XXII
KIRJE
Kun kaikki hiljeni talossa, kun päivällinen ja meluisa vapaahetki olivat ohi, kun oli tullut pimeä, ja hiljainen lukulamppu oli sytytetty ruokasaliin, kun ulko-oppilaat olivat menneet kotiin ja ovien pauke ja kellon kilinä siltä päivältä vaiennut, kun madame varmasti oli asettunut omalle puolelleen äitinsä ja ystäviensä seuraan, silloin hiivin keittiöön, pyysin puolen tunnin ajaksi kynttilää erityiseen tarkoitukseen ja sain pyyntööni myöntävän vastauksen ystävältäni Gotonilta, joka sanoi: "Saatte toki, kultaseni, saatte vaikka kaksi, jos tahdotte." Ja kynttilä kädessä menin ääneti makuusaliin.
Suuri oli harmini kun huomasin että eräs oppilas oli pahoinvoinnin tähden jo mennyt levolle — vielä suurempi kun musliinimyssyn reunuksen alta tunsin Ginevra Fanshawen "kärsivät kasvot". Tällä hetkellä hän tosin näytti nukkuvan, mutta ihan varmaan hän oli heräävä ja ahdistava minua laverteluillaan juuri silloin kun keskeytys olisi vähimmin suotavaa. Tosiaankin, kun katselin häntä, huomasin pienen vavahduksen silmäluomessa, mikä ilmaisi että tuo näennäinen lepo saattoi olla vain sotajuoni ja että hän itse asiassa viekkaasti piti silmällä "Timonin" liikkeitä. Häneen ei ollut luottamista. Ja minä olin niin toivonut saada olla yksin, vain sen verran että ehtisin lukea kallisarvoisen kirjeeni rauhassa.
Hyvä, minun oli mentävä luokkahuoneisiin. Etsittyäni ja löydettyäni aarteen lippaastaan laskeuduin alas. Huono onni vainosi minua. Luokkahuoneita parhaillaan lakaistiin ja puhdistettiin kynttilän valossa jokaviikkoisen tavan mukaan: penkit oli kasattu pulpeteille, ilma oli harmaa tomusta, märkä kahvinporo (sitä käyttävät labassecourilaiset palvelustytöt teelehtien asemesta) peitti lattian, kaikki oli toivotonta sekasotkua. Vetäydyin takaisin nolona mutta en lannistuneena, ja tahdoin yhtä päättävästi kuin konsanaan löytää yksinäisyyttä jostakin.
Otin avaimen sieltä missä tiesin sen olevan, nousin kolmet portaat yhteen menoon, pääsin pimeälle ja hiljaiselle pengermälle, avasin madonsyömän oven ja työnnyin mustalle kylmälle ullakolle. Tänne ei kukaan seuraisi minua — kukaan ei keskeyttäisi — ei edes madame itse. Suljin ullakon oven, asetin kynttilän vanhalle laholle lipastolle, heitin hartioilleni huivin, sillä ilma oli jääkylmä, otin kirjeeni väristen suloisesta maltittomuudesta, rikoin sinetin.
"Onko se pitkä — onko se lyhyt?" ajattelin, ja pyyhkäisin kädellä silmiäni hälventääkseni lauhkean eteläsateen hopeisen himmeyden.
Se oli pitkä.
"Onko se kylmä — onko se ystävällinen?"
Se oli ystävällinen.
Hillitty, hallittu, kuritettu odotukseni piti sitä hyvin ystävällisenä, ikävöivä ja isoava ajatukseni ehkä ystävällisempänä kuin se olikaan.
Niin vähän olin toivonut, niin paljon olin pelännyt, nyt sain maistaa toteutumisen täyttä riemua — sellaista jota kenties monikaan ihmisolento ei saa tuntea koko elinaikanaan. Poloinen englanninopettaja kylmällä ullakolla lukiessaan lepattavan kynttilän valossa kirjettä joka oli vain ystävällinen — ei mitään muuta — vaikka tuo ystävällisyys minusta silloin tuntuikin jumalaiselta, oli onnellisempi kuin moni kuningatar palatsissaan.
