XXIII
VASHTI
"Suruisena pohtimaan", sanoinko niin? Ei, uusi voima alkoi vaikuttaa elämääni, ja suru lannistettiin joksikin aikaa. Kuvitelkaa rotkoa syvällä metsän pimennossa, se on piilossa keskellä sumua ja märkyyttä, sen turve on kosteata, sen ruoho kalpeata ja kituvaa. Myrsky tai kirves tekee suuren aukon sen edessä kasvaviin tammiin, tuuli tunkeutuu sisään, aurinko kurkistaa, surullinen kylmä rotko muuttuu syväksi valosäiliöksi, keskikesä säteilee sinistä loistettaan ja kultavaloaan ihanalta taivaankannelta, jota tuo nääntyvä onkalo ei tähän asti ollut koskaan nähnyt.
Minussa heräsi uusi usko — usko onneen.
Kolme viikkoa oli kulunut ullakkoseikkailusta ja minulla oli rasiassa, lippaassa ja laatikossa tuolla ylhäällä, käärittyinä yhteen ensimmäisen kirjeen kanssa, neljä samankaltaista, saman lujan kynän kirjoittamia, saman selvän sinetin sulkemia, täynnä samaa elähyttävää voimaa. Elähyttävältä voimalta tuntui se minusta silloin: luin niitä sitten vuosien jälkeen, ja ne olivat aika ystävällisiä kirjeitä — hauskoja kirjeitä, koska hyväntuulinen ihminen oli ne kirjoittanut, kahdessa viimeisessä oli kolme tai neljä puoleksi iloista, puoleksi hellää loppuriviä, joita "tunne oli hipaissut mutta ei täyttänyt". Aika, rakas lukija, sulatti ne tällaiseksi miedoksi juomaksi, mutta kun ensi kerran maistoin niiden mehua, joka juuri oli raikkaana vuotanut ihaillusta alkulähteestään, tuntui se jumalaisen viinitarhan tuotteelta, maljalta jonka Hebe voisi täyttää ja joka kelpaisi kuolemattomillekin.
Välittääköhän lukija, muistellen mitä on sanottu pari sivua sitten, kysyä kuinka vastasin näihin kirjeisiin: annoinko kuivan ja kitsaan järjen hillitä itseäni, vai soinko täyden, vapaan, välittömän vallan tunteelle?
Totta puhuakseni tein sovittelun, palvelin kahta herraa, notkistin polveni Rimmonin temppelissä ja ylensin sydämeni toisessa pyhäkössä. Kirjoitin näihin kirjeisiin kaksi vastausta — toisen omaksi ilokseni, toisen Grahamin luettavaksi.
Alussa tunne ja minä karkotimme järjen, salpasimme oven ja sitten istuimme, otimme paperia, kastoimme kiihkeän kynän musteeseen ja aloimme syvän ilon vallassa vuodattaa vilpitöntä sydäntämme. Kun olimme lopettaneet — kun kaksi sivua oli täynnä kieltä josta uhkui voimakas ja uskollinen kiintymys, syvä ja todellinen kiitollisuus — (tässä yhteydessä tahdon kerta kaikkiaan suuttuneena ja halveksien torjua kaikki alhaiset viittaukset "lämpimämpiin tunteisiin": naiset eivät elätä tällaisia "lämpimiä tunteita", jollei tuttavuuden alusta saakka kertaakaan ole horjutettu heidän sitä vakaumustaan, että sellainen olisi kuolettavaa mielettömyyttä; kukaan ei koskaan heittäydy rakkauden valtaan, jollei ole edes unissaan nähnyt toivon tähden nousevan rakkauden levottomien vetten yli) — niin, kun siis olin ilmaissut läheisen, syvän ja ihailevan kiintymykseni — kiintymyksen joka ikävöi vetää puoleensa ja ottaa omalle osalleen kaiken mikä oli tuskallista sen esineen kohtalossa — joka olisi tahtonut, jos olisi voinut, hälventää ja ohjata pois kaikki myrskyt ja salamat elämästä johon se suhtautui intohimoisella huolenpidolla — silloin, juuri sinä hetkenä järkkyivät sydämeni ovet, salvat ja säpit antautuivat ja järki syöksyi sisään voimakkaana ja kostonhaluisena, sieppasi käsiinsä nuo täydet sivut, luki, pilkkasi ja pyyhki pois, repi palasiksi ja kirjoitti uudelleen, sulki kirjeen, kirjoitti osoitteen ja lähetti matkaan lyhyen täsmällisen, sivunmittaisen sanoman. Se teki oikein.
En elänyt yksin kirjeistä: minun luonani käytiin, minusta pidettiin huolta, kerran viikossa minut vietiin La Terrasse'iin ja aina minuun kiinnitettiin suurta huomiota. Tohtori Bretton ei jättänyt kertomatta miksi hän oli minulle niin ystävällinen. "Tahdon pitää nunnaa loitolla", hän sanoi, "olen päättänyt kiistellä saaliista hänen kanssaan." Hän selitti saaneensa perinpohjaisen vastenmielisyyden nunnaan, etupäässä noiden valkoisten hunnutettujen kasvojen ja kylmien harmaiden silmien tähden. "Niin pian kuin olin kuullut noista ikävistä yksityiskohdista", hän vakuutti, "yllytti ehdoton vastenmielisyys minut taisteluun häntä vastaan, päätin koettaa kumpi meistä on viisaampi, hän vai minä, ja toivoisin vain että hän tervehtisi teitä vielä kerran ja minun aikanani." Sitä ei nunna kuitenkaan tehnyt. Sanalla sanoen, tohtori John suhtautui minuun kuin potilaaseen, tieteensä kannalta, ja sai sekä harjoittaa ammattitaitoaan että tyydyttää luontaista hyväntahtoisuuttaan jatkuvalla hoidolla, joka oli sekä sydämellistä että tarkkaavaa.
