unohtaa häntä enkä lakata kysymästä miltä hänestä tuntui, mitä hän ajatteli, oliko hänellä hauskaa vai päinvastoin. Viimein hän puhui.
"Ja te pidätte tästä kaikesta, Lucy? Olette hyvin hiljainen", hän sanoi omalla herttaisella tavallaan.
"Olen hiljainen", vastasin, "siksi että tämä kaikki niin kovin suuresti kiinnostaa minua — ei ainoastaan musiikki, vaan kaikki muukin ympärilläni."
Hän alkoi sitten tehdä erinäisiä huomautuksia, niin levollisena ja hillitysti että rupesin luulemaan ettei hän todellakaan ollut nähnyt sitä minkä minä olin nähnyt, ja minä kuiskasin: "Neiti Fanshawe on täällä, oletteko huomannut hänet?"
"Olen toki, ja tiedän että tekin olette huomannut hänet?"
"Luuletteko että hän on tullut Cholmondeleyden seurassa?"
"Rouva Cholmondeley on täällä hyvin suuren seurueen kanssa. Ginevra oli hänen saattueessaan, ja rouva Cholmondeley oli Lady —n saattueessa; tämä taas oli kuningattaren saattueessa. Jollei tämä olisi tuollainen arkipäiväinen pikkuhovi, jonka muodollisuudetkaan eivät ole juuri sen kummempia kuin perhetavat ja jonka juhlaloistokin on vain kodikkuutta sunnuntaipuvussa, kuuluisi tuo kaikki hyvin hienolta."
"Ginevra näki teidät, luullakseni."
"Niin luulen minäkin. Olen tarkannut häntä useat kerrat sen jälkeen kun te käänsitte katseenne hänestä, ja minulla on ollut kunnia seurata pientä näytelmää, josta te säästyitte."
En kysynyt mikä se oli, vaan odotin vapaaehtoista selitystä, joka pian annettiinkin.
"Neiti Fanshawella", hän sanoi, "on seuralainen — ylhäissukuinen neiti. Satun tuntemaan Lady Saran ulkonäöltä; hänen jalosukuinen äitinsä on kutsunut minut ammattini vuoksi taloonsa. Hän on ylpeä tyttö mutta ei vähääkään hävytön, ja epäilen tokko Ginevra on kohonnut arvoltaan hänen silmissään ryhtymällä pilkkaamaan naapureitansa."
"Mitä naapureita?"
"Vain minua ja äitiäni. Mitä minuun tulee, on tuo kaikki hyvin luonnollista: mikään ei luullakseni ole sopivampi pilkan aihe kuin nuori porvarillinen tohtori; mutta äitini! En koskaan ennen ole nähnyt häntä naurettavan. Tiedättekö, tuo nyrpistyvä huuli ja ivallisesti tähdätty kiikari vaikuttivat minuun hyvin omituisesti."
"Älkää siitä välittäkö, tohtori John, ei se maksa vaivaa. Jos Ginevra on huimalla tuulellaan, niinkuin hän nähtävästi on tänä iltana, voisi hän ilman mitään tunnonvaivoja nauraa tuota lempeätä miettiväistä kuningatarta tai tuota surumielistä kuningasta. Hänen vaikuttimenaan ei ole ilkeys, vaan silkka päätön hulluttelu. Hatarapäiselle koulutytölle ei mikään ole pyhää."
"Mutta te unohdatte että minä en ole tottunut näkemään neiti Fanshawe'ta hatarapäisenä koulutyttönä. Eikö hän ollut minulle jumalaisolento — elämäni enkeli?"
"Hm. Siinä olikin erehdyksenne."
