XXVI
ERÄS HAUTAUS
Tästä lähin ei elämältäni puuttunut vaihtelua; olin paljon ulkona saatuani siihen suostumuksen madame Beckiltä, joka täydellisesti hyväksyi tuttavieni aseman. Tuo arvoisa johtajatar ei alusta saakka ollut koskaan kohdellut minua muulla tavoin kuin kunnioittavasti, ja kun hän huomasi että usein sain kutsuja eräästä linnasta ja eräästä suuresta hotellista, muuttui kunnioitus miltei ihailuksi.
Eipä silti että se olisi ilmennyt mitenkään vastenmielisesti: madame ei ollut heikko missään maallisessa asiassa, hänen kuumimmassakin oman edun tavoittelussaan oli kohtuutta ja järkeä, hänen ahnaimmassakin voitonhalussaan oli levollisuutta ja harkintaa, ja niinpä hän ei suinkaan antautunut alttiiksi ylenkatseelleni osoittautumalla nöyräksi kumartelijaksi isoisten edessä, vaan ilmaisi tahdikkaasti mielihyvänsä siitä että ihmiset jotka olivat tekemisissä hänen laitoksensa kanssa, etsivät sellaista seuraa, joka ehdottomasti sivistää ja kehittää, mieluummin kuin sellaista joka voisi alentaa ja vaikuttaa pahaa. Hän ei koskaan ylistänyt ketään ystävistäni; kerran vain, kun hän istui aurinkoisessa puutarhassaan kahvikuppi vierellään ja Gazette kädessään, näyttäen hyvin tyytyväiseltä elämäänsä, ja minä tulin pyytämään lupaa olla poissa yhden illan, hän puhkesi puhumaan seuraavaan suopeaan tapaan:
"Oui, oui, ma bonne amie: je vous donne la permission de coeur et de gré. Votre travail dans ma maison a toujours été admirable, rempli de zèle et de discrétion: vous avez bien le droit de vous amuser. Sortez donc tant que vous voudrez. Quant à votre choix de connaissances, j'en suis contente; c'est sage, digne, louable."[78]
Hän sulki huulensa ja palasi Gazetteen.
Lukija älköön liian vakavasti suhtautuko siihen pikku seikkaan, että samoihin aikoihin katosi laatikostani tuo kolminkertainen käärö, joka sisälsi viisi kirjettäni. Tyhjä pettymys oli tietysti ensimmäinen tunteeni, kun tein tuon havainnon, mutta seuraavassa hetkessä sain mieleni rohkaistuksi.
"Kärsivällisyyttä", kuiskasin itsekseni. "Paras etten sano mitään, odotan vain rauhallisesti ja ne tulevat takaisin aikanaan."
Ja takaisin ne tulivat, ne olivat vain olleet lyhyellä käynnillä madamen huoneessa, ja kestettyään tarkastuksen ne aivan oikein palasivat säädyllisesti takaisin: huomasin ne entisellä paikallaan seuraavana päivänä.
Tahtoisin tietää mitä hän ajatteli kirjeenvaihdostani. Missä arvossa hän piti tohtori John Brettonin kykyä kirjoittaa kirjeitä? Missä valossa ilmenivät hänelle nuo usein niin ytimekkäät ajatukset, nuo yleensä niin terveet ja väliin omaperäiset mielipiteet, jotka ilman mitään vaatimuksia esitettiin helpolla ja pirteällä tyylillä? Mitä hän piti tuosta herttaisesta, puoleksi leikillisestä sävystä, josta minulle koitui niin suurta iloa? Mitä hän ajatteli noista harvoista ystävällisistä sanoista, joita oli ripoteltu sinne tänne — ei tiheästi, kuten timantteja Sindbadin laaksoon, vaan harvalleen, kuten louhimoihin joista tarinat eivät kerro? Oi, madame Beck, miltä tuo kaikki sinusta näytti?
Minä luulen että nuo viisi kirjettä pääsivät jonkinlaiseen suosioon madame Beckin silmissä. Eräänä päivänä sen jälkeen kun hän oli lainannut ne minulta (kun puhuu niin lempeästä pikku naisesta, täytyy käyttää lempeitä sanoja), yllätin hänet tarkastamasta minua kiinteän tutkivasta, hieman ihmeissään mutta ei ollenkaan pahansuovasti. Oli juuri tuo lyhyt hetki tuntien välissä, jolloin oppilaat pääsivät ulos pihalle neljännestunniksi virkistymään, hän ja minä jäimme ensi luokkaan kahden, ja kun kohtasin hänen katseensa, pakottautuivat hänen ajatuksensa osittain esiin hänen huuliltaan.
"Il y a", hän sanoi, "quelque chose de bien remarquable dans le caractère Anglais."[79]
"Missä suhteessa, Madame?"
Hän naurahti hieman ja toisti sanat "missä suhteessa" englanniksi.
"En osaa sanoa 'missä suhteessa', mutta englantilaisilla on omat käsityksensä ystävyydestä, rakkaudesta, kaikesta. Ja ainakaan he eivät tarvitse kaitsemista", hän lisäsi ja tepsutteli pois kuin pyylevä pieni poni.
"Sitten toivon", mumisin itsekseni, "että suosiollisesti jätät tulevat kirjeeni rauhaan."