Onni jolla oli niin hatara alkuperä, ei tietenkään voinut olla muuta kuin lyhyt, mutta niin kauan kuin sitä kesti, se oli aitoa ja verratonta: pisara — mutta suloinen pisara — oikeata hunajakastetta. Tohtori John oli kirjoittanut minulle pitkälti, hän oli kirjoittanut minulle mielellään, hän oli kirjoittanut hyväntuulisesti, viipyen päivänpaisteisen tyytyväisenä kohtauksissa jotka olivat sattuneet hänen ja minun silmieni edessä, paikoissa jotka yhdessä olimme nähneet, keskusteluissamme, lyhyesti sanoen kaikenlaisissa pikkuseikoissa, jotka kuuluivat viimeisiin rauhan viikkoihin. Mutta riemuni sisin ydin oli varmuus, johon tuo hilpeä ja herttainen sävy niin jalomielisesti antoi aihetta, varmuus siitä että kirje ei ollut tarkoitettu vain minun ilokseni, vaan hänen omaksikin hauskuudekseen. Hauskuus jota hän ehkä ei enää koskaan haluaisi eikä etsisi — sellainen olettamus tuntui joka suhteessa todenmukaiselta — mutta se oli sen ajan murhe. Kuluvassa hetkessä ei ollut mitään tuskaa, ei mitään tahraa eikä puutetta — se oli täysipainoinen, puhdas ja virheetön, ja toi minulle syvää siunausta. Kiitävä enkeli näytti viivähtävän vieressäni, se nojautui sydämeeni ja painoi sen sykintää vasten rauhoittavan ja viileän, parantavan ja pyhittävän siipensä. Tohtori John, sinä tuotit minulle tuskaa jäljestäpäin: kaikki paha annettakoon anteeksi — vapaasti anteeksi — tuon yhden herttaisen, ikimuistettavan hyvän työn tähden.
Onko ilkeitä olentoja, jotka eivät ole ihmisiä ja jotka kadehtivat ihmisonnea? Onko pahoja voimia, jotka kummittelevat ilmassa ja myrkyttävät sen ihmiseltä? Kuka oli lähelläni?
Jokin outo ääni kuului avaralta yksinäiseltä ullakolta. Minusta tuntui kuin ihan varmaan olisin kuullut lattialla hiipiviä askeleita — ikään kuin joku olisi liukunut eteenpäin tuon pimeän nurkan suunnalta, jossa nuo kummitusmaiset pahantekijä-takit riippuivat. Minä käännyin: valoni oli huono, huone pitkä — mutta niin totta kuin elän! Keskellä kummitusmaista huonetta näin haamun, mustaan ja valkoiseen puetun, jonka viitta oli ahdas, suora ja musta, pää hunnutettu, valkoinen.
Sano mitä tahdot, lukija — sano että olin hermostunut tai hullu, vakuuta että kirjeen aiheuttama jännitys oli saanut minut kiihdyksiin, selitä että näin unta, mutta tämän minä vannon: minä näin siinä — tuossa huoneessa — sinä yönä — haamun joka oli kuin — nunna.
Minä kirkaisin, minä kauhistuin. Jos tuo olento olisi lähestynyt minua, olisin varmaan pyörtynyt. Se vetäytyi takaisin, ja minä riensin ovelle. En tiedä miten pääsin portaita alas. Vaistomaisesti vältin ruokasalia ja suuntasin kulkuni madamen seurusteluhuoneeseen. Syöksyin sisään. Sanoin:
"Ullakolla on jotakin — minä olin siellä — minä näin jotakin.
Menkää katsomaan, kaikki tyynni!"
Minä sanoin "kaikki tyynni", sillä huone oli mielestäni täynnä väkeä, vaikka siellä itse asiassa oli vain neljä henkeä: madame Beck, hänen äitinsä madame Kint, joka oli sairas ja nyt käymässä tyttärensä luona, hänen veljensä Victor Kint ja toinen herrasmies, joka keskusteli vanhan rouvan kanssa elikä päin ovea minun astuessani sisään.