Eräänä iltana, joulukuun ensimmäisenä, kävelin yksinäni nelikulmaisessa eteisessä. Kello oli kuusi, luokkahuoneiden ovet kiinni, mutta niiden takana vallattomat oppilaat, jotka parhaillaan olivat välitunnilla, panivat toimeen oikean pienoiskokoisen kaaoksen. Eteinen oli aivan pimeä, lukuunottamatta punaista valoa joka kiilui kamiinasta, avarat lasiovet ja korkeat ikkunat olivat tykkänään jäässä, ja tähden kristallikipinä, joka siellä täällä kimmelsi tuossa kalpeassa talviverhossa taittaen sen himmeän koruompelun loistaviin särmiin, osoitti että ulkona oli tähtikirkas ilta, vaikka ei ollutkaan kuutamoa. Se seikka, että näin uskalsin olla yksin pimeässä, osoitti että hermoni alkoivat parantua. Ajattelin kyllä nunnaa, mutta en juuri pelännyt sitä, vaikka takanani olivatkin portaat jotka läpi säkkipimeän yön johtivat ylemmäs ja ylemmäs, tasanteelta tasanteelle, aina tuohon kummitushuoneeseen saakka. Myönnän kuitenkin että sydämeni vavahti ja valtimoni tykkivät kiivaasti, kun äkkiä kuulin rapinaa ja hengitystä ja kääntyessäni näin portaiden syvän varjon vieläkin syvempänä — jokin olento laskeutui portaita. Se pysähtyi hetkiseksi luokkahuoneen oven eteen, sitten se liukui ohitseni. Samaan aikaan kuulin ovikellon kaukana soivan. Luonnollinen ääni herättää luonnollisia tunteita: tämä olento oli liian pyylevä ja lyhyt ollakseen minun luiseva nunnani. Se oli vain madame Beck virkatoimissaan.
"Mademoiselle Lucy!" huusi Rosine rientäen käytävästä lamppu kädessä.
"Teitä odotetaan salongissa."
Madame näki minut, minä näin madamen, Rosine näki meidät molemmat, mutta mitään ei sanottu. Minä lähdin suoraa päätä salonkiin. Siellä tapasin sen jonka tunnustan odottaneenikin tapaavani — tohtori Brettonin, mutta hän oli iltapuvussa.
"Vaunut odottavat ovella", hän sanoi. "Äiti on lähettänyt hakemaan teitä teatteriin, hän aikoi lähteä itse, mutta erään vieraan tulo esti häntä ja hän sanoi heti: 'Ota Lucy minun sijastani'. Lähdettekö?"
"Nytkö heti? En ole asianmukaisessa puvussa", huudahdin ja silmäilin epätoivoissani tummaa merinopukuani.
"Teillä on puolen tuntia aikaa pukeutumiseen. Minun olisi pitänyt ilmoittaa teille aikaisemmin, mutta päätin itsekin lähtöni vasta viiden aikaan, kun kuulin että odotettavissa oli todellinen nautinto — eräs suuri näyttelijätär esiintyy."
Ja hän mainitsi nimen joka häikäisi minua — nimen joka siihen aikaan saattoi häikäistä koko Eurooppaa. Se on vaiennut nyt, sen kerran niin levoton kaiku on hiljennyt kokonaan. Hän, sen omistaja, on vuosia sitten päässyt lepoon, yö ja unohdus on jo ammoin peittänyt hänet, mutta silloin hänen loisteensa — Siriuksen loiste — oli täydessä korkeudessaan, valossaan ja voimassaan.
"Minä tulen, olen valmis kymmenen minuutin kuluttua", lupasin. Ja minä kiidin pois eikä minua, hyvä lukija, hillinnyt se ajatus, joka tällä hetkellä kenties hillitsee sinua, että nimittäin teatterimatka Grahamin seurassa ja ilman rouva Brettonia saattaisi olla jollakin tavoin moitittava. Sellaista ajatusta — sellaista tunnonvaivaa — en olisi voinut ajatella, vielä vähemmän ilmaista Grahamille, nostattamatta samalla kiihkeätä itsenihalveksintaa mielessäni, sytyttämättä häpeän tulta niin hillitöntä, niin tuhoisaa, että se varmaan pian olisi polttanut vereni kuiviin. Sitä paitsi kummitätini, joka tunsi poikansa ja tunsi minut, olisi voinut ajatella veljen ja sisaren kaitsemista yhtä hyvin kuin tunnollista huolenpitoa meidän edesottamuksistamme.