Voi, jotakin syöksyi silmiini sumentaen niiden näön kokonaan, hälventäen näkyvistäni kouluhuoneen, puutarhan, kirkkaan talviauringon, kun muistin että sellaisia kirjeitä, joita hän oli lukenut, ei tulisi minulle enää koskaan. Olin nähnyt viimeisen niistä. Se kaunis virta, jonka rannalla olin viipynyt, jonka aalloista muutama virkistävä pisara oli osunut huulilleni, oli nyt kääntymässä toiseen suuntaan, oli jättänyt yksinäisen majani ja kuivan kenttäni ja suunnannut runsaat vesivaransa kauas toisaalle. Muutos oli oikea ja luonnollinen, niinkuin olla piti, ei sanaakaan voinut siitä sanoa — mutta minä rakastin Reiniäni, Niiliäni, olin melkein palvonut Gangestani, ja minua suretti kun tuo suuri vuoksi nyt oli vyöryvä minulle vieraana ja katoava kuin kangastus. Vaikka harrastin stoalaisuutta, en ollut aivan stoalainen, kyynelet virtasivat nopeina käsilleni, pulpetilleni: itkin kuuman kuuron, raskaan ja lyhyen.
Mutta pian sanoin itselleni: "Toivo, jota nyt itken, kärsi ja sai minut kärsimään paljon: se ei kuollut ennen kuin aika oli tullut, ja niin pitkällisen kuolinkamppailun jälkeen pitäisi kuoleman olla tervetullut."
Minä koetin saada sen tervetulleeksi. Mutta pitkällinen vaiva oli tehnyt kärsimyksestä tavan. Lopulta suljin vainajani silmät, peitin sen kasvot ja asetin sen jäsenet suureen lepoon.
Kirjeet täytyi kuitenkin toimittaa pois, pois näkyvistä: ihmiset jotka ovat kärsineet tappion, kokoavat ja lukitsevat kateellisina muistonsa, sillä on sietämätöntä saada joka hetki sydämeensä kipeitä muistutuksia kaipauksestaan.
Eräänä vapaa-iltapäivänä (torstaina), mennessäni aarrekammiooni aikoen miettiä sen lopullista sijoitusta, huomasin — ja tällä kertaa tuntien voimakasta mielipahaa — että siellä oli taaskin oltu sekoittamassa. Käärö tosin oli paikallaan, mutta nauha jolla se oli sidottu, oli avattu ja solmittu uudelleen, ja muistakin merkeistä huomasin että laatikossani oli käyty.
Tämä oli vähän liian paljon. Madame Beck itse oli ruumiillistunut varovaisuus, sitä paitsi hänellä oli niin voimakkaat aivot ja niin terve arvostelukyky kuin milloinkaan on ihmisen päässä asustanut. Ei ollut hauskaa että hän tunsi lippaani sisällön, mutta sen saattoi vielä sietää. Sellainen pikku jesuiitta ja inkvisiittori kuin hän olikin, osasi hän sentään nähdä asiat oikeassa valossa ja ymmärtää ne vääristelemättöminä, mutta se ajatus, että hän oli uskaltanut ilmoittaa saamansa tiedot toisille ja kenties jonkun seuralaisen kanssa pitänyt hauskaa minun pyhien paperieni kustannuksella, se loukkasi minua kauheasti. Kuitenkin oli nyt mielestäni syytä pelätä että asia oli niin, vieläpä arvasin kuka oli hänen uskottunsa. Hänen sukulaisensa Paul Emanuel oli viettänyt edellisen illan hänen seurassaan: madamella oli tapana kysyä häneltä neuvoa ja keskustella hänen kanssaan asioista joita ei uskonut kenellekään muulle. Tänä samana aamuna oli samainen herrasmies onnellistanut minua katseella, jonka hän näytti lainanneen Vashtilta, näyttelijättäreltä. Sillä hetkellä en ollut ymmärtänyt tuota kolkkoa, sinertävää salamaa hänen vihaisissa silmissään, mutta nyt luin sen tarkoituksen. Hän, niin luulin, ei kyennyt katsomaan kauniilta näkökannalta mitään mikä koski minua, eikä arvostelemaan minua suvaitsevasti ja vilpittömästi. Olin aina nähnyt hänet ankarana ja epäluuloisena, ja se ajatus, että nämä kirjeet, nämä pelkät ystävän kirjeet, olivat jo kerran joutuneet ja joutuisivat vieläkin hänen käsiinsä, suorastaan järkytti sieluani.
Mitä minun oli tehtävä sen ehkäisemiseksi? Mistä tämän kummallisen talon nurkasta voisi löytää varman piilopaikan? Missä voisi avain olla turvassa tai munalukko esteenä?
Ullakollako? Ei, minä en pitänyt ullakosta. Sitä paitsi olivat useimmat sen lippaista ja laatikoista lahoamistilassa, eikä niitä voinut lukita. Rotatkin nakertelivat läpi pilaantuneen puun, ja hiiret pesivät niiden sisällä olevaan rojuun. Rakkaat kirjeeni (rakkaat vieläkin, vaikka Ichabod oli kirjoitettu niiden kuoriin) eivät saaneet jäädä tuholaisten saaliiksi, ja kosteus varmasti pian hälventäisi kirjoituksen. Ei, ullakko ei kelpaisi — mutta mikä sitten?
Pohtiessani tätä ongelmaa istuin makuusalin ikkunasyvennyksessä. Oli kaunis pakkasilta, talviaurinko oli jo laskussaan ja kimmelsi kalpeana puutarhanpensaiden latvoissa "kielletyllä käytävällä". Siellä kohosi yksi ainoa suuri päärynäpuu — nunnan päärynäpuu — kuin jättiläismäinen metsänneidon luuranko, harmaa, alaston, kuivettunut. Mieleeni juolahti eräs ajatus — yksi noita omituisia haavemaisia ajatuksia, joita vähin sattuu yksinäisille ihmisille. Puin ylleni lakin, takin ja turkikset, ja lähdin kaupungille.
Suuntasin askeleni kaupungin vanhaan historialliseen osaan, jonka harmaantuneita ja tummavarjoisia seutuja vaistomaisesti etsin aina surumielisyyden hetkinä, vaeltelin kadulta kadulle kunnes, kuljettuani puoliaution torin tai puistikon poikki, jouduin eräänlaiseen välityskauppiaan myymälään — se oli vanha paikka, täynnä vanhoja tavaroita.
