XXI
VASTAVAIKUTUSTA
Vielä kolme päivää, ja minun oli palattava kouluun. Melkein kellosta laskin noiden päivien hetkiä, kernaasti olisin viivyttänyt niiden rientoa, mutta ne liukuivat ohitseni kun laskin niitä, ne olivat poissa kun vielä pelkäsin niiden menoa.
"Lucy ei lähde tänään", sanoi rouva Bretton aamiaispöydässä maanitellen, "hän tietää että voimme hankkia hänelle uuden lykkäyksen."
"Minä en pyytäisi sitä sanallakaan vaikka voisinkin saada sen", minä vastasin. "Ikävöin jäähyväisten toiselle puolen ja vanhaan vauhtiini Rue Fossettella. Minun täytyy lähteä tänä aamuna, minun täytyy lähteä heti, matkalaukkuni on valmis ja suljettu."
Lähtöni osoittautui kuitenkin riippuvaksi Grahamista; hän sanoi tahtovansa saattaa minua, ja sattuikin niin että hän oli toimessaan kaiken päivää ja palasi vasta pimeässä. Nyt seurasi pieni sanakiista. Rouva Bretton ja hänen poikansa tahtomalla tahtoivat minua viipymään vielä yhden yön. Minä olisin voinut vaikka itkeä, niin kiusaantunut olin ja halukas suoriutumaan lähdöstä. Ikävöin heidän luotaan niinkuin rikollinen mestauslavalla ikävöi kirveen putoamista: toisin sanoen tahdoin että kipu pian olisi ohi. Kuinka kiihkeästi toivoin, sitä he eivät voineet ymmärtää. Mielentilani oli heidän kokemuspiirinsä ulkopuolella.
Oli pimeä kun tohtori John auttoi minut vaunuista madame Beckin portilla. Oven yläpuolella paloi lamppu, satoi pientä marraskuun tihkua, niinkuin oli satanut kaiken päivää, ja lampunvalo heijastui märkään kiveykseen. Juuri samanlainen oli se ilta vajaa vuosi sitten, jolloin ensi kerran olin pysähtynyt tälle samalle kynnykselle, juuri samanlainen oli ympäristö. Muistin vieläpä katukivien muodon, jonka olin toimettomana pannut merkille odottaessani kiivaasti sykkivin sydämin tuon oven aukeamista, jonka edessä seisoin yksinäisenä anojana. Tuona iltana minulla myös oli ollut lyhyt kohtaus hänen kanssaan, joka nyt seisoi vieressäni. Olinko koskaan muistuttanut hänelle tuosta kohtauksesta tai selittänyt sitä? En ollut, enkä koskaan ollut tuntenut haluakaan siihen: se oli mieluisa ajatus, joka oli kätketty omaan mieleeni ja pysyi parhaiten tallessa siellä.
Graham soitti kelloa. Ovi avautui heti, sillä oli juuri se aika illasta, jolloin ulko-oppilaat lähtivät, ja Rosine oli niin ollen vikkelänä.
"Älkää tulko sisään", sanoin hänelle, mutta hän astui valaistuun eteiseen hetkiseksi. En olisi tahtonut hänen näkevän että minulla oli vedet silmissä, sillä hän oli liian hyväluonteinen jotta hänelle olisi tarpeettomasti viitsinyt näyttää moisia surunmerkkejä. Hän halusi aina parantaa ja huojentaa, silloinkin kun, niin lääkäri kuin olikin, parannus ja huojennus kenties ei ollut hänen vallassaan.
"Rohkaiskaa mielenne, Lucy. Ajatelkaa äitiäni ja minua todellisina ystävinänne. Me emme unohda teitä."
"En minäkään unohda teitä, tohtori John."
Matkalaukkuni oli nyt kannettu sisään. Olimme lyöneet kättä, hän oli kääntynyt lähteäkseen, mutta ei vielä ollut tyytyväinen: hän ei ollut vielä tehnyt tai sanonut riittävän paljon, jotta hänen jalomieliset vaikuttimensa olisivat tyyntyneet.
"Lucy" — hän tuli perässäni — "tunnetteko itsenne hyvin yksinäiseksi täällä?"
"Alussa kylläkin."
"Hyvä, äitini tulee pian katsomaan teitä, ja minäpä sanon mitä minä teen sitä ennen. Minä kirjoitan — vain jotakin iloista hölynpölyä mitä pistää päähäni — kirjoitanko?"
"Sinä hyvä ja ritarillinen sydän", ajattelin itsekseni, mutta pudistin päätäni hymyillen ja sanoin: "Älkää ajatelko sellaista, älkää sälyttäkö itsellenne sellaista tehtävää. Tekö kirjoittaisitte minulle — teillä ei ole aikaa."
"Oh, minä löydän tai teen aikaa. Hyvästi!"
Hän oli poissa. Raskas ovi jysähti: kirves oli pudonnut — tuska oli kestetty.
Myöntämättä itselleni aikaa ajatuksiin ja tunteisiin — niellen kyyneleitä kuin olisivat ne olleet viiniä — astuin madamen vastaanottohuoneeseen suorittaakseni välttämättömän, sovinnaisen tervehdyskäynnin. Hän otti minut vastaan erittäin hyvin näytellyllä sydämellisyydellä — vieläpä oli tervetuliaisissaan tunteikas joskin lyhytsanainen. Kymmenessä minuutissa hän selvisi minusta. Hänen huoneestaan menin ruokasaliin, jonne oppilaat ja opettajat olivat kokoontuneet iltaluvun ääreen. Sielläkin toivotettiin minut tervetulleeksi, eikä luullakseni kokonaan ontosti. Tämän jälkeen olin vapaa vetäytymään makuuhuoneeseen.
"Ja aikooko Graham todellakin kirjoittaa?" kysyin kun väsyneenä vaivuin vuoteeni laidalle.
Järki, joka varkain hiipi luokseni tuon pitkän huoneen hämärästä, kuiskasi vakaisesti:
"Hän saattaa kirjoittaa kerran. Niin ystävällinen on hänen luonteensa, että se saattaa kannustaa häntä kerran tekemään tuon ponnistuksen. Mutta sitä ei voi jatkua — se ei saata toistua. Olisi suurta hulluutta rakentaa moiselle lupaukselle — mieletöntä herkkäuskoisuutta luulla hetkellistä sadelammikkoa, josta voi saada yhden siemauksen, läpi vuoden virtaavaksi lähteeksi, joka pitää nuolta vuodenaikojen tarpeesta."
