XXIV
HERRA DE BASSOMPIERRE
Ne jotka elävät syrjässä, joiden elämä kuluu koulujen tai muiden muurattujen ja vartioitujen rakennusten seinien sisällä, voivat äkkiä ja pitkäksi aikaa hävitä ystäviensä muistista, ystävien jotka ovat vapaamman maailman kansalaisia. Kenties aivan selittämättä ja heti sellaisen kauden jälkeen, jolloin seurustelu on ollut tavattoman vilkasta — johon on kasaantunut sarja miltei kiihdyttäviä pikkuseikkoja, joiden luonnollisena seurauksena luulisi pikemmin olevan keskinäisen yhteyden lisäämisen kuin lopettamisen — sattuu hiljainen keskeytys, sanaton äänettömyys, pitkä unohduksen tyhjyys. Tämä on aina keskeytymätön, yhtä täydellinen kuin selittämätön. Kirjeet ja terveiset, joita ennen tuli niin usein, lakkaavat kokonaan: käynnit, jotka ennen olivat säännöllisiä, ovat loppuneet; kirjat ja sanomalehdet, jotka ennen olivat muistamisen merkkeinä, eivät enää saavu.
Näillä laiminlyönneillä on aina ymmärrettävät syynsä, jos erakko vain tuntisi ne. Vaikka hän pysyykin paikallaan kammiossaan, ovat hänen tuttavansa ulkona maailmassa keskellä elämän kuumimpia pyörteitä. Tuo tyhjä väliaika, joka hänestä kuluu niin hitaasti että kellotkin tuntuvat seisovan ja siivettömät tunnit laahustavat eteenpäin kuin väsyneet maankiertäjät, jotka ovat valmiit levähtämään joka virstantolpalla — tuo sama aika on kenties tulvillaan tapahtumia ja rientää suhisten eteenpäin hänen ystäviensä mielestä.
Erakko — jos hän on järkevä erakko — nielee omat ajatuksensa ja lukitsee omat tunteensa näiden sisäisen talven viikkojen aikana. Hän tietää että Kohtalo on määrännyt hänet silloin tällöin jäljittelemään nukkujaa, ja hän tahtoo olla mukautuvainen: tekeytyy sileäksi palloksi, vierähtää elämän muurissa olevaan reikään ja alistuu kauniisti siihen että tuiskuttava lumikinos pian saartaa hänet ja säilyttää hänet jäässä sen vuodenajan.
Tyytyköön hän sanomaan: "Se on aivan oikein, niin pitääkin olla, koska kerran niin on." Ja kenties jonakin päivänä hänen lumihautansa avautuu, kevään lempeys palajaa, aurinko ja etelätuuli saavuttavat hänet, pensasaitojen silmikot, lintujen liverrykset ja vapautuneiden virtojen kohina kutsuvat hänet uuteen virvoittavaan elämään. Kenties tämä tapahtuu, kenties ei: halla voi hyydyttää hänen sydämensä jäähän joka ei enää koskaan sula, ja kun kevät tulee, saa varis tai harakka nokkia muurista vain nukkujan luut. No hyvä, siinäkin tapauksessa on kaikki oikein: onhan otaksuttavaa että hän alun pitäen tiesi olevansa kuolevainen ja kerran kulkevansa samaa tietä kuin kaikki muu liha, ja "yhtä hyvä varhain kuin myöhään".
Tuota vaiherikasta teatteri-iltaa seurasi seitsemän viikkoa, jotka minulle olivat yhtä tyhjät kuin seitsemän valkoista paperiarkkia: ei ainoatakaan sanaa kirjoitettuna yhteen niistä, ei käyntiä, ei merkkiä.
Noin keskivälissä tuota aikaa rupesin kuvittelemaan että jotakin oli tapahtunut ystävilleni La Terrassessa. Tyhjyyden keskivaihe on aina pimeätä aikaa yksinäiselle: hänen hermojaan särkee pitkän odotuksen jännityksestä, siihen saakka torjutut epäilykset ovat nyt kasaantuneet yhteen ja — väkevinä patoutumisessaan — vyöryvät hänen ylitseen voimalla josta tuntuu kostonhimo. Yöstäkin tulee ynseä aika, ja uni ja hänen luonteensa eivät voi suostua toisiinsa: oudot sävähdykset ja tuskanväänteet häiritsevät hänen lepoaan; pahojen unien synkkä parvi, kaameat aavistukset ja sairaalloinen pelko yhtyvät liittoon häntä vastaan. Poloinen raukka! Hän koettaa parhaansa mukaan pysyä pystyssä, mutta hän on kurja, kalpea, riutunut olento, huolimatta tuosta "parhaasta".
Viimeisellä noista seitsemästä pitkästä viikosta minä suostuin siihen minkä kuutena edellisenä olin kateellisesti sulkenut ajatuksistani — tulin vakuuttuneeksi siitä että tällaiset tyhjyydet olivat välttämättömiä, tulos olosuhteista, Sallimuksen käsky, osa elämäni kohtalosta ja — ennen kaikkea — asia jonka alkusyitä ei koskaan saanut kysyä ja jonka tuskallisia seurauksia ei koskaan saanut nurkua. Tietenkään en syyttänyt itseäni kärsimyksistäni: Jumalan kiitos oli minulla siksi tarkka oikeudentunto, etten vaipunut typerään itsesyytös-haihatteluun. Mitä taas tulee toisten moittimiseen, tiesi järkeni heidät moitteista vapaiksi ja sydämeni tunnusti heidät sellaisiksi. Mutta tie oli raskas ja rosoinen vaeltaa, ja ikävöin parempia päiviä.