Kuolettava pelkoni ja heikkouteni oli varmaan tehnyt minut kalmankalpeaksi. Minua vilutti ja värisytti. Kaikki nousivat kauhuissaan ja ympäröivät minut. Vaadin heitä lähtemään ullakolle; herrojen näkeminen teki minulle hyvää ja rohkaisi minua: tuntui kuin miesten läheisyydestä olisi jotakin toivoa ja apua. Käännyin ovea kohti ja viittasin heitä seuraamaan itseäni. He tahtoivat pysäyttää minut, mutta minä sanoin että heidän piti tulla minun osoittamaani tietä: heidän täytyi nähdä mitä minä olin nähnyt — jotakin kummallista, joka seisoi keskellä ullakkoa. Ja nyt muistin kirjeeni, joka oli jäänyt lipastolle kynttilän viereen. Tuo kallisarvoinen kirje! Ihmisiä tai aaveita oli uhmattava sen tähden. Lensin portaita ylös, riensin sitä nopeammin kun tiesin että toisia tuli perässäni: heidän oli pakko seurata.
Katso! Kun pääsin ullakon ovelle, oli sen takana pimeä kuin säkissä: kynttilä oli sammunut. Onneksi joku — arvatenkin madame, levollisena ja järkevänä kuten ainakin — oli tuonut mukanaan lampun, ja niinpä tunkeutui valo piankin tuohon synkkään pimeyteen. Tuossa oli kynttilä sammuksissa lipastolla, mutta missä oli kirje? Ja nyt minä katselin sitä, enkä nunnaa.
"Kirjeeni, minun kirjeeni!" läähätin ja voihkin miltei suunniltani. Hapuilin pitkin lattiaa väännellen käsiäni. Julma, julma tuomio! Tuo onnenmurunen oli siis yliluonnollisella tavalla temmattu minulta ennen kuin olin ehtinyt sitä kunnollisesti maistaakaan.
En tiennyt mitä toiset tekivät, en voinut katsella heitä: he tekivät minulle kysymyksiä, joihin en vastannut, he tutkivat kaikki nurkat, lörpöttelivät päällystakkien epäjärjestyksestä, kattoikkunan halkeamasta — tiesi mistä kaikesta. "Jotakin tai joku on täällä ollut", pääteltiin viisaasti.
"Oi, he ovat ottaneet kirjeeni!" huusi etsivä ja hapuileva hullu, joka ajatteli vain yhtä asiaa.
"Minkä kirjeen, Lucy? Rakas tyttöni, minkä kirjeen?" kysyi tuttu ääni korvani juurelta. Saatoinko uskoa tuota korvaa? En, ja katsahdin ylös. Voinko luottaa silmiini? Olinko tuntenut äänen? Katsoinko nyt kasvoista kasvoihin tuon saman kirjeen kirjoittajaa? Oliko tuo herrasmies, joka seisoi vieressäni pimeällä ullakolla, John Graham — tohtori Bretton itse?
Oli, hän se oli. Hänet oli samana iltana kutsuttu katsomaan vanhaa madame Kintiä, jolla oli jokin taudinkohtaus, hän juuri oli tuo toinen herra, jonka näin madamen huoneessa kun tulin sisään.
"Oliko se minun kirjeeni, Lucy?"
"Teidän juuri — kirje jonka kirjoititte minulle. Olin tullut tänne jotta saisin lukea sen rauhassa. En voinut löytää toista paikkaa, jossa olisin saanut olla yksin. Olin säästänyt sitä kaiken päivää — en edes avannut sitä ennen iltaa: ehdin tuskin silmäillä sitä loppuun asti, enkä voi kestää sen menettämistä. Voi, minun kirjeeni!"
"Vaiti, älkää itkekö ja tuskaantuko noin hirveästi. Mitä arvoa sillä sitten oli? Hiljaa! Tulkaa pois tästä kylmästä huoneesta; he lähettävät nyt hakemaan poliisia, joka tutkii asian tarkemmin, meidän ei tarvitse jäädä tänne — tulkaa, mennään alas!"