Tämä tilaisuus ei vaatinut loistavaa pukua, himmeä punaharmaa kreppipukuni riittäisi, ja niinpä etsin sitä makuusalin suuresta tammikaapista, jossa riippui kokonaista neljäkymmentä pukua. Mutta siellä oli tapahtunut muutoksia ja parannuksia, jokin uudistava käsi oli järjestänyt täpötäyttä kaappia ja kantanut erinäisiä vaatekappaleita ullakolle — minun kreppipukuni muiden mukana. Minun täytyi hakea se. Otin avaimen ja kiipesin portaita pelkäämättä, miltei ajattelematta. Avasin oven ja tunkeuduin sisään. Lukija uskokoon jos tahtoo, mutta kun äkkiä astuin sisään, ei tuo ullakko ollut ihan niin pimeä kuin sen olisi pitänyt olla: eräästä nurkasta loisti juhlallinen valo, kuin tähti, mutta leveämpi. Niin selvänä se loisti, että saatoin nähdä tuon syvän alkovin ja osan himmeänpunaista verhoa, joka oli sen edessä. Silmänräpäyksessä se katosi ääneti silmieni edestä, samoin verho ja alkovi, ja koko tuo puoli ullakkoa muuttui pimeäksi kuin yö. En uskaltanut tutkia asiaa, siihen minulla ei ollut aikaa eikä halua, sieppasin vain pukuni, joka riippui seinällä, onneksi lähellä ovea, syöksyin ulos, lukitsin oven suonenvedontapaisella kiireellä ja lensin portaita alas makuusaliin.
Mutta minä vapisin liiaksi voidakseni pukeutua: mahdotonta kammata tukkaani ja kiinnittää hakasia sellaisilla sormilla. Niinpä kutsuin Rosinea ja lahjoin hänet auttajakseni. Rosine, joka piti lahjoista, teki parhaansa, silitti ja palmikoi tukkani yhtä hyvin kuin oikea kampaaja, asetti pitsikauluksen matemaattisen suoraan, sitoi kaulahuivin virheettömästi — sanalla sanoen teki työnsä kuin todellinen näppärä Phillis, mikä hän kyllä osasi olla kun vain suvaitsi. Annettuaan minulle nenäliinan ja hansikkaat hän otti kynttilän ja valaisi minulle portaita. Olin unohtanut huivini, hän palasi hakemaan sitä, ja minä odotin eteisessä tohtori Johnin kanssa.
"Mikä on, Lucy?" sanoi Graham katsellen minua tiukasti. "Vanha kiihtymys taas. Haa, onko se nunna?"
Mutta minä kiistin jyrkästi; minua harmitti kun taas jouduin epäilyksen alaiseksi harhanäyistä. Hän oli epäilevä.
"Nunna on näyttäytynyt, niin totta kuin elän", hän sanoi, "hänen hahmonsa näkeminen jättää silmiinne erityisen kiillon ja ilmeen josta ei voi erehtyä."
"Hän ei ole näyttäytynyt", intin vastaan, ja itse asiassa voinkin totuudenmukaisesti kiistää hänen näyttäytymisensä.
"Näen kaikki vanhat oireet", vakuutti hän, "erikoinen ilme, kalpeat, kiihtyneet kasvot."
Hän oli niin itsepintainen, että pidin parhaana kertoa hänelle mitä todella olin nähnyt. Tietysti hän piti sitä saman syyn uutena seurauksena: harhanäkyä kaikki — heikkohermoisuutta jne. En uskonut häntä hivenenkään vertaa, mutta en tohtinut sanoa vastaan: lääkärit ovat niin itsepäisiä, niin järkkymättömiä kuivissa materialistisissa näkökohdissaan.
Rosine toi huivin, minut kiedottiin siihen ja vietiin vaunuihin.
<tb>
Teatteri oli täynnä — täynnä kattoa myöten, kuninkaalliset ja aatelisto olivat läsnä, palatsit ja hovit olivat tyhjentäneet asujaimensa näille ahtaille äänettömille penkkiriveille. Tunsin syvästi etuoikeuteni saadessani paikan tämän näyttämön edessä, ikävöin nähdä olentoa jonka kyvyistä olin kuullut minussa aivan erikoista odotusta herättäviä kertomuksia. Tahdoin nähdä oliko hänen maineensa oikeutettu, ja odotin omituisen uteliaana, vakavana ja ankarana, mutta hyvin jännittyneenä. Saisin tutkia luonnetta jonkalaista ei vielä koskaan ollut sattunut silmieni eteen: suuri ja uusi tähti hän oli, mutta minkä muotoinen? Odotin hänen nousemistaan.
Hän nousi kello yhdeksän aikaan tuona joulukuun iltana, yli taivaanrannan näin hänen tulevan. Hän saattoi vieläkin loistaa kalvenneen suurena ja kiinteän väkevänä, mutta tuo tähti kallistui jo tuomiopäiväänsä kohti. Läheltä nähtynä se oli vain kaaos — ontto ja puoliksi palanut: sammunut tai sammuva taivaankappale — puoliksi laavaa, puoliksi hehkua.
Olin kuullut tuota naista sanottavan "rumaksi", ja odotin näkeväni luisevaa koleutta ja karkeutta — jotakin suurta, kulmikasta, kellahtavaa. Mitä näin, oli vain varjo kuninkaallisesta Vashtista: kuningatar, muinoin kaunis kuin päivä, oli nyt kolkko kuin hämärä ja kulunut kuin palava vaha.