Koetin eri keinoja pysyäkseni pystyssä ja suoriutuakseni ahdingostani jotenkuten. Panin alulle paljotöisen koruompelun, opiskelin saksaa aika pontevasti, rupesin oikein työkseni säännöllisesti lukemaan kirjaston kuivimpia ja paksuimpia kirjoja, ja kaikissa ponnistuksissani olin niin oikeauskoinen kuin tiesin että tuli olla. Erehdyinkö jotenkin? Hyvin luultavaa. Tiedän vain tuloksen: minusta tuntui kuin olisin nakertanut paperia nälkääni tai juonut suolavettä janoni lievitteeksi.
Kiusanhetkeni oli postiaika. Pahaksi onneksi tiesin sen liiankin hyvin, ja koetin yhtä turhaan kuin itsepintaisesti totuttaa itseäni pois siitä tiedosta. Pelkäsin sitä odotuksen jännitystä ja pettymyksen sairasta uupumusta, mikä joka päivä kävi edellä ja seurasi tuota perin tuttua soittoa.
Luulen että eläimet joita pidetään häkissä ja joille annetaan niin niukasti ruokaa, että ne aina ovat nälänhädän partaalla, odottavat ateriaansa niinkuin minä odotin kirjettä. Oh! — puhuakseni totuuden ja jättääkseni tuon väärän levollisuuden sävyn, joka ajan pitkään jäytää luonteen kestävyyttä — noina seitsemänä viikkona sain kokea katkeraa pelkoa ja tuskaa, outoja sisäisiä vastoinkäymisiä, viheliäistä toivon uupumusta ja epätoivon sietämättömiä hyökkäyksiä. Tämä viimeksi mainittu tuli joskus niin lähelle minua, että sen henkäys tunki suoraan lävitseni. Tunsin sen myrkyllisen ilman tai leyhkäyksen tavoin tunkeutuvan syvälle, pysähtyvän sydämeeni tai jatkavan matkaansa sanomattoman ahdistavana. Kirje — tuo rakastettu kirje — ei tullut, ja siihen sisältyi kaikki odottamani elämän suloisuus.
Hätäni ollessa äärimmillään turvauduin yhä uudelleen lippaassa olevaan pieneen kääröön — siinä olivat nuo viisi kirjettä. Kuinka loistavalta tuntuikaan se kuukausi, jonka taivaalle nämä viisi tähteä olivat nousseet! Kävin katsomassa niitä aina iltaisin, ja koska en joka ilta uskaltanut pyytää kynttilää keittiöstä, ostin itse vahakynttilän ja tikkuja ja pujahdin lukutunnilla makuuhuoneeseen nauttimaan murusistani. Barmecideen leipää. Se ei ravinnut minua, kärsin puutetta, tulin heiveröiseksi kuin varjo, mutta muuten en ollut sairas.
Eräänä iltana luin niitä verrattain myöhään ja tunsin etten enää jaksaisi — sillä lakkaamaton tutkiminen riisti kirjeistäni kaiken mehun ja merkityksen: kulta kuihtui lehdiksi silmieni edessä ja surin mennyttä harhaluuloani — kun äkkiä kuulin nopeiden jalkojen juosta sipsuttavan portaita ylös. Tunsin Ginevra Fanshawen askelet; hän oli sinä iltana syönyt päivällistä kaupungilla, oli nyt palannut kotiin ja tuli panemaan huivinsa ym. vaatekaappiin.
Aivan oikein, hän tuli sisään heleässä silkkipuvussaan, huivi valahti hartioilta, ja kiharat, jotka illan kosteus oli puoleksi oikaissut, riippuivat niskassa huolimattomina ja raskaina. Minulla oli tuskin aikaa panna aarteeni takaisin lippaaseen ja sulkea kansi, kun hän jo oli vierelläni. Hän ei suinkaan näyttänyt olevan parhaalla tuulellaan.
"Tämä oli typerä ilta: typeriä ihmisiä kaikki tyynni", hän aloitti.
"Ketkä? Rouva Cholmondeley? Olen aina luullut että piditte hänen taloaan hauskana."
"En ole ollut rouva Cholmondeleylla."
"Todellako? Onko teillä sitten uusia tuttavuuksia?"
"Setä de Bassompierre on täällä."
"Setä de Bassompierre! Ettekö ole iloinen? Luulin että hän on suosiossa."
"Te luulitte väärin: mies on inhottava, minä vihaan häntä."
"Siksikö että hän on ulkomaalainen? Vai mistä yhtä painavasta syystä?"
"Hän ei ole ulkomaalainen. Mies on aivan tarpeeksi englantilainen, herra paratkoon, ja hänellä oli englantilainen nimi vielä kolme neljä vuotta sitten, mutta hänen äitinsä on ulkomaalainen, de Bassompierre, ja joku tämän perheestä on kuollut ja jättänyt hänelle tiluksia, arvon ja tämän nimen. Hän on ihan mahtava mies nyt."