Lämmin käsi tarttui viluisiin sormiini ja talutti minut huoneeseen jossa oli tulta. Tohtori John ja minä istahdimme tulen ääreen. Hän puheli minulle ja tyynnytti minua äärettömän herttaisesti, luvaten minulle kaksikymmentä kirjettä tuon yhden kadonneen tilalle. Jos on sanoja ja tekoja jotka pistävät kuin veitset ja joiden aiheuttamat syvät haavat eivät koskaan parane — jotka myrkkyä tihkuvalla sahanterällään loukkaavat ja herjaavat — niin samoin on lohdutuksen sanoja, joiden sävy on niin hieno, että kuulijan korva halukkaasti säilyttää niiden kaiun ainaisesti, hyväileviä ystävyydentekoja, joita rakastetaan ja muistellaan läpi koko elämän ja jotka säteilevät himmentymättömän kirkkaina läpi senkin synkän pilven, joka käy itse kuoleman edellä. Minulle on myöhemmin kerrottu ettei tohtori Bretton ollut läheskään niin täydellinen kuin miksi häntä luulin, että hänen luonteestaan itse asiassa puuttui se syvyys, korkeus, tasapaino ja kestävyys, jota minä luulin siinä olevan. Minä en tiedä: minulle hän oli yhtä virvoittava kuin lähde nääntyvälle vaeltajalle — kuin aurinko värjöttävälle vangille. Minä muistan hänet sankarina. Sankarina tahdon ajatella häntä tälläkin hetkellä.
Hän kysyi hymyillen, miksi välitin niin kovin paljon hänen kirjeestään. Minä ajattelin mutta en sanonut, että se oli minulle kallis kuin veri suonissani. Vastasin vain että sain niin harvoin kirjeitä joista välitin.
"Olen varma että ette lukenutkaan sitä", hän sanoi, "muuten ette välittäisi siitä vähääkään."
"Minä luin, mutta vain kerran. Tahtoisin lukea sen uudestaan. Olen pahoillani kun se on kadonnut." Enkä voinut olla hyrskähtämättä uuteen itkuun.
"Lucy, Lucy, poloinen pieni kummisisareni — jos sellaista sukulaisuutta on — tässä, tässä on kirjeenne. Miksi ei se paremmin ansaitse noin kuumia kyyneliä ja noin hellästi liioittelevaa uskollisuutta?"
Omituinen, luonteenomainen temppu! Hänen nopea silmänsä oli nähnyt kirjeen lattialla josta sitä etsin, hänen yhtä nopea kätensä oli siepannut sen siitä. Hän oli kätkenyt sen liivintaskuunsa. Jos hätäni olisi ollut hivenenkään laimeampaa ja epätodellisempaa, epäilen olisiko hän tunnustanut sitä oikeaksi ja rauhoittanut minua. Astettakin kylmemmät kyynelet kuin ne, joita minä vuodatin, olisivat vain huvittaneet tohtori Johnia.
Oli niin hauskaa saada takaisin kirjeeni, että unohdin antaa hänelle ansaitut moitteet kiusoittelustaan. Iloni oli suuri, sitä ei käynyt salaaminen; luulen kuitenkin että se näkyi enemmän ilmeestäni kuin sanoista. Puhuin vähän.
"Oletteko tyytyväinen nyt?" kysyi tohtori John.
Vastasin että olin — tyytyväinen ja onnellinen.
"Hyvä", hän jatkoi, "mutta kuinka on ruumiillisen vointinne laita?
Alatteko rauhoittua? Ei juuri, vapisettehan vielä kuin lehti."
Minusta tuntui kuitenkin että olin kyllin rauhallinen, en ainakaan enää ollut kauhun vallassa. Sanoin olevani tyyni.
"Kykenette siis kertomaan minulle mitä näitte? Tiedonantonne oli perin epämääräinen, tiedättekö sitä? Olitte valkoinen kuin muuri, mutta puhuitte vain jostakin, sanomatta mitä se oli. Oliko se ihminen? Oliko se eläin? Mikä se oli?"
"En aio koskaan tarkemmin kertoa mitä näin", vastasin, "jollei joku toinenkin näe samaa — silloin tukisin häntä todistuksellani; muussa tapauksessa minua ei uskota ja sanotaan että olen nähnyt unta."
"Kertokaa minulle", sanoi tohtori Bretton, "minä kuuntelen virkani puolesta. Katselen teitä nyt ammattini kannalta ja luen kenties kaiken mitä te tahdotte salata — silmistänne, jotka ovat oudon eloisat ja levottomat, poskistanne, joilta veri on paennut, kädestänne, jota ette saa vakaantumaan. Kas niin, Lucy, kertokaa minulle kaikki."