"Sanoakseni puhtaan totuuden, ilman mitään väärää lennokkuutta tai teennäistä romantiikkaa, oli todellakin aika, noin kuusi kuukautta sitten, jolloin pidin häntä jumalallisena. Muistatteko keskusteluamme lahjoista? En ollut täysin avomielinen teitä kohtaan siinä asiassa: se lämpö, millä te suhtauduitte siihen, huvitti minua. Saadakseni täyden hyödyn teidän selvänäköisyydestänne sallin teidän luulla minua sokeammaksi kuin todella olin. Juuri nuo lahjat ensinnä todistivat Ginevran kuolevaiseksi. Hänen kauneudellaan oli kuitenkin vielä entinen lumousvoimansa, ja kolme päivää — kolme tuntia sitten olin hyvin suuressa määrin hänen orjansa. Kun hän tänä iltana kulki ohitseni voitollisessa kauneudessaan, tervehdin häntä tulvehtivin sydämin: ilman tuota ainoata onnetonta pilkkanaurua olisin vieläkin hänen nöyrin palvelijansa. Hän olisi saanut ilkkua minua, siitä olisin haavoittunut mutta en niinkään helposti loitontunut hänestä kokonaan; minun itseni kautta ei hän olisi kymmenessä vuodessa loukannut minua niin syvästi kuin äitini kautta yhtenä hetkenä."
Hän vaikeni hetkiseksi. En ollut koskaan ennen nähnyt niin paljon tulta ja niin vähän päivänpaistetta tohtori Johnin sinisissä silmissä kuin juuri nyt.
"Lucy", hän aloitti uudelleen, "katsokaa tarkasti äitiäni ja sanokaa ilman pelkoa ja puolueellisuutta miltä hän näyttää teistä juuri nyt."
"Samalta kuin aina ennenkin — keski-ikäinen englantilainen säätyläisnainen, hyvin vaikka vakavasti pukeutunut, vapaa kaikesta teennäisyydestä, luonteeltaan tasainen ja hilpeä."
"Sellaiselta hän näyttää minustakin — Jumala häntä siunatkoon! Iloinen ihminen naurakoon hänen kanssaan, mutta vain heikko raukka voi nauraa häntä. Häntä ei saa tehdä naurunalaiseksi, ei ainakaan minun suostumuksellani eikä ilman minun — minun suuttumustani, — minun vastenmielisyyttäni, minun —"
Hän pysähtyi, ja oli aikakin, sillä hän alkoi kiihtyä — enemmän kuin asia näytti oikeuttavan. En silloin tietänyt että hänellä oli kaksinkertainen syy olla tyytymätön Ginevraan. Hänen hehkuvat kasvonsa, laajenevat sieraimensa ja kaunismuotoisen alahuulensa rohkean ylenkatseellinen kaartuminen näyttivät hänet uudessa ja oudossa valossa. Intohimon puuska luonteeltaan tyynissä ja lempeissä ihmisissä ei ole mikään mieluisa näky, enkä pitänytkään tuosta koston kiihkosta, joka värisytti hänen nuorta voimakasta ruumistaan.
"Pelotanko teitä, Lucy?" hän kysyi.
"En ymmärrä miksi olette niin kovin vihoissanne."
"Tästä syystä", hän kuiskasi korvaani, "Ginevra ei ole puhdas enkeli eikä puhdasmielinen nainen."
"Lorua, te liiottelette, ei hänessä mitään vaarallista pahuutta ole."
"Liian pahaa minulle. Minä näen siinä missä te olette sokea. Jätetään nyt tämä asia. Tahdon huvikseni kiusoitella äitiä; lyön vetoa että hän ikävystyy. Äiti, lähdepä liikkeelle siitä."
"John, minä totisesti lähetän sinut liikkeelle jollet käyttäydy paremmin. Oletteko hiljaa siellä, sinä ja Lucy, jotta saan kuulla laulua."
Kuoro pauhasi juuri silloin, ja sen turvissa oli äskeinen keskustelu tapahtunut.
"Sinäkö kuuntelisit laulua, äiti! Uskallan lyödä vetoa kauluksennapeistani, jotka ovat aidot, sinun väärennettyä rintasolkeasi vastaan —"
"Minun väärennetty solkeni, Graham? Riivattu poika, sinä tiedät että siinä on kallisarvoinen kivi."
"Oh, se on vain sinun taikauskoasi, sinua petkutettiin siinä kaupassa."