"Siitäkö syystä vihaatte häntä?"
"Tiedättekö mitä äiti sanoo hänestä? Hän ei ole oikea setäni, on vain ollut naimisissa äidin sisaren kanssa. Äiti vihaa häntä ja sanoo että hän tappoi Ginevra-tädin epäystävällisyydellään — hän näyttääkin oikealta karhulta. Sellainen ikävä ilta", hän jatkoi. "En mene enää hänen suureen hotelliinsa. Ajatelkaahan vain, minä kävelen huoneessa yksikseni, suuri viisikymmenvuotias mies tulee luokseni, puhelee kanssani muutamia minuutteja ja kääntää sitten suorastaan selkänsä minulle ja lähtee äkkiä huoneesta. Sellaisia hulluja tapoja! Lyönpä vetoa että hän sai piston omaantuntoonsa, sillä kotona kaikki sanovat että minä olen Ginevra-tädin kuva. Äiti sanoo usein että yhdennäköisyytemme aivan naurattaa."
"Olitteko te ainoa vieras?"
"Ainoa vieras? Niin, olihan siellä vielä pikku neiti, serkkuni — pilalle hemmoteltu pieni olento."
"Onko herra de Bassompierrellä tytär?"
"On, on, älkää vaivatko minua kysymyksillänne. Ohhoo kuinka olen väsynyt!"
Hän haukotteli. Sitten hän muitta mutkitta heittäytyi vuoteelleni ja lisäsi: "Pikku neidistä nähtävästi oli vähällä tulla hilloa jossakin teatterihämmingissä muutama viikko sitten."
"Ahaa, tosiaanko? Asuvatko he suuressa hotellissa Rue de Crécyn varrella?"
"Aivan oikein. Kuinka te sen tiedätte?"
"Olen ollut siellä."
"Oo, vai niin? Todellako? Te nyt lennätte joka paikkaan näinä aikoina. Otaksun että äiti Bretton vei teidät mukanaan. Hänellä ja Asklepioksella on pääsy de Bassompierren huoneisiin — nähtävästi 'poikani John' hoiti pikku missiä tapaturman jälkeen. Tapaturman? Pyh, teeskentelyä kaikki tyynni! Minä en luule että hän rusentui yhtään sen enempää kuin hänen kopea nokkansa yllin kyllin ansaitseekin. Ja nyt on perustettu aivan läheinen tuttavuus: kuulin jotakin 'vanhoista muistoista' ja tiesi mistä. Oh, kuinka typeriä he kaikki olivat."
"Kaikki! Sanoitte olevanne ainoa vieras."
"Sanoinko? Te näette että voi unohtaa mainita erikseen vanhan naisen ja hänen poikansa."
"Tohtori ja rouva Bretton olivat siis herra de Bassompierren luona tänä iltana?"
"Olivat, olivat, jumaliste, ja missi leikki emäntää. Mikä keimaileva nukke hän onkaan!"
Happamuudessaan alkoi neiti Fanshawe huomaamattaan ilmaista masentuneen tilansa syitä. Suitsutus oli vähentynyt, huomaavaisuus ja ihailu suunnattu toisaalle tai kokonaan loppunut: keimailu ei ollut tehonnut, turhamaisuus oli saanut kolauksen. Hän purki kiukkuaan tyhjään ilmaan.
"Onko neiti de Bassompierre aivan terve nyt?" kysyin.
"Yhtä terve kuin te tai minä, epäilemättä, mutta hän on teeskentelevä pieni olento ja koetti näyttää sairaalta kiinnittääkseen lääkärin huomion puoleensa. Ja sittenkös tuo vanha leskirouva pani hänet lepäämään sohvalle ja 'poikani John' kielsi mielenliikutukset — uh! Se oli aivan ellottava näky!"
"Eipä olisi ollut, jos huomion esine olisi vaihtunut: jos te olisitte päässyt neiti de Bassompierren tilalle."
"Kyllä kai! Minä vihaan 'poikaani Johnia'."
"'Poikani John!' — Ketä tarkoitatte sillä nimellä? Tohtori Brettonin äiti ei koskaan nimitä häntä niin."
"Sitten hänen pitäisi. Oikea tolvana, karhumainen John hän on."
"Te loukkaatte totuutta kun sanotte niin, ja koska koko kärsivällisyyteni on nyt päässyt kerältä, toivon mitä jyrkimmin että te heti nousette tuolta vuoteelta ja poistutte huoneesta."
"Sellainen kiihkoilija! Kasvonne ovat punaiset kuin villiunikko. Tahtoisin tietää mikä tekee teidät aina niin mahdottoman ärtyiseksi à l'endroit du gros Jean![76] John Anderson, my Jo, John! Oi mikä hieno nimi!"
Väristen kiukusta, jonka purkaminen olisi ollut sulaa hulluutta — sillä eihän tuon tyhjänpäiväisen höyhenen, tuon hatarasiipisen perhon kanssa kannattanut edes riidellä — sammutin kynttiläni, lukitsin laatikon ja jätin hänet, koska hän ei tahtonut jättää minua. Hän oli kuin kaljaa joka nyt oli käynyt sietämättömän happameksi.
