XXV
PIKKU KREIVITÄR
Niin hilpeä kuin kummitätini olikin luonteeltaan ja niin hauskana kuin hän tahtoikin meidän tähtemme esiintyä, ei sinä iltana ollut mitään todellista iloa La Terrassessa, kunnes talvi-illan rajun kohinan läpi kuulimme ääniä jotka ilmaisivat odotettujen tuloa. Kuinka usein, naisten ja tyttöjen istuessa kodikkaan takkavalkean lämmössä, heidän sydämensä ja mielikuvituksensa on tuomittu jättämään viihtyisän ympäristön ja harhailemaan ulkona pimeillä teillä, uhmaamaan myrskyä, kamppailemaan lumituiskua vastaan, odottamaan yksinäisillä porteilla ja porraspuilla keskellä tuulen hurjinta pyörinää, katsellen ja kuunnellen isää, poikaa tai miestä, joita odotetaan kotiin.
Isä ja poika saapuivat linnaan vihdoinkin — kreivi de Bassompierre näet seurasi sinä iltana tohtori Brettonia. En tiedä kuka meistä kolmesta ensimmäisenä kuuli hevoset; pureva ja myrskyinen sää antoi meille hyvän syyn rientää eteiseen kohtaamaan ja tervehtimään noita kahta ratsastajaa, kun he astuivat sisään, mutta he varottivat meitä pysymään loitolla. Molemmat olivat valkoisia kuin kaksi lumivuorta, ja nähdessään heidän tilansa rouva Bretton määräsi että heidän paikalla oli mentävä keittiöön, ja kielsi heitä itsensä tähden laskemasta jalkaansa mattojen peittämille portaille ennen kuin olivat kaikella kunnialla heittäneet pois joulupukin-naamionsa. Emme kuitenkaan voineet olla seuraamatta heitä keittiöön — se oli avara vanha skottilainen keittiö, kodikas ja hauska. Pieni valkoinen kreivitär tanssi piirissä yhtä valkoisen isänsä ympärillä taputtaen käsiään ja huutaen:
"Isä, isä, sinä olet kuin suunnaton jääkarhu."
Karhu ravisteli itseään, ja pikku keijuinen pakeni kauas tuon jäisen sateen alta. Pian hän kuitenkin palasi takaisin nauraen ja innokkaana auttamaan isää tuon napaseudunasun riisumisessa. Kreivi, joka vihdoinkin vapautui lumivaipastaan, uhkasi viskata sen hänen päälleen kuin lumivyöryn.
"Kas niin", sanoi tyttö kumartuen muka ottamaan vastaan putousta, ja kun vaippa leikkisän uhkaavasti kohosi hänen päänsä yläpuolelle, livahti hän tiehensä kuin pieni vuorikauris.
Hänen liikkeissään oli kissanpojan notkeaa pehmeyttä ja samettimaista suloa, hänen naurunsa oli kirkkaampaa kuin hopean ja kristallin helinä, ja kun hän tarttui isänsä kylmiin käsiin ja hieroi niitä ja seisoi varpaillaan ulottuakseen suutelemaan hänen huuliaan, oli kuin rakastavan ilon sädekehä olisi loistanut hänen ympärillään. Vakava ja kunnianarvoinen herra katsoi häneen niin kuin miehet osaavat katsoa siihen mikä on heidän silmäteränsä.
"Rouva Bretton", hän sanoi, "mitä on minun tehtävä tälle tyttärelleni tai tyttölapselleni? Hän ei kasva viisaudessa eikä kooltaan. Eikö hän olekin mielestänne melkein yhtä lapsi kuin kymmenen vuotta sitten?"
"Hän ei voi olla enemmän lapsi kuin tämä minun suuri poikani", sanoi rouva Bretton, joka parhaillaan otteli poikansa kanssa jostakin puvunmuuttamis-asiasta, jota hän piti viisaana mutta Graham vastusti. Tämä seisoi skottilaisen keittiöpöydän varassa, nauroi ja piti äitiään käsivarren etäisyydellä.
"Kas niin, äiti", hän sanoi, "sovinnon tähden ja sekä sisäisen että ulkonaisen lämpömme turvaamiseksi laittakaamme oikea joulumalja ja juokaamme vanhan Englannin kunniaksi tämän lieden ääressä."
Niinpä kreivin seisoessa tulen ääressä ja Pauliina Maryn vielä hypellessä ympäri huonetta — onnellisena suuren salimaisen keittiön vapaudesta — rouva Bretton itse opetti Marthaa maustamaan ja kuumentamaan juhlajuomaa. Sitten hän kaatoi sen brettonilaiseen kivipulloon, ja sitä tarjottiin ympäri kuumana ja kuohuvana ja ammennettiin pienellä hopeapikarilla, jonka tunsin Grahamin kummilahjaksi.
"Vanhojen muistojen malja", sanoi kreivi nostaen kiiltävän pikarin korkealle. Sitten hän katsoi rouva Brettoniin ja lausui:
"We twa ha' paidlet i' the burn
Fra morning sun till dine,
But seas between us braid hae roar'd
Sin' auld lang syne.