Pääni painui, istuin siinä koko tunnin ja mietin. Järki kuiskasi minulle vieläkin, laskien olalleni kuivettuneen käden ja koskettaen viluista korvaani kylmillä sinertävillä vanhan ihmisen huulillaan.
"Ja jos hän kirjoittaisikin", mutisi se, "entä sitten? Odotatko hauskuutta vastaamisesta? Ah, mieletön, minä varoitan sinua! Lyhyt olkoon vastauksesi. Älä toivo mitään sydämen iloa — mitään älyn nautintoa, älä salli tunteesi avartua — älä päästä mitään hengenlahjaasi valloilleen, älä haaveile mitään ystävällistä ajatustenvaihtoa, älä hellittele mitään virkistävää suhdetta —"
"Mutta minä olen puhellut Grahamin kanssa, etkä sinä puuttunut asiaan", vastustin.
"En", se sanoi, "minun ei tarvinnut. Puhuminen on sinulle hyvää kuria. Keskustelusi on puutteellista. Kun puhut, ei alemmuutesi voi hetkeksikään unohtua eikä mikään harhaluulo saa yllykettä: tuska, puute, köyhyys lyövät leimansa puheeseesi —"
"Mutta", keskeytin taaskin, "kun ruumiillinen läheisyys on heikko ja puhe halveksittavaa, ei varmaankaan voi olla erehdystä jos kirjoitetusta kielestä tekee paremman ilmaisuvälineen kuin mitä sammaltavat huulet olisivat."
Järki vastasi vain: "Oma vahinkosi jos hellittelet tuota ajatusta tai sallit sen vaikutuksen elähyttää kirjoituksiasi!"
"Mutta jos tunnen, enkö koskaan saa ilmaista sitä?"
"Et koskaan!" julisti järki.
Minä voihkin sen katkeraa ankaruutta vastaan. Ei koskaan — ei koskaan — oi, kova sana! Tuo velho, tuo järki ei antanut minun katsoa ylös, hymyillä eikä toivoa, se ei saanut rauhaa ennen kuin olin kokonaan nujerrettu, pelotettu, masentunut ja murtunut. Järjen mukaan minä olin syntynyt vain ahertamaan leipäpalasen edestä, odottamaan kuoleman tuskia ja lujasti kuolettamaan kaiken toivon läpi elämän. Järki saattaa olla oikeassa, mutta onko ihme jos aika ajoin ilomielin uhmaamme sitä, riistäydymme irti sen kahleista ja annamme vapaahetkemme mielikuvitukselle — järjen lempeälle ja loistavalle viholliselle, meidän suloiselle auttajallemme, meidän jumalaiselle toivollemme. Me saamme ja meidän täytyy silloin tällöin katkaista kahleet, huolimatta kauheasta kostosta, joka odottaa meitä palatessamme. Järki on kostonhimoinen kuin paholainen, ja minulle se aina on ollut vastenmielinen kuin äitipuoli. Jos tottelin sitä, tapahtui se pääasiallisesti pelosta, ei rakkaudesta. Olisin jo aikoja sitten kuollut sen pahoinpitelystä — sen kylmyydestä ja kitsaudesta, sen niukoista aterioista ja viluisista vuoteista, sen vihaisista lakkaamattomista lyönneistä — ilman tuota lempeämpää voimaa, joka oli salainen ja taattu liittolaiseni. Usein on Järki lähettänyt minut ulos yöhön, keskitalven nietoksiin, viskaten evääkseni jyrsittyjä luita, jotka eivät kelpaa enää koirillekaan; tuimasti on se selittänyt ettei sen varastoissa ole mitään muuta minua varten — karkeasti kieltänyt oikeuteni pyytääkään mitään parempaa… Silloin, katsoessani ylös, olen nähnyt erään olennon keskellä taivaan kiertäviä tähtiä, joista kauneimmat ja loistavimmat katsoivat puoleeni myötötuntoisesti ja hellästi. Hengetär, lempeämpi ja parempi kuin ihmisjärki, liiteli hiljaa alas erämaahan — sen ympärillä vallitsi ikuisen kesän ilma — se toi mukanaan lakastumattomien kukkain lemua, tuoksua puiden, joiden hedelmä on elämää, puhtaita tuulahduksia maailmasta jonka päivä ei tarvitse aurinkoa valokseen. Tuo hyvä henki tyydytti nälkäni ruoalla, oudolla ja suloisella, jota enkelit ovat koonneet kasteessa kimaltelevilta niityiltään taivaallisen päivän ensi vartiossa, se kuivasi lempeästi nuo polttavat kyynelet, joihin itse elämä itkee itsensä kuiviin, antoi viihdyttävää lepoa kuoleman väsymykseen, virvoitti toivon ja rohkeuden kesken epätoivon lamaannusta. Jumalallinen, säälivä, avulias henki! Jos notkistan polveni muille kuin Jumalalle, on se tapahtuva sinun valkoisten siivekkäiden jalkojesi edessä, jotka ovat yhtä kauniit vuorilla kuin lakeuksilla. Temppeleitä on rakennettu auringolle — alttareita pystytetty kuulle. Oi, suurempi kunnia! Sinulle ei tarvitse kätten rakentaa, ei huulten pyhittää, mutta sydämet läpi aikojen palvelevat sinua uskollisesti. Sinulla on asuinsijasi, liian avarat seinille, liian korkeat kupoleille — temppeli jonka kattona on avaruus, ja jonka juhlamenojen mysteerit sulautuvat maailmojen sytyttävään sopusointuun!
Sinä valtiatar, sinulla on kokonainen armeija marttyyrejä jotka ovat kestäneet, ja pieni valittujen parvi, joka on päässyt perille. Tutkimaton jumaluus, sinun olemukseesi ei katoavaisuus pysty!
Tämä taivasten tytär muisti minua sinä iltana, se näki minun itkevän ja se tuli tuomaan lohdutusta. "Nuku", se sanoi. "Nuku suloisesti, minä kultaan unesi!"
Se piti sanansa ja vartioi lepoani läpi yön, mutta aamulla asettui järki tilalle. Heräsin hätkähtäen; sade pieksi ikkunaruutuja ja tuuli vingahti ärtyisästi silloin tällöin; yölamppu mustalla jalustallaan keskellä makuuhuonetta oli sammumaisillaan: päivä oli jo koittanut. Kuinka säälinkään niitä, joita henkinen kipu lamaannuttaa eikä nostata! Tänä aamuna heräämisen tuska tempasi minut vuoteesta kuin jättiläiskäsi. Kuinka nopeasti pukeuduinkaan kolean aamun koitossa! Kuinka ahnaasti joinkaan jääkylmää vettä! Se oli minun sydämenvahvistukseni, jonka ääreen riensin halukkaasti kuten muutkin juomarit, kun tuska ahdisti mieltäni.