"Te nauratte —"
"Jos ette kerro, ette enää saa kirjeitä."
"Te nauratte nyt jo."
"Minä otan takaisin tuonkin ainoan epistolan: koska se on omani, luulen että minulla on oikeus vaatia se itselleni."
Tunsin ilkamointia hänen sanoissaan, se teki minut vakavaksi ja hiljaiseksi, mutta kirjeen taitoin kokoon ja piilotin näkyvistä.
"Piilottakaa vain, kyllä minä sen saan haltuuni milloin vain haluan. Ette tunne taitoani silmänkääntäjäntempuissa. Voisin esiintyä poppamiehenä jos tahtoisin. Äitikin sanoo väliin, että minulla on samanlainen silmä kuin kielikin, mutta sitä ette te ole koskaan huomannut — vai oletteko, Lucy?"
"Tottahan nyt — kun olitte vain poika, huomasin molemmat: paljon paremmin silloin kuin nyt, sillä nyt olette voimakas, ja voima ei tarvitse viekkautta. Mutta on teillä vieläkin, tohtori John, 'un air fin',[75] kuten tässä maassa sanotaan, ja siitä ei kukaan voi erehtyä. Madame näki sen ja —"
"Ja piti siitä", hän sanoi nauraen, "sillä hänellä itsellään on samanlainen. Mutta Lucy — antakaa minulle tuo kirje — ette te siitä todella välitä."
Tuohon ärsyttävään puheeseen en vastannut. Kun Graham oli naljailutuulella, ei hänen mieltään saanut liiaksi noudattaa. Juuri nyt väreili hänen huulillaan uusi hymy — hyvin miellyttävä, mutta se pahoitti mieltäni jollakin tavoin — uusi valo välähti hänen silmissään — ei vihamielinen mutta ei rauhoittavakaan. Minä nousin lähteäkseni ja toivotin hänelle hyvää yötä hieman surullisesti.
Hänen herkkätunteisuutensa — tuo omituinen, varova, keksivä kyky — tajusi silmänräpäyksessä äänettömän ja tuskin ajatellun moitteeni. Hän kysyi hiljaa, olinko loukkautunut. Pudistin päätäni.
"Sallikaa minun sitten puhua hetkinen vakavasti kanssanne ennen kuin lähdette. Hermonne ovat suuresti kiihtyneessä tilassa. Päättäen ilmeestänne ja käytöksestänne, vaikka hillitsettekin niitä hyvin, uskon varmaan että ollessanne tänä iltana tuolla synkällä hautamaisella ullakolla — tuossa kosteassa, homeelta haisevassa tyrmässä, keuhkotaudin ja katarrin pesässä, jonne teidän ei koskaan olisi pitänyt astua — uskon että näitte tai luulitte näkevänne jotakin joka erityisesti oli omiaan vaikuttamaan mielikuvitukseen. Tiedän että luonnolliset kauhut, rosvojen pelko ym. eivät tepsi eivätkä ole koskaan tepsineet teihin, mutta en ole yhtä varma etteikö aavemainen näky järkyttäisi koko olemustanne. Olkaa levollinen nyt. Näen että tämä kaikki kuuluu hermoihin, mutta määritelkääpä näkynne tarkemmin."
"Ettekö kerro kenellekään?"
"En kenellekään — ihan varmasti. Saatte luottaa minuun yhtä ehdottomasti kuin luotitte isä Silakseen. Tosiaankin saattaa tohtori olla luotettavampi rippi-isä näistä kahdesta, vaikka hänen hiuksensa eivät olekaan harmaat."
"Ettekö naura?"
"Ehkä nauran — se voi tehdä teille hyvää — mutta pilkallisesti en naura. Lucy, minulla on teitä kohtaan ystävän tunteita, vaikka arka luonteenne onkin hidas luottamukseen."