"Minua petkutetaan harvemmin kuin luuletkaan. Kuinka satut tuntemaan hovin nuoria neitoja, John? Olen huomannut että pari heistä on kiinnittänyt sinuun sangen paljon tarkkaavaisuutta viimeisen puolen tunnin aikana."
"Soisin ettet huomaisi heitä."
"Miksi en? Siksikö että toinen ivallisesti suuntaa minuun kiikarinsa? Hän on kaunis tyhmä tyttö, mutta pelkäätkö sinä että hänen virnailunsa saa vanhan rouvan noloksi?"
"Järkevä, ihailtava vanha rouva! Äiti, sinä olet vielä minulle parempi kuin kymmenen vaimoa."
"Älä rupea mihinkään mielenosoituksiin, John, tai pyörryn ja saat kantaa minut ulos, ja jos sellainen taakka laskettaisiin harteillesi, kääntäisit äskeisen puheesi ja huudahtaisit: 'Äiti, kymmenen vaimoa tuskin voisi olla minulle enemmän vaivaksi kuin sinä!'"
<tb>
Konsertin päätyttyä seurasi arpajaiset "köyhien hyväksi". Väliaika oli yleisen huojennuksen ja mahdollisimman hauskan nousun ja liikunnan hetki. Laulajien valkoinen parvi karkotettiin lavalta, ja tilalle tunkeutui joukko toimeliaita herrasmiehiä, jotka tekivät järjestelyjä arvontaa varten. Näiden joukossa — kaikista toimeliaimpana — näkyi tuttu hahmo, pieni mutta ponteva, jota elähdytti kolmen pitkän miehen tarmo ja pirteys. Voi kuinka herra Paul puuhasi! Kuinka hän jakeli määräyksiä ja samalla otti kuormaa omille harteilleen! Puolen tusinaa miehiä oli hänen takanaan nostamassa pianoja ym. — entä sitten, hänen täytyi lisätä näihin voimiin omansa. Hänen touhunsa ylenpalttisuus oli puoleksi harmittavaa, puoleksi hullunkurista: mielessäni sekä harmistuin että nauroin koko hälinää. Kesken ennakkoluulojani ja harmiani en kuitenkaan voinut olla huomaamatta eräänlaista aika miellyttävää välittömyyttä kaikessa mitä hän teki ja sanoi, enkä voinut olla sokea hänen kasvojensa voimakkaan luonteenomaisille piirteille, jotka näkyivät sitä selvemmin keskellä kaikkia näitä kesympiä kasvoja: hänen silmiensä syvän kiihkeälle hartaudelle, kalpean, leveän ja täyteläisen otsan voimalle ja taipuisan suun eloisuudelle. Häneltä puuttui voiman levollisuutta, mutta sen vilkkauden ja tulen hän omisti huomattavassa määrin.
Tällä välin koko sali lähti liikkeelle; suurin osa yleisöä nousi ja jäi vaihteen vuoksi seisomaan, muutamat kävelivät, kaikki nauroivat ja puhelivat. Purppuranpunaisessa osastossa oli erittäin vilkasta hyörinää. Pitkä herrarivi särkyi murto-osiin ja sekaantui naisten sateenkaareen, kaksi tai kolme upseerin näköistä miestä läheni kuningasta ja puheli hänen kanssaan. Kuningatar jätti tuolinsa ja liukui nuorten neitojen ohi, nämä kaikki nousivat seisomaan hänen kulkiessaan, ja näin hänen myöntävän jokaiselle jonkin ystävällisyyden-osoituksen — suopean sanan, katseen tai hymyn. Nuo kaksi kaunista englantilaista tyttöä, lady Sara ja Ginevra Fanshawe, saivat osakseen useita lauseita, ja kun hän jätti heidät, näyttivät molemmat ja varsinkin jälkimmäinen loistavan tyytyväisyydestä. Joukko naisia tuli puhuttelemaan heitä, ja pieni parvi herroja kokoontui heidän ympärilleen. Näiden joukossa — lähinnä Ginevraa — seisoi kreivi de Hamal.