"And surely ye'll be your pint-stowp,
And surely I'll be mine;
And we'll taste a cup o' kindness yet
For auld lang syne."[77]
"Skotinkieltä! Skotinkieltä!" huusi Pauliina, "isä puhuu skotinkieltä, ja skotti hän puoleksi onkin. Nimemme on Home ja de Bassompierre, olemme kaledonialaisia ja gallialaisia."
"Ja skottilaista tanssiako sinä hyppelet, sinä ylämaiden keiju?" kysyi hänen isänsä. "Rouva Bretton, pian ilmestyy vihreä piiri keskelle keittiötämme. En vastaa hänen tavoistaan: hän on omituinen pieni kuolevainen."
"Käske Lucya tanssimaan kanssani, isä, — tässä on Lucy Snowe."
Herra Home (hänessä oli vielä yhtä paljon rehtiä herra Homea kuin ylpeätä kreivi de Bassompierreä) ojensi minulle kätensä ystävällisesti ja sanoi muistavansa minut hyvin, ja jollei olisi voinutkaan luottaa omaan muistiinsa, oli nimeni niin usein hänen tyttärensä huulilla ja hän oli kuullut minusta niin monta pitkää juttua, että jo senkin tähden olin hänelle kuin vanha tuttava.
Jokainen oli nyt maistanut juhlajuomaa paitsi Pauliina, jonka keijukais- tai satutanssia ei kukaan aikonutkaan keskeyttää niin maallisen maljan tähden. Mutta häntä ei saanut unohtaa eikä hänen etuoikeuksiaan kuolevaisena jättää huomioon ottamatta.
"Antakaa minun maistaa", hän sanoi Grahamille, kun tämä aikoi panna maljan keittiöpöydän hyllylle, pois hänen ulottuviltaan.
Rouva Bretton ja herra Home olivat nyt syventyneet keskusteluun. Tohtori Johnilta ei keijukaistanssi ollut jäänyt huomaamatta, hän oli katsellut sitä ja pitänyt siitä. Puhumattakaan liikkeiden pehmeydestä ja sulavuudesta, jotka suuresti miellyttivät hänen kauneutta rakastavia silmiään, viehätti tämä luontevuus hänen äitinsä talossa häntä, sillä se antoi hänellekin luvan olla vapaasti, ja tyttö oli taaskin lapsi hänen silmissään, taaskin — melkein hänen leikkitoverinsa. Odotin uteliaana miten hän puhuttelisi tyttöä, en ollut vielä kuullut hänen sitä tekevän, ja hänen ensimmäiset sanansa osoittivatkin että tämän illan lapsellinen kevytsydämisyys oli palauttanut hänen mieleensä "pikku Pollyn" entiset päivät.
"Teidän armonne tahtoo maistaa haarikasta?"
"Luulen sen sanoneeni. Luulen ilmoittaneeni sen verran."
"En mistään hinnasta voisi suostua sellaiseen askeleen. Olen pahoillani, mutta en voi sitä tehdä."
"Miksi niin? Olenhan aivan terve nyt, eikä se voi taittaa solisluutani eikä panna olkapäätäni sijoiltaan. Onko se viiniä?"
"Ei, eikä myöskään kastetta."
"Minä en tahdo kastetta, minä en pidä kasteesta, mutta mitä se sitten on?"
"Olutta, väkevää olutta, 'vanhaa lokakuuta', jota on valmistettu ehkä silloin kun minä synnyin."
"Sepä varmaan omituista — onko se hyvää?"
"Äärettömän hyvää."
Ja hän otti haarikan alas, mittasi itselleen toisen annoksen tuota mahtavaa taikajuomaa, ilmaisi kujeellisilla silmillään äärimmäisen tyytyväisyytensä siihen ja nosti maljan juhlallisesti takaisin hyllylle.
"Minä tahtoisin maistaa hiukan", sanoi Pauliina katsoen ylös. "En ole koskaan juonut 'vanhaa lokakuuta', onko se makeata?"
"Vaarallisen makeata", sanoi Graham.
Polly katsoi edelleen ylös tarkalleen samannäköisenä kuin lapsi joka ikävöi jotakin kiellettyä herkkupalaa. Vihdoin tohtori taipui, otti haarikan alas ja soi itselleen sen ilon että antoi tytön maistaa hänen kädestään. Hänen silmänsä, jotka aina olivat herkät ilmaisemaan mieluisia tunteita, tunnustivat valoisalla hymyilyllään että se oli ilo, ja hän pitkitti iloaan pitelemällä pikaria siten että vain pisara kerrallaan pääsi noille ruusuisille maisteleville huulille, jotka hapuilivat sen reunaa.
"Hiukan enemmän — hiukan enemmän", sanoi tyttö ja kosketti vallattomasti hänen kättään etusormellaan saadakseen hänet kallistamaan pikaria hieman jalomielisemmin ja auliimmin. "Se tuoksuu mausteilta ja sokerilta, mutta minä en voi maistaa sitä; kätenne on niin jäykkä ja te olette niin kitsas."
Graham teki hänen mielikseen, mutta kuiskasi vakavasti: "Älkää kertoko äidilleni eikä Lucylle; he eivät hyväksyisi."
