XXVII
HOTELLI CRÉCY
Seuraavasta päivästä tulikin vilkkaampi ja touhukkaampi kuin me — tai ainakin minä — olisimme odottaneet. Se osoittautui olevan erään Labassecourin nuoren prinssin syntymäpäivä — luullakseni vanhimman, Dindonneaun herttuan, ja hänen kunniakseen annettiin yleinen lupapäivä kouluille, eritoten tärkeimmälle, "Athénéelle" eli lukiolle. Tämän laitoksen oppilaat olivat myös sepittäneet alamaisen adressin, joka heidän piti esittää, ja sitä tarkoitusta varten heidän oli kokoonnuttava yleiseen rakennukseen, jossa vuositutkinnot pidettiin ja palkinnot jaettiin. Adressin esittämisen jälkeen oli seuraava erään opettajan puhe.
Koska useimmat de Bassompierren tiedemies ystävistä olivat enemmän tai vähemmän tekemisissä Athénée'n kanssa, odotettiin heitä mainittuun tilaisuuteen yhdessä Villetten kunnianarvoisen pormestarin de Chevalier Staasin sekä oppilaiden vanhempien ja omaisten kanssa. Herra de Bassompierre sai ystäviltään kutsun tulla mukaan, hänen kaunis tyttärensä liittyisi tietysti seurueeseen, ja Polly kirjoitti pienen kirjelapun Ginevralle ja minulle pyytäen meitä tulemaan aikaisin, jotta ehtisimme mukaan.
Kun neiti Fanshawe ja minä pukeuduimme Rue Fossetten makuusalissa, hän (neiti F.) purskahti äkkiä nauruun.
"Mitä nyt?" kysyin, sillä hän keskeytti pukeutumistoimituksensa ja tuijotti minuun.
"Minusta tuntuu niin hullunkuriselta", hän vastasi tavallisella, puoleksi rehellisellä puoleksi hävyttömällä välinpitämättömyydellään, "että te ja minä nyt niin paljon olemme samalla tasolla, seurustelemme samoissa piireissä yhteisten tuttavien luona."
"Totta kyllä", sanoin, "minä en suurestikaan kunnioittanut niitä tuttavia, joiden kanssa pääasiallisesti seurustelitte jokin aika sitten: rouva Cholmondeley ja kumppanit eivät olisi miellyttäneet minua ensinkään."
"Kuka olette, neiti Snowe?" kysyi hän niin peittelemättömän ja väärentämättömän uteliaana, että minä vuorostani purskahdin nauramaan. — "Te sanoitte olevanne pientenlasten kasvattaja, ja kun ensiksi tulitte tänne, te todellakin hoiditte talon lapsia: olen nähnyt teidän kantavan pikku Georgettea kuin mikäkin lapsentyttö — harva kotiopettajatar olisi siinä määrin alentunut — ja nyt madame Beck kohtelee teitä kunnioittavammin kuin pariisitarta, St. Pierreä, ja tuo ylpeä kissanpoikanen, serkkuni, tekee teistä sydämenystävänsä!"
"Ihmeellistä!" myönsin, samalla kun hänen kuvitelmansa suuresti huvittivat minua. "Kuka todellakin lienen? Kenties joku valepukuinen henkilö. Vahinko vain etten sellaiselta näytä."
"Minua ihmetyttää ettei tämä kaikki tunnu teistä mairittelevammalta", jatkoi hän. "Otatte kaiken niin kumman levollisesti. Jos todellakin olette se ei-mikään, joksi teitä ensin luulin, mahdatte olla sangen kylmäverinen."
"Se ei-mikään, joksi minua ensin luulitte", toistin, ja kasvoni hieman kuumenivat, mutta en tahtonut suuttua, sillä mitä merkitsi koulutytön kypsymätön tapa käyttää sanoja "ei mikään" ja "joku". Tyydyin sen vuoksi huomauttamaan että olin vain saanut osakseni kohteliaisuutta, ja kysyin näkikö hän kohteliaisuudessa jotakin sellaista, joka voisi saada vastaanottajansa kovin hämmentymään.
"Ei vaan voi olla ihmettelemättä muutamia asioita", intti hän.
"Ihmetelkää omien kättenne saavutuksia. Oletteko vihdoinkin valmis?"
"Olen, sallikaa minun tarttua käsivarteenne."
"Sitä en tahtoisi, kuljetaan vierekkäin."
Kun hän tarttui käsivarteeni, nojautui hän aina minuun koko painollaan, ja koska en ollut herrasmies enkä hänen ihailijansa, en pitänyt siitä.
"Kas siinä taas", hän huudahti. "Kun tarjouduin tarttumaan käsivarteenne, luulin sillä ilmaisevani että hyväksyn pukunne ja yleisvaikutuksenne: tarkoitin sen kohteliaisuudeksi."
"Niinkö? Tarkoititte, lyhyesti sanoen, ilmaista että ette häpeä vaikka teidät nähtäisiin kadulla minun seurassani, vai kuinka? Sitäkö että jos rouva Cholmondeley lellittelee sylikoiraansa jossakin ikkunassa ja eversti de Hamal kaivaa hampaitaan jollakin parvekkeella ja jos he sattuisivat näkemään vilauksen teistä, ette vallan pahasti punastuisi seuralaisenne tähden?"
"Niin", sanoi hän sillä suorasukaisuudella joka oli hänen paras puolensa — joka antoi eräänlaista rehellisyyden sävyä hänen valheilleenkin, kun hän lasketteli sellaisia — joka sanalla sanoen oli suola, ainoa säilyttävä aines luonteessa joka muuten ei ollut luotu pysymään koossa.
Minä jätin ilmeeni tehtäväksi vastata tähän "niin"-sanaan, tai pikemmin kiirehti alahuuleni vaistomaisesti kieleni edelle, ja tietenkään ei hänelle suomassani katseessa ilmennyt kunnioitusta eikä vakavuutta.
"Te vihainen ja ylenkatseellinen olento", hän jatkoi, kun kuljimme suuren torin poikki ja tulimme hiljaiseen hauskaan puistoon, joka oli lyhin tie Rue Crécylle. "Ei kukaan koko maailmassa ole koskaan minua kohtaan ollut sellainen turkkilainen kuin te."