Seuraava päivä oli torstai ja puoleksi lupapäivä. Aamiainen oli ohi, olin vetäytynyt ensi luokkaan. Tuo pelätty postiajan hetki läheni, ja minä istuin odotellen suunnilleen samaan tapaan kuin henkiennäkijä odottaa kummitustaan. Kirjeentulo oli vähemmän luultavaa kuin koskaan, mutta miten ponnistelinkin, en voinut unohtaa että se toki oli mahdollinen. Sitä mukaa kuin hetki läheni, valtasi mieleni levottomuus ja pelko, miltei keskitasoa pahempi. Ulkona puhalsi talvinen itätuuli, ja olin jokin aika sitten antautunut tuohon kolkkoon seurusteluun tuulien ja niiden vaihtelujen kanssa, jota niin vähän tunnetaan ja jota terve ihminen ei voi käsittää. Pohjoinen ja itä vaikuttivat kaameasti, tekivät kaiken tuskan kipeämmäksi, kaiken surun raskaammaksi. Etelä voi tyynnyttää, länsi joskus tehdä iloiseksi — jolleivät ne siivillään kantaneet ukkospilvien taakkaa, joiden paino ja kuumuus kuoletti kaiken tarmon.
Pureva ja pimeä oli tuo tammikuun päivä, ja kuitenkin muistan juosseeni avopäin pitkän puutarhan perälle ja viipyneeni siellä, alastomien pensaiden keskellä, siinä viheliäisessä toivossa että postimiehen soitto sattuisi sillä aikaa kun minä olin poissa kuulemasta. Siten säästyisin vavahdukselta, jota jokin erityinen hermo tai hermot alati saman ajatuksen herkeämättömän hampaan melkein poikki kalvamina eivät kohta enää voineet kestää. Viivyttelin niin kauan kuin uskalsin pelkäämättä poissaoloni herättävän huomiota. Kiedoin pääni esiliinaan ja tukin korvani jotten kuulisi tuota kiduttavaa helähdystä, jota ihan varmaan kuitenkin seuraisi niin autio hiljaisuus, niin hedelmätön tyhjyys minulle. Vihdoin uskalsin palata luokkaan, jonne oppilaita ei vielä ollut laskettu, koska kello ei vielä ollut yhdeksää. Ensimmäinen näkemäni oli valkoinen esine mustalla pulpetillani, valkoinen litteä esine. Posti oli todellakin tullut, minun kuulemattani. Rosine oli käynyt kammiossani ja hyvän enkelin tavoin jättänyt kirkkaan merkin käynnistään. Tuo loistava esine pulpetillani oli todellakin kirje, oikea kirje, sen saatoin nähdä kolmen kyynärän päähän, ja koska minulla oli vain yksi kirjeenvaihtaja maan päällä, täytyi sen tulla tuolta yhdeltä. Hän muisti minua vielä. Syvä kiitollisuuden virta toi uutta elämää sydämeeni.
Kun tulin lähemmäksi ja kumarruin vavisten katsomaan kirjettä, toivoen miltei varmasti näkeväni tutun käsialan, sattui kohtalokseni nähdäkin kirjoitus joka sillä hetkellä tuntui oudolta — väritön naisellinen töherrys lujien miehekkäiden kirjainten asemesta. Silloin oli kohtalo mielestäni liian kova minulle, ja sanoinkin ääneen: "Tämä on julmaa."
Mutta minä pääsin senkin tuskan yli. Elämä on vielä elämää, niin kipeätä kuin se onkin: silmät ja korvat ja niiden käyttö jää meille vieläkin, vaikka kaiken mieluisan näkeminen on meiltä kokonaan riistetty ja kaikki lohdulliset äänet kokonaan vaienneet.
Avasin kirjeen. Olin jo huomannut käsialan aivan tutuksi. Se oli päivätty "La Terrassessa" ja kuului näin:
Rakas Lucy. — Mieleeni juolahtaa kysyä mitä olet puuhaillut tänä viime kuukautena tai parina. Eipä silti että luulisin sinulle vähimmälläkään tavalla vaikeaksi tehdä tiliä edesottamuksistasi. Uskallan väittää että olet ollut aivan yhtä ahkera ja onnellinen kuin me täällä La Terrassessa. Mitä Grahamiin tulee, laajenee hänen avuntarvitsijainsa piiri päivä päivältä: hänellä on niin paljon potilaita ja puuhaa, että minä sanon hänelle hänen tulevan aivan itserakkaaksi. Todella hyvä äiti kun olen, koetan parhaani mukaan pitää häntä kurissa: sinä tiedät ettei hän koskaan saa minulta imartelua. Ja kuitenkin, Lucy, hän on hieno mies, ja äidin sydän hypähtää ilosta hänet nähdessään. Kun häntä kaiken päivää on riepoteltu sinne tänne, hän on saanut kestää senkin seitsemät pahat tuulet, taistellut satoja oikkuja vastaan, usein nähnyt kauheita tuskia — ja ehkä väliin, kuten sanon hänelle, aiheuttanutkin niitä — palaa hän kuitenkin illalla luokseni niin herttaisena ja hyväntuulisena, että tosiaankin tuntuu kuin henkisesti eläisin toisella puolen maapalloa, ja näinä tammikuun iltoina minun aurinkoni nousee kun toisten laskee.