"Tässä huoneessa on tukahduttavan kuuma", sanoi tohtori Bretton ja nousi äkkiä kärsimättömänä. "Lucy — äiti — tuletteko hetkiseksi raikkaaseen ilmaan?"
"Mene hänen kanssaan, Lucy", sanoi rouva Bretton, "minä pysyn kernaammin paikallani."
Kernaasti olisin minäkin pysynyt paikallani, mutta Grahamin halun piti voittaa omani, ja minä seurasin häntä.
Huomasimme iltailman aika purevaksi, tai ainakin minusta tuntui siltä — hän ei näyttänyt sitä huomaavan — mutta oli hyvin tyyni, ja tähtikirkas taivas levisi yllämme pilvettömänä. Minut kiedottiin turkiksiin. Teimme pari kierrosta käytävällä; erään lampun alla kohtasi Graham katseeni.
"Näytätte miettiväiseltä, Lucy, minunko tähteni?"
"Pelkäsin vain että olette pahoillanne."
"En ensinkään — olkaa hyvällä mielellä vain, niinkuin minäkin. Vakaumukseni on, Lucy, että kun kuolen, se ei tapahdu sydänhaavojen tähden. Voin saada piston, voin näyttää alakuloiselta jonkin aikaa, mutta mikään tuska tai tunteen sairaus ei vielä ole järkyttänyt koko olemustani. Ettekö kotona aina ole nähnyt minua hyväntuulisena?"
"Tavallisesti."
"Olen iloinen että hän nauroi äitiäni. En antaisi vanhaa rouvaa tusinasta kaunottaria. Tuo virnistys teki minulle parasta mitä ajatella voi. Kiitoksia, neiti Fanshawe!" Ja hän nosti hatun aaltoilevilta kiharoiltaan ja teki ivallisen kumarruksen.
"Niin", hän sanoi, "minä kiitän häntä. Hän on saanut minut ymmärtämään että yhdeksän kymmenesosaa sydämestäni on aina ollut terve kuin kello ja että kymmenes osa oli saanut naarmun, neulan riipaisun, joka paranee silmänräpäyksessä."
"Olette vihoissanne juuri nyt, kiihtynyt ja suutuksissa, mutta huomenna ajattelette ja tunnette toisin."
"Minäkö kiihtynyt ja suutuksissa? Ette tunne minua. Päinvastoin on kiihtymys jo poissa ja olen kylmä kuin yö — joka muuten saattaa olla liian kylmä teille. Menemme takaisin."
"Tohtori John, tämä on äkillinen muutos."
"Eikä ole, tai jos on, on sillä hyvät syynsä — kaksi hyvää syytä, joista olen kertonut teille toisen. Mutta mennään nyt sisään."
Meidän ei ollut helppoa päästä takaisin paikoillemme, arvonta oli alkanut ja koko sali oli täynnä hälinää ja hämminkiä. Käytäväntapainen, jonka läpi meidän oli kuljettava, oli tulvillaan väkeä, ja meidän oli pakko pysähtyä hetkiseksi. Satuin katsomaan ympärilleni — itse asiassa kuvittelin melkein että joku lausui nimeni — ja näin ihan lähelläni kaikkialla olevan, aivan välttämättömän herra Paulin. Hän katseli vakavasti ja kiinteästi minua — tai pikemmin punaista pukuani — ivallinen huomautus sen johdosta tuikki hänen silmissään. Asia oli niin, että hänen tapanaan oli pitää oikeutenaan arvostella pukuja, mm. madame Beckin koulun opettajien ja oppilaiden — tapa jota ainakin edelliset pitivät loukkaavana tunkeilevaisuutena. Tähän saakka en vielä ollut joutunut kärsimään siitä — tumma arkipukuni ei ollut omiaan herättämään huomiota. Minä en tänä iltana ollut siinä mielentilassa että olisin sietänyt uutta hyökkäystä; tahdoin kernaammin olla huomaamatta hänen läsnäoloaan kuin pitää hyvänäni hänen naljailuaan, ja niinpä käänsin kasvoni kiinteästi tohtori Johnin takinhihaa kohti luullen löytäväni samaisesta hihasta enemmän hupia ja turvallisuutta, herttaisuutta ja ystävällisyyttä kuin pienen tumman professorin epämiellyttävistä kasvoista. Tohtori John näytti vaistomaisesti hyväksyvän valintani, sillä hän katsahti alas ja sanoi ystävällisellä äänellään:
"Pysykää aivan lähellä minua, Lucy, nämä tunkeilevat porvarit eivät juuri kunnioita lähimmäistään."