Ennen pitkää soi herätyskello kautta koko koulun. Pukeuduttuani menin yksinäni ruokasaliin, jossa jo oli tuli kamiinassa ja ilma lämminnyt. Koko muussa talossa vallitsi vielä mannermaan talven pureva kylmyys: vaikka oltiinkin vasta marraskuun alussa, oli pohjatuuli jo puhaltanut talvea yli Euroopan. Muistan että nuo mustat kamiinat olivat miellyttäneet minua hyvin vähän tullessani, mutta nyt aloin yhdistää niihin kodikkuudentunnetta ja pidin niistä kuten Englannissa pidämme takoista.
Istahdin tuon tumman lohduttajan viereen ja syvennyin ankaraan tilintekoon itseni kanssa elämästä ja sen vaihteluista, kohtalosta ja sen säädöksistä. Mieleni, joka nyt oli tyynempi ja voimakkaampi kuin edellisenä iltana, laati itselleen muutamia jyrkkiä säädöksiä kieltäen hirmuisten rangaistusten uhalla kaiken heikon viivyttelyn menneen onnen muistelemisessa, määräten kärsivällistä taivallusta nykyisyyden erämaassa, teroittaen luottamusta uskontoon — pilvi- ja tulipatsaaseen, joka tyynnyttää johdattaessaan ja herättää pyhää kunnioitusta valaistessaan — lannistaen halun hempeään epäjumalanpalvelukseen ja estäen ikävöivän katseen silmäilemästä kaukaiseen luvattuun maahan, jonka rantoja emme kenties koskaan saavuta muuten kuin kuolevan unelmissa, ja jonka ihania niittymaita saamme katsella vain Nebon autiolta hautakummulta.
Vähitellen yhdistynyt voiman ja tuskan tunne kietoutui lujasti sydämeni ympärille, rauhoitti tai ainakin hillitsi sen kiivasta sykintää ja teki minut kykeneväksi päivän työhön. Nostin päätäni.
Kuten jo mainitsin, istuin lähellä kamiinaa, joka oli ruokasalin ja nelikulmaisen eteisen välisen seinän vieressä ja niin ollen lämmitti molempia huoneita. Samassa seinässä aivan lähellä kamiinaa oli ikkuna, joka siis aukeni eteiseen. Kun katsahdin ylös, täytti tuon ikkunan lakintupsu, otsa ja kaksi silmää; noiden silmien kiinteä katse sattui suoraan omaani: ne tarkastivat minua. Tähän hetkeen saakka en ollut tietänyt että poskessani oli kyyneleitä, mutta nyt tunsin ne.
Tämäpä merkillinen talo, jossa mikään nurkka ei ollut rauhassa häiritsijöiltä, jossa ainoakaan kyynel ei saanut vuotaa eikä ainoakaan ajatus kehkeytyä ilman että joku vakooja oli panemassa sen merkille ja arvailemassa syytä. Ja tämä uusi, ulkona seisova miespuolinen vakooja, mikä oli tuonut hänet siihen tänä tavattomana hetkenä? Mitä oikeutta hänellä saattoikaan olla noin tunkeutua tielleni? Kukaan muu opettaja ei olisi uskaltanut astua eteisen lattian poikki ennen luokkakellon soittoa. Herra Emanuel ei pitänyt lukua tunneista eikä määräyksistä: ensi luokan kirjastossa oli jokin lähdekirja, jota hän nyt saattoi tutkia, hän oli tullut hakemaan sitä ja kulki matkalla ruokasalin ohi. Oli hyvin hänen tapaistaan pälyä kaikkialle, eteensä, taakseen ja molemmille puolilleen: hän oli nähnyt minut pienestä ikkunasta — nyt hän avasi ruokasalin oven ja seisoi edessäni.
"Mademoiselle, te olette surullinen."
"Monsieur, minulla on siihen oikeus."
"Te olette sairas sydämeltä ja mieleltä", hän jatkoi. "Te olette sekä suruissanne että kapinallinen. Näen poskessanne kaksi kyyneltä, jotka tiedän kuumiksi kuin kipinät ja suolaisiksi kuin meren kristalli. Kun puhun teille, silmäilette minua oudosti. Sanonko teille mikä johtuu mieleeni kun katselen teitä?"
"Monsieur, minut kutsutaan pian rukouksiin, tällä hetkellä minulla on hyvin niukalti aikaa keskusteluun — suokaa anteeksi —"
"Minä suon kaiken anteeksi", hän keskeytti, "mieleni on niin lauhkea, ei mikään kieltävä vastaus, tuskin loukkauskaan saisi sitä kuohuksiin. Te muistutatte nuorta villiä naaraseläintä, saavuttamatonta ja kesytöntä, joka pelonsekaisella vihalla katselee ensimmäistä ahdistajaa."
Luvatonta puhetta — pikaista ja epähienoa jos se olisi koskenut oppilasta, opettajattarelle tarkoitettuna kerrassaan sopimatonta. Hän luuli ärsyttävänsä minua antamaan lämpimän vastauksen; olin ennenkin nähnyt hänen saavan kiihkeät ihmiset suunniltaan. Minuun nähden hänen ilkeä aikeensa joutuisi häpeään; istuin ääneti.
"Te näytätte", hän sanoi, "ihmiseltä joka olisi valmis tyhjentämään suloisen myrkkymaljan yhdessä siemauksessa, mutta työntää terveellisen karvaan lääkkeen inhoten luotaan."
"En tosiaankaan ole koskaan pitänyt karvaista lääkkeistä enkä usko niitä terveellisiksi. Mitä taas tulee kaikkeen makeaan, oli se sitten myrkkyä tai ravintoa, ette tekään voi kiistää sen olevan suloista — se kun on makeata. Parempi ehkä olisi saada pikainen ja helppo kuolema kuin laahustaa eteenpäin ilotonta elämää."
"Mutta", hän sanoi, "teidän pitäisi ottaa karvas lääkkeenne täsmällisin annoksin joka päivä, jos minulla olisi valta määrätä, ja mitä taas tulee mieluisaan myrkkyyn, olisin ehkä valmis lyömään rikki itse maljankin."