"En niinäkään", sanoi hän muuttaen sävyä ja tapaa heti kun oli juomaa kunnollisesti maistanut, aivan kuin se olisi vaikuttanut häneen vastamyrkyn tavoin, joka teki tyhjäksi velhon lumeet. "Minusta se on kaikkea muuta kuin hyvää, se on karvasta ja kuumaa ja salpaa hengitykseni. Teidän 'vanha lokakuunne' oli haluttavaa vain kiellettynä. Kiitos, ei enää."
Ja kumartaen kevyesti — liike oli yhtä huoleton mutta yhtä viehkeä kuin tanssikin — hän liukui Grahamin luota ja meni isänsä luo.
Luulen että hän oli puhunut totta: seitsenvuotias lapsi eli seitsemäntoistavuotiaassa tytössä.
Graham katsoi hänen jälkeensä hieman nolona, hieman ymmällään. Hänen silmänsä viipyivät tytössä sangen paljon illan kuluessa, mutta tämä ei näyttänyt huomaavan häntä.
Kun lähdimme salonkiin juomaan teetä, tyttö tarttui isänsä käsivarteen. Hänen luonnollinen paikkansa näytti olevan isän vieressä, hänen silmänsä ja korvansa seurasivat tätä. Isä ja rouva Bretton olivat pienen seuramme pääasialliset puhujat, ja Pauliina oli heidän paras kuuntelijansa; hän seurasi tarkasti kaikkea mitä sanottiin ja vaati toistettavaksi sen tai sen piirteen tai seikkailun.
"Entä missä sinä olit siihen aikaan, isä? Ja mitä sitten sanoit? Ja kerro rouva Brettonille mitä sitten tapahtui." Tällä tavoin hän yllytti isää.
Hän ei enää antautunut minkään ilonpuuskan valtaan, lapsellinen säkenöiminen oli siltä illalta sammunut ja nyt hän oli pehmeä, miettiväinen ja kiltti. Kelpasi nähdä hänen sanovan hyvää yötä. Hänen käytöksessään Grahamia kohtaan oli pieni hiven arvokkuutta, hänen miltei huomaamattomassa hymyssään ja hiljaisessa kumarruksessaan ilmeni kreivitär, eikä Graham voinut muuta kuin näyttää vakavalta ja kumartaa takaisin. Huomasin että hän tuskin tiesi miten ajatuksissaan yhdistää tanssivan keijukaisen ja hienon pikku vallasnaisen.
Seuraavana päivänä, kun kaikki kokoontuivat aamiaispöydän ääreen virkeinä ja hytisten kylmästä aamupesun jälkeen, antoi rouva Bretton määräyksen ettei kukaan, jota ei hirmuinen välttämättömyys pakottanut, saanut sinä päivänä lähteä hänen talostaan. Lähtö näyttikin miltei mahdottomalta, lumikinos varjosti ikkunain alimpia ruutuja, ja jos katsoi ulos, näki taivaan ja ilman sakeana ja pimeänä, tuulen ja lumen kiivaassa kamppailussa keskenään. Tällä hetkellä ei pyryttänyt, mutta se lumi, joka jo oli tullut, lenteli maasta irrallaan, lyhyet viuhuvat vihurit tuivertelivat ja viskelivät sitä satoihin eriskummallisiin muotoihin.
Kreivitär yhtyi rouva Brettoniin.
"Isä ei saa mennä ulos", hän sanoi ja asetti itselleen istuimen isän nojatuolin viereen. "Minä pidän hänestä huolta. Ethän lähde kaupunkiin, ethän, isä?"
"Lähden ja en", oli vastaus. "Jos sinä ja rouva Bretton olette hyvin hyviä minulle — tiedäthän, kilttejä ja huomaavaisia; jos lellittelette minua hyvin kauniisti ja kiinnitätte minuun paljon huomiota, voin mahdollisesti suostua odottamaan tunnin aamiaisen jälkeen ja katsomaan aikooko tämä partaveitsi-tuuli asettua. Mutta nähkääs nyt, ettehän anna minulle edes aamiaista, ette tarjoa minulle mitään, annatte minun nähdä nälkää."
"Pian, rouva Bretton, olkaa hyvä ja kaatakaa kahvia pian", pyysi Pauliina, "sillä aikaa minä pidän huolta kreivi de Bassompierrestä muissa suhteissa. Hän on tarvinnut niin paljon palvelusta sen jälkeen kun hänestä on tullut kreivi."
Hän otti sämpylän ja levitti sille voita.
"Kas tässä, isä", hän sanoi. "Ja tässä on hilloketta, aivan samanlaista kuin meillä oli Brettonissa ja jota sinä sanoit niin hyväksi kuin jos se olisi valmistettu Skotlannissa —"
"Ja jota teidän pikku armonne aina kerjäsi pojalleni — muistatteko vielä?" keskeytti rouva Bretton. "Oletteko unohtanut kuinka tulitte viereeni ja kosketitte hihaani kuiskaten: 'Olkaa niin kiltti, rouva, jotakin hyvää Grahamille — hiukan hilloketta tai hunajaa tai hedelmäsosetta!'"