Tarvitsin metallisen laatikon, jonka voi juottaa kiinni, tai paksun lasiruukun tai pullon jonka voi sulkea ilmanpitävästi. Keskeltä sangen sekalaisia tavaroita löysin ja ostin jälkimmäisen.
Sitten tein pienen pyöreän käärön kirjeistäni, kiedoin ne öljyttyyn silkkiin ja sidoin purjelangalla. Pistettyäni käärön pulloon pyysin vanhaa juutalaiskauppiasta sulkemaan ja sinetöimään sen ja tekemään sen ilmanpitäväksi. Totellessaan määräyksiäni hän silloin tällöin vilkaisi minuun epäluuloisesti lumivalkoisten kulmiensa alta. Luulen että hän pelkäsi jotakin pahaa olevan tekeillä. Kaiken tämän aikana minulla oli kolkko tunne — se ei ollut mielihyvää, vaan surullista yksinäistä tyydytystä. Vaikutin joka minua johti, mieliala jonka vallassa toimin, olivat samanlaiset kuin se vaikutin ja se mieliala, jotka olivat saaneet minut käymään rippituolissa. Kun kävelin nopeasti, ehdin kouluun juuri pimeän tullen ja päivällisaikaan.
Kello seitsemältä nousi kuu. Puoli kahdeksan, kun oppilaat ja opettajat olivat lukuhuoneessa ja madame Beck äiteineen ja lapsineen ruokasalissa, kun ulko-oppilaat olivat kaikki menneet kotiin, Rosine lähtenyt eteisestä ja kaikki oli hiljaa — silloin puin ylleni, otin sinetöidyn ruukkuni, pujahdin ensi luokan ovesta ulos lehtimajaan ja sieltä "kielletylle käytävälle".
Metusalem, päärynäpuu, sijaitsi tämän käytävän perällä, lähellä istuintani — siinä se kohosi himmeänä ja harmaana matalampien pensaiden yli. Vaikka Metusalem olikin hyvin vanha, oli se vielä tervettä puuta, vain juuren lähellä oli reikä tai pikemmin syvä ontelo, jonka osittain peitti muratti ja tiheät köynnöskasvit; ja siihen aioin kätkeä aarteeni. Mutta en aikonut haudata ainoastaan aarretta, aioin haudata myös surun. Se suru, jota äsken olin itkenyt kietoessani sen kääriliinoihin, oli haudattava.
No niin, minä raivasin pois murattia ja löysin reiän; se oli kyllin suuri kätkemään pulloni, ja heitin sen sinne syvälle. Eräässä työkaluvajassa puutarhan perällä oli rakennusaineiden jätteitä, joita oli jäänyt siihen muurareilta kun samaista vajaa hiljattain oli korjattu. Otin sieltä kiviliuskan ja hiukan muurisavea, panin kiven onkalon suulle, muurasin sen kiinni, peitin kaiken mustalla mullalla ja asetin lopuksi muratin takaisin. Tämän tehtyäni jäin nojaamaan puuta vasten, viipyen juuri umpeenluodulla haudalla kuin mikä muu surevainen tahansa.
Illan ilma oli hyvin tyyni, mutta sitä himmensi omituinen sumu, joka muutti kuutamon valoisaksi autereksi. Tässä ilmassa tai tässä sumussa oli jokin ominaisuus — kenties sähköinen — jolla oli kummallinen vaikutus minuun. Minulla oli sama tunne kuin vuosi sitten Englannissa — eräänä iltana, kun revontulet olivat säihkyneet ja hulmunneet taivaalla, ja minä, viivähtäen yksinäisenä kentällä, olin pysähtynyt seuraamaan tuon liehuvalippuisen sotajoukon katselmusta — tiheiden keihäiden värinää — lähettien pikaista hypähtelyä pohjantähden alta ylös taivaan pimeälle korkealle laelle. En ollut onnellinen, kaukana siitä, mutta olin täynnä uudistunutta voimaa.
Jos elämä on taistelua, tunsin että minun kohtaloni oli suorittaa se yksinäni. Mietin nyt miten minun oli luovuttava talvisesta majapaikastani — jätettävä leiri mistä ravinto ja muona puuttui. Kenties oli tämän muutoksen tähden taisteltava vielä uusi järjestelmällinen taistelu, ja jos niin oli, tunsin halua ryhtyä siihen; koska olin liian köyhä menettämään mitään, saattoi Jumala määrätä minut voittamaan. Mutta mikä tie oli avoin — mikä suunnitelma sovelias?
Tätä kysymystä pohdin vielä, kun kuu, joka tähän asti oli ollut niin himmeä, näytti loistavan kirkkaammin, ja eräs kohta paistoi valkoisena edessäni, kun taas muuan varjo tuli selväksi ja jyrkäksi. Katsoin kiinteämmin saadakseni selville mikä aiheutti tuon jyrkän vastakohdan, joka aivan äkkiä ilmestyi hämärälle käytävälle. Se kävi silmissäni vieläkin valkoisemmaksi ja mustemmaksi, ja äkkiä se sai määrätyn hahmon. Kolmen kyynärän päässä minusta seisoi kookas, mustapukuinen, valkohuntuinen nainen.
Kului viisi minuuttia. Minä en paennut enkä huutanut. Hän oli hiljaa.
Minä puhuin.
"Kuka olette ja miksi tulette luokseni?"
Hän seisoi mykkänä. Hänellä ei ollut kasvoja — ei piirteitä, sillä otsan alapuolella oli kaikki valkoisen hunnun peitossa, mutta hänellä oli silmät, ja ne katselivat minua.
