XXVIII
KELLONVITJAT
Herra Paul Emanuel oli erittäin herkkä suuttumaan, jos häntä jostakin syystä häirittiin tunnilla. Kulkemista hänen luokkansa läpi pitivätkin koulun opettajattaret ja oppilaat, kukin erikseen ja kaikki yhdessä, miltei naisen ja tytön hengen vaarantamisena.
Madame Beck itse, jos hänen oli pakko tehdä tuo koe, riensi huoneen läpi vetäen kokoon hameitaan ja huolellisesti välttäen tuota kauhistuttavaa opettajan pöytää, ikään kuin laiva joka pelkää aallonmurtajaa. Mitä tulee Rosineen, ovenvartijaan — jonka hartioita painoi kauhea velvollisuus käydä joka puolen tunnin päästä noutamassa oppilaita milloin minkäkin luokan sisimmästä soittotunneille rukoussaliin, suureen tai pieneen salonkiin, ruokasaliin tai johonkin muuhun pianohuoneeseen — hän palasi tavallisesti jo toiselta tai kolmannelta retkeltään miltei mykkänä kauhusta — minkä tunteen aiheuttivat ne kuvaamattomat katseet, joita häneen oli sinkautettu salamoivien silmälasien takaa.
Eräänä aamuna istuin nelikulmaisessa eteisessä, käsissäni koruompelutyö, jota eräs oppilas oli aloittanut mutta ei viitsinyt tehdä valmiiksi, ja sormieni työskennellessä kestitsin korviani kuuntelemalla erään äänen nousuja ja laskuja, äänen joka saarnasi viereisessä luokassa ja silloin tällöin muuttui levottomammaksi, pahaenteisen vaihtelevaksi. Minun ja tuon nousevan myrskyn välillä oli hyvä ja luja seinä, lisäksi tarjoutui myös pikainen pakotie lasioven kautta pihalle, jos myrsky olisi sattunut pyyhkäisemään minun kohdalleni, joten pelkään saaneeni enemmän huvia kuin hätääntyneeni noista tihenevistä oireista. Rosine-parka ei ollut turvassa: neljä kertaa tuona siunattuna aamuna hän oli astunut vaaran polkua, ja nyt, viidennen kerran, tuli hänen pelottavaksi velvollisuudekseen siepata kekäle suoraan uunista — oppilas herra Paulin nenän edestä.
"Mon Dieu! mon Dieu!" hän huusi. "Kuinka minun käy? Monsieur tappaa minut, siitä olen varma — hän on niin vihainen!"
Epätoivon rohkeuden kannustamana hän avasi oven.
"Mademoiselle La Malle soittotunnille!" hän huusi. Ennen kuin hän ehti kunniakkaasti peräytyä tai kokonaan sulkea ovea, kuului ääni:
"Tästä hetkestä saakka — luokka on kielletty! Ensimmäinen joka avaa tämän oven tai kulkee tämän luokan läpi, joutuu hirteen — olkoon vaikka madame Beck itse!"
Kymmenen minuuttia ei ollut vielä kulunut tämän lain julistamisesta, kun Rosinen ranskalaisten tohvelien sipsutus kuului käytävästä.
"Mademoiselle", hän sanoi, "en tahtoisi edes viidenkolmatta frangin rahasta mennä tuohon luokkaan juuri nyt: monsieur'n silmälasit ovat todella kauheat, ja nyt on tullut sanantuoja Athénée'sta. Sanoin madame Beckille etten uskalla toimittaa asiaa, ja hän käski minua jättämään sen teidän tehtäväksenne."
"Minun! Ei, se on liian hullua! Se ei kuulu minun velvollisuuksiini. Kas niin, Rosine, kantakaa oma taakkanne. Olkaa rohkea — koettakaa vielä kerran."
"Minäkö, mademoiselle? — mahdotonta! Viisi kertaa olen suututtanut hänet jo tänään. Madamen pitäisi totisesti palkata poliisi tähän työhön. Uh! Minä en jaksa enää!"