"Eihän, äiti", puhkesi tohtori John sanomaan nauraen mutta punastuen, "se ei varmaankaan ole totta, enhän ole voinut välittää sellaisista."
"Välittikö hän vai eikö, Pauliina?"
"Hän piti niistä", vahvisti Polly.
"Älkää sitä hävetkö, John", sanoi herra Home rohkaisten. "Minä pidän niistä vieläkin ja olen aina pitänyt. Ja Polly osoittaa ymmärrystään varustamalla ystävälleen aineellista hyvää: minä se olen opettanut hänelle sellaisia hyviä tapoja enkä anna hänen unohtaa niitä. Polly, tarjoapa minulle pieni viipale tuota kieltä."
"Kas tässä, isä, mutta muista että sinua palvellaan näin väsymättömästi vain sillä ehdolla että olet mukautuvainen ja annat houkutella itsesi jäämään La Terrasseen täksi päiväksi."
"Rouva Bretton", sanoi kreivi, "minä tahdon päästä vapaaksi tyttärestäni — lähettää hänet kouluun. Tiedättekö mitään hyvää koulua?"
"No esimerkiksi Lucyn koulu — madame Beckin."
"Onko neiti Snowe koulussa?"
"Olen opettajana", vastasin, ja olin miltei iloinen saadessani tilaisuuden sanoa tämän. Minusta oli jo vähän aikaa tuntunut kuin olisi asemani ollut väärä. Rouva Bretton ja hänen poikansa tunsivat olosuhteeni, mutta kreivi ja hänen tyttärensä eivät. Heitä kenties halutti muuttaa jokin vivahdus tähän asti sydämellisessä käytöksessään minua kohtaan, kun saivat tietää yhteiskunnallisen asemani. Puhuin heille luontevasti, mutta noiden sanojen mukana nousi kokonainen parvi epämääräisiä ajatuksia, joita en ollut odottanut enkä kutsunut ja jotka saivat minut huokaamaan vasten tahtoani. Herra Home ei nostanut katsettaan aamiaislautasestaan kahteen minuuttiin eikä puhunut mitään; kenties hän ei ollut kuullut sanojani — kenties hän piti kohteliaimpana olla huomauttamatta mitään tuonluonteiseen tunnustukseen. Skotlantilaisten ylpeys on käynyt sananparreksi, ja niin kodikkaalta kuin herra Home näyttikin, niin yksinkertainen kuin hän olikin tavoissaan ja tottumuksissaan, olen koko ajan antanut ymmärtää että hänelläkin oli annoksensa tuota kansallisominaisuutta. Oliko hänen ylpeytensä väärää vai oliko se todellista arvokkuutta? Jätän kysymyksen koko laajuudessaan ratkaisematta. Mikäli se koski juuri minua, voin vain vastata: minua kohtaan hän aina osoittautui todelliseksi gentlemanniksi.
Hän oli luonteeltaan tunteellinen ja ajattelija, hänen mielenliikutustensa ja mietelmiensä yli levisi aina jotakin miedontavan surumielistä, vieläpä enemmän kuin miedontavaa: levottomuuden ja eron hetkinä se oli synkentävä pilvi. Hän ei tietänyt paljoa Lucy Snowesta; minkä tiesi, sitä hän ei aivan tarkalleen ymmärtänyt — usein saikin hänen väärä käsityksensä luonteestani minut hymyilemään — mutta hän näki että vaellukseni tässä maailmassa tapahtui pikemmin varjon puolella kukkulaa; hän antoi tunnustusta pyrkimyksilleni pitää tieni kunniallisen suorana, olisi auttanut minua jos olisi voinut, ja kun hänellä ei ollut siihen tilaisuutta, hän ainakin toivoi minulle hyvää. Kun hän vihdoin katsoi minuun, oli katse ystävällinen, kun hän puhui, oli ääni suopea.
"Teillä on vaivalloinen kutsumus", hän sanoi. "Toivon että terveytenne ja voimanne kestävät siinä — toivon teille menestystä."
Hänen kaunis pieni tyttärensä ei suhtautunut ilmoitukseeni yhtä maltillisesti. Hän suuntasi minuun ihmetyksestä suuret silmänsä — ne olivat miltei pelästyneet.
"Oletteko opettaja?" hän huudahti. Sitten, pysähdyttyään miettimään tätä vaikeasti sulavaa ajatusta, hän jatkoi: "Minä en koskaan ole tietänyt mikä olette, eikä mieleeni edes ole juolahtanut kysyä. Minulle, olette aina ollut Lucy Snowe."
"Ja mikä nyt olen?" en voinut olla kysymättä.
"Oma itsenne, tietysti. Mutta oletteko todellakin opettajana täällä
Villettessä?"
"Olen todellakin."
"Pidättekö opettamisesta?"
"En aina."
"Ja miksi siis jatkatte?"
Isä katsahti tyttöön ja pelkäsin hänen aikovan hillitä häntä, mutta hän sanoikin vain: "Jatka, Polly, jatka kyselyäsi — osoita olevasi se pieni näsäviisas, mikä olet. Jos neiti Snowe punastuisi ja näyttäisi hämmentyneeltä, käskisin sinua hillitsemään kielesi, ja sinä ja minä istuisimme loppuaterian ajan jonkinlaisessa epäsuosiossa. Mutta hän hymyilee vain, ahdista häntä siis kovasti ristikuulustelullasi. No niin neiti Snowe, miksi jatkatte työtänne?"