En ollut urhea, mutta hieman epätoivoinen, ja epätoivo riittää usein täyttämään rohkeuden paikan ja suorittamaan sen työn. Astuin askelen eteenpäin. Ojensin käteni, sillä aioin koskea häneen. Hän näytti peräytyvän. Astuin lähemmäksi, hänen äänetön peräytymisensä muuttui nopeammaksi. Ryhmä ikivihreitä pensaita, täysilehtistä laakeria ja tiheää punakatajaa sattui minun ja sen väliin, jota seurasin. Päästyäni tämän esteen toiselle puolen katsoin enkä nähnyt mitään. Odotin. Sanoin: "Jos teillä on jotakin asiaa ihmisille, tulkaa takaisin ja ilmaiskaa se." Mikään ei puhunut eikä näyttäytynyt uudelleen.
Tällä kertaa ei ollut tohtori Johnia johon turvautua, ei ketään jolle olisin uskaltanut kuiskata: "Olen taaskin nähnyt nunnan."
<tb>
Pauliina Mary kävi usein hakemassa minua Rue Crécylle. Vanhoina aikoina Brettonissa, vaikka hän ei koskaan osoittanutkaan kiintymystä minuun, oli seurastani pian tullut hänelle itsetiedoton välttämättömyys. Huomasin aina että jos vetäydyin huoneeseeni, hän sipsutteli jäljessäni, avasi oven, kurkisti sisään ja sanoi pienellä käskevällä äänellään:
"Tulkaa alas. Miksi istutte yksinänne? Teidän täytyy tulla arkihuoneeseen."
Samassa sävyssä hän vaati minua nytkin.
"Jättäkää Rue Fossette", hän sanoi, "ja tulkaa asumaan meidän luoksemme. Isä antaisi teille paljon enemmän kuin madame Beck."
Herra Home tarjosi minulle sievoisen summan — nykyisen palkkani kolminkertaisena — jos suostuisin seuralaiseksi hänen tyttärelleen. Minä epäsin. Luulen että olisin kieltäytynyt vaikka olisin ollut vieläkin köyhempi, omannut vieläkin niukemmat elämisenmahdollisuudet, vieläkin ahtaammat tulevaisuudennäköalat. Minulla ei ollut sitä kutsumusta. Osasin opettaa, osasin antaa tunteja, mutta yksityisopettajan tai seuranaisen tehtävä oli minulle luonnonvastaista. Mieluummin kuin olisin ruvennut sellaiseen toimeen suuressa talossa, olisin tyynesti ottanut sisäkön paikan, ostanut parin lujia käsineitä, lakaissut makuuhuoneita ja portaita, kiillottanut uuneja ja lukkoja rauhassa ja riippumattomana. Olisin ommellut paitoja ja nähnyt puutetta ennemmin kuin ruvennut seuranaiseksi.
Minä en halunnut olla minkään loistavan neidin varjo, en edes neiti de Bassompierren. Luonteeseeni kuului useinkin olla surumielinen ja olin tottunut alistumaan, mutta sekä alakuloisuuden että nöyryyden täytyi saada olla vapaaehtoista — sellaista joka sai minut kiltisti istumaan pöytäni ääressä keskellä oppilaitani madame Beckin ensi luokalla, johon nyt olin hyvin tottunut, tai yksinäni oman vuoteeni ääressä hänen makuusalissaan, tai hänen puutarhansa käytävällä ja istuimella, joita sanottiin omikseni. Ominaisuuteni eivät olleet muodosteltavia eivätkä mukautuvia, niistä ei voinut tehdä minkään jalokiven aluslehteä, ei minkään kauneuden sivuseikkaa eikä minkään suuruuden lisäkappaletta koko kristikunnassa. Madame Beck ja minä, niin erilaiset kuin olimmekin, ymmärsimme toisiamme hyvin. Minä en ollut hänen seuranaisensa enkä hänen lastensa kotiopettaja, hän jätti minut vapaaksi, hän ei sitonut minua mihinkään — ei itseensä — ei edes etuihinsa. Kerrankin, kun hänen erään läheisen sukulaisen sairauden vuoksi oli täytynyt olla parisen viikkoa poissa kotoa, ja hän palatessaan oli levoton ja huolissaan laitoksensa tähden, peläten että jotakin oli mennyt hullusti hänen poissa ollessaan — ja kun hän huomasi että kaikki oli sujunut jokseenkin niinkuin ennen eikä mitään silmäänpistävää laiminlyöntiä ollut tapahtunut, hän antoi joka opettajalle lahjan tunnustukseksi heidän uskollisuudestaan. Minun vuoteeni viereen hän tuli kahdentoista aikaan yöllä ja kertoi ettei hänellä ollut mitään lahjaa minulle. "Minun täytyy tehdä uskollisuus edulliseksi St. Pierrelle", hän sanoi, "mutta jos koettaisin tehdä sen edulliseksi teille, tulisi välillemme väärinymmärrystä — kenties eroaisimme. Yhden seikan voin kuitenkin tehdä mieliksenne — antaa teidän olla omassa vapaudessanne, ja sen teenkin."
Hän piti sanansa. Kaikki pienet rajoitukset, joita hän konsanaan oli minulle pannut, poistettiin tästä lähtien kuin hiljaisella kädellä. Näin sain ilon vapaaehtoisesti noudattaa hänen määräyksiään, huvin uhrata kaksin verroin aikaa ja kaksin verroin vaivaa oppilaisiin jotka hän uskoi haltuuni.
Mitä tulee Mary de Bassompierreen, kävin mielelläni häntä katsomassa, vaikka en tahtonutkaan asua hänen luonaan. Käyntini osoittivat piankin minulle, ettei ollut todennäköistä että tilapäinen ja vapaaehtoinenkaan seurani olisi hänelle kauan välttämätöntä. Herra de Bassompierre puolestaan ei päästänyt tätä arvelua lähettyvilleen, ei pystynyt näkemään tätä mahdollisuutta, ymmärsi yhtä vähän kuin lapsi merkkejä ja todennäköisyyksiä, katkonaisia alkuoireita sellaiseen, jota hän kenties ei hyväksyisi kun se tulisi päätökseen.