Käänsin pääni jyrkästi toisaalle, osaksi koska hänen läheisyytensä oli minulle äärimmäisen vastenmielistä, osaksi koska halusin välttää kysymyksiä — pelkäsin että vastaamisen vaatima ponnistus nykyisessä mielentilassa kävisi itsehillinnälleni ylivoimaiseksi.
"Kas niin", sanoi hän lempeämmin, "sanokaa minulle totuus — ero ystävistänne tekee teidät surulliseksi — eikö niin?"
Maanitteleva lempeys oli minulle yhtä vähän mieleen kuin urkkiva uteliaisuus. Olin ääneti. Hän tuli huoneeseen, istahti penkille kahden kyynärän päähän minusta ja koetti kauan ja — ollakseen hän — kärsivällisesti saada minua puhumaan. Yritysten täytyi jäädä turhiksi, sillä minä en voinut puhua. Vihdoin pyysin häntä jättämään minut yksin. Ääni petti kun lausuin pyyntöni, pää painui pöydälle käsivarsien varaan. Minä itkin katkerasti, vaikkakin hiljaa. Hän istui siinä vielä hetkisen. Minä en katsonut ylös enkä puhunut. Vihdoin oven sulkeutuminen ja poistuvat askelet ilmaisivat minulle hänen lähteneen. Kyynelet olivat tuoneet minulle huojennusta.
Ehdin valella silmiäni vedellä ennen aamiaista, ja uskon että tuolla aterialla näytin yhtä tyyneltä kuin kuka muu tahansa — en sentään yhtä iloiselta kuin nuori neiti, joka asettui istumaan vastapäätä minua, kiinnitti minuun kaksi pienehköä silmää, jotka tuikkivat hilpeästi, ja ojensi muitta mutkitta valkoisen kätensä pöydän yli puristettavaksi. Neiti Fanshawen matkat, huvitukset ja kuhertelut olivat tehneet hänelle erittäin hyvää; hänestä oli tullut suorastaan lihava, hänen poskensa olivat pyöreät kuin kaksi omenaa.
Olin viimeksi nähnyt hänet hienossa iltapuvussa. En usko että hän nyt näytti vähemmän viehättävältä koulupuvussaan, joka oli eräänlainen huoleton aamupuku, tummansinistä epämääräisen mustaruutuista kangasta. Luulen päinvastoin että tämä tumma asu puki häntä erikoisen hyvin, se kun vastakohdallaan korosti hänen hipiänsä vaaleutta, hänen poskiensa raikkautta ja hiusten kultaista kauneutta.
"Olen iloinen että olette tullut takaisin, Timon", hän sanoi. Timon oli yksi hänen lukemattomista minulle antamistaan nimistä. "Ettepä tiedäkään kuinka usein olen kaivannut teitä tässä inhottavassa loukossa."
"Oh, todellako? Siinä tapauksessa teillä tietysti on jotakin työtä minulle, ehkä sukkain parsimista." En koskaan uskonut Ginevran epäitsekkyyteen hetkenkään vertaa.
"Äreä ja hapan kuten aina", hän sanoi. "Sitä juuri odotinkin: ette olisi oma itsenne jos ette tiuskisi. Mutta kuulkaahan nyt, isoäiti, minä toivon että pidätte kahvista yhtä paljon ja sämpylöistä yhtä vähän kuin ennenkin: haluttaako vaihtokauppa?"
"Tehkää tapanne mukaan."
Hänellä oli näet eräs tapa käyttää minua hyväkseen. Hän ei pitänyt aamukahvista, tällainen koulukahvi kun ei ollut kyllin väkevää eikä makeata tyydyttääkseen hänen makuaan, mutta hänellä oli oivallinen ruokahalu kuten kaikilla terveillä koulutytöillä, ja erityinen rakkaus aamiaissämpylöihin, jotka olivat vastaleivottuja ja sangen hyviä ja joita jokaiselle tarjottiin määrätty annos. Koska tämä annos oli suurempi kuin mitä minä tarvitsin, annoin puolet Ginevralle vaihtelematta koskaan saajaa, vaikka monet muutkin tavoittelivat tuota herkkupalaa. Siitä palkasta hän antoi minulle joskus osan kahvistaan. Tänä aamuna nautin juomasta, sillä en ollut vähääkään nälkäinen, mutta jano kirveli kurkkuani. En tiedä miksi annoin leipäni mieluummin Ginevralle kuin kellekään toiselle, enkä myöskään miksi aina, jos kahden oli käytettävä samaa juoma-astiaa, kuten väliin sattui — esimerkiksi kun pitkillä maaseutukävelyillä pysähdyimme johonkin taloon nauttimaan virvokkeita — järjestin niin että hän tuli toverikseni, ja melkein mielelläni annoin hänen ottaa valtaosan, oli se sitten valkoista olutta, makeata viiniä tai tuoretta maitoa. Niin oli kuitenkin laita, ja hän tiesi sen, ja siksi emme koskaan vieraantuneet, vaikka riitelimmekin joka päivä.
Aamiaisen jälkeen oli tapanani vetäytyä ensi luokkaan ja istua siellä yksinäni lukien tai ajatellen (useimmin ajatellen), kunnes yhdeksän-kello lennätti kaikki ovet selkiselälleen, laski sisään ulko-oppilaiden hälisevän lauman ja antoi merkin työn ja touhun alkamiseen, jota jatkui herkeämättä kello viiteen iltapäivällä.
Olin juuri päässyt istumaan sinä aamuna, kun oveen koputettiin.
"Pardon, mademoiselle", sanoi muuan oppilas ja astui hiljaa sisään. Otettuaan laatikostaan tarvitsemansa kirjan tai paperin hän poistui varpaillaan ja mumisi kulkiessaan ohitseni: "Que Mademoiselle est appliquée!"[67]
Ahkera, tosiaankin! "Ahkeruuden" välineet olivat levällään edessäni, mutta minä en tehnyt mitään, en ollut tehnyt enkä aikonutkaan tehdä. Tuolla tavoin maailma uskoo ansioihimme, joita ei ole. Madame Beck itse piti minua oikeana sinisukkana ja varotti minua usein ja juhlallisesti ahkeroimasta liikoja, ettei "kaikki veri nousisi päähän". Itse asiassa oli jokainen Rue Fossetten asukas sen taikauskon vallassa että "meess Lucie" oli oppinut nainen. Huomattavana poikkeuksena oli herra Emanuel, joka hänelle ominaisilla ja minulle käsittämättömillä keinoillaan oli saanut aika tarkat tiedot todellisesta opistani ja kaikessa hiljaisuudessa usein kuiskasi korvaani ilkamoivia sanoja sen niukkuudesta. Itse puolestani en antanut tietojeni puutteen vaivata itseäni. Minun oli niin herttaisen hauska ajatella omia ajatuksiani, nautin suuresti muutamien, ei monien, kirjojen lukemisesta — pidin aina eniten niistä joiden tyyliin tai tunnesävyyn kirjailijan oma yksilöllinen luonne oli lyönyt selvän leiman, enkä välittänyt luonteettomista kirjoista, olivat ne muuten miten erinomaisia ja ansiokkaita tahansa — ja tiesin hyvin että mitä omaan henkeeni tulee, oli Luoja rajoittanut sen voiman ja toimintakyvyn. Olin kiitollinen saamistani lahjoista, mutta en kunnianhimoisena tavoitellut korkeampia saavutuksia enkä levottoman kiihkeästi pyrkinyt korkeampaan hengenviljelyyn.