Jonkin aikaa — pitkän aikaa — luulin että siinä oli vain nainen, vaikkakin nainen ainoa laatuaan, täynnä voimaa ja tenhoa. Vähitellen huomasin erehdykseni. Katso! minä näin hänessä jotakin joka ei ollut naista eikä ihmistä: hänen kummassakin silmässään oli paholainen. Nuo pahat voimat kantoivat häntä läpi näytelmän, pitivät pystyssä hänen heikkoja voimiaan — sillä hän oli vain hauras olento — ja kun toiminta kohosi ja syveni, kuinka villisti ne ravistivatkaan häntä hornan intohimoillaan! Ne kirjoittivat sanan helvetti hänen suoraan ylvääseen otsaansa. Ne virittivät hänen äänensä tuskan värinään. Ne väänsivät hänen kuninkaalliset kasvonsa pirulliseksi naamioksi. Hän seisoi siinä kuin lihaksi tullut viha, murha ja hulluus.
Se oli ihmeellinen näky, valtava ilmestys.
Se oli alhainen, hirveä, epämoraalinen näytelmä.
Lävistetyt miekkailijat, jotka nääntyvät veriinsä areenan hiekalle, härät jotka sarvillaan raatelevat hevosia, joiden sisälmykset ovat vuotaneet ulos, ovat lievempi näky yleisölle — miedompi höyste ihmisten maulle — kuin Vashti seitsemän paholaisen kynsissä, paholaisten jotka kirkuen repivät uhriaan, mutta eivät antaneet manata itseään ulos.
Kärsimys oli iskenyt tuohon näyttämön vaitijattareen, ja hän seisoi katsomonsa edessä antautumatta kärsimykselle, alistumatta siihen, vieläpä tuntematta sitä ihmismitoilla mitaten: hän seisoi umpimielisenä taistelussaan, jäykkänä vastarinnassaan. Hänen yllään ei ollut tavallinen puku, vaan kalpea antiikkinen viitta, ja hän seisoi pitkänä ja ryhdikkäänä kuin kuvapatsas. Taustan, ympäristön ja lattian purppura toi hänet voimakkaasti näkyviin — valkoisena kuin alabasteri — kuin hopea; tai pikemmin, sanottakoon se, kuin kuolema.
Missä oli Kleopatran taulun maalaaja? Tulkoon hän tänne ja istukoon tutkimaan tätä erilaista näkyä. Etsiköön täältä ihailemaansa valtavaa lihamäärää, jänteitä, runsasta verta, hyvin syötettyä silavaa. Tulkoot kaikki materialistit tänne ja katsokoot.
Olen sanonut että hän ei tunne tuskaansa. Ei, sillä tuon sanan heikkous tekisi siitä valheen. Hänen silmissään kaikki tuska heti ruumiillistuu: hän katsoo siihen kuin johonkin jonka kimppuun voi hyökätä, jonka voi lannistaa ja repiä kappaleiksi. Hän, joka itse tuskin on ainetta, joutuu taisteluun käsitteitä vastaan. Vastoinkäymisen edessä hän on kuin naarastiikeri, hän repii kappaleiksi tuskansa ja pirstoo sen inhoten, suonenvedon tapaisesti. Kärsimys ei häneen nähden anna mitään hyviä tuloksia, kyynelet eivät kastele viisauden satoa; tautia, vieläpä kuolemaa hän katselee kapinallisen silmin. Hän on kenties paha, mutta hän on myös voimakas, ja hänen voimansa on valloittanut Kauneuden ja Sulon ja kytkenyt molemmat puolelleen, verrattoman ihanat vangit, ja yhtä tottelevaiset kuin ihanat. Hillittömimmissäkin voimanponnistuksissa on hänen joka liikkeensä kuninkaallisen, verrattoman ylevä. Hänen tukkansa, joka hulmuaa valtoimenaan kemuissa tai taistelussa, on sittenkin enkelin tukkaa, loistavaa sädekehänsä alla. Langenneena, kapinallisena, kirottuna hän muistuttaa taivasta jota vastaan hän niskoitteli. Taivaan valo etsii hänen karkotuspaikkaansa, tunkeutuu sen rajojen sisälle ja valaisee sen hylättyä etäisyyttä.
Asettakaa nyt Kleopatra tai joku muu vetelys hänen tielleen esteeksi, niin saatte nähdä kuinka hän lävistää tuon pehmeän massan kuin Saladinin miekka untuvapatjan. Antakaa Peter Paul Rubensin herätä kuolleista, antakaa hänen nousta käärinliinoistaan ja tuoda tähän paikkaan lihavien naistensa koko armeija: sama taikavoima, joka elähytti Mooseksen hentoa sauvaa, voisi yhdessä henkäyksessä palauttaa uomaansa sanan voimalla kahlehditut vedet ja hukuttaa voimakkaan vihollisarmeijan hajoavien vesimuurien Pauliinaan.