Kuitenkin hän tarvitsee kuria ja oikaisuja ja hillitsemistä, ja minä teen hänelle sen hyvän palveluksen, mutta poika on niin joustava että on mahdotonta perin pohjin pahoittaa hänen mieltään. Kun luulen että vihdoinkin olen saanut hänet murjottamaan, maksaa hän minulle kaikennäköisellä leikinlaskulla — mutta tunnethan sinä hänet ja kaikki hänen kujeensa, ja minä olen vain vanha höperö kun teen hänet tämän kirjeen aiheeksi.
Mitä minuun tulee, on vanha Brettonin asianajajani ollut vieraanani, ja olen korvia myöten vajonnut liikeasioihin. Soisin niin hartaasti että voisin palauttaa Grahamille edes osan siitä mitä hänen isänsä jätti hänelle. Hän nauraa ja ilkkuu huoliani siinä asiassa, pyytää minua katsomaan kuinka hyvin hän kykenee pitämään huolta itsestään ja minustakin, ja kysyy mitä vanha rouva voisi vielä tarvita, jota hänellä ei jo ole, viittaa taivaansinisiin päähineisiin, syyttää minua kunnianhimosta kun muka tahtoisin käyttää timantteja, pitää livreepukuisia palvelijoita, asua hotellissa ja olla muodin esikuvana Villetten englantilaisten joukossa.
Taivaansininistä päähineistä muistan että sinunpa olisi pitänyt olla meillä toissa iltana. Hän oli tullut kotiin todella väsyksissä, ja kun olin antanut hänelle teetä, hän heittäytyi nojatuoliini julkeana kuten ainakin. Suureksi ilokseni hän nukahti siihen. (Tiedäthän kuinka hän aina kiusaa minua muka uneliaisuudestani, minua joka en koskaan enkä missään tapauksessa ummista silmiäni päivänvalolla). Hän oli siinä nukkuessaan mielestäni hyvin hauskan näköinen, Lucy, minä hupsu kun olen niin ylpeä hänestä, mutta minkä sille mahtaa? Näytä minulle hänen vertaisensa. Minne ikinä katsonkaan, en näe toista hänen vertaistaan koko Villettessä. No niin, päähäni pisti tehdä hänelle pieni kepponen, ja niinpä hain tuon taivaansinisen päähineen ja onnistuin, äärimmäisen varovainen kun olin, asettamaan tuon ison korean laitoksen hänen otsalleen. Vakuutan sinulle ettei se ollenkaan rumentanut häntä, hän näytti aivan itämaiselta, paitsi että on niin vaalea. Kukaan ei sentään voi haukkua häntä punatukkaiseksi nyt — hänen tukkansa on oikeata pähkinänruskeata — tummaa kiiltävää pähkinänruskeata. Kun vielä panin ison kasimirihuivini hänen harteilleen, oli hän niin kaunis tilapäinen nuori bey, dey tai paa kuin toivoa saattoi.
Se oli hauskaa ajanvietettä, mutta nautin siitä vain puolittain, kun olin yksin: sinun olisi pitänyt olla mukana.
Sopivaan aikaan hyvä herrani heräsi, ja tulisijan yläpuolella oleva peili paljasti pian hänen tilansa. Voit kuvitella että saan nyt joka hetki pelätä kostoa.
Mutta nyt kirjeeni pääasiaan. Tiedän että torstai on puoleksi lupapäivä Rue Fossetten varrella. Laita itsesi valmiiksi kello viideksi iltapäivällä, silloin lähetän vaunut noutamaan sinua La Terrasseen. Katsokin että tulet, ehkä tapaat vanhoja tuttujakin. Hyvästi nyt, viisas, rakas, totinen pieni kummityttäreni. Uskollisesti sinun
Louisa Bretton.