Tuskin oli tuo kohtelias oppilas lähtenyt, kun sisään syöksyi koputtamatta ja kursailematta toinen rauhanhäiritsijä. Vaikka olisin ollut sokea, olisin tietänyt kuka tämä oli. Luontainen vähäpuheisuuteni oli tähän aikaan vaikuttanut terveellisesti ja minulle mukavalla tavalla asuintoverieni käytökseen; harvoin enää jouduin kokemaan vallatonta ja tungettelevaa kohtelua. Alkuaikoina sattui silloin tällöin että joku kömpelö saksalaistyttö taputti minua olkaan ja pyysi juoksemaan kilpaa kanssaan, tai meluava labassecouritar tempasi minua käsipuolesta ja veti leikkikenttää kohti; jokapäiväisiä tapahtumia olivat ennen niin ikään hartaat pyynnöt tulla pyörähtelemään "Pas de Gèant'iin" tai ottaa osaa erääseen vallattomaan piilosleikkiin, jonka nimi oli "Yksi, kaksi, kolme". Mutta kaikki nuo pienet huomaavaisuudet olivat loppuneet jokin aika sitten — ja loppuneet ilman että minun oli tarvinnut vaivautua lopettamaan niitä lyhyeen. Minun ei enää tarvinnut pelätä tai kestää tuttavallisia mielenosoituksia muuta kuin yhdeltä taholta, ja koska tämä "taho" oli englantilainen, voinkin sen sietää. Ginevra Fanshawe saattoi ilman mitään tunnonvaivoja silloin tällöin hyökätä kimppuuni eteisen lattian poikki, pyöräyttää minua ympäri väkinäisessä valssissa ja nauttia sydämensä pohjasta siitä henkisestä ja ruumiillisesta häiriöstä, jota hänen käytöksensä aiheutti. Ginevra Fanshawe se nytkin keskeytti "oppineen leponi". Hänellä oli suuri nuottikirja kainalossa.
"Menkää soittamaan harjoituksianne", sanoin hänelle heti. "Mars pieneen salonkiin!"
"Ei ennen kuin olen saanut puhua kanssanne, chère amie. Minä tiedän missä olette viettänyt loma-aikanne ja kuinka olette alkanut uhrata sulottarille ja nauttia elämästä kuten muutkin kaunottaret. Näin teidät tuona iltana konsertissa, olitte pukeutunut kuten kaikki muutkin. Kuka on ompelijanne?"
"Kas kas kuinka koreasti se alkaa! Ompelijani — hölynpölyä. Tiehenne nyt, Ginevra! En todellakaan kaipaa seuraanne."
"Mutta kun minä niin kovin kaipaan teidän seuraanne, ange farouche,[68] niin mitä merkitsee pieni vastahakoisuus teidän puoleltanne? Dieu merci,[69] me tiedämme miten on kohdeltava lahjakasta maanmiestämme — oppinutta 'Britannian karhua'. Kas niin, karhumuori, tehän tunnette Isidoren?"
"Minä tunnen John Brettonin."
"Oh, vaiti" — hän pani kädet korvilleen — "te särjette rumpukalvoni
karkeilla anglisismeillanne. Mutta miten jaksaa rakastettu Johnimme?
Kertokaa minulle hänestä. Miesparan asiat mahtavat olla hullusti.
Mitä hän sanoi käytöksestäni tuona iltana? Enkö ollut julma?"
"Luuletteko että huomasin teidät?"
"Se oli hurmaava ilta. Oi tuota jumalaista de Hamalia! Ja nähdä sitten tuon toisen murjottavan ja menehtyvän kaukana — ja entä sitten vanha rouva, tuleva anoppini! Mutta minä pelkään että lady Sara ja minä olimme hieman häijyjä kun virnailimme hänelle."
"Lady Sara ei virnaillut hänelle ensinkään, ja mitä te teitte, sillä ei teidän kannata vaivata päätänne: rouva Bretton kyllä elää teidän virnailunne yli."
"Hän ehkä elää, vanhat rouvat ovat sitkeähenkisiä, mutta entä hänen poikaparkansa? Kertokaa nyt minulle mitä hän sanoi — minä näin että hän oli hirveästi loukkautunut."
"Hän sanoi että näytitte siltä kuin sydämessänne jo olisitte madame de Hamal."
"Sanoiko hän?" huudahti Ginevra riemuissaan. "Hän huomasi sen? Kuinka hurmaavaa! Arvasin että hän oli aivan hulluna mustasukkaisuudesta."
"Ginevra, oletteko vakavasti tehnyt päätöksenne tohtori Brettonin suhteen? Tahdotteko että hän jättää teidät?"
"Oh, tiedättehän että sitä hän ei voi — mutta oliko hän aivan hulluna?"
"Aivan hulluna", myönsin, "hulluna kuin maaliskuun jänis."
"No, ja kuinka kummassa saitte hänet kotiin?"
"Kuinka kummassa, todellakin! Ettekö ensinkään sääli hänen äitiparkaansa ja minua? Kuvitelkaa kuinka me tiukasti pitelimme häntä vaunussa ja hän sätkytteli välillämme niin että kuka tahansa voi menettää järkensä. Miten olikaan, ajoi ajurikin väärään, ja me eksyimme tieltä."
"Eihän! Te teette minusta pilkkaa. Kuulkaas nyt, Lucy Snowe —"
"Vakuutan teille että se on totta — ja totta on myös että tohtori John ei pysynyt vaunuissa: hän riistäytyi irti käsistämme ja tahtoi ajaa ulkopuolella."
"Ja sitten?"