"Etupäässä, pelkään, sen rahan vuoksi jota siitä saan."
"Eikö siis puhtaasti ihmisystävällisistä syistä? Polly ja minä tarrauduimme tähän olettamukseen pitäen sitä helpoimpana keinona selittää oikkuanne."
"Ei — ei, sir. Pikemmin turvallisen katon tähden, jonka siten kykenen saamaan pääni päälle, ja mielen tasapainon, jonka saan siitä ajatuksesta, että kun itse teen työtä puolestani, säästyn vaivasta olla kenellekään taakaksi."
"Isä, sano mitä tahdot, mutta minä säälin Lucya."
"Ota tuo säälisi, neiti de Bassompierre, ota se molempiin käsiisi niin kuin ottaisit pienen hanhenpoikasen, joka ilman lupaa räpiköi aitauksen ulkopuolella, pane se takaisin lämpimään sydänpesään, josta se on lähtenyt, ja kuule tämä kuiskaus: Jos minun Pollyni joskus joutuisi kokemaan tämän maailman etujen epävakaisuutta, näkisin kernaasti hänen menettelevän niin kuin Lucy: tekevän työtä elatuksekseen, jottei jäisi taakaksi ystäville eikä sukulaisille."
"Niin, isä", sanoi hän miettivästi ja mukautuvasti. "Mutta Lucy-parka! Minä luulin että hän on rikas neiti ja että hänellä on rikkaita ystäviä."
"Sinä ajattelit kuin pieni tyhmyri. Minä en koskaan ole luullut niin. Kun minulla on ollut aikaa katsella Lucyn käytöstä ja ilmettä, mikä ei ole tapahtunut usein, olen huomannut hänet ihmiseksi joka oli tottunut valvomaan eikä valvottavaksi, toimimaan eikä saamaan palvelusta, ja kuvittelen että tämä kohtalo on antanut hänelle kokemuksia joista hän vielä voi kiittää Sallimusta, jos elää niin kauan että ehtii todeta niiden täyden siunauksen. Mutta puhukaamme nyt koulusta", hän jatkoi muuttaen äänensä vakavasta hilpeäksi. "Ottaisikohan madame Beck vastaan Pollyni, vai mitä luulette, neiti Lucy?"
Minä sanoin ettei tarvinnut muuta kuin kysyä madamelta, pianhan se nähtäisiin, ja hän piti englantilaisista oppilaista. "Jos te, sir", jatkoin, "vain tahdotte saattaa neiti de Bassompierren sinne vaunuissanne tänä samana iltapäivänä, luulen voivani vastata siitä että Rosine, ovenvartijatar, ei ole hidas kuulemaan soittoanne, ja olen varma että madame vetää parhaat hansikkaat käsiinsä tullessaan salonkiin ottamaan teidät vastaan."
"Siinä tapauksessa", vastasi herra Home, "en näe mitään syytä viivytellä. Rouva Hurst voi lähettää perästäpäin sen mitä sanoo nuoren neitinsä 'tavaroiksi', Polly voi asettua aapisensa ääreen jo ennen iltaa, ja te, neiti Lucy, suvaitsette toivottavasti silloin tällöin luoda silmänne häneen ja aika ajoin antaa minun tietää kuinka hän menestyy. Toivon että hyväksytte tämän järjestelyn, kreivitär de Bassompierre."
Kreivitär änkytti ja epäröi. "Minä luulin", hän sanoi, "minä luulin että kasvatukseni jo on valmis."
"Se osoittaa vain kuinka suuresti voimme erehtyä ajatuksissamme. Minulla on siitä hyvin eriävä mielipide, kuten kai useimmilla niistä jotka tänä aamuna ovat saaneet kuulla syvää elämänviisauttasi. Ah, pikku tyttöni, sinulla on paljon opittavaa, ja isän olisi pitänyt opettaa sinua paljon enemmän kuin hän on tehnyt! Kas niin, siinä ei muu auta kuin koettaa madame Beckiä, ilma näyttää asettuvan, ja minä olen lopettanut aamiaiseni —"
"Mutta isä!"
"Mitä?"
"Minä näen erään esteen."
"Minä en näe mitään."
"Se on äärettömän suuri, isä, sen yli ei mitenkään päästä, se on yhtä leveä kuin sinä isoissa turkeissasi, lumikinos vielä lisänä."
"Ja kykenevä sulamaan niinkuin lumikinos?"