Hän näyttikin nyt ystävältä: tuo kuvaamaton hymy ja silmien välähdys olivat nyt poissa, huulten, sieraimien ja kulmakarvojen pelottavat kaariviivat olivat alentuneet, hänen asentonsa oli rauhallinen, ilme tarkkaavainen ja vakava. Hän oli voittanut luottamukseni, ja kerroin hänelle tarkalleen mitä olin nähnyt. Olin jo aikaisemmin kertonut hänelle tämän talon tarinan — sen kertomisessa oli vierähtänyt hetkinen leppoisaa lokakuun iltapäivää, jona hän ja minä yhdessä ajelimme Bois l'Etangissa.
Hän istui mietteissään, ja sillä välin kuulimme toisten tulevan portaita alas.
"Tulevatko he keskeyttämään meidät?" hän sanoi katsoen harmistuneena oveen.
"He eivät tule tänne", vastasin, sillä olimme pienessä salongissa, jossa madame ei koskaan istunut iltaisin ja jonka uuni aivan sattumalta vielä oli kuumana. He sivuuttivat oven ja menivät ruokasaliin.
"Nyt he puhuvat", hän jatkoi, "rosvoista ja murtovarkaista ja niin edespäin. Antakaa heidän puhua — muistakaa että ette sano mitään, ja pysykää päätöksessänne olla kuvaamatta nunnaanne kenellekään. Se saattaa näyttäytyä teille uudelleen — älkää säikähtäkö."
"Luuletteko siis", sanoin salaisen kauhun vallassa, "että se tuli omista aivoistani, on nyt mennyt sinne takaisin ja saattaa taas tulla näkyviin jonakin päivänä ja hetkenä, kun en odota sitä?"
"Luulen että tässä on harhanäkytapaus, ja pelkään sen johtuvan pitkällisestä henkisestä tuskasta."
"Oi, tohtori John, minua värisyttää pelkkä ajatuskin että olisin altis tuollaiseen harhanäkyyn. Se näytti niin todelliselta. Eikö ole mitään parannusta — mitään ehkäisykeinoa?"
"Onni on parannus, iloinen mieli ehkäisykeino: viljelkää molempia."
Mikään iva maailmassa ei mielestäni koskaan ole kuulunut niin ontolta kuin se, että käsketään viljelemään onnea. Mitä tarkoittaa sellainen neuvo? Onni ei ole mikään peruna, jonka saa istuttaa multaan ja jota voi hoitaa ja höystää. Onni on aurinko joka säteilee meihin kaukaa taivaalta. Se on jumalainen kaste, jonka sielu muutamina suviaamuinaan tuntee lankeavan ylitseen Paratiisin amaranttiniityiltä ja kultaisista hedelmätarhoista.
"Viljelkää onnea!" sanoin tohtorille vain. "Viljelettekö te onnea?
Kuinka menettelette?"
"Olen luonnostani iloinen veikko, eikä onnettomuus ole koskaan vainonnut minua. Vastoinkäyminen rypisti minulle ja äidilleni kulmiaan ja pyyhkäisi meitä ohimennen, mutta me uhmasimme sitä tai pikemmin nauroimme sille ja se meni menojaan."
"Ei se vielä mitään viljelemistä ole."
"Minä en päästä surumielisyyttä lähelleni."
"Vai ette, olen nähnyt teidät kokonaan sen vallassa."
"Ginevra Fanshawenko takia, vai mitä?"
"Eikö hän joskus tehnyt teitä onnettomaksi?"
"Pyh, loruja, joutavia! Näette että voin paremmin nyt."
Jos naurava ja eloisasti tuikkiva silmä sekä terveyttä ja tarmoa säteilevät kasvot voivat todistaa että joku voi paremmin, totisesti hän silloin voi paremmin.
"Ette tosiaankaan näytä kovin kipeältä ja vaivaiselta", myönsin.
"Ja miksi ette te, Lucy, voi näyttää samanlaiselta ja olla samanlainen kuin minäkin — hilpeä, rohkea, valmis uhmaamaan kaikkia kristikunnan nunnia ja liehittelyjä? Voisin antaa kultaa jos vain näkisin teidän naksauttavan sormianne. Koettakaahan!"
"Entä jos toisin neiti Fanshawen eteenne juuri nyt?"