"Oma syynne: jättäkää minut rauhaan, olkaa järkevä ja pysykää vaiti — kyllä minä teidät rauhaan jätän."
"Ikään kuin teidät voisi jättää rauhaan, kun olette niin omituinen ja salaperäinen!"
"Koska omituisuus ja salaperäisyys ovat kokonaan omien aivojenne tuotteita — pelkkää kuvittelua — ei enempää eikä vähempää, niin olkaa hyvä ja pitäkää ne poissa näkyvistäni."
"Mutta oletteko te sitten jokin?" intti hän ja työnsi kätensä vastustelustani huolimatta käsivarteni alle, jolloin tuo käsivarsi painautui epäystävällisen kiinteästi kylkeäni vasten karkottaakseen tungettelijan.
"Olen", sanoin, "olen nouseva henkilö: ennen erään vanhan naisen seuralainen, sitten pientenlasten kasvattaja, nyt opettajatar."
"Kertokaa — kertokaa minulle kuka olette! Minä en sano kenellekään", pyysi hän pitäen hullunkurisen itsepintaisesti kiinni tuosta incognito-ajatuksesta, jonka oli saanut päähänsä, rutisti käsivartta, jonka hän nyt oli saanut kokonaan haltuunsa, ja maanitteli ja vannotti kunnes minun oli pakko pysähtyä keskelle puistoa nauramaan. Koko matkamme ajan hän kehitteli tätä aihetta mitä eriskummallisimmalla tavalla, osoittaen itsepintaisella herkkäuskoisuudellaan tai epäuskollaan kykenemättömyytensä käsittämään kuinka kukaan ihminen, jota ei pidä pystyssä syntyperä tai rikkaus, jota ei tue jokin tietoisuus nimestä tai sukulaisuussuhteista, saattaa säilyttää järkiperäisesti nuhteettoman asenteen. Mitä minuun tulee, riitti mielenrauhalleni täydellisesti, että minut tunnettiin niissä asioissa joissa tahdoin tulla tunnetuksi, muu painoi mieltäni hyvin keveästi! Sukuperä, yhteiskunnallinen asema ja kätketty älyllinen omaisuus pitivät hallussaan suunnilleen yhtä suurta alaa harrastuksistani ja ajatuksistani. Ne olivat kolmannen luokan asukkaitani, joille saatoin myöntää paikan vain pienessä seurusteluhuoneessa ja takimmaisessa makuuhuoneessa, ja jos ruokasali ja salonki sattuivatkin olemaan tyhjinä, en sitä niille tunnustanut, koska vähempikin mukavuus mielestäni sopi niiden olosuhteisiin. Maailma, sen opin pian huomaamaan, arveli toisin, enkä epäile etteikö maailman katsantokanta ole sangen oikea, mutta uskon sentään etten minäkään omassani ole aivan väärässä.
On ihmisiä joita halvempi asema alentaa siveellisesti, joille ylhäisten tuttavien menetys merkitsee itsekunnioituksen menetystä. Eivätkö he ole oikeassa pannessaan etusijalle säädyn ja seurapiirin, joka varjelee heitä alennuksesta? Jos jostakin ihmisestä tuntuu että hän tulisi omien silmiensä halveksimaksi, jos yleisesti tiedettäisiin että hänen esi-isänsä olivat alhaisoa eivätkä aatelistoa, köyhiä eivätkä rikkaita, niin olisiko oikein moittia häntä ankarasti siitä että hän tahtoo pitää nuo tuhoisat seikat salassa, hätkähtää, vapisee ja hämmentyy jos ne uhkaavat tulla ilmi? Mitä kauemmin elämme, sitä enemmän laajenee kokemuksemme ja sitä vähemmän kärkkäitä olemme tuomitsemaan naapurimme käytöstä, kysymään maailman viisautta, ja missä vain huomaammekin puolustuskeinoja, joko suojaamaan kainostelijan hyvettä tai maailmanmiehen kunniallisuutta, siinä niitä ihan varmaan tarvitaankin.
Tulimme hotelli Crécyhin, Pauliina oli valmis, rouva Bretton oli hänen mukanaan, ja hänen ja herra de Bassompierren saattamina meidät pian johdettiin juhlapaikalle, istutettiin hyville sijoille, sopivan välimatkan päähän puhujanlavasta. Athénée'n nuoriso järjestyi eteemme, viranomaiset ja pormestari istuivat kunniapaikoilla, nuoret prinssit opettajineen asettuivat näkyvälle paikalle, ja itse salin täytti kaupungin ylimystö ja paras porvaristo.
En ollut vielä ehtinyt miettiä enkä kysyä kuka olisi se opettaja, joka oli pitävä puheen. Minulla oli epämääräinen aavistus että jokin oppinut oli nouseva pystyyn ja pitävä muodollisen puheen, puoleksi opetusta koulun oppilaille, puoleksi imartelua nuorille prinsseille.
Puhujanlava oli tyhjä kun astuimme sisään, mutta kymmenen minuutin kuluttua se täyttyi. Äkkiä, sekunnissa, ilmestyi punaisen pulpetin yläpuolelle eräs pää, rinta ja käsivarret. Tuon pään minä tunsin, sen väri, muoto, ryhti ja ilme olivat tutut sekä minulle että neiti Fanshawelle. Lyhyeksi leikatun tukan tummuus, otsan leveys ja kalpeus, katseen sinertävä salama, kaikki nuo yksityiskohdat olivat niin kotonaan muistissani ja liittyivät niin moneen eriskummalliseen seikkaan, että niiden äkkiarvaamaton ilmestyminen miltei kutkutti nauruhermoja. Omasta puolestani tunnustankin että nauroin kunnes minun oli aivan lämmin, mutta sitten taivutin pääni ja uskoin hilpeyteni vain nenäliinalleni ja alasvedetylle harsolleni.