"Pyh, olette vain pelkuri. Mitä asiaa teillä olisi?"
"Juuri sellaista mitä monsieur vähimmin haluaa kiusakseen: ehdoton kutsu tulla Athénée'hen heti paikalla, koska sinne on saapunut virallinen vieras — tarkastaja — en tiedä mikä, ja monsieur'n täytyy tavata hänet, ja te tiedätte kuinka hän vihaa täytyy-sanaa."
Tiesin, minä tiesin sen hyvinkin. Tuo äksy pikku mies vihasi suitsia ja kannuksia; sai olla varma että hän kapinoisi kaikkea ehdotonta tai pakollista vastaan. Otin kuitenkin vastuun harteilleni — en suinkaan ilman pelkoa, mutta pelkoon sekaantui muita tunteita, niiden joukossa uteliaisuutta. Avasin oven, astuin sisään, suljin sen perässäni niin nopeasti ja ääneti kuin hieman epävakainen käteni suinkin salli, sillä hitaus tai kovaäänisyys, lukon ratistaminen tai oven jättäminen ammolleen olivat raskauttavia asianhaaroja, jotka usein olivat seurauksiltaan tuhoisammat kuin tuo ääretön rikos itse. Siinä seisoin, ja tuolla hän istui, hän oli ilmeisesti pahalla tuulella — melkein pahimmillaan; hänellä oli laskentotunti — sillä hän antoi tunteja missä aineessa milloinkin päähän pisti — ja laskento, joka oli kuiva aine, sai hänet aina pahalle tuulelle: ei ollut sitä oppilasta, joka ei olisi vapissut kun hän rupesi puhumaan numeroista. Hän istui kumartuneena pöytänsä yli: katseen kohottaminen kun ovi kuului avautuvan ja joku siis suoranaisesti rikkoi hänen tahtoaan ja lakiaan, oli ponnistus jota hän sillä hetkellä ei saanut itseään tekemään. Se oli yhdentekevää, voitinhan siten aikaa ja ehdin kulkea pitkän luokan päästä päähän, ja minun omituisuuksiini sopi paljon paremmin kohdata läheltä hänen vihansa purkaus kuin kestää loitolta sen uhkaus.
Hänen pöytänsä eteen pysähdyin, suoraan eteen. Tietenkään en ansainnut välitöntä huomiota: hän jatkoi tuntiaan. Mutta ylenkatse ei mielestäni kelvannut — hänen täytyi kuulla asiani ja vastata siihen.
Koska en ollut kyllin pitkä nostamaan päätäni hänen pöytänsä yli, joka oli korokkeella, ja siten jäin näkymättömiin, uskalsin kurkistaa pöydän sivulta, ensin vain saadakseni paremman näköalan hänen kasvoihinsa, jotka sisäänastuessani olivat hämmästyttävässä ja hupaisassa määrässä muistuttaneet mustankeltaisen tiikerin naamaa. Kahdesti sain rankaisematta nauttia tästä syrjäkatseesta, koska suoritin temppuni tulematta huomatuksi, kolmannella kerralla oli silmäni tuskin ehtinyt häämöttää pöydän pimennon takaa, kun se nähtiin ja lävistettiin suoraan silmäterän kohdalta — lävistettiin silmälasien takaa. Rosine oli oikeassa, noihin silmälaseihin sisältyi todellinen jähmettynyt kauhu, joka voitti niiden käyttäjän omien silmien liikkuvan vihan.
Huomasin nyt mikä etu oli läheisyydestä: nämä likinäköisen silmälasit olivat kelpaamattomat tarkastamaan rikollista monsieur'n nenän edessä, niinpä hän riisui ne pois, ja olimme tasaväkisemmät.