"Minä vannon, Lucy, että hän ei järkyttäisi minua vähääkään, tai hän järkyttäisi minua vain yhdellä keinolla — todellisella, niin, ja intohimoisella rakkaudella. Vähemmästä hinnasta en myöntäisi anteeksiantoa."
"Niinkö tosiaankin? Yksi ainoa hymy hänen huuliltaan olisi jokin aika sitten ollut teille kokonainen omaisuus."
"Toisin nyt, Lucy, toisin nyt. Muistakaa että kerran sanoitte minua orjaksi! Nyt olen vapaa mies!"
Hän nousi seisomaan. Pään asento, vartalon ryhti, loistavien silmien katse uhkui vapautta joka oli enemmän kuin huolettomuutta — mielentilaa joka halveksi mennyttä orjuutta.
"Neiti Fanshawe", hän jatkoi, "on johtanut minut tunnekauden läpi, joka nyt on ohi. Olen päässyt toisenlaiseen tilaan, ja nyt minua suuresti haluttaa vaatia rakkautta rakkaudesta — intohimoa intohimosta — ja hyvällä mitalla sittenkin."
"Ah, tohtori, te sanoitte että oli luonteenne mukaista tavoitella rakkautta vaikeissa olosuhteissa — että ylpeä tunteettomuus viehätti teitä!"
Hän vastasi nauraen: "Luontoni vaihtelee, yhden hetken mieliala on väliin toisen pilkan esine. No niin, Lucy", — hän veti käsineet käteensä — "tuleekohan nunna vielä tänä iltana, luuletteko?"
"En luule."
"Sanokaa hänelle terveiseni, jos hän tulee — tohtori Johnin terveiset — ja pyytäkää häntä hyväntahtoisesti odottamaan käyntiäni. Lucy, oliko se kaunis nunna? Oliko hänellä somat kasvot? Sitä ette ole vielä kertonut minulle, ja sehän tässä todella on tärkeätä."
"Hänellä oli valkoinen huntu kasvojensa edessä", vastasin, "mutta hänen silmänsä loistivat."
"Viheliäiset haamun hepenet!" huudahti hän vailla kunnioitusta.
"Mutta olihan hänellä sentään kauniit silmät — loistavat ja lempeät?"
"Kylmät ja tuijottavat", oli vastaus.
"Ei, ei, emme me huoli hänestä sitten, ei hän saa vainota teitä, Lucy. Lyökää hänelle kättä, jos hän tulee takaisin. Kestäisikö hän tällaista, luuletteko?"
Minun mielestäni hänen kädenlyöntinsä oli liian herttainen ja sydämellinen kummituksen kestettäväksi, ja niin oli myös hymy joka seurasi sitä, kun hän toivotti "hyvää yötä".
<tb>
Ja oliko ullakolla ollut mitään? Mitä he olivat keksineet? Luulen että heidän tarkimpienkin tutkimustensa tulokset jäivät hyvin vähiin. Puheltiin ensin että päällystakkeja oli siirretty, mutta madame Beck sanoi minulle jäljestäpäin, että hänen mielestään ne riippuivat jokseenkin samoin kuin ennenkin, ja mitä tulee kattoikkunan särjettyyn ruutuun, hän vakuutti että ullakkoikkunoissa melkein aina on jokin särkynyt ruutu: sitä paitsi oli pari päivää sitten ollut ankara raemyrsky. Madame tiedusteli minulta hyvin tarkasti mitä olin nähnyt, mutta minä kuvailin vain epäselvää mustapukuista haamua: varoin hengähtämästäkään sanaa "nunna", sillä uskoin varmaan että se sana olisi heti saanut hänet ajattelemaan jotakin romanttista ja epätodellista. Hän velvoitti minua olemaan mainitsematta asiaa ainoallekaan palvelijattarelle, opettajalle tai oppilaalle, ja kiitti lämpimästi hienotunteisuuttani, kun olin tullut hänen yksityishuoneisiinsa enkä vienyt tuota kauhunsanomaa koulun ruokasaliin. Siihen asia raukesi. Minä jäin salaisesti ja suruisena pohtimaan, oliko tuo outo näky tästä maailmasta vai haudantakaisesta vai oliko se tosiaankin vain sairauden harha ja minä tuollaisen sairauden uhri.