Luulen että olin iloinen nähdessäni herra Paulin, luulen että oli ennen kaikkea hauskaa nähdä hänen seisovan siinä, ylpeänä ja rehtinä, mustana ja vilpittömänä, itsepäisenä ja pelottomana, aivan kuin koulussa hallitessaan luokkaa opettajanpöydältään. Hänen läsnäolonsa oli sellainen yllätys, en ollut hetkeäkään ajatellut näkeväni häntä siinä, vaikka tiesinkin hänen hallitsevan kirjallisuuden oppituolia lukiossa. Kun hän oli puhujanlavalla, olin varma ettemme olisi tuomitut kuulemaan muodollisuuksia emmekä imartelua, mutta siihen mitä meille tarjottiin, siihen mikä äkkiä, nopeasti, yhtäjaksoisesti alkoi vuotaa päämme yli — myönnän etten ollut valmistunut siihen.
Hän puhui prinsseille, aatelisille, virkamiehille ja porvareille aivan yhtä helposti, melkein yhtä terävän ja sapekkaan vakavasti kuin hänellä oli tapana saarnata kolmelle luokallemme Rue Fossetten varrella. Hän ei puhunut oppilaille koulupoikina, vaan tulevina kansalaisina ja heräävinä isänmaanystävinä. Niitä aikoja, joita Eurooppa sen jälkeen on kokenut, ei ollut vielä ennustettu, ja herra Emanuelin henki tuntui minusta oudolta. Kuka olisi uskonut että tuo Labassecourin lattea ja viljava maa saattoi tuottaa valtiollisia vakaumuksia ja kansallistunteita, sellaisia kuin nyt niin voimakkaasti ilmaistiin? Hänen mielipiteittensä suunnasta minun ei ole tarvis tässä tehdä tarkemmin selvää, sallittakoon minun kuitenkin sanoa että uskoin pikku miehen olevan yhtä paljon oikeassa kuin hän oli vakava sanoissaan: kaikessa kiivaudessaan hän oli ankara ja järkevä, hän tallasi utopistien teorioita jalkoihinsa, hän hylkäsi hurjat unelmat ylenkatseellisesti, mutta kun hän vastusti tyranniutta — ah, silloin välähti hänen silmissään tuli jota kannatti nähdä, ja kun hän puhui vääryydestä, ei hänen äänessään ollut mitään epävarmaa kaikua, vaan se muistutti pikemmin torvien ääniä, joita illalla kuuluu puistosta.
En usko että hänen jalo innostuksensa yleensä kykeni sytyttämään hänen kuulijakuntaansa, mutta muutamien lukion nuorukaisten mieli leimahti, kun hän kaunopuheisesti sanoi heille minkä tuli olla heidän polkunsa ja pyrkimyksensä oman maan ja Euroopan tulevaisuuden hyväksi. He tervehtivät häntä pitkällä, äänekkäällä, raikuvalla eläköön-huudolla, kun hän lopetti tulisen puheensa. Hän oli heidän lempiopettajansa.
Kun seurueemme lähti salista, seisoi hän oven luona, hän näki ja tunsi minut ja nosti hattuaan sekä pisti kättä ohimennessä ja kuiskasi: "Mitä sanotte?" Kysymys oli suurenmoisen kuvaava ja muistutti minua tänäkin hänen voitonriemunsa hetkenä siitä urkkivasta levottomuudesta, siitä mielestäni tarpeellisen itsehillinnän puutteesta, joka kuului hänen vikoihinsa. Hänen ei olisi tarvinnut juuri siinä kysyä mitä minä ajattelin tai mitä kukaan muu ajatteli, mutta hän välitti siitä ja oli liian luonnollinen salaamaan, liian välitön tukahduttamaan toiveitaan. No hyvä, jos moitin hänen liikaa kiihkeyttään, pidin hänen naiivisuudestaan. Olisin kiittänyt häntä, minulla oli yllin kyllin kiitosta sydämessäni, mutta voi! ei sanoja huulilla. Kenellä on sanat valmiina oikealla hetkellä? Sopertelin pari vaivaista lausetta, mutta olin todella iloinen kun muut ihmiset tulivat vuolaine onnitteluineen ja peittivät minun puutteellisuuteni heidän runsauteensa.
Muuan herrasmies esitti hänet de Bassompierrelle, ja kreivi, joka myös oli erittäin mieltynyt puheeseen, pyysi pikku professoria seuraamaan hänen ystäviään (joista useimmat olivat myös herra Emanuelin ystäviä) ja tulemaan heidän kanssaan päivälliselle hotelli Crécyhin. Hän kieltäytyi päivällisestä, sillä hän oli aina hieman arka isoisten lähentymisen suhteen: hänen lihastensa jännittämisessä oli itsepintaisen riippumattomuuden voimaa — ei tungettelevaa, vaan aika mieluisaa havaita, mikäli edistyi hänen luonteensa tuntemisessa. Hän lupasi kuitenkin pistäytyä kreivin luona myöhemmin illalla ystävänsä herra A:n, erään Ranskan akatemian jäsenen kanssa.
Niillä päivällisillä olivat sekä Ginevra että Pauliina hyvin kauniit omalla tavallaan. Edellinen kenties sai kerskua etusijasta ulkonaisissa suloissa, mutta jälkimmäinen loisti kirkkaampana mitä tulee hienompiin ja henkisempiin viehätyskeinoihin: silmien säteilyyn ja kaunopuheisuuteen, katseen viehkeyteen, ilmeiden miellyttävään vaihteluun. Ginevran tummanpunainen puku korosti hyvin hänen kutriensa vaaleutta ja oli sopusoinnussa hänen ruusumaisen kukoistuksensa kanssa. Pauliinan puku — ruumiinmukainen, virheettömän siro, kangas hohtavan valkoista — sai silmän iloitsemaan hipiän hennoista värivivahduksista, ilmeiden herkästä eloisuudesta, silmien hellästä syvyydestä, ruskean tukan runsaudesta — se oli tummempi kuin hänen englantilaisen serkkunsa, niin olivat myös kulmakarvat, silmäripset, täyteläiset teränkehät ja suuret liikkuvat silmäterät. Luonto oli piirtänyt kaikki nämä yksityiskohdat kevyesti, huolettomalla kädellä neiti Fanshawelle, kun taas neiti de Bassompierrellä se oli kehittänyt ne korkeaan ja hienoon valmiuteen saakka.