Vashti ei ollut hyvä, oli minulle kerrottu, ja olen itse sanonut että hän ei näyttänyt hyvältä: hän oli henki, mutta kotoisin hornasta. No hyvä, jos niin paljon epäpyhää voimaa voi nousta alhaalta, eikö yhtä runsas määrä pyhitettyä voimaa saattaisi jonakin päivänä laskeutua ylhäältä?
Mitä arveli Graham tästä olennosta?
Pitkinä väliaikoina unohdin katsoa kuinka hän käyttäytyi ja kysyä mitä hän ajatteli. Neron väkevä magneettivoima veti sydämeni pois tavalliselta radaltaan; auringonkukka kääntyi kohti etelästä säihkyvää valoa, joka ei lähtenyt auringosta — rajua punaista komeetanvaloa — kuumaa nähdä ja tuntea. Olin nähnyt näyttelemistä ennenkin, mutta en koskaan mitään tämäntapaista: en koskaan sellaista mikä hämmästyttää toivoa ja vaimentaa halun, mikä käy yli vaiston ja himmentää ymmärryksen; mikä, sen sijaan että se vain ärsyttäisi mielikuvitusta ajatuksella siitä mikä voisi tapahtua, samalla kiihottaa hermoja, koska se ei tapahdu, ja päästää valloilleen voiman joka on kuin syvä ja tulvehtiva talvinen virta, joka pauhaa koskena ja tempaa sielun kuin minkäkin lehden putouksensa kurimuksiin ja ankariin kuohuihin.
Neiti Fanshawe, pätevänä arvosteluissaan kuten aina, oli sanonut tohtori Brettonia vakavaksi, intohimoiseksi mieheksi, liian totiseksi ja liian herkäksi. Minä en koskaan nähnyt häntä siinä valossa, enkä voinut sälyttää hänelle sellaisia virheitä. Hänen luonnollinen olotilansa ei ollut mietiskelevä eikä hänen luonnollinen mielialansa tunteellinen; herkkä hän oli kuin läikehtivä vesi, mutta samalla myös tunteeton, melkein kuin vesi: tuuli ja aurinko liikuttivat häntä — teräs ei purrut, tuli ei polttanut.
Tohtori John osasi ajatella ja ajatteli hyvin, mutta hän oli pikemmin toiminnan kuin ajatuksen mies; hän osasi tuntea, voimakkaastikin omalla tavallaan, mutta hänen sydämessään ei ollut ainoatakaan innostuksen kieltä. Kirkkaat, lempeät ja suloiset vaikutelmat saivat kirkkaan, lempeän ja suloisen vastaanoton hänen huuliltaan ja silmistään, ihanan nähdä kuin ruusunpunan ja hopean helmi- ja purppuravivahdukset suvipilvissä. Mikä taas oli myrskyä, mikä hurjaa ja kiihkoisaa, vaarallista, äkkinäistä ja liekehtivää, sitä kohtaan hänellä ei ollut mitään myötätuntoa, sen kanssa ei mitään kosketusta. Kun sain aikaa ja halua vilkaista häneen, huvitti ja ilahdutti minua huomata että hän ei katsellut tuota kaameata ja ylevää Vashtia ihmetellen ja palvoen eikä vieroenkaan, vaan yksinkertaisesti hyvin uteliaana. Vashtin tuska ei vaivannut häntä, Vashtin villi valitus — pahempi kuin hätähuudot — ei suurestikaan liikuttanut häntä, Vashtin raivo oli hänelle hieman vastenmielistä mutta ei kauhistuttavaa. Kylmä nuori brittiläinen! Hänen oman Englantinsa kalpeat kalliot eivät levollisemmin katso Kanaalin kuohuihin kuin hän sinä iltana katseli tuota Pythian innoitusta.
Katsellessani hänen kasvojansa teki mieleni tietää hänen ajatuksensa tarkalleen, ja vihdoin teinkin kysymyksen houkutellakseni ne esiin. Ääneni kuullessaan hän heräsi kuin unesta, sillä oman tapansa mukaan hän oli ajatellut, ja hyvin keskitetysti sittenkin, omia ajatuksiaan. "Mitä hän piti Vashtista", halusin tietää.
"Hm-m-m", oli ensimmäinen tuskin lausuttu mutta paljon sanova vastaus, ja sitten karehti hänen huulillaan niin omituinen hymy, niin arvosteleva, miltei ynseä! Uskon että tuollaisia luonteita kohtaan hänen tunteensa olivatkin ynseät. Parilla huolitellulla lauseella hän ilmaisi mielipiteensä tuosta näyttelijättärestä ja tunteensa häntä kohtaan: hän arvosteli Vashtia naisena, ei taiteilijattarena. Arvostelu oli polttava.
Tuo ilta oli jo merkitty elämäni kirjaan, ei valkoisella vaan syvän punaisella ristillä. Mutta en ollut vielä lopussa, ja toinen muisto oli vielä aiottu painettavaksi siihen häviämättömin kirjaimin.