Antaisiko hän sydämellisen hyväksymisensä vai eikö, sitä usein pohdin. Vaikea sanoa. Hän oli hyvin syventynyt tieteellisiin harrastuksiinsa, oli virkku, kärkäs ja jonkin verran taistelunhaluinen kaikessa mikä koski hänen lempipuuhiaan, mutta epäluuloton ja luottavainen elämän jokapäiväisissä asioissa. Mikäli voin huomata hän näytti pitävän "tyttölastaan" pelkkänä lapsena, eikä arvatenkaan vielä suostunut toteamaan että toiset jo saattoivat nähdä lapsen eri valossa. Hän puheli usein mitä tehtäisiin sitten kun "Polly" olisi aikuinen nainen, ja "Polly", joka seisoi hänen tuolinsa vieressä, hymyili väliin ja otti hänen kunnianarvoisen päänsä pienten käsiensä lomaan ja suuteli hänen teräksenharmaita kiharoitaan, väliin hän taas nyrpisti huuliaan ja pörrötti hänen tukkaansa, mutta ei koskaan sanonut: "Isä, minä olen aikuinen."
Polly käyttäytyi eri tavalla eri ihmisiä kohtaan. Isänsä seurassa hän todellakin oli vielä lapsi tai lapsimainen, hellä, iloinen ja leikillinen. Minun seurassani hän oli vakava ja niin naisellinen kuin miksi ajatus ja tunne voivat hänet tehdä. Rouva Brettonin seurassa hän oli oppivainen ja luottava, mutta ei välitön. Grahamin seurassa hän oli ujo, hyvin ujo tätä nykyä, koetti ajoittain olla kylmä ja väliin pyrki karttamaan häntä. Grahamin askelet saivat hänet sävähtämään, hänen tulonsa sai hänet hiljaiseksi; kun Graham puhui, olivat hänen vastauksensa harvasanaiset, ja kun hän poistui, oli Polly tyytymätön itseensä ja hämillään. Isäkin pani merkille tämän hänen käytöksensä.
"Pikku Pollyni", hän sanoi kerran, "sinä vietät liian eristettyä elämää. Jos sinusta kasvaa nainen jolla on noin arka käytös, sovit tuskin ollenkaan seuraelämään. Sinähän todellakin pidät tohtori Brettonia aivan vieraana — kuinka se on mahdollista? Etkö muista kuinka pikkutyttönä olit melkein puolueellinen hänelle?"
"Melkein, isä", säesti tyttö hieman kuivalla mutta kiltillä ja koruttomalla tavallaan.
"Ja etkö pidä hänestä nyt? Mitä hän on tehnyt?"
"Ei mitään. Ky-yllä, pidän hänestä hiukan, mutta olemme käyneet vieraiksi toisillemme."
"Karista se sitten pois, Polly, karista pois ruoste ja vieraantuminen. Puhu vapaasti kun hän on täällä, äläkä pelkää häntä."
"Hän ei puhu paljon. Pelkääkö hän minua, luuletko isä?"
"Oh, tietysti, kukapa mies ei pelkäisi noin hiljaista pikku neitiä?"
"Sano hänelle sitten joskus, että hän ei välittäisi vaikka olenkin hiljainen. Sano että se on minun tapani ja etten tarkoita sillä mitään epäystävällistä."
"Sinun tapasi, pikku lörppöliisa? Kaikkea vielä, sinun oikkusi se vain on!"
"No hyvä, minä teen parannuksen, isä."
Ja hän koettikin hyvin kauniisti ja kiltisti pitää sanansa seuraavana päivänä. Näin hänen tekevän ponnistuksia keskustellakseen tohtori Johnin kanssa ystävällisesti yleisistä asioista. Tämä huomaavaisuus nostatti mielihyvän hehkun hänen vieraansa kasvoihin, hän kohteli tyttöä varovaisesti ja vastasi pehmeimmällä äänellään, ikään kuin ilmassa olisi leijaillut jotakin utuista onnea, jota hän pelkäsi häiritsevänsä jos hengittäisi liian syvään. Kieltämättä olikin Pollyn ujossa mutta vilpittömässä lähentymisyrityksessä mitä verrattomin, keijukaismainen viehätys. Kun tohtori oli lähtenyt, hän lähestyi isänsä tuolia.
"Pidinkö sanani, isä? Käyttäydyinkö paremmin?"
"Minun Pollyni käyttäytyi kuin kuningatar. Minä tulen aivan ylpeäksi hänestä jos tätä parannusta jatkuu. Ennen pitkää saamme nähdä hänen ottavan vastaan vieraitani täysin levollisella ja ylhäisellä tavalla. Miss Lucy ja minä saamme katsoa eteemme ja kiillottaa parhaat ilmeemme ja viehätyskeinomme, jottemme jäisi varjoon. Kuitenkin, Polly, on puheessasi vielä hiukan epävarmuutta, hiukan taipumusta änkyttämiseen silloin tällöin, vieläpä joskus sopotat niinkuin sopotit kuusivuotiaana."
"Ei, isä", keskeytti Polly harmistuneena, "se ei voi olla totta."
"Minä vetoan neiti Lucyyn. Eikö hän, vastatessaan tohtori Brettonin kysymykseen, onko hän nähnyt prinssin palatsia Bois l'Etangissa, sanonut 'ky-ky-kyllä', hän on ollut siellä 'usheita kertoja'."