Pauliina ujosteli tiedemiehiä, ei kuitenkaan aivan mykkyyteen saakka: hän keskusteli vaatimattomasti, arasti, ei ilman ponnistuksia, mutta niin todella viehkeästi, niin hienon ja terävän älykkäästi, että hänen isänsä useat kerrat keskeytti oman keskustelunsa kuunnellakseen ja kiinnitti häneen ylpeän ihastuneen katseensa. Hänet oli vetänyt keskusteluun eräs kohtelias ranskalainen, hyvin oppinut mutta myös hyvin seurustelutaitoinen mies. Olin ihastunut Pauliinan ranskankieleen, se oli moitteetonta — lauserakenne oikea, sanonnat virheettömät, ääntäminen puhdasta, Ginevra, joka oli elänyt puolet ikäänsä mannermaalla, ei saanut aikaan mitään sen vertaista. Eipä siltä että neiti Fanshawelta koskaan olisi puuttunut sanoja, mutta todelliseen sujuvuuteen ja puhtauteen ei hän ollut päässyt eikä ollut pääseväkään kului sitten aikaa miten paljon tahansa. Tässäkin suhteessa de Bassompierre sai olla tyytyväinen, sillä kieleen nähden hän oli ankara.
Oli toinenkin kuuntelija ja tarkkaaja, eräs joka virkansa vaatimusten tähden oli tullut myöhään päivälliselle. Tohtori Bretton arvosteli hiljaisesti molempia neitejä asettuessaan paikalleen pöytään, ja tuo varovainen tarkkailu toistui useammin kuin kerran. Hänen tulonsa herätti neiti Fanshawen, joka oli tähän asti näyttänyt välinpitämättömältä; hän muuttui nyt hymyileväksi ja suopeaksi, puheli — vaikka se, mitä hän sanoi, osui harvoin paikalleen — tai pikemmin oli nöyryyttävästi alapuolella keskimitan. Hänen kevyt hajanainen lörpöttelynsä olisi aikoinaan ihastuttanut Grahamia, kenties miellytti se häntä vieläkin; ehkä oli pelkkää kuvittelua luulla että vaikka hänen silmänsä ja korvansa saivatkin ravintoa, hänen tarkka makunsa ja vilkas älynsä eivät saaneet yhtä paljon tyydytystä, yhtä hyvää kestitystä. Varmaa on, että niin levottomasti ja vaateliaasti kuin hänen huomiotaan kysyttiinkin, hän kohteliaasti antoi kaiken mitä pyydettiin, eikä hänen käytöksessään tuntunut mielenkarvautta eikä kylmyyttä. Ginevra oli hänen naapurinsa ja häneen tohtori John kohdisti kaiken huomionsa päivällisen aikana. Ginevra näytti tyytyväiseltä ja siirtyi salonkiin varsin hyvällä tuulella.
Mutta tuskin olimme ehtineet tuohon turvapaikkaan, kun hän taaskin muuttui veltoksi ja välinpitämättömäksi. Hän heittäytyi sohvalle ja selitti että niin puhe kuin päivällinen olivat olleet typeriä, ja kysyi serkultaan kuinka tämä jaksoi kuunnella noita proosallisia kirjatoukkia, joita hänen isänsä kokoili ympärilleen. Mutta heti kun herrat kuuluivat lähtevän liikkeelle, hänen panettelunsa lakkasi, hän hyökkäsi pystyyn, lensi pianon luo ja iski siihen ponnekkaasti. Tohtori Bretton, joka astui sisään ensimmäisten joukossa, istahti hänen viereensä. Luulin ettei hän kauan pysyisi siinä; takkavalkean ääressä oli toinen paikka, jonne odotin näkeväni hänen mielittelevän, mutta hän vain tarkasteli sitä silmillään, ja kun hän katseli, valtasivat toiset sen. Pauliinan viehkeys ja henkevyys miellytti ajattelevia ranskalaisia: hänen kauneutensa hienous, hänen käytöksensä vieno kohteliaisuus, hänen lapsellinen mutta oikea ja synnynnäinen tahdikkuutensa viehätti heidän luontaista makuaan. He kokoontuivat hänen ympärilleen, ei puhumaan tieteistä, mikä olisi tehnyt hänet mykäksi, vaan koskettelemaan erinäisiä aiheita kirjallisuuden, taiteen ja nykyajan elämän alalta, ja keskustelussa kävi piankin ilmi että hän oli sekä lukenut että ajatellut. Minä kuuntelin. Olen varma että vaikka Graham seisoi taempana, hän myös kuunteli: hänen kuulonsa kuten näkönsäkin oli hieno, nopea, tarkka. Tiesin että hän kuuli keskustelun, tunsin että tapa millä sitä suoritettiin, miellytti häntä tavattomasti — miellytti miltei tuskallisesti.
Pauliinassa oli enemmän voimaa — sekä taiteen että luonteen — kuin useimmat ihmiset olettivat — kuin Graham itse kuvitteli — enemmän kuin hän koskaan näytti niille jotka eivät halunneet sitä nähdä. Puhuakseni totta, lukija, ei ole mitään verratonta kauneutta, ei mitään täydellistä suloa eikä luotettavaa hienostusta ilman yhtä verratonta, yhtä täydellistä, yhtä luotettavaa voimaa. Yhtä hyvin voisit odottaa näkeväsi hyviä hedelmiä ja kukkia juurettomassa ja mehuttomassa puussa, kuin kestävää viehätystä heikossa ja veltossa luonteessa. Hetkisen aikaa voi kukoistava näennäiskauneus rehottaa heikkouden ympärillä, mutta se ei voi kestää tuulenpuuskaa, se katoaa pian, selkeimmässäkin päivänpaisteessa. Graham olisi hämmentynyt jos jokin viisas henki olisi kuiskannut hänelle siitä jäntevyydestä ja voimasta, joka piti yllä tuota hentoa luonnetta, mutta minä, joka olin tuntenut hänet lapsena, tiesin tai aavistin kuinka hyvät ja väkevät juuret kiinnittivät hänen sulonsa todellisuuden lujaan maaperään.