No, tällainen kirje saa ihmisen entiselleen! Surullinen saatoin vieläkin olla luettuani tämän kirjeen, mutta olin tyynempi, ehkä en juuri iloinen, mutta huojentunut. Ystäväni toki siis voivat hyvin ja olivat onnellisia: mitään tapaturmaa ei ollut sattunut Grahamille, mikään tauti ei ollut iskenyt hänen äitiinsä — sellaisia onnettomuuksia olin niin kauan pelännyt ja nähnyt niistä unta. Heidän tunteensa minua kohtaan olivat — samat kuin ennenkin. Mutta kuinka omituista oli ajatella rouva Brettonin seitsemää viikkoa ja verrata niitä minun seitsemään viikkooni! Ja kuinka kovin viisasta onkaan että ihmiset jotka ovat joutuneet poikkeukselliseen asemaan, hillitsevät kielensä eivätkä riennä toitottamaan kuinka tuo asema heitä vaivaa! Maailma ymmärtää hyvinkin, että voi nääntyä ravinnon puutteeseen: kenties vain harvat voivat tajuta ja huomata, että yksinäisyys ja eristys saattavat tehdä ihmisen hulluksi. He näkevät tuon kauan haudassa viruneen vangin kaivettuna esiin, mielipuolena tai tylsänä! — mutta kuinka järki pakeni hänestä — kuinka hermot ensin ärtyivät, kärsivät nimettömiä tuskia ja sitten vajosivat tylsyyteen — se aihe on liian epäselvä tutkittavaksi, liian vaikeatajuinen ihmisten ymmärrettäväksi. Puhu siitä! Yhtä hyvin voisit asettua eurooppalaiselle markkinatorille ja syytää suustasi hämäriä sanoja sillä kielellä ja siinä sävyssä kuin Nebukadnesar, tuo luulotautinen hallitsija, puhui hämmästyneille kaldealaisilleen. Ja kauan kauan vielä lienevät ne henget, joille tuollaiset aiheet eivät ole pelkkä arvoitus — jotka suhtautuvat myötätuntoisesti niiden ilmauksiin — luvultaan vähäiset, harvassa tavattavat. Kauan luultaneen vielä yleisesti että vain ruumiilliset kärsimykset ansaitsevat myötätuntoa ja että kaikki muu on pelkkää kuvittelua. Kun maailma oli nuorempi ja terveempi kuin nyt, olivat sielulliset kärsimykset vieläkin suurempi arvoitus: koko Israelin valtakunnassa oli kenties vain yksi Saul — varmaan vain yksi David joka ymmärsi häntä.
<tb>
Aamun purevaa tyventä kylmyyttä seurasi myöhemmin päivällä terävä tuuli Venäjän aroilta: kylmän vyöhykkeen leyhkä puhalsi yli lauhkean ja jäädytti sen kiinni. Raskas pilvipeite, pimeä ja lumesta sakea, purjehti pohjoisesta ja asettui odottavan Euroopan ylle. Iltapäivällä alkoi lumentulo. Pelkäsin että vaunut eivät tulisi, valkoinen myrsky raivosi niin sakeana ja hurjana. Mutta kummitätiini sai luottaa! Hän tahtoi saada vieraansa, kun kerran oli häntä pyytänyt. Kello kuuden tienoilla minut nostettiin vaunuista linnan portaille, jotka jo olivat nietosten peitossa, ja laskettiin sisään La Terrassen ovesta.
Riensin eteisen poikki ja portaita ylös salonkiin; siellä tapasin rouva Brettonin, joka oli kuin suvipäivä omassa persoonassaan. Vaikka olisin ollut vielä kahta vertaa vihaisempi kuin olin, olisi hänen ystävällinen suudelmansa ja herttainen syleilynsä lämmittänyt minua. Kun nyt niin kauan olin tottunut näkemään paljasseinäisiä huoneita, mustia penkkejä, pulpetteja ja uuneja, näytti sininen salonki ylelliseltä silmissäni. Yksin sen jouluntuntuisella takkavalkealla oli kirkas ja punainen hohde, joka aivan häikäisi minua.
Kun kummitätini oli pitänyt kättäni hetkisen omassaan, keskustellut kanssani ja torunut minua siitä että olin laihtunut sitten viime näkemän, sanoi hän huomaavansa että lumimyrsky oli pannut tukkani epäkuntoon, ja lähetti minut yläkertaan siistimään itseäni ja riisumaan päällysvaatteeni.
Tullessani omaan pieneen merenvihreään huoneeseeni näin sielläkin loimuavan valkean, ja kynttilät olivat sytytetyt: iso vahakynttilä seisoi molemmin puolin suurta peiliä — mutta kynttiläin välissä peilin edessä oli jokin joka pukeutui — ilmava, keijukaismainen olento — pieni, kevyt ja valkoinen — kuin talven henki.
Tunnustan että hetkisen ajattelin Grahamia ja hänen harhanäkyväitteitään. Epäilevin silmin panin merkille tämän uuden näköharhan yksityiskohdat. Sillä oli valkoinen puku, jossa oli kevyitä punaisia pilkkuja, sen vyö oli punainen, sillä oli tukassaan jotakin vihreätä — kiiltävää — pieni köynnös ikivihreitä lehtiä. Oli hän aave tai ei, tässä ei tosiaankaan ollut mitään pelottavaa, ja minä astuin lähemmäksi.
Hän kääntyi minuun päin, ja suuret silmät leimahtivat pitkien ripsien alta minua, tunkeilijaa, vastaan. Ripset olivat yhtä tummat kuin pitkät, ja ne pehmensivät viivoillaan varjostamiaan silmiä.
"Ah, te olette tullut!" henkäisi hän pehmeällä hiljaisella äänellä, hymyili sitten hitaasti ja katsoi tarkkaan.
Tunsin hänet nyt. Nähtyäni kerrankin vain nuo kasvot hienoine hentoine piirteineen en voinut olla tuntematta niitä.
"Neiti de Bassompierre", sanoin.
"Ei", kuului vastaus, "ei neiti de Bassompierre teille." En udellut kuka hän sitten oli, vaan odotin vapaaehtoista selvitystä.
"Te olette muuttunut, mutta kuitenkin olette oma itsenne", hän sanoi tullen lähemmäksi. "Muistan teidät hyvin — ilmeenne, hiustenne värin, kasvojenne piirteet…"
Olin tullut valkean ääreen, hän seisoi vastakkaisella puolen katsellen minuun, ja hänen katsellessaan kävivät hänen kasvonsa yhä ajattelevammiksi ja tunteikkaammiksi, kunnes vihdoin hänen kirkkaat silmänsä sumenivat.