Keskiyön tienoilla, kun syvenevä murhenäytelmä tummeni kuolinkohtausta kohti, kun kaikki pidättivät henkeään ja yksinpä Grahamkin puri alahuultaan, rypisti kulmiaan ja istui ääneti ja järkyttyneenä — kun koko teatteri oli hiljainen ja kaikkien silmät keskitettyinä yhteen kohtaan, kaikkien korvat kuuntelivat samaa ääntä — kun muuta ei näkynyt kuin valkoinen olento, joka oli vajonnut penkille ja kamppaili väristen viimeistä, vihatuinta, ilmeisesti voitollista vihollistaan vastaan — kun muuta ei kuulunut kuin hänen voihkeensa ja läähätyksensä, joista vielä henki kapinallisuutta ja uhmaa; kun suhdaton tahto järkytti riutuvaa kuolevaista ruumista ja pakotti sen taisteluun tuomiota ja kuolemaa vastaan, kamppaili jokaisesta tuumanverrasta maata, möi kalliisti joka veripisaran, vastusti viimeiseen asti kykyjensä riistäjää, tahtoi nähdä, tahtoi kuulla, tahtoi hengittää, tahtoi elää hamaan siihen hetkeen asti ja melkein sen ylikin, jolloin kuolema sanoo kaikelle aistivalle ja kaikelle elävälle:
"Tähän asti eikä kauemmaksi!"
Juuri silloin kuului pahaenteistä rätinää näyttämön takaa — siellä juostiin ja puheltiin. Mitä se oli? kysyi koko sali. Liekki, savunkäry vastasi.
"Tulipalo!" vyöryi läpi katsomon. "Tulipalo!" huudettiin, toistettiin, parkaistiin edelleen. Ja sitten nopeammin kuin kynä voi kuvata tuli pakokauhu, myrskyten ja rusentaen — sokea, itsekäs, julma kaaos.
Entä tohtori John? Lukija, minä näen hänet vieläkin, näen hänen hienon rohkeutensa ja herttaisen levollisuutensa.
"Lucy pysyy paikallaan, minä tiedän sen", hän sanoi ja vilkaisi minuun, katseessaan sama tyyni hyvyys ja voiman lepo, jota niissä olin nähnyt istuessani hänen vieressään hänen äitinsä takkavalkean turvallisessa loisteessa. Niin, luulen että tällainen vetoaminen olisi saanut minut istumaan alallani vaikkapa halkeavan kallion alla, mutta itse asiassa olikin ensimmäinen vaistoni pysyä paikallani tällaisissa olosuhteissa, enkä mistään hinnasta olisi liikehtimiselläni saattanut häntä levottomaksi, vastustanut hänen tahtoaan tai vaatinut häneltä erityistä huolenpitoa. Olimme permannolla, ja muutaman hetken kuluttua oli ympärillämme mitä hirvittävin ja säälimättömin paine.
"Kuinka naiset ovatkaan kauhuissaan?" hän sanoi, "mutta jolleivät miehet olisi melkein samanlaisia, voitaisiin ylläpitää järjestystä. Tämä on surullinen näky: näen tällä hetkellä viitisenkymmentä itsekästä petoa, joista jokaisen voisin omatunto hyvänä lyödä maahan, jos olisin lähellä. Näen naisia jotka ovat urheampia kuin miehet. Kas tuolla — hyvä Jumala!"
Grahamin puhuessa oli eräs nuori tyttö, joka hyvin hiljaisena ja lujana oli painautunut edessämme olevaan herrasmieheen, tullut äkkiä riistetyksi irti suojelijastaan, ja muuan raakamainen tungettelija oli painanut hänet ihmisjoukon jalkoihin. Tuskin pari sekuntia hän ehti olla kateissa. Graham ryntäsi eteenpäin, hän ja tuo vieras herra, voimakas vaikkakin harmaatukkainen mies, koettivat yksissä voimin torjua ihmisjoukkoa. Tytön pää ja pitkä tukka retkahtivat hänen olalleen: tyttö näytti olevan tainnoksissa.
"Uskokaa hänet minulle, minä olen lääkäri", sanoi tohtori John.
"Jollei teillä ole ketään naista seurassanne, olkoon niin", oli vastaus. "Pidelkää häntä ja minä raivaan tien: meidän on saatava hänet ulkoilmaan."
"Minulla on mukanani eräs neiti", sanoi Graham, "mutta hän ei ole esteenä eikä vaivana."
Hän etsi minua silmillään: olimme joutuneet erilleen. Olin kuitenkin päättänyt mennä hänen luokseen ja tunkeuduin tuon elävän muurin läpi, ryömien alitse milloin en voinut päästä välistä tai yli.
"Tarttukaa kiinni minuun älkääkä hellittäkö", sanoi hän, ja minä tottelin.
Tienraivaajamme osoittautui väkeväksi ja neuvokkaaksi, hän avasi tiheän massan kuin kiila, onnistui vihdoin kärsivällisenä ja väsymättömänä tunkeutumaan tuon elävän kallion läpi — se oli niin kiinteä, kuuma ja tukahduttava — ja vei meidät raikkaaseen viileään yöhön.
"Olette englantilainen", hän sanoi lyhyesti tohtori Brettonille, kun olimme päässeet kadulle.
"Englantilainen. Ja puhun maanmieheni kanssa, eikö niin?" oli vastaus.
"Oikein arvattu. Olkaa hyvä ja viipykää tässä vielä pari minuuttia, kunnes löydän vaununi."
"Isä, en minä ole loukkaantunut", sanoi tyttömäinen ääni. "Olenko isän luona?"