"Sitten — kun hän pääsi kotiin — sitä kohtausta on mahdoton kuvailla."
"Oi mutta kuvailkaa toki — te tiedätte että se on niin hauskaa!"
"Hauskaa teille, neiti Fanshawe, mutta" (vakavana ja ankarana) "te tunnette sananlaskun: 'Toisen hurma toisen turma.'"
"Jatkakaa, Timon kulta!"
"Totta puhuen en voi jatkaa jollette vakuuta että teillä sentään on vähän sydäntä."
"Minullahan on — niin äärettömän paljon, te ette tiedä!"
"Hyvä! Siinä tapauksessa voitte kuvitella kuinka tohtori Graham Bretton ensiksikin hylkäsi illallisensa — ei koskenutkaan kananpoikiin ja pikkuleipiin, jotka oli valmistettu juuri häntä varten. Sitten — mutta mitä hyödyttää viipyä näissä tuskallisissa yksityiskohdissa? Riittää kun sanon ettei koskaan, ei edes hänen lapsuutensa myrskyisimpien kohtausten aikana hänen äidillään ollut sellaista vaivaa lakanain tukkimisesta hänen ympärilleen kuin sinä iltana."
"Eikö hän tahtonut maata hiljaa?"
"Hän ei tahtonut maata hiljaa, siinäpä se oli. Lakanat voi vielä kääriä hänen ympärilleen, mutta toista oli saada ne pysymään siinä."
"Ja mitä hän sanoi?"
"Sanoi? Ettekö voi kuvitella että hän huusi jumalaista Ginevraansa, sadatteli tuota paholaista de Hamalia — houraili kultaisista kiharoista, sinisilmistä, valkoisista käsivarsista ja välkkyvistä rannerenkaista?"
"Eihän? Näkikö hän rannerenkaan?"
"Näkikö rannerenkaan? Näki yhtä selvästi kuin minäkin — ja ehkä myös ensi kerran sen poltinmerkin, jonka tuo rannerengas on painanut käsivarteenne. Ginevra" — nousin ja muutin sävyä — "kas niin, nyt teemme lopun tästä. Menkää soittamaan harjoituksianne". Ja minä avasin oven.
"Mutta te ette ole kertonut kaikkea."
"Parempi teille jos ette odota kunnes kerron kaiken. Teillä ei olisi mitään iloa niin ylenmääräisestä avomielisyydestä. Mars!"
"Ilkeä otus!" sanoi hän, mutta totteli. Itse asiassa olikin ensi luokka minun aluettani, eikä hän siellä voinut laillisesti vastustaa lähtökäskyäni.
Totta pulmakseni en sentään ollut koskaan ollut vähemmän tyytymätön häneen kuin nyt. Oli nautinto ajatella vastakohtaa todellisuuden ja kuvaukseni välillä — muistella kuinka tohtori John iloitsi ajelusta kotiin, söi illallistaan hyvällä halulla ja vetäytyi lepoon kuin hyvä kristitty ainakin. Vain silloin kun näin hänet todella onnettomana, olin vakavasti kiukustunut hänen kärsimystensä kauniiseen mutta hauraaseen aiheuttajaan.
<tb>
Kului kaksi viikkoa; aloin taaskin tottua kouluhaarniskaan ja luisua intohimoisesta muutoksen tuskasta takaisin tavan velttouteen. Eräänä iltapäivänä, kulkiessani eteisen poikki matkalla ensi luokkaan, jossa minua odotettiin olemaan läsnä "tyyli- ja kirjallisuustunnilla", näin Rosinen, ovenvartijattaren, seisovan erään korkean ja leveän ikkunan edessä. Kuten tavallista oli hänen asentonsa täysin huoleton. Hän seisoi aina mukavassa asennossa, toinen käsi esiliinan taskussa. Toinen piti tällä hetkellä silmien edessä kirjettä, jonka osoitetta ja sinettejä hyvä neiti tutki kylmästi ja tarkkaan.
Kirje! Tuollaisen kirjeen haamu oli kummitellut aivojeni sopukoissa viimeiset seitsemän päivää. Viime yönä olin nähnyt unta kirjeestä. Väkevä magneetti veti minut nyt tuota kirjettä kohti; en kuitenkaan tiedä olisinko uskaltanut pyytää Rosinelta sen vertaa kuin saada kerran vilkaista tuohon valkoiseen kuoreen, jonka keskellä koreili punainen lakkasinetti. Ei, luulen että olisin pujahtanut ohi peläten Pettymystä: sydämeni pamppaili ikään kuin olisin jo kuullut sen lähenevät askelet. Hermostunut erehdys! Ne olivat kirjallisuuden professorin nopeat askelet, jotka mittelivät käytävää. Pakenin hänen edellään. Jospa vain ehtisin kaikessa rauhassa pöytäni ääreen ennen hänen tuloaan, ja saisin oppilaat hiljaisuuteen ja järjestykseen, silloin hän ehkä ei kiinnittäisi huomiota minuun. Mutta jos joutuisin kiinni viivyttelemisestä eteisessä, minua odottaisi varmasti erikoissaarna. Minä ehdin istuutua, pakottaa luokan täydelliseen hiljaisuuteen, ottaa esille työni ja aloittaa sen syvimmän ja mallikelpoisimman äänettömyyden vallitessa, ennen kuin herra Emanuel astui sisään kiivaasti kilahuttaen lukkoa, täräyttäen ovea kuten tavallisesti ja kumartaen syvään, liiotellen, pahaa ennustavasti.
Hän yllätti meidät tapansa mukaan kuin ukkosen isku, mutta sen sijaan että olisi salaman nopeudella kiitänyt ovelta opettajanpöydän luo, hän pysähtyi keskiväliin minun pöytäni eteen. Kasvot käännettyinä minua ja ikkunaa kohti, selkä päin oppilaita ja huonetta hän iski minuun katseen — katseen sellaisen, joka hyvin olisi oikeuttanut minut ponnahtamaan pystyyn ja kysymään mitä hän tarkoitti — karsaan, epäluuloisen katseen.
"Voilà! pour vous",[70] hän sanoi, veti kätensä liivintaskusta ja asetti pöydälleni kirjeen — juuri sen saman, jonka olin nähnyt Rosinen kädessä — kirjeen jonka emaljinvalkoiset kasvot ja lakanpunainen kykloopinsilmä olivat niin selvinä ja kirkkaina piirtyneet sieluni silmien verkkokalvoon. Minä tiesin sen, minä tunsin että se oli unelmaini kirje, toivoni täyttymys, epäilykseni hälventäjä ja kauhuni lunastus. Anteeksiantamattoman tunkeilevana kuten ainakin oli herra Paul ottanut ovenvartijattarelta tämän kirjeen ja toi sen nyt itse perille.