Minä en kuitenkaan voinut olla uskollinen itselleni. Totellen jotakin vaikutelmaa, kenties magneettista — vaikutelmaa joka ei ollut tervetullut eikä miellyttävä, mutta tehoisa — vilkaisin taaskin ympärilleni nähdäkseni oliko herra Paul poissa. Ei, siinä hän seisoi samassa paikassa, katsellen vieläkin, mutta muuttunein silmin. Hän oli lukenut ajatukseni ja tajunnut haluni välttää häntä. Ilkamoiva mutta ei pahantuulinen katse oli muuttunut pimeän uhkaavaksi, ja kun kumarsin hänelle sovinnon toivossa, sain vastaukseksi jäykimmän ja ankarimman nyökkäyksen mitä kuvitella voi.
"Kenet olette suututtanut, Lucy?" kuiskasi tohtori Bretton hymyillen.
"Kuka on tuo kesytön ystävänne?"
"Eräs opettaja madame Beckin koulussa — hyvin tuikea pikku mies."
"Hän näyttää erittäin tuikealta juuri nyt: mitä olette tehnyt hänelle? Mitä on tekeillä? Ah, Lucy, Lucy, kertokaa minulle mitä tämä kaikki merkitsee!"
"Ei mitään salaisuutta, vakuutan teille. Herra Emanuel on hyvin vaatelias, ja kun katselin teidän takinhihaanne sen sijaan että olisin kumartanut ja niiannut hänelle, olen hänen mielestään osoittanut hänelle liian vähän kunnioitusta."
"Se pieni" — aloitti tohtori John; en tiedä mitä hän olisi lisännyt, sillä samassa hetkessä olin melkein rusentua ihmisjoukon jalkoihin. Herra Paul oli lähtenyt liikkeelle rajusti, ja raivasi nyt tietään niin kokonaan välinpitämättömänä ympärilläolijain mukavuudesta ja turvallisuudesta, että seurauksena oli perin tukala puristus.
"Minä luulen että hän on sitä mille hän itse antaisi nimen 'méchant'",[66] sanoi tohtori Bretton. Samaa luulin minäkin.
Hitaasti ja vaivalloisesti tunkeuduimme käytävää pitkin ja pääsimme vihdoin paikoillemme. Arvonta kesti lähes tunnin; se oli hauska ja eloisa toimitus, ja koska meillä kaikilla oli arpalippu, yhdyimme yleiseen toivon ja pelon vaihteluun pyörän joka käännöksellä. Kaksi pientä tyttöä, toinen viisi- toinen kuusivuotias, veti numeroita, ja voitot julistettiin lavalta asianmukaisesti. Voittoja oli paljon mutta arvoltaan vähäpätöisiä. Sattui niin että tohtori John ja minä voitimme molemmat: minun voittoni oli sikarikotelo, hänen voittonsa naisen päähine — mahdollisimman hepeninen sinisen- ja hopeankirjava turbaani, jonka toisella laidalla liehui lumipilveä muistuttava töyhtö. Hän olisi kaikin mokomin tahtonut vaihtaa, mutta minua ei saatu kuulemaan järkeä, ja tähän päivään asti olen säilyttänyt sikarikoteloni, ja kun katselen sitä, muistuttaa se minulle menneistä päivistä ja eräästä onnellisesta illasta.