"Olette erään hyvän ystävän luona, ja isänne on aivan vieressä."
"Sanokaa hänelle etten ole vahingoittunut, paitsi olkapäähän. Voi kuinka se on kipeä. He polkivat juuri sitä."
"Mennyt kenties sijoiltaan", mutisi tohtori. "Toivotaan ettei ole tapahtunut pahempaa vahinkoa. Lucy, antakaa kätenne tänne hetkiseksi."
Ja minä autoin häntä kun hän järjesti vaatteita ja asentoa mukavammaksi kärsivälle taakalleen. Tyttö tukahdutti valituksen ja makasi hänen käsivarsillaan hiljaa ja kärsivällisenä.
"Hän on hyvin kevyt", sanoi Graham, "kuin lapsi!" Ja hän kysyi kuiskaten: "Onko hän lapsi, Lucy? Huomasitteko minkä ikäinen hän on?"
"Minä en ole lapsi — olen seitsemäntoistavuotias", vastasi potilas vakavasti ja arvokkaana. Ja heti sen jälkeen:
"Käskekää isää tänne, minä tulen levottomaksi."
Vaunut ajoivat esiin, tytön isä vapautti Grahamin taakastaan, mutta muutettaessa kantajalta toiselle häneen teki kipeätä ja hän vaikeroi taas.
"Kultaseni!" sanoi isä hellästi. Sitten hän kääntyi Grahamiin.
"Sanoitte olevanne lääkäri, sir, eikö niin?"
"Sanoin, olen tohtori Bretton La Terrassesta."
"Hyvä. Tahdotteko astua vaunuihin?"
"Omat vaununi ovat täällä, etsin ne ja seuraan teitä."
"Olkaa sitten hyvä ja seuratkaa meitä." Ja hän mainitsi osoitteensa:
Hotelli Crécy, Rue Crécyn varrella.
Me seurasimme, vaunut vierivät nopeasti, Graham ja minä olimme ääneti. Tämä tuntui seikkailulta.
Koska olimme kadottaneet jonkin hetkisen vaunujemme etsimiseen, pääsimme hotelliin noin kymmenen minuuttia myöhemmin kuin nuo vieraat. Talo oli hotelli ulkomaisessa merkityksessä: kokoelma asuinhuoneita, ei ravintola — suuri upea rakennus, katuoven yllä korkea kaari, sen takana holvikäytävä, joka vei joka taholta rakennusten ympäröimään nelikulmaiseen pihaan.
Me astuimme vaunuista, nousimme isoja kauniita portaita ja pysähdyimme numero kahden eteen toiselle tasanteelle. Koko ensimmäinen kerros oli näet jonkun venäläisen ruhtinaan hallussa, ilmoitti Graham. Soitettuamme kelloa toisella suurella ovella avautui eteemme sarja hyvin kauniita huoneita. Livree-pukuinen palvelija ilmoitti meidät, astuimme salonkiin, jonka takassa englantilaiseen tapaan paloi tuli ja jonka seinissä välkehti ulkomaisia peilejä. Tulen ääressä näkyi pieni ryhmä: hento olento vajonneena suureen nojatuoliin, pari naista hääräili ympärillä ja tuo teräksenharmaa herrasmies katseli heitä levottomana.
"Missä on Harriet? Tahtoisin että Harriet tulisi tänne", sanoi tyttömäinen ääni heikosti.
"Missä on rouva Hurst?" kysyi herrasmies kärsimättömästi ja hieman tuikeasti miespalvelijalta, joka oli laskenut meidät sisään.
"Ikävä kyllä hän on lähtenyt kaupungille, sir, nuori neiti antoi hänelle vapaata huomiseen asti."
"Niin — niin annoin. Hän meni sisarensa luo, minä sanoin että hän saa mennä, muistan nyt", keskeytti nuori neiti. "Mutta minä olen niin pahoillani, Manon ja Louison eivät ymmärrä sanaakaan siitä mitä sanon, ja he vahingoittavat minua tahtomattaan."
Tohtori John ja herrasmies tervehtivät nyt toisiaan, ja sillä aikaa kun he kuluttivat muutamia minuutteja neuvotteluihin, lähestyin minä nojatuolia, ja nähdessäni mitä tuo heikko ja raukea tyttö tahtoi saada tehdyksi, tein sen.
Olin vielä näissä puuhissani, kun Graham tuli lähemmäksi. Hän oli yhtä taitava haavuri kuin lääkäri, ja tutkiessaan hän huomasi että hänen omat tietonsa riittivät kysymyksessä olevan tapauksen hoitoon. Hän määräsi että tyttö oli kannettava omaan huoneeseensa, ja kuiskasi minulle:
"Menkää naisten mukana, Lucy, he näyttävät hitailta: voittehan ainakin määrätä heidän liikkeitään ja siten säästää häneltä kipua. Häneen on koskettava hyvin hellävaroen."