"Minua melkein itkettää kun katson niin kauas taaksepäin", hän sanoi, "mutta älkää sentään luulko minua surulliseksi tai hentomieliseksi: päinvastoin olen täysin iloinen ja hyvällä tuulella."
Olin kiinnostunut mutta vielä väärillä jäljillä, enkä tietänyt mitä sanoa. Viimein änkytin: "En luule meidän koskaan tavanneen toisiamme ennen tuota iltaa, jolloin te satutitte itsenne…?"
Hän hymyili. "Oletteko siis unohtanut että minä olen istunut polvellanne, levännyt käsivarsillanne ja vieläpä jakanut tyynyn kanssanne? Ettekö enää muista sitä iltaa, jolloin minä tulin itkien kuin häijy lapsi, mikä olinkin, vuoteenne viereen ja te otitte minut vuoteeseenne? Ettekö ensinkään muista sitä lohdutusta ja suojaa, millä lievititte kipeätä tuskaani? Palatkaa Brettoniin. Muistakaa rouva Homea."
Vihdoin ymmärsin kaiken. "Ja tekö olette pikku Polly?"
"Minä olen Pauliina Mary Home de Bassompierre."
Kuinka aika voi muuttaa! Pikku Pollylla oli kalpeissa pikku kasvoissaan, sievässä sopusuhtaisuudessaan, vaihtelevissa ilmeissään erinäisiä somia ja mielenkiintoisia lupauksia, mutta Pauliina Marystä oli tullut kaunis — ei sitä lajia kauneutta, joka häikäisee silmiä kuin ruusu — täyteläistä, punakkaa ja uhkeata — ei vaalean Ginevra-serkun lihavaa, punaista ja kellervää kauneutta; vaan hänen seitsemäntoista vuottaan olivat kehittäneet hänessä hienostunutta ja hentoa viehkeyttä, joka ei piillyt hipiässä, vaikka se oli heleä ja kirkas, ei viivoissa, vaikka piirteet olivat suloiset ja jäsenet moitteettomat, vaan pikemmin, luullakseni, sielun sisäisessä hillityssä hehkussa. Tämä ei ollut pimeä ja valoton joskin kallisarvoinen maljakko, vaan kainosti valaiseva lamppu, joka varjeli puhdasta ja elävää liekkiä sammumasta, mutta ei kätkenyt sitä ihailulta. Puhuessani hänen viehkeydestään en tahtoisi liioitella, mutta tosi on että se oli mielestäni hyvin tenhoava ja todellinen. Mitä siitä vaikka kaikki olikin pienessä asteikossa — tuoksu se oli joka antoi tälle valkoiselle orvokille hienostusta ja teki sen upeintakin kameliaa, täyteläisintäkin daaliaa ihanammaksi.
"Ah! ja muistatteko te vanhan ajan Brettonissa?"
"Paremmin", hän sanoi, "paremmin kenties kuin te. Muistan pienimpiä yksityiskohtia myöten — en vain itse aikaa, vaan joka päivän erikseen, ja päivien tunnit."
"On kai teidän sentään täytynyt jotakin unohtaa?"
"Hyvin vähän, luullakseni."
"Olitte silloin pieni hyvin vilkastunteinen olento! onhan teidän jo kauan sitten täytynyt kasvaa pois niistä vaikutelmista, joita ilo ja suru, kiintymys ja ero painoivat mieleenne kymmenen vuotta sitten."
"Luuletteko että olen unohtanut ne joista pidin, ja kuinka paljon pidin heistä lapsena?"
"Kiihkeys kai sentään on poissa — kärki, kipeys — syvä vaikutelma on vaimentunut ja hälvennyt, vai kuinka?"
"Minä muistan hyvin nuo päivät."
Siltä näyttikin. Hänen silmänsä olivat ihmisen joka muistaa, jonka lapsuus ei haihdu kuin uni, eikä nuoruus hälvene kuin päivänsäde. Hän ei tahtonut ottaa elämää irrallisesti ja hajallaan, osan kerrallaan, ja antaa vuodenajan liukua pois heti toisen tullessa; hän tahtoi pidättää ja liittää yhteen, usein elää uudelleen alusta alkaen ja siten kasvaa sopusuhtaisuudessa ja eheydessä samalla kun kasvoi vuosilta. En kuitenkaan vielä voinut kokonaan suostua uskomaan että kaikki ne kuvat, joita nyt tulvehti mieleeni, olivat selvinä hänen näkyvissään. Hänen hartaat kiintymyksensä, hänen kisailunsa ja pienet riitansa rakastetun leikkitoverin kanssa, hänen lapsensydämensä kärsivällinen ja vilpitön antaumus, hänen pelkonsa, hienotunteinen pidättyväisyytensä, pienet vastoinkäymiset ja lopulta eron vihlova tuska… Minä muistelin näitä kaikkia ja pudistin päätäni epäuskoisena. Hän pysyi väitteessään. "Seitsenvuotias lapsi elää vieläkin seitsemäntoistavuotiaassa tytössä."