Tohtori John puolestaan piti turbaaniaan käsivarren mitan etäisyydellä peukalon ja etusormen välissä ja katseli sitä kunnioituksen ja neuvottomuuden vallassa, mikä oli äärettömän hullunkurista. Tarkastuksen päätyttyä hän aikoi kylmästi laskea tuon hienon kapineen maahan jalkainsa väliin, hänellä ei näyttänyt olevan vähintäkään aavistusta siitä käsittelystä tai säilytyspaikasta, joka sen tuli saada osakseen, ja jollei hänen äitinsä olisi ehtinyt hätään, luulen että hän olisi taittanut sen kainaloonsa kuin oopperahattunsa. Rouva Bretton pelasti turbaanin koteloon josta se oli nostettu esille.
Graham oli täysin hilpeä kaiken iltaa, ja hänen hilpeytensä tuntui luonnolliselta ja pakottomalta. Hänen käytöstään ja ilmettään ei ole helppo kuvata; siinä oli jotakin omituista, jotakin omalla tavallaan erikoista. Näin siinä intohimojen hillintää, joka ei ollut tavallista, ja runsaan määrän syvää ja tervettä voimaa, joka ilman mitään läähättäviä ponnistuksia lannisti pettymyksen ja taittoi sen kärjen. Hänen käytöksensä sai minut ajattelemaan niitä hyviä ominaisuuksia, joita olin huomannut hänessä kun hän toimitti virkatehtäviänsä Basse-Villen köyhän, rikollisen ja kärsivän väestön keskuudessa: hän oli samalla kertaa päättäväinen, luja ja lempeä. Kuka voi olla pitämättä hänestä? Hän ei osoittanut mitään heikkoutta joka vaivasi tunnetta keksimään keinoja, miten sen horjahdukset parhaiten saisi autetuiksi, hänessä ei ollut ärtyisyyttä joka häiritsi yleistä rauhaa ja tukahdutti ilon, hänen huuliltaan ei päässyt mitään pilkkasanaa joka syöpyi luihin saakka, hänen silmänsä eivät singonneet pahantuulisia vasamia, jotka kylminä, ruosteisina ja myrkyllisinä lävistivät sydämen. Hänen luonaan oli lepoa ja turvaa — hänen ympärillään lämmittävää auringonpaistetta.
Ja kuitenkaan hän ei ollut unohtanut neiti Fanshawe'ta eikä antanut hänelle anteeksi. Epäilen tokko tohtori Bretton kerran suututtuaan leppyi niinkään helposti — kerran vieraannuttuaan palasi koskaan takaisin. Hän katseli Ginevraa useammin kuin kerran, ei nöyrästi eikä salavihkaa, vaan avoimesti ja rohkeasti. De Hamal seisoi nyt kiinteästi hänen vieressään, rouva Cholmondeley istui lähellä, ja kaikki kolme olivat kokonaan vaipuneet iloiseen hälinään ja puheensorinaan, joka elähdytti purppurapenkkejä aivan yhtä paljon kuin salin mitä plebeijistä osaa tahansa. Vilkkaalta näyttävän keskustelun aikana Ginevra kerran tai pari nosti kättään ja käsivarttaan: kaunis rannerengas vilahti jälkimmäisessä. Minä näin sen välkkeen heijastuvan tohtori Johnin silmistä — siellä se muuttui ivan ja raivon kipinäksi. Hän nauroi:
"Luulenpa", hän sanoi, "että lasken turbaanini totunnaiselle uhrialttarilleni, siellä se joka tapauksessa löytäisi armon. Katutyttökään ei helpommin ota lahjoja. Omituista, sillä tiedän kuitenkin että hän on perhetyttö."
"Mutta te ette tunne hänen kasvatustaan, tohtori John", minä sanoin. "Koko ikänsä on häntä viskelty toisesta ulkomaan koulusta toiseen, ja niinpä hänellä on täysi oikeus puolustaa useimpia vikojaan tietämättömyyden lieventävällä asianhaaralla. Ja lisäksi olen hänen puheistaan ymmärtänyt että hänen isänsä ja äitinsä ovat saaneet jokseenkin samanlaisen kasvatuksen kuin hän itse."