"Ei, se on liian — liian kiinteätä lihaa: se olet juuri sinä itse. Miss Lucy, varoittakaa madame Beckiä kuuntelemasta mitään ehdotuksia minun ottamisestani kouluun, sillä loppujen lopuksi kävisi niin, että hänen olisi otettava isä myös. Koska isä on noin kiusoittelevalla tuulella, kerron hänestä pari juttua. Rouva Bretton ja kaikki, kuunnelkaa! Noin viisi vuotta sitten, kun olin kaksitoistavuotias, hän sai päähänsä että hän hemmotteli minua, että kasvoin sopimattomaksi maailmaan ja tiesi mitä kaikkea; eikä mikään saanut häntä rauhoittumaan, vaan minun oli lähdettävä kouluun. Minä itkin, jne., mutta de Bassompierre osoittautui kovasydämiseksi, lujaksi kuin piikivi, ja kouluun minä lähdin. Mikä oli tulos? Isä itse tuli kouluun mitä ihastuttavimmalla tavalla: joka toinen päivä hän kävi katsomassa minua. Madame Aigredoux marisi, mutta siitä ei ollut hyötyä, ja niinpä isä ja minä molemmat lopulta saimme lähtökäskyn. Lucy voi kertoa madame Beckille tämän pikku piirteen: onhan aivan oikein että hän saa tietää mitä hänellä on odotettavanaan."
Rouva Bretton kysyi Homelta, mitä hän voi siihen vastata. Koska hän ei puolustanut itseään, langetettiin tuomio häntä vastaan, ja Pauliina voitti.
Mutta tytöllä oli muitakin tuulia kuin veitikkamainen ja lapsellinen. Aamiaisen jälkeen, kun molemmat vanhemmat ihmiset vetäytyivät pois — arvatenkin puhumaan joistakin rouva Brettonin liikeasioista — ja kreivitär, tohtori Bretton ja minä jäimme lyhyeksi aikaa kolmen kesken, pakeni lapsi hänestä kokonaan. Meidän seurassamme, jotka olimme lähempänä hänen omaa ikäänsä, hän äkkiä yleni pikku neidiksi: hänen kasvonsakin näyttivät muuttuvan, se kasvoneleiden leikittely ja katseen välitön kirkkaus, joka sai hänen kasvonsa aivan pyöreiksi ja kuoppaisiksi, kun hän puhui isälleen, vaihtui miettivämpään ilmeeseen, ja piirteet kävivät selvemmiksi ja vähemmän liikkuviksi.
Epäilemättä Graham huomasi tämän vaihdoksen yhtä hyvin kuin minäkin. Hän seisoi pari minuuttia ikkunan luona katsellen ulos lumipyryyn, sitten hän lähestyi takkaa ja aloitti keskustelun, mutta ei aivan yhtä luontevasti kuin muulloin: sopivia aiheita ei näyttänyt juolahtavan hänen mieleensä, hän valitsi niitä tarkasti, epäröiden, ja juuri sen vuoksi huonolla menestyksellä: hän puhui ylimalkaisesti Villettestä, sen asukkaista, huomattavista näköaloista ja rakennuksista. Neiti de Bassompierre vastasi hänelle aito naiselliseen tapaan, älykkäästi mutta ei kuitenkaan kokonaan persoonattomasti, ja silloin tällöin sattui äänenvärähdys, katse tai liike, joka oli pikemmin vilkas ja nopea kuin hillitty ja arvokas ja joka vielä muistutti pikku Pollya, mutta kaikkia näitä erikoisuuksia kultasi ja kannatti niin hieno ja moitteeton sivistyksen kiilto, niin tyyni ja kohtelias viehkeys, että vähemmänkin herkkätunteinen mies kuin Graham ei olisi uskaltanut käydä käsiksi niihin ikään kuin heikkoihin kohtiin, jotka veivät lähempään tuttavuuteen.
Pysyessään edelleenkin hillittynä ja — ollakseen Graham — hiljaisena, tohtori Bretton teki kuitenkin huomioita. Mikään näistä pienistä luonnollisuuden ja välittömyyden puuskista ei jäänyt häneltä huomaamatta, ei ainoakaan luonteenomainen liike, epäröinti puheessa tai sammallus ääntämisessä. Puhuessaan nopeasti Polly väliin vielä sammalsi, mutta punastui joka kerta kun sellaista sattui ja lausui sanan toistamiseen selvemmin, huolellisella ja tunnollisella tavalla, joka oli vähintään yhtä huvittava kuin tuo pieni erehdys.