"Isä, sinä olet ivallinen, sinä olet ilkeä. Minä osaan ääntää aakkosten kaikki kirjaimet yhtä selvästi kuin sinä. Mutta sanohan nyt: sinä tahdot minun aivan erikoisesti olevan kohtelias tohtori Brettonille — pidätkö hänestä itse?"
"Tietysti, pidän hänestä vanhan tuttavuuden vuoksi, lisäksi hän on erittäin hyvä poika äidilleen, sitä paitsi hyväsydäminen mies ja taitava ammatissaan. Niin, pojanteikari on hyvä kylläkin."
"Teikari![80] Ah sinua skottia! Isä, puhutko Edinburghin vai Aberdeenin murretta?"
"Molempia, pikkuinen, molempia, ja epäilemättä vielä glaswegiläistä kaupan päälle. Se se saakin minut puhumaan ranskaa niin hyvin: hyvän skotlantilaisen kieli kääntyy aina mainiosti puhumaan ranskalaista."
"Ranskalaista![81] Skotinkieltä taaskin, parantumaton isä! Sinäkin tarvitsisit koulutusta."
"Hyvä on, Polly, sinun täytyy pyytää neiti Snowea ottamaan haltuunsa sekä itsesi että minut — tekemään sinusta vakaantuneen ja naisellisen, minusta hienostuneen ja klassillisen."
Se valo, jossa de Bassompierre ilmeisesti näki minut, aiheutti minulle paljon mielenylennystä. Kuinka vastakkaisia luonteenominaisuuksia meillä luullaankaan olevan, aina sen mukaan millä silmin meitä kulloinkin katsotaan! Madame Beck piti minua oppineena sinisukkana, neiti Fanshawe pisteliäänä, ivallisena ja kyynillisenä, herra Home mallikelpoisena opettajattarena, joka oli kuin itse levollisuus ja ymmärtäväisyys, kenties hieman sovinnainen, liian täsmällinen, varovainen ja tunnontarkka, mutta kuitenkin kotiopettajatar-virheettömyyden perikuva, kun taas eräs toinen henkilö, professori Paul Emanuel nimittäin, ei milloinkaan laiminlyönyt tilaisuutta lausuakseen mielipiteenään että luonteeni oli kiivas ja äkkipikainen — seikkailunhaluinen, kesytön ja uskalias. Hymyilin heille kaikille. Jos joku tunsi minut, oli se pieni Pauliina Mary.
Kun en tahtonut ruveta Pauliinan varsinaiseksi ja palkatuksi seuranaiseksi, ja kun kuitenkin aloin pitää hänen seuraansa mieluisana ja sopusointuisena, sai hän minut suostumaan siihen, että yhdessä opiskelisimme jotakin, se kun olisi säännöllinen ja vakinainen keino olla yhdessä. Oppiaineeksi hän ehdotti saksankielen, jota hänen niinkuin minunkin oli vaikea oppia hallitsemaan. Päätimme ottaa tuntimme saman opettajan johdolla Rue Crécyn varrella, ja siten jouduimme olemaan yhdessä muutamia tunteja joka viikko. Herra de Bassompierre näytti olevan vallan mielissään: hän hyväksyi täydellisesti sen järjestelyn, että madame Minerva Vakavuus yhdistäisi osan vapaahetkistään hänen kauniin ja rakkaan lapsensa joutoaikaan.
Mutta kun tuo toinen itseoikeutettu tuomarini, Rue Fossetten professori, salakähmäisillä vakoilukeinoilla sai selville että minä en enää ollut yhtä liikkumaton kuin ennen, vaan lähdin säännöllisesti ulos eräiden päivien eräinä hetkinä, otti hän tehtäväkseen panna minut silmälläpidon alaiseksi. Ihmiset sanoivat että Emanuel oli kasvatettu jesuiittain parissa. Olisin helpommin uskonut tähän tietoon, jos hän olisi osannut paremmin naamioida temppunsa. Mutta nyt epäilin sitä. Ei ole maailmassa toista niin peittelemätöntä juonittelijaa, niin suoraa ja avomielistä vehkeilijää. Hänen tapanaan oli tehdä selkoa juonistaan: ensin keksiä monimutkaisia suunnitelmia ja sitten antautua selittelevään kerskailuun niiden taidokkuudesta. En tiedä huvittiko vai ärsyttikö minua enemmän, kun hän eräänäkin aamuna tuli luokseni ja kuiskasi juhlallisesti, että hän "piti minua silmällä", hän ainakin tahtoi täyttää ystävän velvollisuuden eikä jättää minua kokonaan omien oikkujeni varaan. Käytökseni näytti tähän aikaan hyvin epävakaiselta, hän ei tietänyt mitä sille oli tehtävä, hänen mielestään serkku Beck oli erittäin moitittava suvaitessaan moista häilähtelevää huikentelevaisuutta taloonsa kiinnitetyssä opettajattaressa. Mitä tekemistä kreivien ja kreivittärien, hotellien ja linnojen kanssa oli henkilöllä joka oli antautunut vakavaan kutsumukseen, kasvatustyöhön? Hänen silmissään minä olin jo kokonaan "en l'air". Kautta kunniansa hän uskoi, että olin ulkona kuutena päivänä viikon seitsemästä.
Minä sanoin: "Monsieur liioittelee. Tosin olen viime aikoina saanut nauttia pienen vaihtelun hauskuuksista, mutta vasta sitten kun se kävi välttämättömäksi, enkä ole tätä etuani käyttänyt mitenkään liikaa."
Välttämättömäksi? Miten se oli välttämätöntä? Voin kai aivan hyvin, hän arveli? Vaihtelu välttämätöntä? Hän neuvoi minua katsomaan katolisia nunnia ja tutkimaan heidän elämäänsä. He eivät pyydä vaihtelua.