Kun tohtori Bretton kuunteli ja odotti jotakin aukkoa tuohon taikakehään, hänen katseensa, joka silloin tällöin levottomana harhaili pitkin huonetta, pysähtyi sattumalta minuun. Istuin hiljaisessa nurkassa lähellä kummitätiäni ja de Bassompierreä, jotka tapansa mukaan istuivat "kahteen pekkaan", niinkuin herra Home sanoi, tai niinkuin kreivi olisi sanonut, "tête-à-tête". Graham hymyili huomatessaan minut, astui huoneen poikki, kysyi kuinka jaksoin ja sanoi että näytin kalpealta. Minäkin hymyilin omaa hymyäni omalle ajatukselleni: siitä oli nyt noin kolme kuukautta kun tohtori John oli viimeksi puhunut minulle — väliaika josta hän ei edes ollut tietoinen. Hän istahti ja oli ääneti. Hän halusi pikemmin katsella kuin keskustella. Ginevra ja Pauliina istuivat nyt vastapäätä häntä: hän saattoi katsella tarpeekseen — hän tarkasti kumpaakin, tutki molempien kasvoja.
Useita uusia vieraita, niin naisia kuin herroja, oli astunut huoneeseen päivällisen jälkeen ottaakseen osaa iltakeskusteluun, ja voin ohimennen huomauttaa että herrojen joukossa olin jo vilahduksittain huomannut ankaran ja tumman professorinhahmon, joka liiteli etäällä sisemmässä salongissa ja näkyi vain kaukaa. Herra Emanuel tunsi useita läsnä olevista herroista, mutta oli luullakseni vieras enimmille naisille, paitsi minulle. Katsoessaan takkaa kohti hänen täytyi nähdä minut ja hän teki luonnollisen lähentymiseleen, mutta nähdessään myös tohtori Brettonin hän muutti mielensä ja peräytyi. Jos siinä olisi ollut kaikki, ei olisi vielä ollut mitään riidan syytä, mutta hänpä ei tyytynytkään pysymään vain loitolla, vaan rypisti kulmiaan, työnsi huulensa esiin ja näytti niin rumalta että minä käänsin silmäni tuosta epämiellyttävästä näystä. Joseph Emanuel oli saapunut samalla kuin hänen tuikea veljensä, ja vapautti juuri tällä hetkellä Ginevran pianon luota. Mikä mestarin kosketus seurasikaan koulutytön kilkutusta! Kuinka suurin kiitollisin sävelin soittokone antoikaan tunnustuksensa tosi taiteilijan kädelle!
"Lucy", aloitti tohtori John, katkaisten hiljaisuuden ja hymyillen kun Ginevra liukui hänen ohitseen heittäen mennessään silmäyksen häneen, "neiti Fanshawe on totisesti hieno tyttö!"
Tietysti minä myönsin.
"Onko", hän jatkoi, "huoneessa toista yhtä rakastettavaa?"
"Luulen ettei ole toista yhtä kaunista."
"Olen yhtä mieltä kanssanne, Lucy: te ja minä olemme usein yhtä mieltä ajatuksissa, makuasioissa, luulisin, tai ainakin arvosteluissa."
"Uskon että jos te olisitte poika, Lucy, ettekä tyttö — äitini kummipoika ettekä kummitytär, olisimme hyvät ystävät: mielipiteemme sulautuisivat toisiinsa."
Hän oli puhunut ivailevaan sävyyn: puoleksi hyväilevä puoleksi pilkallinen tuike loisti vinosti hänen silmistään. Ah Graham! olen uhrannut useamman kuin yhden yksinäisen hetken mietteille ja laskelmille siitä, mikä oli ajatuksesi Lucy Snowesta: oliko se aina oikea ja ystävällinen? Jos Lucy olisi ollut sisäisesti sama, mutta lisäksi omistanut rikkautta ja hyvän aseman, olisikohan käytöksesi, olisiko arvonantosi häntä kohtaan ollut aivan sama kuin nyt, ja kuitenkaan en tahtonut näillä kysymyksillä lausua mitään vakavia moitteita. Ei, saatoit kyllä joskus tehdä minut surulliseksi ja pahoittaa mieltäni, mutta minun mieleni masentuikin pian, pahoittui helposti — se lannistui jos pilvi kulki auringon yli. Kenties ankaran tasapuolisuuden silmillä katsottaessa minussa oli enemmän vikaa kuin sinussa.
Koetin siis painaa alas järjetöntä tuskaa, joka ahdisti sydäntäni kun sen oli pakko tuntea, että vaikka Graham toisille saattoi omistaa mitä vakavinta, täyspainoisinta ja miehekkäintä mielenkiintoa, ei häneltä riittänyt Lucylle, vanhalle ystävälle, muuta kuin kevyttä pilaa; ja kysyin tyynesti:
"Missä suhteessa olemme niin kovin samaa mieltä?"
"Meillä kummallakin on kyky tehdä havaintoja. Te kenties ette usko minulla sitä olevan, mutta minullapa on kuitenkin."
"Mutta te puhutte makuasioista: saatammehan nähdä saman esineen ja kuitenkin arvostella sitä eri tavoin."
"Tehdäänpä koe. Tietenkään ette muuta voi kuin antaa tunnustusta neiti Fanshawen ansioille — no, mitä arvelette toisista tässä huoneessa? Äidistäni esimerkiksi, tai noista leijonista tuolla, herroista A. ja Z., tai sanokaamme tuosta kalpeasta pikku neiti de Bassompierrestä?"
"Te tiedätte mitä ajattelen äidistänne. Herroista A. ja Z. minulla ei ole mitään mielipidettä."
"Entä viimeksi mainittu?"
"Ajattelen että hän on kalpea pikku neiti, niinkuin sanoitte — kalpea ainakin juuri nyt, kun on väsynyt liiasta kiihtymyksestä."
"Ettekö muista häntä lapsena?"
"Pohdin väliin muistatteko te?"
"Olin unohtanut hänet, mutta on huomattava että asianhaarat, henkilöt, vieläpä sanat ja katseet, jotka ovat haihtuneet muistista, voivat joissakin olosuhteissa, määrätyssä mielentilassa — omassamme tai toisten — palata takaisin."
"Se on kylläkin mahdollista."
"Kuitenkin", hän jatkoi, "on tuollainen palaaminen epätäydellistä — tarvitsee vahvistusta, siinä on siksi paljon unen himmeätä tai kuvittelun hataraa luonnetta, että välttämättä tarvitaan silmänkääntäjän todistusta sitä tukemaan. Ettekö te ollutkin vieraana Brettonissa kymmenen vuotta sitten, kun herra Home toi äitini luo pienen tyttärensä, jota silloin sanoimme 'pikku Pollyksi'?"