Olisin voinut suuttua, mutta minulla ei ollut sekuntiakaan aikaa sellaiseen. Niin, kädessäni ei siis ollut vain keveä kirjelappunen, vaan oikea kotelo, jonka täytyi sisältää ainakin yksi arkki: se ei tuntunut ohuelta, vaan lujalta, tukevalta, vakuuttavalta. Ja siinä oli osoite "Neiti Lucy Snowe", selvästi kirjoitettuna siistillä ja tasaisella, päättävällä käsialalla, ja siinä oli sinetti, pyöreä ja täyteläinen, taitavien ja vapisemattomien sormien painama, leimanaan hyvin piirretyt alkukirjaimet "J.G.B.". Minut valtasi onnellinen tunne — iloinen mielenliikutus, joka tulvahti lämpimänä sydämeeni ja virtasi eloisana läpi suonien. Kerrankin oli toive täyttynyt. Pidin kädessäni kappaleen todellista, pysyvää iloa: se ei ollut unelma, ei aivojen harhakuva, ei noita varjomaisia mielikuvituksen lumeita, joita ihmiskunta isoaa mutta joilla se ei voi elää; se ei ollut tuota mannaa, jota hetki sitten alakuloisesti ylistin — joka tosiaankin ensin sulaa kielelle sanomattoman ja yliluonnollisen suloisena, mutta jota sielumme varmasti lopulta inhoaa, mielettömästi ikävöiden luonnollista ja maallista ravintoa, hurjasti rukoillen taivaan henkiä ottamaan takaisin oman aamukasteensa ja mehujuomansa, joka on jumalallista ravintoa, mutta kuolevaisille tappavaa myrkkyä. Ei se ollut sokeriryynejä eikä pieniä makeisia, ei ohuita leivoksia eikä äitelää hunajaa, tuo ruoka, joka äkkiarvaamatta oli osunut eteeni; se oli metsämiehen villiä ja mehuisaa ravintoa, voimakasta ja terveellistä lihaa, metsän ja erämaan kasvattamaa, tuoretta, väkevää ja elähyttävää. Se oli samaa mitä vanha kuoleva patriarkka pyysi pojaltaan Esaulta luvaten palkinnoksi viime hengenvetonsa siunauksen. Se oli Jumalan lähettämää, ja sisimmässäni kiitin Jumalaa, joka oli sen minulle suonut. Ulkonaisesti vain kiitin miestä huudahtaen: "Kiitoksia, kiitoksia, monsieur!"
Monsieur nyrpisti huultaan, vilkaisi minuun ilkeästi kulmainsa alta ja marssi opettajanpöydän luo. Herra Paul ei suinkaan ollut mikään hyvä pieni mies, vaikka hänellä oli hyvätkin puolensa.
Luinko kirjeeni siinä paikassa? Nautinko riistani heti ja kiireisesti, ikään kuin Esaun nuoli lentäisi joka päivä?
Minä tiesin paremmin. Kuori osoitteineen, sinetti ja nuo kolme selvää kirjainta — siinä oli yllin kyllin nautintoa siksi hetkeksi. Pujahdin huoneesta ja etsin avaimen suureen makuusaliin, joka päivällä pidettiin lukittuna. Menin lipastoni luo — kiireesti ja pelokkaana vavisten — saattoihan, madame hiipiä perässäni yläkertaan ja vakoilla minua — avasin laatikon, väänsin auki erään lippaan, otin siitä pienen rasian ja — kestittyäni silmiäni vieläkin yhdellä katseella ja kosketeltuani kunnioituksen, häpeän ja riemun sekaisin tuntein huulillani sinettiä — käärin koskemattoman aarteeni vielä aivan kauniina ja eheänä hopeapaperiin, pistin käärön rasiaan, suljin lippaan ja laatikon, panin lukkoon makuusalin oven ja palasin luokalle, mielessäni sellainen tunne, että sadut ovat totta ja hengetärten lahjat eivät ole pelkkää unelmaa. Outo, suloinen mielettömyys! Ja tuota kirjettä, iloni lähdettä, en ollut vielä lukenut, en tietänyt vielä sen rivien lukumäärää.
Kun palasin kouluhuoneeseen — katso, herra Paul raivosi kuin rutto! Joku oppilas ei ollut puhunut kyllin selvästi tai kuuluvalla äänellä, jotta se olisi kelvannut professorin korville tai maulle, ja nyt tämä tyttö ja kaikki toiset itkivät, ja herra Paul riehui istuimellaan melkein lyijynkarvaisena. Omituista kyllä, kun lähestyin, hän iski vihansa minuun.
Olinko minä noiden tyttöjen opettaja? Luulinko opettavani heitä käyttäytymään hienojen naisten tavoin salliessani heidän — epäilemättä vielä yllyttäessänikin heitä siihen — mongertaa äidinkieltään kurkussaan, jauhaa ja survoa sitä hampaittensa välissä ikään kuin heillä olisi jokin alhainen syy hävetä lausumiaan sanoja? Oliko se muka vaatimattomuutta? Hän tiesi paremmin. Se oli viheliäistä valetunnetta, joka on pahan alkulähde ja edelläkävijä. Mutta hän ei alistu moiseen ensiluokan oppilaiden kuhnusteluun ja murjotukseen, tuollaiseen lepertelyyn ja keimailuun, jalon kielen rääkkäämiseen, yleiseen teeskentelyyn ja inhottavaan uppiniskaisuuteen, ei, ennemmin hän heittää heidät sietämättömien alaopettajattarien haltuun ja rupeaa itse opettamaan aakkosia kolmannen osaston vauvoille.
Mitä osasin sanoa tähän kaikkeen? Itse asiassa en mitään, ja toivoin että hän antaisi minun olla vaiti. Myrsky alkoi uudestaan.
Evättiinkö siis kaikki vastaukset hänen kysymyksiinsä? Näytti siltä että tässä paikassa — tässä pöyhkeilevässä ensi luokan salongissa vaateliaine kirjakaappeineen, kehystettyine taulu- ja karttarojuineen, vihreine pulpetteineen, joutavine kukkatelineineen ja ulkomaalaisine valvojineen, jumaliste! — näytti siltä että täällä oli muodissa ajatella että kirjallisuuden professori ei ollut vastauksen arvoinen! Uusia aatteita ne sellaiset, kotoisin epäilemättä suoraan Iso-Britanniasta — niissä tuntui saarimaan röyhkeyttä ja ylimielisyyttä.