Olen iloinen etten todellakaan pelännyt häntä paljon — itse asiassa en tuntenut minkäänlaista kauhua näin lähellä häntä, sillä kun hän pyysi nuoraa ja hirsipuuta toteuttaakseen äsken lausumansa tuomion, kykenin ojentamaan hänelle neulallisen koruompelulankaa niin mukautuvan kohteliaasti, että se ei muuta voinut kuin lievittää edes pienen osan hänen tavatonta kiukkuaan. Tietenkään en komeillut tällä kohteliaisuudella kaikkien nähden, ojensin langan vain pöydän kulman takaa ja kiinnitin sen, silmukka valmiiksi vedettynä, professorin tuolin sälöiseen selustaan.
"Mitä te minusta tahdotte?" hän sanoi jymeällä äänellä, jonka kaje rajoittui yksinomaan rintaan ja kurkkuun, sillä hän kiristi hampaitaan lujasti yhteen ja näytti sisimmässään vannovan ettei mikään maallinen voisi vääntää hänen suutaan hymyyn. Vastaukseni alkoi taipumattomana.
"Monsieur", sanoin, "minä tahdon mahdottomia, ennenkuulumatonta", ja katsoen parhaaksi olla kaunistelematta asioita ja päästää suihkua tulemaan koko tuimuudessaan kerroin nopeasti ja hiljaisella äänellä Athénéen lähetin sanan, liioitellen värikkäästi sen ehdotonta tärkeyttä.
Tietenkään hän ei tahtonut ottaa sitä kuuleviin korviinsa. Hän ei lähtisi luokastaan, ei vaikka kaikki Villetten viranomaiset lähetettäisiin hakemaan häntä. Hän ei väistyisi tuumankaan vertaa tieltään, vaikka kuningas, ministerit ja säädyt häntä yhdessä pyytäisivät.
Minä tiesin kuitenkin että hänen täytyi mennä, että, miten hän puhuikaan, sekä hänen velvollisuutensa että etunsa vaativat kutsun viipymätöntä ja kirjaimellista noudattamista. Niinpä seisoin paikallani ja odotin ääneti, ikään kuin ei hän vielä olisi sanonut mitään. Hän kysyi mitä vielä tahdoin.
"Vain monsieur'n vastauksen sanantuojalle."
Hän ravisti kärsimättömänä päätään.
Julkenin ojentaa käteni kreikkalaista lakkia kohti, joka lojui yrmeässä levossa ikkunalaudalla. Hän seurasi silmillään tätä uskaliasta liikettä, epäilemättä sekä säälien että kummastellen sen rohkeutta.
"Ah!" hän mutisi, "jos siihen joudutaan — jos neiti Lucy käy käsiksi lakkiini — voi neiti yhtä hyvin panna sen omaan päähänsä, muuttua tilaisuutta varten pojaksi ja mennä hyväntahtoisesti Athénée'hen minun puolestani."
Suuresti kunnioittaen laskin lakin pöydälle, missä sen tupsu näytti nyökkäävän minulle kaameasti.
"Minä kirjoitan anteeksipyyntö-kirjeen — se käy", hän sanoi, tehden vieläkin verukkeita.
Tietäen hyvin että se ei käynyt, työnsin lakkia hiljaa hänen kättään kohti. Näin työnnettynä se liukui pitkin vernissatun pöydän kiiltävää pintaa, kuljetti edellään keveitä teräskehyksisiä silmälaseja, ja — kauheata kertoa — ne putosivat korokkeelle. Olin parikymmentä kertaa tätä ennen nähnyt niiden putoavan saamatta mitään vahinkoa — tällä kertaa määräsi Lucy Snowen kova kohtalo ne putoamaan niin, että kummastakin kirkkaasta linssistä tuli pirstoutunut muodoton tähti.