"Olin siellä sinä iltana kun hän tuli, ja myös sinä aamuna kun hän lähti pois."
"Aika erikoinen lapsi, eikö ollutkin? Tahtoisin tietää kuinka kohtelin häntä. Olinkohan mieltynyt lapsiin siihen aikaan? Oliko minussa mitään kilttiä tai lempeätä siihen aikaan — kun olin tuollainen suuri huoleton koulupoika? Mutta te ette tietenkään muista minua."
"Olette nähnyt oman kuvanne La Terrassessa. Se on hyvin näköisenne.
Käytöksessänne olitte miltei sama eilen kuin tänään."
"Mutta Lucy, mitä nyt? Tuollainen oraakkelimainen puhe kiihdyttää uteliaisuuttani. Mitä olen tänään? Mitä olin eilen tai kymmenen vuotta sitten?"
"Kiltti sille joka miellytti teitä — epäystävällinen tai häijy ette kenellekään."
"Sitten olette väärässä. Luulen että olin melkein peto teille, esimerkiksi."
"Peto! Ei, Graham, minä en koskaan olisi kärsivällisenä sietänyt petomaisuutta."
"Tämän minä ainakin muistan: hiljainen Lucy Snowe ei saanut maistaa suopeuttani."
"Yhtä vähän kuin häijyyttänne."
"Hyvänen aika, vaikka olisin ollut itse Nero, en kai olisi voinut kiusata olentoa joka oli vaaraton kuin varjo."
Minä hymyilin, mutta tukahdutin samalla voihkaisun. Oh, toivoin vain että hän jättäisi minut rauhaan — lakkaisi viittaamasta minuun. Nämä lisänimet, nämä laatusanat minä torjuin luotani. Annoin hänelle takaisin hänen "hiljaisen Lucy Snowensa", hänen "vaarattoman varjonsa", en suuttuneena vaan äärettömän väsyneenä. Ne olivat kylmät ja raskaat kuin lyijy: hänen ei tarvinnut vierittää päälleni sellaista painoa. Onneksi hän otti pian toisen aiheen.
"Minkälaiset välit oli 'pikku Pollylla' ja minulla? ellei muistini petä, emme olleet vihamiehiä —"
"Te puhutte hyvin epämääräisesti. Ettekö usko pikku Pollyn muistia tarkemmaksi?"
"Oh, emmehän puhu 'pikku Pollysta' nyt. Pyydän, sanokaa neiti de Bassompierre, ja tietenkään ei tuollainen arvokas henkilö muista mitään Brettonista. Katsokaa hänen suuria silmiään, Lucy, osaavatko ne lukea sanaakaan muiston kirjasta? Ovatko ne samat jotka minä ohjasin aapiskirjaan? Hän ei tiedä että minä osittain opetin hänet lukemaan."
"Raamattua sunnuntai-iltaisin?"
"Hänellä on tyyni, hieno, melkein kaunis profiili nyt; kuinka levoton ja kiihkeä olikaan hänen ilmeensä ennen! Mitä onkaan lapsen kiintymys — mikä kupla! Uskoisitteko? Tuo neiti oli kiintynyt minuun!"
"Luulen että hän piti teistä jonkin verran", sanoin vaatimattomasti.
"Ettekö sitten muista? Minä olin unohtanut, mutta minä muistan nyt. Hän piti minusta enemmän kuin mistään muusta koko Brettonissa."
"Te luulitte niin."
"Muistan sen aivan hyvin. Soisinpa voivani kertoa hänelle kaiken mitä muistan, tai vielä kernaammin soisin että joku, te esimerkiksi, menisitte hänen taakseen ja kuiskaisitte sen kaiken hänen korvaansa, ja minulla olisi ilo — täältä missä istun — tarkata hänen ilmettään tuon tiedonannon aikana. Voisitteko suorittaa sen, mitä luulette, Lucy, ja tehdä minut iäti kiitolliseksi?"
"Voisinko tehdä teidät iäti kiitolliseksi?" sanoin minä. "En, minä en voi." Ja minä tunsin sormieni liikehtivän ja käteni tarttuvan yhteen: tunsin myös sisäistä rohkeutta, lämmintä ja sitkeätä. Tässä asiassa minua ei haluttanut tehdä tohtori Johnille mieliksi, ei ensinkään. Totesin nyt mieluisan voimakkaasti, kuinka täydellisen väärin hän ymmärsi luonnettani ja olemustani. Hän tahtoi minut aina esittämään osaa joka ei ollut omani. Luonto ja minä vastustimme häntä. Hän ei ensinkään arvannut mitä minä tunsin: hän ei lukenut silmistäni, kasvoistani eikä liikkeistäni, vaikka, sitä en epäile, ne kaikki puhuivat. Hän kumartui lähemmäksi maanittelevasti ja sanoi pehmeällä äänellä: "Tehkää minulle mieliksi, Lucy."
Ja minä olisin tehnyt hänelle mieliksi tai ainakin olisin selvästi valistanut häntä ja opettanut hänelle, ettei hänen enää koskaan tarvinnut odottaa saavansa minusta avuliaan kamarineidin osan esittäjää rakkausnäytelmään, kun heti hänen hiljaisen mutta kiihkeän kuiskauksensa jälkeen, miltei yhtyen hänen pyytävään vienoon sanaansa "Tehkää minulle mieliksi, Lucy", kuului toiselta puolen terävän vihlova sihinä.
"Petite chatte, doucerette, coquette!" sihisi tuo odottamaton jättiläiskäärme, "vous avez l'air bien triste, soumise, rêveuse, mais vous ne l'êtes pas: c'est moi qui vous le dis: Sauvage! la flamme à l'âme, l'éclair aux yeux!"[82]
"Oui; j'ai la flamme à l'âme, et je dois l'avoir!"[83] vastasin ja käännyin oikeutetun vihan vallassa, mutta professori Emanuel oli sähissyt solvauksensa ja poistunut.