En osaa sanoa mikä ilme viivähti kasvoillani hänen puhuessaan näin, mutta joka tapauksessa se ärsytti häntä, hän syytti minua huolettomaksi maailmanmieliseksi epikurolaiseksi, himoitsin muka suuruutta ja kuumeisesti janosin elämän turhaa koreutta. Minulla ei näyttänyt olevan mitään "antaumusta", ei mitään "hartautta" luonteessani, ei lempeyttä, uskoa, uhrimieltä eikä kieltäymystä. Tuntien kuinka hyödytöntä oli vastata noihin syytöksiin, jatkoin mykkänä englanninkirjoituspinkan korjaamista.
Hän ei voinut nähdä minussa mitään kristillistä: kuten moni muu protestantti mässäsin pakanuuden ylpeydessä ja itsekkyydessä.
Käännyin hänestä hieman pois ja painuin yhä kiinteämmin hiljaisuuden siiven suojaan.
Epämääräinen ääni kuului hänen hampaittensa välistä, se ei tietenkään voinut olla kirous, siihen hän oli liian jumalinen, mutta ihan varmaan kuulin sanan sacré. Surullista kertoa toistui sama sana uudelleen, ja siihen tuli lisäksi ei-kaksimielinen tuhat sitä ja sitä, kun noin kaksi tuntia myöhemmin kuljin hänen ohitseen käytävässä valmiina lähtemään saksantunnilleni Rue Crécyn varrelle. Ei ole toista niin hyvää pikku miestä kuin herra Paul muutamissa suhteissa, mutta ei myöskään ilkeämpää pikku tyrannia toisissa.
<tb>
Saksan-opettajamme, Fräulein Anna Braun, oli noin neljäkymmentäviisi-vuotias, kunnianarvoinen suorasukainen nainen. Hänen olisi kenties pitänyt elää kuningatar Elisabetin aikoina, koska hän tavallisesti nautti sekä ensimmäiseksi että toiseksi aamiaiseksi olutta ja häränpaistia. Myös näytti hänen koruttoman avomielinen saksalainen luonteensa kärsivän kauheasti siitä mitä hän sanoi englantilaiseksi umpimielisyydeksemme, vaikka luulimmekin olevamme hyvin sydämellisiä häntä kohtaan: mutta me emme taputtaneet häntä olalle, ja jos suostuimme suutelemaan hänen poskeaan, tapahtui se hiljaisesti, ilman mitään pamahtavaa maiskahdusta. Tällaiset laiminlyönnit painostivat ja masensivat häntä huomattavasti; kuitenkin suurin piirtein katsoen tulimme toimeen aika hyvin. Hän kun oli tottunut opettamaan ulkomaalaisia tyttöjä, jotka tuskin viitsivät ajatella ja oppia mitään omin päin, joilla ei ole mitään käsitystä ottelusta vaikeutta vastaan ja sen voittamisesta tarmokkaalla ajattelemisella tai ahkeruudella — näytti edistyksemme, joka itse asiassa oli sangen vaivatonta, suorastaan huumaavan häntä. Hänen silmissään olimme pari jäistä ihmeolentoa, kylmää, ylpeätä ja yliluonnollista.
Nuori kreivitär oli hieman ylpeä, hieman ylenkatseellinen, ja kenties hänen synnynnäinen hienoutensa ja kauneutensa antoikin hänelle oikeuden noihin tunteisiin. Mutta luullakseni oli täydellinen erehdys syyttää minua niistä. Minä en koskaan laiminlyönyt aamutervehdystä, josta Pauliina pujahti vapaaksi kun vain suinkin voi, eikä minun puolustusaseitteni joukossa ollut hiljaisen ylenkatseen pientä tikaria, joka taas Pauliinalla oli aina varalla kirkkaana, hienona ja loistavana, ja jokainen karkea saksalainen kokkapuhe kutsui paikalla esiin sen teräksisen välkkeen.
Kunniallinen Anna Braun tunsikin jossain määrin tämän eroavaisuuden, ja sillä välin kun hän puolittain pelkäsi puolittain jumaloi Pauliinaa kuin somaa metsänneitoa — kuin Undinea — turvautui hän minuun kuin kuolevaiseen olentoon, jonka kanssa on helpompi tulla toimeen.
Eräs kirja, jota mielellämme luimme ja käänsimme, oli Schillerin Balladit. Pauliina oppi pian lukemaan niitä kauniisti, Fräulein kuunteli häntä hymyillen leveätä mielihyvän hymyä ja sanoi että lukijan ääni helkkyi kuin musiikki. Hän käänsi niitä myös helposti ja vuolaasti, sukulaissielun runollisen innon vallassa, hänen poskensa hehkuivat, huulet hymyilivät väristen, kauniit silmät vuoroin syttyivät ja sulivat hänen edetessään. Hän oppi kauneimmat ulkoa ja lausui niitä usein kun olimme kahden kesken. Eräs, josta hän piti paljon, oli "Des Mädchens Klage". Hän toisti mielellään sen sanoja, huomasi niissä valittavaa sointuisuutta, mutta sen sisällystä hän arvosteli. Hän mumisi, kun eräänä iltana yhdessä istuimme tulen ääressä:
/p
"Du Heilige, rufe dein Kind zurück,
Ich habe genossen das irdische Glück,
Ich habe gelebt und geliebet."
p/
"Elänyt ja rakastanut", hän sanoi, "onko maallisen onnen huippu, elämän loppu — rakastaa? Minä en sitä luule. Se voi olla äärimmäinen, kuolettava onnettomuus, se voi olla pelkkää ajanhukkaa ja hyödytöntä tunteen kidutusta. Jos Schiller olisi sanonut olla rakastettu, olisi hän kenties päässyt lähemmäksi totuutta. Eikö se olekin toista, Lucy, olla rakastettu?"
"Otaksun että niin on, mutta miksi ajatella moista aihetta? Mitä rakkaus on teille? Mitä te siitä tiedätte?"