Nyt tulin todella pahoilleni — pahoilleni ja katumapäälle. Tiesin näiden silmälasien arvon: Paulin näkö oli erikoinen, vaikea mukaannuttaa, ja nämä lasit sopivat hänelle. Olin kuullut hänen nimittävän niitä aarteikseen, ja käteni vapisi kun nostin ne ylös arvottomina sirpaleina. Olin säikähtynyt läpi kaikkien hermojeni nähdessäni pahan kepposen, jonka olin tehnyt, mutta luulen että olin vielä enemmän pahoillani kuin pelästynyt. Pariin sekuntiin en uskaltanut katsoa ryöstettyä professoria kasvoihin, ja hän se puhui ensimmäisenä.
"Kas niin", hän sanoi, "nyt jäin leskeksi silmälaseistani! Luulenpa mademoiselle Lucyn nyt myöntävän, että hirttonuora on erittäin ansaittu — hän vapisee odottaessaan tuomiotaan. Ah, kavaltaja, kavaltaja! Olette päättänyt että minun on sokeana ja avuttomana jäätävä käsiinne."
Kohotin katseeni: sen sijaan että hänen kasvonsa olisivat olleet vihaiset, synkät ja uurteiset, ne olivat tulvillaan samaa hymyä, jonka olin nähnyt kirkastavan ja värittävän niitä tuona iltana Rue Crécyn varrella. Hän ei ollut vihainen — ei edes pahoillaan. Kun hänelle todella tehtiin vahinkoa, oli hän täynnä lempeyttä, kun häntä todella ärsytettiin, oli hän kärsivällinen kuin pyhimys. Tämä tapaus, joka näytti niin harmilliselta — jonka luulin kerta kaikkiaan tuhonneen kaikki onnistumisen mahdollisuuteni, osoittautuikin olevan paras apuni. Herra Paul, jota oli ollut niin vaikea saada taipumaan niin kauan kuin en ollut tuottanut hänelle mitään vahinkoa, muuttui suopean mukautuvaksi heti kun seisoin hänen edessään tietoisena ja katuvana pahantekijänä.
Laskien vielä hyväntahtoista pilaa minusta — "une forte femme — une Anglaise terrible — une petite casse-tout"[85] — hän selitti että hän ei uskaltanut olla tottelematta henkilöä joka oli antanut sellaisen näytteen vaarallisesta rohkeudestaan — olinhan aivan kuin "suuri keisari", joka löi maljakon säpäleiksi herättääkseen pelkoa. Ja niinpä hän vihdoin kruunasi päänsä kreikkalaisella lakillaan, otti tuhoutuneet silmälasit kädestäni puristaen sitä ystävällisen anteeksiantavasti ja rohkaisevasti, teki kumarruksen ja lähti Athénée'hen aivan ensiluokkaisella tuulella.
<tb>
Kaiken tämän ystävällisyyden jälkeen on lukija varmasti pahoillaan minun puolestani, kun kuulee että minä ennen iltaa taaskin riitelin herra Paulin kanssa. Niin se kuitenkin oli, enkä voinut sille mitään.
Hänellä oli tapana — ja hyvin kiitettävä ja hyväksyttävä tapa se olikin — tulla silloin tällöin iltaisin, aina odottamatta ja ilmoittamatta, hiljaiselle lukutunnillemme, perustaa äkillinen yksinvalta meidän ja töittemme keskelle, saada kirjat pois, työkorit esille; sitten hän toi yhden ainoan paksun nidoksen tai kourallisen lentolehtiä ja korvasi tuon typerän "hurskaan luvun", jota joku uninen oppilas tavaili, jollakin murhenäytelmällä, jonka suuri esitys teki suureksi, tulinen toiminta tuliseksi — jollakin draamalla, jonka varsinaisiin ansioihin minä puolestani harvoin perehdyin, sillä Emanuel teki siitä jonkinlaisen vuodatusmaljan, jonka täytti omalla synnynnäisellä voimallaan ja intohimollaan, kuin niilläkin elämänjuomalla. Tai hän sinkautti luostarimaiseen pimeyteemme heijastuksen kirkkaammasta maailmasta, näytti välähdyksiä uusimmasta kirjallisuudesta, luki kohtia jostakin viehättävästä tarinasta tai viime pilalehdestä, joka oli herättänyt hilpeyttä Pariisin salongeissa — karsien aina ankaralla kädellä pois niin murhenäytelmästä ja draamasta kuin tarinasta ja esseestä joka ainoan kohdan, lauseen tai sanan, jota voisi pitää sopimattomana nuorten tyttöjen korville. Huomasin useammin kuin kerran, että missä tuollainen mielivaltainen hyppäys olisi aiheuttanut merkityksetöntä tyhjyyttä tai heikentänyt vaikutusta, hän osasi keksiä sijalle kokonaisia jaksoja, yhtä voimakkaita kuin moitteettomia; kaksinpuhelu tai kuvaus, jonka hän sovitti tilalle, oli usein parempi kuin se minkä hän oli karsinut.