Joka kerta kun hän teki tämän, hymyili tohtori Bretton. Heidän puhellessaan väheni molemminpuolinen pingotus asteittain, ja jos keskustelua olisi voinut jatkua, uskon että siitä piankin olisi tullut oikein hilpeätä. Pauliinan huulille oli jo palannut tuo lystikäs kuoppainen hymy; hän sammalsi kerran ja unohti korjata virheensä. Ja tohtori John sitten, en tiedä miten hän muuttui, mutta kyllä hänkin muuttui. Hän ei tullut iloisemmaksi, ei mikään keveä ilkamointi säteillyt hänen kasvoistaan — mutta hänen olonsa näytti käyvän mieluisammaksi hänelle itselleen, ja hän ilmaisi lisääntyneen mielihyvänsä sujuvammalla puheellaan, pehmeämmällä äänensävyllään. Kymmenen vuotta sitten tuolla parilla oli aina ollut yllin kyllin sanottavaa toisilleen; kulunut kymmenvuotiskausi ei ollut supistanut kummankaan kokemuspiiriä eikä köyhdyttänyt kummankaan älyä — sitä paitsi on luonteita joiden keskinäinen vaikutus on sellainen, että mitä enemmän he puhuvat, sitä enemmän heillä on puheenaihetta. Tällaisissa seurustelu kasvattaa kiintymystä ja kiintymys yhteensulautumista. Grahamin täytyi kuitenkin lähteä: hänen ammattinsa vaatimuksia ei voinut jättää sikseen eikä lykätä. Hän poistui huoneesta, mutta palasi kerran takaisin ennen kuin saattoi lähteä talosta kokonaan. Olen varma että hän palasi — ei hakemaan laatikostaan paperia tai korttia, mikä hänellä oli näennäisenä asiana — vaan tullakseen vielä kerran vakuuttuneeksi siitä että Pauliina todella oli sen kuvan näköinen, jonka hän nyt vei mukanaan muistissaan, ja että hän ei ollut katsellut tyttöä puolueellisessa, keinotekoisessa valossa eikä erehtynyt mieluisalla tavalla. Ei! hän huomasi vaikutelmansa oikeaksi — itse asiassa hän pikemmin voitti kuin menetti paluullaan: hän vei mukanaan jäähyväiskatseen — ujon mutta hyvin pehmeän — niin kauniin ja viattoman kuin pieni metsävuohi konsanaan voisi kohottaa sanajalka-piilostaan tai karitsa niittyvuoteeltaan.
Jäätyämme kahden Pauliina ja minä olimme hetkisen vaiti, etsimme kumpikin jotakin työtä ja syvennyimme mykkään ja uutteraan ompelemiseen. Entisaikojen valkoisen ompelurasian korvasi nyt kallisarvoinen mosaiikkilipas, jonka sisällä oli kultaiset työkalut; pienet vapisevat sormet, jotka tuskin kykenivät ohjaamaan neulaa, olivat nyt vikkelät ja taitavat, vaikkakin vielä hennot, mutta jäljellä oli vielä sama toimelias kulmainrypistys, samat sievät pienet tottumukset, samat nopeat liikkeet ja käänteet — joiden tarkoituksena oli milloin ottaa harhaanmennyt silmä takaisin, milloin pyyhkäistä silkkihameelta jokin kuviteltu tomuhiukkanen — jokin tarrautuva langanpätkä.
Sinä aamuna en ollut puhetuulella: talvipäivän kolkko myrskyisyys vaikutti minuun pelottavasti, mykistävästi. Tuo tammikuun raivo, niin kelmeä ja veretön, ei ollut vielä ohi: tuuli oli mylvinyt itsensä käheäksi, mutta ei näyttänyt vielä olevan lähempänä uupumusta. Jos Ginevra Fanshawe olisi ollut seuralaisenani tuossa salongissa, ei hän olisi sallinut minun istua omissa ajatuksissani ja kuunnella häiritsemättä. Henkilö joka juuri oli lähtenyt luotamme, olisi ollut hänen aiheenaan, ja kuinka hän olisikaan osannut kehittää ja muunnella tuota ainoata aihetta — kuinka hän olisi vainonnut ja ahdistanut minua kysymyksillään ja arveluillaan — kiusannut ja rasittanut selityksillään ja salaisuuksillaan, joita en kaivannut ja joita vain koetin välttää.
Pauliina Mary loi minuun kerran tai kahdesti tutkivan katseen tummilla ilmeikkäillä silmillään, hänen huulensa avautuivat puoleksi, ikään kuin aikoen sanoa jotakin, mutta hän huomasi että halusin olla vaiti ja kunnioitti toivettani hienotunteisesti.
"Tuota ei kestä kauan", ajattelin itsekseni, sillä en ollut tottunut huomaamaan naisissa ja tytöissä itsensähillitsemisen kykyä enkä itsensäkieltämisen voimaa. Mikäli heitä tunsin, eivät he juuri mielellään jättäneet käyttämättä niin hauskaa tilaisuutta, kun saivat pakista omista tavallisesti arkipäiväisistä salaisuuksistaan, usein sangen laimeista ja viheliäisistä tunteistaan.
Pikku kreivitär näytti olevan poikkeus: hän ompeli kunnes oli väsynyt siihen, sitten hän otti kirjan.
Sattuma tahtoi että hän etsi sen tohtori Brettonin kirjakaapinosastosta, ja se osui olemaan vanha brettonilainen kirja — jokin kuvitettu luonnontieteellinen teos. Usein olin nähnyt hänen seisovan Grahamin vieressä pitäen kirjaa hänen polvellaan ja lukien hänen johdollaan, ja kun tunti oli ohi, pyysi hän aina Grahamia palkaksi kertomaan hänelle kuvista. Katselin häntä tarkoin: nythän saisin hyvän näytteen muistista josta hän oli ylpeillyt. Muistaisiko hän nyt kaiken uskollisesti?
Uskollisesti? Sitä ei voinut epäillä. Kun hän käänteli lehtiä, välähti hänen kasvoistaan ilme toisensa jälkeen, joista jokainen oli täysi tervehdys menneisyydelle. Ja sitten hän taas käänsi kansilehden esiin ja katseli nimeä jonka koulupojan käsi oli kirjoittanut. Hän katsoi sitä kauan, eikä tyytynyt pelkkään katselemiseen, vaan antoi sormenpäittensä hiljaa liukua kirjainten yli, seuraten liikettään itsetiedottomalla mutta hellällä hymyllä, joka teki kosketuksesta hyväilyn. Pauliina rakasti menneisyyttä, mutta tämän pikku kohtauksen erikoisuus oli siinä että hän ei sanonut mitään: hän osasi tuntea purkamatta tunteitaan sanatulvaan.