Hän sävähti punaiseksi, puoleksi harmistuneena, puoleksi häpeissään.
"Kas niin, Lucy", hän sanoi, "tuota en tahdo kuulla teiltä. Saattaa olla hyvä että isä pitää minua vauvana, minusta on melkein parempi että hän näkee minut siinä valossa, mutta te tiedätte ja teidän pitää oppia myöntämään, että kohta käännyn yhdeksännelletoista ikävuodelleni."
"Entä sitten, vaikka kääntyisitte yhdeksännellekolmatta; emme voi ennakolta kokea tunteita väittelemällä ja keskustelemalla niistä, ja siksi emme puhu rakkaudesta."
"Tosiaankin!" hän sanoi kiireisesti ja kuumentuen, "saatte luulla hillitsevänne ja pidättävänne minua niin paljon kuin teitä haluttaa, mutta minä olen puhunut siitä ja kuullut siitä myös ja oikein paljon ja aivan viime aikoina, epämiellyttävästi ja vahingollisesti ja tavalla jota te ette hyväksyisi."
Ja tuo harmistunut ja voitonriemuinen, kaunis ja ilkeä olento nauroi. Minä en voinut käsittää mitä hän tarkoitti, enkä tahtonut kysyä häneltä: olin hämilläni. Nähdessäni kuitenkin hänen ilmeensä äärimmäisen viattomuuden — johon yhtyi ohimenevää pahankurisuutta ja ilkastelua — kysyin vihdoin:
"Kuka puhuu teille epämiellyttävästi ja vahingollisesti sellaisista asioista? Kuka teille läheinen henkilö uskaltaisi tehdä niin?"
"Lucy", vastasi hän pehmeämmin, "on eräs henkilö, joka väliin tekee minut onnettomaksi, ja soisin hänen pysyvän poissa — en tarvitse häntä."
"Mutta kuka se voi olla, Pauliina? Te saatte minut aivan hämmästymään."
"Se on — se on serkkuni Ginevra. Joka kerta kun hänellä on lupa käydä rouva Cholmondeleyn luona, hän käy myös täällä, ja aina kun hän tapaa minut yksin, hän alkaa puhua ihailijoistaan. Rakkautta, kyllä kai! Kuulisitte vain mitä kaikkea hän sanoo rakkaudesta."
"Oh, minä olen kuullut", sanoin aivan kylmästi, "ja itse asiassa on ehkä hyvä että tekin olette kuullut, sitä ei kannata surra, se on niin kuin olla pitää. Mutta eihän Ginevra toki voi vaikuttaa teihin. Te voitte katsoa yli sekä hänen päänsä että hänen sydämensä."
"Hän vaikuttaa minuun hyvin paljon. Hänellä on taito häiritä onneani ja saada mielipiteeni sekaisin. Hän loukkaa minua tunteillaan ihmisiä kohtaan, jotka ovat minulle rakkaimmat."
"Mitä hän sanoo, Pauliina? Antakaa minulle jokin käsitys asiasta.
Ehkä voi vielä tehdä tyhjäksi tapahtuneen vahingon."
"Hän halventaa ihmisiä joita olen kauimmin ja eniten pitänyt arvossa.
Hän ei säästä rouva Brettonia — hän ei säästä… Grahamia."
"Ei, sen tiedän, mutta kuinka hän sekoittaa nämä tunteeseensa ja… rakkauteensa? Hän sekoittaa ne, vai kuinka?"
"Lucy, hän on julkea, ja luulen että hän on vilpillinen. Te tunnette tohtori Brettonin. Me molemmat tunnemme hänet. Hän saattaa olla huoleton ja ylpeä, mutta onko hän koskaan ollut halpamainen orja? Päivä päivältä Ginevra näyttää hänet minulle muka polvillaan hänen jalkojensa juuressa, seuraten häntä kuin varjo. Ginevra karkottaa hänet häpeällisesti, ja hän muka pyytää ja rukoilee Ginevraa aivan mielettömänä. Lucy, onko se totta? Onko siinä mitään totta?"
"Sen verran saattaa olla totta, että hän kerran piti Ginevraa kauniina. Väittääkö Ginevra häntä vieläkin kosijakseen?"
"Ginevra sanoo että hän milloin tahansa voisi mennä naimisiin hänen kanssaan: hän odottaa vain Ginevran suostumusta."
"Nämäkö jutut ovat syynä teidän pidättyvään käyttäytymiseenne
Grahamia kohtaan, minkä isännekin huomasi?"
"Ne ovat tosiaan saaneet minut epäilemään hänen luonnettaan. Kun Ginevra puhuu, eivät ne tunnu ehdottomasti tosilta, uskon että hän liioittelee — kenties keksii — mutta tahdon tietää minkä verran."
"Entä jos panisimme neiti Fanshawen koetukselle? Antakaa hänelle tilaisuus käyttää voimaansa, josta hän ylpeilee."
"Voisin tehdä sen huomenna. Isä on pyytänyt muutamia herroja päivälliselle, kaikki tiedemiehiä. Graham, joka myös on tiedemies, kuten isä alkaa huomata — sanovat häntä taitavaksi useassakin tieteenhaarassa — on mukana. Minähän olisin aivan onneton, jos minun pitäisi ilman mitään tukea istua pöydässä tällaisen seurueen keskellä. Enhän osaisi puhua herrojen A:n ja Z:n, Pariisin akateemikkojen kanssa, ja koko uusi seurustelumaineeni joutuisi vaaranalaiseksi. Teidän ja rouva Brettonin täytyy tulla minun tähteni, ja Ginevra tulee mukaan kun sanon vain sanan."
"Hyvä, minä toimitan kutsun perille, ja hän saa tilaisuuden näyttää voiko hänen luonteeseensa luottaa."