"Minä olen aina olettanut että hän ei ole rikas, ja kerran tuo ajatus oli minulle mieluinen", hän sanoi.
"Hän on kertonut minulle että hänen omaisensa ovat köyhiä; hän puhuu aivan avoimesti sellaisista asioista, enkä koskaan ole huomannut hänen valehtelevan, niinkuin nuo ulkomaalaiset usein tekevät. Hänen vanhemmillaan on suuri perhe, ja heillä on sellainen asema ja sellaisia suhteita, jotka heidän käsityskantansa mukaan vaativat komeata esiintymistä. Olosuhteiden ankara pakko ja myötäsyntyinen ajattelemattomuus yhdessä ovat aiheuttaneet huoletonta tunnottomuutta keinojen hankkimisessa hyvän ulkokuoren säilyttämiseksi. Tällainen on asiain tila, ainoa asiain tila johon hän lapsuudesta saakka on tottunut."
"Minä uskon sen — ja ajattelin kehittää hänet parempaan, mutta, Lucy, puhuakseni täyden totuuden olen tänä iltana havainnut erään uuden puolen katsellessani häntä ja de Hamalia. Tunsin sen jo ennen kuin huomasinkaan hänen nenäkkyytensä äitiäni kohtaan. Näin erään katseen, jonka he vaihtoivat keskenään heti sisään tultuaan ja joka loi sangen epämieluisaa valoa mieleeni."
"Mitä tarkoitatte? Ettekö jo kauan ole huomannut heidän hakkailuaan?"
"Hakkailua? Se saattaisi olla viatonta tyttömäistä kujeilua todellisen rakastajan yllyttämiseksi, mutta se mitä minä tarkoitan ei ollut mitään hakkailua. Tuo katse ilmaisi salaista keskinäistä ymmärtämystä — se ei ollut tyttömäinen eikä viaton. Kukaan nainen, oli hän sitten kaunis kuin Afrodite, joka lähettää tai ottaa vastaan sellaisia katseita, ei tule tavoitteluni esineeksi: ennemmin otan vaimokseni lyhythameisen ja korkealakkisen talonpoikaistytön, kun vain tiedän että hän on kunniallinen."
Minä en voinut olla hymyilemättä. Olin varma että hän nyt liioitteli: Ginevra, sen uskoin, oli kunniallinen kylläkin kaikessa huikentelevaisuudessaan. Sanoin sen hänelle. Hän pudisti päätään ja sanoi että hänessä ei olisi miestä uskomaan kunniaansa Ginevran haltuun.
"Se on ainoa", sanoin, "minkä rauhassa voitte uskoa hänelle. Hän olisi valmis tunnottomasti hävittämään miehensä rahoja ja omaisuutta, huolettomasti koettelemaan hänen kärsivällisyyttään, mutta en luule että hän edes hengähtäisi tai antaisi kenenkään toisen hengähtää hänen kunnialleen."
"Te rupeatte hänen asianajajakseen", hän sanoi. "Tahtoisitteko että palaisin vanhoihin kahleisiini?"
"En, olen iloinen kun näen teidät vapaana, ja uskon että pysytte vapaana kauan. Mutta olkaa samalla oikeudenmukainen."
"Niin olenkin, Lucy, aivan kuin Rhadamanthys. Kun minä kerran perinpohjin vieraannun, en voi mitään sille, että olen ankara. Mutta katsokaas, kuningas ja kuningatar nousevat. Minä pidän kuningattaresta, hänellä on suloiset kasvot. Äitini on myös lopen väsynyt; jos viivymme kauemmin, emme saa vanhaa rouvaa kotiin."
"Minäkö väsynyt, John?" huudahti rouva Bretton vähintään yhtä vilkkaan ja valveutuneen näköisenä kuin hänen poikansa. "Minä olisin valmis vielä istumaan kilpaa sinun kanssasi. Jäädäänpä molemmat tänne aamuun asti, niin saamme nähdä kumpi meistä on surkeampi auringon noustessa."