No niin, mainittuna iltana istuimme hiljaa kuin nunnat kammioissaan, oppilaat lukivat, opettajat ompelivat. Muistan työni, se oli pieni koruesine ja se kiinnosti minua jonkin verran. Sillä oli tarkoitus, en tehnyt sitä vain tappaakseni aikaa. Aioin siitä lahjaa jollekin, ja koska antamistilaisuus oli lähellä, piti kiirehtiä, ja sormeni olivat ahkerassa työssä.
Kuulimme terävän kellonsoiton, jonka kaikki tunsimme, sitten nopeat askelet, jotka olivat tutut joka korvalle, ja sanat "monsieur tulee" olivat tuskin puhjenneet yhtaikaa kaikkien huulilta, kun kaksoisovi halkesi (se aina ikään kuin halkesi kun hän oli tulossa — sellainen hidas sana kuin "avautui" ei kykenisi kuvaamaan hänen liikkeitään) ja hän seisoi keskellämme.
Huoneessa oli kaksi työpöytää, molemmat pitkiä ja penkkien reunustamia. Kummankin yläpuolella riippui lamppu, ja lampun ääressä, molemmin puolin pöytää, istui opettajatar. Tytöt oli järjestetty vasemmalle ja oikealle puolelle, vanhimmat ja ahkerimmat lähimmäksi lamppuja eli kuumaan vyöhykkeeseen, joutilaat ja pienimmät pohjois- ja etelänapoja kohti. Monsieur'n tapana oli kohteliaasti ojentaa tuoli jollekin opettajattarista, tavallisesti Zélie St. Pierrelle, vanhimmalle, ja asettua hänen vapaalle paikalleen järjestäen siten itsensä kravun- tai kauriin kääntöpiirin täyteen paisteeseen, jota hän likinäköisenä tarvitsikin.
Zélie nousi vikkelästi kuten tavallista, ja hymyili koko suunsa leveydeltä, näyttäen sekä ylemmän että alemman hammasrivinsä kokonaisuudessaan — se oli tuota omituista hymyä, joka ulottuu korvasta korvaan ohuena terävänä viivana, mutta ei leviä kasvoihin, ei saa poskia kuopille eikä silmiä loistamaan. Otaksun että monsieur ei nähnyt häntä tai oli saanut päähänsä olla huomaamatta häntä, sillä monsieur oli oikukas kuin naiset; sitä paitsi hänellä oli silmälaseissaan (hänellä oli nyt uudet) hyvä tekosyy kaikkien pikkusyntien ja huomaamattomuuksien puolustukseksi. Oli syy mikä tahansa, hän syrjäytti Zélien, tuli pöydän toiselle puolen, ja ennen kuin ehdin nousta antamaan hänelle tietä hän kuiskasi: "Älkää hievahtako", ja tunkeutui minun ja neiti Fanshawen väliin, Ginevra kun aina tahtoi olla naapurinani, kyynärpää kyljessäni, niin usein kuin selitinkin hänelle:
"Ginevra, soisin että olisitte Jerikossa."