"Te olitte erikoisesti kiintynyt rouva Brettoniin", huomautin, aikoen koetella häntä. Hän oikaisi minua heti.
"En erikoisesti kiintynyt", sanoi hän. "Pidin hänestä, kunnioitin häntä niinkuin nytkin. Hän on mielestäni hyvin vähän muuttunut."
"Hän ei ole paljon muuttunut", sanoin minäkin.
Olimme vaiti muutamia hetkiä. Katsellen ympärilleen hän sanoi:
"Täällä on paljon tavaroita, jotka ennen olivat Brettonissa. Muistan tämän neulatyynyn ja tuon peilin."
Nähtävästi hän ei ollut arvioinut muistiaan liian suureksi, ei ainakaan toistaiseksi näyttänyt siltä.
"Luuletteko siis että olisitte tuntenut rouva Brettonin?" jatkoin.
"Muistan hänet täydellisesti; kasvojen juonteet, oliivinväriset kasvot, mustan tukan, hänen mittansa, käyntinsä ja äänensä."
"Tohtori Brettonin tunteminen ei tietenkään voisi tulla kysymykseen", jatkoin. "Kun näin ensi tapaamisenne, huomasin itse asiassa että hän oli teille vieras."
"Ensimmäisenä iltana olin ymmälläni", hän vastasi.
"Kuinka hän ja isänne sattuivat tuntemaan toisensa?"
"He vaihtoivat nimikortteja. Nimet Graham Bretton ja Home de Bassompierre antoivat aihetta kysymyksiin ja selvittelyihin. Tämä tapahtui toisena päivänä, mutta jo sitä ennen aloin minä aavistaa jotakin."
"Kuinka — aavistaa jotakin?"
"Niin", hän sanoi, "kuinka omituista että useimmat ihmiset näyttävät niin hitailta tuntemaan totuuden — ei näkemään, vaan tuntemaan! Kun tohtori Bretton oli käynyt luonani pari kertaa, istunut lähelläni ja puhunut kanssani, kun olin huomannut hänen silmiensä katseen, ilmeen hänen suunsa ympärillä, hänen leukansa muodon ja päänsä asennon ja kaiken minkä huomaamme ihmisessä joka lähestyy meitä — kuinka saatoin olla yhdistämättä häntä ajatuksissani Graham Brettoniin? Graham oli hoikempi kuin hän eikä niin pitkäksi kasvanut, ja hänellä oli sileämmät kasvot ja pitempi ja vaaleampi tukka, ja hän puhui — ei niin syvällä äänellä — vaan pikemmin kuin tyttö; mutta kuitenkin hän on Graham, aivan niinkuin minä olen pikku Polly tai te olette Lucy Snowe."
Minä ajattelin samoin, mutta ihmettelin huomatessani omat ajatukseni hänenkin omikseen. On asioita joiden suhteen tapaamme kaksoisolentomme niin harvoin, että sen esiintyminen tuntuu suorastaan ihmeeltä.
"Te ja Graham olitte ennen leikkitoverit."
"Ja muistatteko te sen?" hän kysyi vuorostaan.
"Epäilemättä Grahamkin sen muistaa", sanoin minä.
"En ole kysynyt häneltä: harva asia ihmetyttäisi minua niin paljon kuin jos hän todellakin muistaisi. Otaksun että hän vieläkin on iloinen ja huoleton luonteeltaan."
"Oliko hän sellainen ennen? Painuiko se niin mieleenne? Sellaisenako muistatte hänet?"
"Muunlaisena häntä tuskin muistankaan. Väliin hän luki ahkerasti, väliin oli iloinen, mutta oli hän sitten kirjojensa ääressä tai leikkituulella, ajatteli hän aina ennen kaikkea kirjoja tai leikkejään, eikä paljonkaan välittänyt niistä joiden kanssa hän luki tai leikki."
"Mutta teitä kohtaan hän oli puolueellinen."
"Puolueellinen minua kohtaan? Oi, ei! hänellä oli toisia leikkikumppaneita — koulutoverit, ja minä merkitsin hänelle hyvin vähän, paitsi sunnuntaisin. Niin, hän oli kiltti sunnuntaisin. Muistan kulkeneeni käsi kädessä hänen kanssaan St. Maryn kirkkoon, ja hän haki tarvittavat kohdat rukouskirjastani. Ja kuinka hyvä ja hiljainen hän oli sunnuntai-iltoina! Niin kiltti ollakseen tuollainen ylpeä vilkas poika, niin kärsivällinen vaikka teinkin virheitä luvussani, ja niin ihmeellisen luotettava, sillä hän ei koskaan viettänyt noita iltoja poissa kotoa. Pelkäsin alituisesti että hän ottaisi vastaan jonkin kutsun ja jättäisi meidät, mutta niin hän ei koskaan tehnyt eikä näyttänyt edes haluavankaan tehdä. Niin ei tietenkään enää voi olla. Uskon että sunnuntai nyt on se päivä, jolloin tohtori Bretton syö päivällistä ulkona…"
"Lapset, tulkaa alas", kuului rouva Brettonin ääni alhaalta. Pauliina olisi vielä tahtonut viivytellä, mutta minä nousin lähteäkseni, ja me menimme alakertaan.