Pahinta asiassa oli että tohtori Bretton, jolla oli terävä ja tarkka kuulo, niinkuin jo olen sanonut, erotti joka sanan tästä äkkijupakasta. Hän pani nenäliinan suunsa eteen ja nauroi niin että hytkyi.
"Hyvin tehty, Lucy", hän huudahti, "mainiota, kissanpoikanen, pikku keimailija! Oi, minun täytyy kertoa äidille! Onko se totta, Lucy, vai puoleksi totta? Minä uskon että se on: tehän lennätte punaiseksi kuin neiti Fanshawen puku. Ja totisesti, kautta kunniani, nyt katselen häntä, ja sehän on tuo sama pikku mies, joka niin julmistui teihin konsertissa: ihan sama, ja hän raivoaa sielussaan tällä hetkellä, kun näkee minun nauravan. Oi, minun täytyy tehdä hänelle kiusaa."
Ja Graham antautui kujeilunhalunsa valtaan, nauroi, ilkamoi ja kuiski, kunnes en enää kestänyt ja silmäni täyttyivät.
Äkkiä hän rauhoittui: tyhjä paikka ilmestyi neiti de Bassompierren lähelle; piiri joka ympäröi häntä, näytti olevan hajoamassa. Tuo liike sattui heti Grahamin silmiin, jotka olivat virkut hänen nauraessaankin. Hän nousi, kokosi rohkeutensa, astui huoneen poikki ja anasti tuon etuuden. Tohtori John oli läpi koko elämänsä onnen poika — menestyksen mies. Ja minkä tähden? Koska hänellä oli silmät huomaamaan hyvän tilaisuuden, rohkeutta ryhtyä tekoon oikealla ajalla ja voimaa suorittaa työ hyvään päätökseen. Eikä mikään itsevaltainen intohimo pidättänyt häntä, mikään liika innostus, mikään heikkous ei ollut esteenä hänen tiellään. Kuinka kaunis hän oli tällä hetkellä! Kun Pauliina katsahti häneen, kohtasi tytön silmäys heti hyökkäävän katseen, tulisen mutta vaatimattoman; ja nuoren miehen kasvoissa, kun hän puhutteli tyttöä, oli puoleksi punastusta, puoleksi hehkua. Hän seisoi Pauliinan vieressä rohkeana ja ujona, alistuvana ja tunkeilemattomana, mutta kuitenkin varmana päämäärästään ja antautuvana tunteessaan. Tajusin tämän kaiken yhdellä silmäyksellä. En jatkanut havaintojentekoa — puuttui aikaa, jos olisikin ollut halua: ilta oli myöhäinen ja Ginevran ja minun olisi jo pitänyt olla Rue Fossettella. Minä nousin ja toivotin hyvää yötä kummitädilleni ja herra de Bassompierrelle.
En tiedä oliko professori Emanuel huomannut kuinka vastahakoisesti kuuntelin tohtori Brettonin lörpöttelyä, vai oliko hän ymmärtänyt että olin pahoilla mielin ja että ilta kokonaisuudessaan ei ollut pelkkää nautintoa ja ilakointia kevytmieliselle ja huvinhaluiselle mademoiselle Lucielle, mutta kun olin jättämäisilläni huoneen, hypähti hän viereeni ja kysyi oliko minulla saattajaa Rue Fossettelle. Professori puhui nyt kohteliaasti, vieläpä nöyrästi, ja näytti katuvalta ja anteeksipyytävältä, mutta minä en voinut antaa tunnustusta hänen kohteliaisuudelleen vain yhdestä sanasta enkä vastata hänen katumukseensa ennenaikaisella unohduksella. Koskaan tätä ennen en ollut tuntenut halua ottaa pahakseni hänen oikkujaan tai suuttua hänen vihanpuuskistaan, mutta se mitä hän oli tänä iltana sanonut, tuntui mielestäni anteeksiantamattomalta; halusin ilmaista, joskin hienosti vain, että mitä syvimmin paheksuin hänen menettelyään. Sanoin vain: "Minulla on saattaja."
Mikä oli totta, koska Ginevra ja minut aiottiin saattaa kotiin vaunukyydillä, ja minä kuljin hänen ohitseen kevyesti kumartaen. Hän oli tottunut saamaan sellaisen tervehdyksen oppilailta jotka luokassa menivät hänen pöytänsä ohi.
Etsittyäni huivini palasin eteiseen. Emanuel seisoi siellä ikään kuin odottaen. Hän huomautti että ilta oli kaunis.
"Niinkö?" sanoin, enkä muuta voinut kuin nauttia ääneni tiivistetyn pidätetystä ja jäisestä sävystä. Osasin niin harvoin pysyä päätöksessäni ja loppuun asti näytellä hillittyä ja kylmää, kun olin loukkautunut tai pahoillani, että nyt olin miltei ylpeä tämän yhden ponnistuksen menestyksestä. Tuo "Niinkö?" kuului aivan kuin toisen ihmisen sanalta. Olin kuullut sadoittain tuollaisia teeskenneltyjä, laimeita, kuivia pikku lauseita ainakin parinkymmenen itserakkaan ja itsekylläisen missin tai mademoisellen nyrpistetyiltä korallihuulilta. Tiesin ettei herra Paulin tarvinnut kovin kauan kestää tällaista keskustelua, mutta totisesti hän ansaitsi näytteen lyhyestä ja kuivakiskoisesta puhuttelusta. Uskon että hän itsekin arveli niin, sillä hän nieli annoksen hiljaisesti. Hän katseli huiviani ja moitti sitä ohueksi. Sanoin hänelle päättävästi että se oli niin paksu kuin halusinkin. Vetäydyin kauemmaksi, nojauduin portaiden kaidepuuhun, kiedoin huivin ympärilleni ja kiinnitin katseeni synkkiin uskonnollisiin maalauksiin, jotka pimensivät seinää.