Huoneen teki varjoisaksi himmeänsiniset kaihtimet, ilmavaksi musliiniset ikkunaverhot; vuode oli mielestäni kuin lunta ja usvaa — tahraton, pehmeä ja utuinen. Annoin naisten seisoa syrjässä ja riisuin heidän valtiattarensa ilman heidän hyvää tarkoittavaa mutta kömpelöä apuaan. En ollut siksi tyynellä mielellä, että olisin voinut erikseen panna merkille vaatteiden yksityiskohdat, mutta saamani yleisvaikutus puhui hienostuksesta, herkkätunteisuudesta ja täysin persoonallisesta sivistyksestä, mikä, jäljestäpäin asiaa ajatellessani, tuntui olevan omituisessa ristiriidassa niiden huomioiden kanssa, joita olin tehnyt neiti Ginevra Fanshawen asusta.
Tyttö itse oli pieni hento olento, mutta kaunis kuin kuva. Kun työnsin taaksepäin hänen runsaan mutta samalla hienoisen tukkansa, joka oli niin kiiltävä ja pehmeä ja verrattoman hyvin hoidettu, tulivat näkyviini nuoret, kalpeat ja väsyneet, mutta ylhäiset kasvot. Otsa oli sileä ja kirkas, kulmakarvat selvät mutta pehmeät, ja ne häipyivät ohimoilla pelkäksi viivaksi; silmät olivat ihana luonnonlahja — kauniit ja ilmeikkäät, suuret ja syvät, ja näyttivät hallitsevan hentoja piirteitä. Toisena hetkenä ja toisissa olosuhteissa ne varmaan kykenivät ilmaisemaan paljon, nyt ne olivat raukeat ja kärsivät. Hänen hipiänsä oli täydellisen kirkas, niskassa ja käsissä oli hienoja suonia kuin kukan terälehdissä. Hieno kerros ylpeyden jäätä täydensi tämän hentoisen ulkomuodon, ja huulessa oli kaari — epäilemättä synnynnäinen ja itsetiedoton — mutta jos ensi kerran olisin nähnyt sen keskellä terveyttä ja ulkonaista loistoa, olisin pitänyt sitä aiheettomana ja luullut pikku neidin omaavan aivan väärän käsityksen elämästä ja omasta tärkeydestään.
Hänen käyttäytymisensä tohtorin käsissä hymyilytti ensin; se ei suinkaan ollut lapsellista — pikemmin lujaa ja kärsivällistä — mutta kerran tai pari hän kuitenkin äkkiä ja tiukasti kääntyi tohtoriin päin ja sanoi että tämä teki hänelle pahaa ja että tohtorin täytyi koettaa kiusata häntä vähemmän. Näin myös hänen suurten silmiensä kiintyvän Grahamin kasvoihin kuin kauniin ja ihmettelevän lapsen juhlalliset silmät. En tiedä huomasiko Graham tätä tarkastusta; jos huomasi, varoi hän häiritsemästä tai keskeyttämästä sitä maksamalla takaisin samalla mitalla. Luulen että hän suoritti työnsä äärimmäisen huolellisesti ja hellä varoen, säästäen potilaaltaan tuskaa niin paljon kuin voi. Kun hän oli lopettanut, antoikin tyttö hänelle tunnustusta sanomalla sydämellisesti:
"Kiitoksia, tohtori, ja hyvää yötä." Puhuessaan hän kuitenkin toisti saman totisen ja suoran katseensa, joka mielestäni oli niin erikoinen vakavuudessaan ja innossaan.
Hän ei nähtävästi ollut loukannut itseään vaarallisesti, tämän tiedon isä otti vastaan huulillaan hymy joka melkein teki kenen tahansa hänen ystäväkseen — se oli niin iloinen ja kiitollinen. Hän ilmaisi nyt kiitollisuutensa Grahamia kohtaan niin vakavasti kuin sopii englantilaiselle, kun kysymyksessä on henkilö joka on auttanut häntä mutta joka vielä on hänelle vieras. Hän pyysi Grahamia saapumaan myös seuraavana päivänä.
"Isä", kuului vuodeverhojen takaa, "kiitä myös neitiä. Onko hän siellä?"
Avasin verhot hymyillen ja katsoin häneen. Hänen oli nyt suhteellisen hyvä olla; hän näytti kauniilta, vaikka olikin kalpea; kasvot olivat hienopiirteiset, ja joskin ne ensi hetkessä näyttivät ylpeiltä, luulen että lähempi tuttavuus voisi osoittaa ne lempeiksi.
"Minä kiitän neitiä hyvin vilpittömästi", sanoi hänen isänsä. "Arvaan että hän on ollut hyvin kiltti lapselleni. Tuskin uskallammekaan kertoa rouva Hurstille, kuka on ollut hänen sijaisenaan ja tehnyt hänen työnsä, hän olisi sekä häpeissään että mustasukkainen."
Ja niin sanottiin hyvästit mitä parhaimpina ystävinä. Meille tarjottiin vieraanvaraisesti virvokkeita, mutta koska oli myöhäinen, kieltäydyimme ja poistuimme hotelli Crécystä.
Paluumatkalla jouduimme ajamaan teatterin ohi. Kaikki oli hiljaista ja pimeätä: hälisevä ja ryntäävä ihmisjoukko oli poissa — lamput, kuten alkava tulipalokin, sammuksissa ja unohdetut. Seuraavan aamun lehdet tiesivät että kipinä oli pudonnut vain johonkin irtonaiseen verhoon, joka oli leimahtanut tuleen ja sammunut seuraavassa hetkessä.