Hetkinen tyventä. Tytöt, joista ainoankaan ei koskaan tiedetty itkeneen kyyneltäkään kenenkään muun opettajan torumisten tähden, sulivat kaikki kuin lumipatsaat herra Emanuelin kohtuuttoman kuumuuden edessä. Minä en ollut vielä kovinkaan järkyttynyt, istahdin ja uskalsin tarttua työhöni.
Jokin seikka — joko jatkuvassa äänettömyydessäni tai ompelevan käteni liikkeissä — teki kokonaan lopun herra Emanuelin kärsivällisyydestä. Hän hypähti alas korokkeeltaan. Pöytäni lähellä oli kamiina, ja hän iski kiinni siihen. Pieni rautaovi oli lentää saranoiltaan, hiilet kirposivat sinne tänne.
"Est-ce que vous avez l'intention de m'insulter?"[71] sanoi hän minulle matalalla raivostuneella äänellä, pirstoessaan valkeata jota muka kohensi.
Oli aika lepyttää häntä hiukan, mikäli mahdollista.
"Mutta monsieur", sanoin, "minä en mistään hinnasta tahtoisi solvaista teitä. Muistan liian hyvin teidän kerran toivoneen että olisimme ystäviä."
Tarkoitukseni ei ollut että ääneni olisi värissyt, mutta se värisi — enemmän luullakseni äskeisen ilon vaikutuksesta kuin senhetkisen pelon tähden. Oli kuitenkin jotakin herra Paulin vihassa — sen intohimoisessa kiihkeydessä — joka oli erikoisesti omiaan nostamaan kyynelet silmiin. En ollut onneton, en pelännyt paljoakaan, ja kuitenkin itkin.
"No, no!" sanoi hän nyt, katsoi ympärilleen ja näki yleisen vedenpaisumuksen. "Totisesti olen aika peto ja lurjus. Minulla on vain yksi nenäliina", hän lisäsi, "mutta jos minulla olisi kaksikymmentä, antaisin teille joka ainoan. Opettajanne saa edustaa teitä. Kas tässä, neiti Lucy."
Ja hän veti esiin ja ojensi minulle puhtaan nenäliinan. Nyt olisi henkilö joka ei tuntenut Paulia eikä hänen puuskiaan, varmaan kursaillut — kieltäytynyt ottamasta vastaan tarjousta — jne. Mutta minä tunsin liiankin selvään että sellainen ei menettelisi: pieninkin epäröinti olisi vaikuttanut tuhoisasti alkavaan rauhanhierontaan. Minä nousin ja menin puolitiehen vastaan, otin nenäliinan kauniisti käteeni ja kuivasin sillä silmäni. Sitten palasin paikalleni, pidin tuota rauhanlippua kädessä polvellani ja varoin tarkasti koko lopputunnin aikana koskemasta neulaan, sormustimeen, saksiin tai musliiniin. Monta kateellista katsetta loi Paul noihin tarvekaluihin; hän vihasi niitä kuolettavasti, ompeleminen kun oli hänen mielestään vain omiaan hajottamaan sitä tarkkaavaisuutta, jonka tuli kohdistua vain häneen itseensä. Hän piti hyvin kaunopuheisen oppitunnin ja oli erittäin kiltti ja ystävällinen loppuun saakka. Ennen kuin hän lopetti, olivat pilvet poissa ja aurinko paistoi kirkkaasti — kyynelet olivat vaihtuneet hymyilyiksi.
Poistuessaan huoneesta hän pysähtyi vielä kerran pöytäni eteen.
"Entä kirjeenne?" hän sanoi, tällä kertaa vähän säyseämmin.
"Minä en ole lukenut sitä, monsieur."
"Ahaa, se on liian hyvä luettavaksi heti, te säästätte sen niinkuin minä poikana säästin kypsimmät persikat."
Arvelu oli niin lähellä totuutta, etten voinut estää äkillistä lämmintä punaa kohoamasta kasvoihini ja ilmaisemasta sitä.
"Varaatte itsellenne hauskan hetken", hän sanoi, "avaatte kirjeen kun olette yksin — n'est-ce pas?[72] Ah, teidän hymynne vastaa. Niin, niin, ei saisi olla liian ankara, 'la jeunesse n'a qu'un temps'."[73]
"Monsieur, monsieur!" huusin tai pikemmin kuiskasin hänen jälkeensä, kun hän kääntyi poistuakseen. "Älkää lähtekö erehdyksen vallassa. Se on vain ystävän kirje. Sen voin vannoa vaikka en vielä ole lukenutkaan sitä."
"Je conçois, je conçois: on sait ce que c'est qu'un ami.[74] Hyvästi, mademoiselle!"
"Mutta monsieur, tässä on nenäliinanne."
"Pitäkää se, pitäkää se kunnes kirje on luettu ja tuokaa se sitten minulle; silmistänne luen kirjeen sisällyksen."
Kun hän oli lähtenyt ja oppilaat jo olivat virranneet kouluhuoneesta lehtimajaan ja sieltä puutarhaan ja pihalle tavalliselle vapaaajalleen ennen päivällistä, seisoin hetken mietteissäni ja solmin hajamielisesti nenäliinan käteni ympäri. Jostakin syystä — ehkä jokin äkillinen väläys lapsuuden kultapäivistä ilahdutti minua ja herätti oudolla tavalla lapsuuden vallattomuuden, ehkä vapaus tunnin päätyttyä sai mieleni hilpeäksi, ja ennen kaikkea riemastutti sydäntäni iloinen tietoisuus aarteestani joka oli rasiassa, lippaassa ja laatikossa tuolla ylhäällä — aloin leikkiä nenäliinalla ikään kuin se olisi ollut pallo, heittelin sitä ilmaan ja sieppasin kiinni kun se putosi. Leikin keskeytti toinen käsi kuin omani — käsi joka pisti esiin päällystakin hihasta ja ojennettiin olkani yli; se tarttui tilapäiseen leikkikaluuni ja vei sen pois. Kuulin samalla yrmeät sanat:
"Näen kyllä että teette pilkkaa minusta ja tavaroistani."
Totisesti tuo pikku mies oli kauhea, oikukas ja kaikkiallaoleva kuin mikäkin velho: ei sitä koskaan tietänyt mistä hän tulla tuiskahti ja mitä hänellä oli mielessä.