"Se koe ei minua houkuttele, sillä totisesti, äiti, olet sinä kuihtumattomin ikivihreistä ja kukoistavin vanhojen rouvien joukossa. Minun täytyy siis vedota poikasi herkkiin hermoihin ja heikkoon ruumiinrakenteeseen, kun teen anomuksen pikaisesta lähdöstämme."
"Laiska nuori mies! Toivoisit varmaan olevasi vuoteessa, ja kaiketi haluasi on noudatettava. Ja kas Lucya, kuinka hänkin on lopussa! Hyi häpeä, Lucy! Kun minä olin sinun iässäsi, ei koko viikon juhliminen olisi tehnyt minua rahtuistakaan kalpeammaksi. Tulkaa pois, molemmat, ja saatte nauraa vanhaa rouvaa niin paljon kuin tahdotte, mutta minä pidän huolta kotelosta ja turbaanista."
Sen hän tekikin. Minä tarjouduin vapauttamaan hänet, mutta minut työnnettiin takaisin lempeän ylenkatseellisesti. Kummitätini mielestä minulla oli täysi työ pitää huolta itsestäni. Välittämättä mistään seremonioista nyt keskellä iloista hälinää, joka seurasi kuninkaan ja kuningattaren lähtöä, rouva Bretton lähti edellä ja raivasi meille nopeasti tietä tungoksen läpi. Graham seurasi, julistaen että hänen äitinsä oli kukoistavin "grisette" minkä hänellä milloinkaan oli ollut onni nähdä kantavan hattukoteloa; hän niin ikään huomautti minulle kuinka mieltynyt rouva Bretton oli tuohon taivaansiniseen turbaaniin, ja ilmaisi vakaumuksekseen että tämä aikoi jonakin päivänä pistää sen päähänsä.
Yö oli hyvin kylmä ja pimeä, mutta löysimme vaunumme ennen pitkää. Istuimme niissä pian, siellä oli lämmin ja mukava kuin takkavalkean ääressä, ja kotimatka oli luullakseni vieläkin hauskempi kuin ajo konserttiin. Hauska se oli, vaikkakin ajaja — joka oli viettänyt viinikauppiaan kojussa osan siitä ajasta jonka me vietimme konsertissa — vei meidät pitkin pimeätä ja yksinäistä tietä kauas La Terrassen tienhaaran toiselle puolen. Me vain puhelimme ja nauroimme emmekä huomanneet erehdystä, kunnes rouva Bretton vihdoin selitti, että vaikka hän aina oli pitänytkin taloansa syrjäisenä sopukkana, hän ei sentään uskonut sen olevan ihan maailman lopussa, ja siltä nyt kuitenkin näytti, sillä hän arveli meidän olleen jo puolentoista tuntia matkalla, eikä vielä ollut käännytty syrjätielle.
Silloin Graham katsoi ulos, ja huomatessaan vain pimeitä kenttiä, joiden näkymättömiä ojia reunustivat oudot lehmusrivit, hän alkoi aavistaa kuinka asiat olivat, käski pysäyttämään, nousi ajajanpaikalle ja tarttui itse ohjaksiin. Hänen ansiostaan saavuimme onnellisesti kotiin noin puolitoista tuntia määräajan jälkeen.
Martha ei ollut unohtanut meitä; ruokasalissa paloi iloinen tuli ja pöydällä odotti hyvä illallinen. Iloitsimme kummastakin. Syysaamu alkoi jo hämärtää kun pääsimme huoneisiimme. Minä riisuin yltäni punaisen pukuni pitsikoristeineen onnellisempana kuin olin pukeutunut siihen. Kenties eivät kaikki jotka sinä iltana konsertissa olivat loistaneet hienoissa vaatteissaan, voineet sanoa samaa, sillä kaikilla ei ollut ilonaan ystävyys — sen tyyni ilo ja vaatimattomat toiveet.