Ginevra oli hidas tulemaan, ja hänen vitkastelunsa tuntui sietämättömältä. Paul oli vielä siinä, ja korvani odottivat vihaista ääntä hänen huuliltaan. Hän tuli lähemmäksi. "No nyt uusi sähähdys", ajattelin, ja jollei se olisi ollut niin epäkohteliasta, olisin voinut panna kädet korvilleni kauhuissani siitä mitä tulossa oli. Mikään ei tapahdu niin kuin odotamme: odotat kuhertelua tai kuisketta ja kuuletkin hätähuudon tai tuskanparahduksen. Odotat vihlovaa huutoa, vihaista uhkausta, ja säätkin ystävällisen tervehdyksen, säyseän ja suopean kuiskeen. Herra Paul puhui kauniisti:
"Ystävät", hän sanoi, "eivät riitele yhdestä sanasta. Sanokaa olinko se minä vai oliko se tuo suuri typerä englantilainen" (niin halventavan nimen hän antoi tohtori Brettonille), "joka sai silmänne kosteiksi ja poskenne niin kuumiksi kuin ne vieläkin ovat?"
"En tiedä teidän, monsieur, enkä kenenkään muunkaan kiihdyttäneen minua sillä tavoin kuin sanotte", oli vastaukseni, ja sanoessani sen pääsin taaskin voitolle tavallisesta itsestäni ja pyöräytin siron jäisen valheen.
"Mutta mitä minä sanoin?" jatkoi hän, "sanokaa se minulle, olin suuttunut. Olen unohtanut sanani, mitkä ne olivat?"
"Sellaiset että on paras unohtaa ne", sanoin vielä yhtä tyynesti ja kylmästi.
"Minun sanani siis haavoittivat teitä? Pitäkää niitä lausumattomina, sallikaa minun ottaa ne takaisin, antakaa minulle anteeksi."
"Minä en ole suuttunut, monsieur."
"Sitten te olette pahempaa kuin suuttunut — pahoillanne. Antakaa minulle anteeksi, neiti Lucy."
"Herra Emanuel, minä annan teille anteeksi."
"Kas niin, sanokaa nyt luonnollisella äänellänne eikä tuolla vieraalla sävyllä: 'Mon ami, je vous pardonne'."[84]
Hän sai minut hymyilemään. Kuka saattoi olla hymyilemättä hänen hartaudelleen, koruttomuudelleen ja vakavuudelleen?
"Hyvä!" hän huudahti. "Päivä koittaa jo! Sanokaa siis: mon ami."
"Monsieur Paul, minä annan teille anteeksi."
"En minä tahdo mitään monsieur'ta, lausukaa tuo toinen sana tai en usko vilpittömyyteenne. Uusi ponnistus — mon ami, tai, olkoon sitten englanniksi — my friend!"
"My friend"-sanoilla on aivan toinen kaiku ja merkitys kuin ranskalaisilla "mon ami"; siitä ei hengi sama tutunomainen ja läheinen kiintymys. "Mon ami" en olisi voinut sanoa herra Paulille, "my friend" voin ja sanoinkin sen ilman mitään vaikeutta. Tätä eroa hän ei kuitenkaan tuntenut ja oli siis aivan tyytyväinen englanninkielisiin sanoihini. Hän hymyili. Olisitpa vain nähnyt hänen hymyilevän, lukija, niin olisit huomannut eron hänen silloisten kasvojensa ja niiden välillä, jotka hänellä oli puolen tuntia aikaisemmin. En tiedä olinko koskaan ennen nähnyt ilon ja tyytyväisyyden ystävällistä hymyä herra Paulin huulilla tai silmissä. Olin sata kertaa nähnyt hänen ilmaisevan ivaa, pilkkaa, ylenkatsetta, intohimoista riemua jonkinlaisella mitä hän sanoi hymyksi, mutta yksikin kirkas lempeämpien ja lämpimämpien tunteiden pilkahdus hänen kasvoistaan oli minulle kokonaan uutta. Se muutti ne naamiosta kasvoiksi: syvät uurteet hälvenivät, itse kasvojen väri näytti kirkkaammalta ja raikkaammalta, tuo etelämainen kellertävä tummuus, joka ilmaisi hänen espanjalaista vertaan, väistyi vaaleamman värin tieltä. En tiedä olenko koskaan toisissa ihmiskasvoissa nähnyt samanlaista muuttumista samanlaisista syistä. Hän saattoi minut vaunuihin, ja samassa tuli herra de Bassompierre ulos sisarentyttärensä kanssa.
Omalla tuulellaan oli neiti Fanshawe; ilta oli ollut hänelle suuri pettymys, ja koska hän mielentilansa oli kokonaan järkyttynyt, alkoi hän purkaa mitä hillittömintä pahantuulisuuttaan niin pian kuin olimme istuneet ja vaunujen ovi oli suljettu. Hänen loukkaavissa puheissaan tohtori Brettonista oli myrkkyä. Huomattuaan itsensä kykenemättömäksi sekä hurmaamaan että pistelemään häntä ei Ginevralla ollut muuta jäljellä kuin viha, ja tämän vihan hän ilmaisi niin kohtuuttomin ja säädyttömin sanoin, että kun olin hetkisen kuunnellut teeskennellen stoalaisuutta, iski loukattu oikeudentuntoni vihdoin äkkiä tulta. Seurasi räjähdys, sillä minä osasin olla intohimoinen minäkin, varsinkin tämän kauniin mutta puutteellisen seuralaiseni suhteen, joka aina kiihdytti pahimpia vaistojani. Oli hyvä että vaunujen pyörät pitivät hirveätä rätinää Chosevillen kovalla kiveyksellä, sillä voin vakuuttaa lukijalle että vaunuissa ei vallinnut kuolemanhiljaisuus eikä levollinen keskustelu. Puoleksi tosissani puoleksi näytellen otin asiakseni löylyttää Ginevran perin pohjin. Hän oli lähtenyt Rue Crécyltä riehakkaan kiukkuisena; oli välttämätöntä kesyttää hänet ennen kuin ehdimme Rue Fossettelle, ja tätä tarkoitusta varten täytyi hänelle osoittaa hänen todellinen arvonsa ja korkeat ansionsa, ja se oli tehtävä kielellä jonka suoruutta ja mutkattomuutta kelpasi verrata John Knoxin kohteliaisuuksiin Maria Stuartille. Tämä oli oikea kasvatustapa Ginevralle, se teki hänelle hyvää. Olen aivan varma että hän sinä iltana meni levolle paljon parempana ja rauhallisempana mieleltään ja tuuleltaan ja nukkui paljon suloisemmin saatuaan terveen moraalisen selkäsaunan.