Hän puuhaili kirjakaapin ääressä lähes tunnin, otti alas kirjan toisensa jälkeen ja uudisti tuttavuuden jokaisen kanssa erikseen. Tämän jälkeen hän istahti matalalle tuolille, pani käden poskelleen ja ajatteli, mutta pysyi vieläkin vaiti.
Päätyoven aukeneminen alhaalla, kylmän viiman äkillinen puhallus ja isän puhelu rouva Brettonin kanssa eteisessä havahdutti hänet vihdoin. Hän hypähti pystyyn ja oli seuraavassa hetkessä alakerrassa.
"Isä, isä, ethän vain lähde ulos?"
"Pienokaiseni, minun täytyy lähteä kaupunkiin."
Ja silloin kuulin de Bassompierren selittävän kuinka hyvin hän oli varustautunut ilmaa vastaan ja kuinka hyvä ja suojaisa hänen olisi vaunuissa; sanalla sanoen, Pollyn ei tarvinnut olla levoton hänen takiaan.
"Mutta lupaatko tulla takaisin tänä iltana ennen kuin on aivan pimeä — sinä ja tohtori Bretton, molemmat vaunuissa? Nyt ei ole hyvä ratsastaa."
"Hyvä on, jos tapaan tohtorin, sanon hänelle että eräs nainen on käskenyt häntä pitämään huolta kallisarvoisesta terveydestään ja tulemaan aikaisin kotiin minun turvissani."
"Aivan niin, sinun pitää sanoa eräs nainen, niin hän luulee että se on hänen äitinsä, ja tottelee. Ja muista tulla pian, isä; minä varmasti katselen ja kuuntelen."
Ovi sulkeutui ja vaunut vierivät pehmeästi pois läpi lumen. Kreivitär palasi sisään miettivänä ja huolissaan.
Hän kuunteli ja katseli kun ilta tuli, mutta se tapahtui mahdollisimman hiljaa: hän vain käveli salongissa aivan kuulumattomin askelin. Väliin hän keskeytti sametinpehmeän käyntinsä, kallisti korvansa ja kuunteli illan ääniä, tai pikemmin tulisi sanoa ihan hiljaisuutta, sillä nyt oli tuuli vihdoinkin tyyntynyt. Vapautuneena lumivyöry-pilvistään taivas oli alaston ja kalpea: saatoimme sen hyvin nähdä käytävän paljaiden oksien läpi, ja huomasimme myös uudenkuun napaseutumaisen hohteen — sen kaari oli valkoinen kuin jäämaailma. Eikä kestänyt kauan ennen kuin näimme vaunujenkin palaavan.
Pauliinalla ei sen illan varalta ollut mitään tervetuliaistanssia. Hänessä oli eräänlaista vakavuutta kun hän otti isän haltuunsa heti tämän astuessa huoneeseen, mutta hän valtasikin tulijan kokonaan, vei istumaan valitsemalleen paikalle, ja kun tyttö siinä lempeästi vuodatti häneen hunajaisia kiitossanojaan siitä että hän oli ollut kiltti ja tullut pian kotiin, olisi luullut että isä oli pantu tuoliinsa, asetettu ja hoivattu yksin hänen pienten käsiensä voimalla, sillä tuo väkevä mies näytti nauttivan saadessaan kokonaan antautua tähän hallintaan — joka vain rakkaudessaan oli mahtava.
Graham tuli näkyviin vasta muutamia minuutteja myöhemmin. Pauliina kääntyi puoleksi kun hänen askelensa kuuluivat; he puhelivat, mutta vain sanan tai pari, heidän sormensa koskettivat toisiaan hetkisen, mutta nähtävästi vain kevyesti. Pauliina pysytteli isänsä vieressä, Graham heittäytyi tuoliin toiselle puolen huonetta.
Oli hyvä että rouva Brettonilla ja herra Homella oli niin paljon sanottavaa toisilleen — miltei tyhjentymätön keskustelun lähde vanhoissa muistoissaan, muuten olisi seurueemme luullakseni ollut sangen hiljainen sinä iltana.
Teenjuonnin jälkeen olivat Pauliinan vikkelä neula ja soma kultainen sormustin ahkerassa liikkeessä lampunvalossa, mutta hänen kielensä pysyi paikallaan ja silmät näyttivät vastahakoisilta usein kohottamaan sileitä ja pitkäripsisiä luomiaan. Graham oli varmaan myös väsynyt päivänsä työn jälkeen, hän kuunteli siivosti vanhempien ja arvokkaampien puhetta, sanoi hyvin vähän itse, ja seurasi silmillään Pauliinan sormustimen kultaista välkettä, ikään kuin se olisi ollut jokin loistava lentävä perhonen tai vilistävän keltaisen käärmeenpoikasen kultainen pää.