Oli helppo sanoa: "Älkää hievahtako", mutta voinko sitä auttaa? Täytyihän minun antaa hänelle tilaa ja pyytää oppilaita siirtymään kauemmaksi, jotta minä voisin siirtyä. Ginevra saattoi rauhassa liimautua minuun "pysyäkseen lämpimänä", kuten hän talvi-iltaisin sanoi, ja kiusata minua sydämeen asti hyörimisellään ja tyrkkimisellään, niin että minun vähin oli suorastaan pakko sovittaa vyöhöni neula suojaksi hänen kyynärpäätään vastaan, mutta otaksuin ettei herra Emanuelia voinut kohdella samalla tavoin, ja niinpä korjasin ompelutarpeeni tehdäkseni tilaa hänen kirjalleen, ja vetäydyin itse syrjemmälle antaakseni paikan hänelle itselleen. En kuitenkaan jättänyt vähä kyynärää enemmän — juuri sen verran kuin jokainen järkevä mies olisi pitänyt sopivana ja kunnioittaen myönnettynä paikkana. Mutta Emanuel ei ollut järkevä, taulaa ja piikiveä hän oli ja iski tulta heti paikalla.
"Vous ne voulez pas de moi pour voisin", hän murisi, "vous vous donnez des airs de caste; vous me traitez en paria",[86] hän torui. "Hyvä, minä järjestän asian." Ja hän kävi työhön.
"Neidit, nouskaa kaikki!" hän huusi.
Tytöt nousivat. Hän lähetti heidät kaikki toiseen pöytään. Sitten hän asetti minut pitkän penkin toiseen päähän ja tuotuaan asianmukaisesti ja huolellisesti viereeni ompelulippaan, silkin, sakset ja kaikki tarpeeni hän asettui itse aivan toiseen päähän.
Niin suunnattoman mieletöntä kuin tämä järjestely olikin, ei yksikään sielu koko huoneessa uskaltanut nauraa; onneton olisi se tirskunta ollut tirskujalle. Mitä minuun tulee, suhtauduin siihen täysin kylmästi. Siinä istuin yksinäni ja eristettynä kaikesta ihmisseurasta, istuin työhöni syventyneenä, olin levollinen enkä ollenkaan onneton.
"Onko välimatka tarpeeksi pitkä?" hän kysyi.
"Monsieur sen päättää", vastasin.
"Tiedätte varsin hyvin, että se ei ole. Te juuri olette luonut tämän äärettömän tyhjyyden, minä en ole pannut kättäni siihen asiaan."
Ja tätä vakuuttaen hän aloitti lukunsa.
Pahaksi onneksi hän oli valinnut ranskalaisen käännöksen draamasta, jonka kirjoittaja oli, kuten hän selitti, "Williams Shackspire, le faux dieu de ces sots paiens, les Anglais".[87] Kuinka aivan toisin hän olisi luonnehtinut Shakespearea, jollei hänen mielensä olisi ollut kuohuksissa, sitä minun tuskin tarvinnee sanoa.
Ranskalainen käännös oli tietenkin hyvin puutteellinen, enkä erityisesti ponnistellut salatakseni ylenkatsetta jota muutamat sen pilatuista kohdista olivat omiaan herättämään. Eipä siltä että minun olisi sopinut sanoa mitään, mutta voihan sitä joskus katseellaan ilmaista mielipiteen jota ei ole lupa pukea sanoiksi. Monsieur'n silmälasit olivat varuillaan ja sieppasivat kiinni jokaisen harhailevan katseen. Luulen ettei hän menettänyt niistä ainoatakaan, ja seurauksena oli että hänen silmiltään pian poistui varjostin, niin että niiden loimu saattoi kipinöidä vapaasti. Ja hän kuumeni pohjoisnavallaan, jonne oli vapaaehtoisesti karkottanut itsensä, enemmän kuin — katsoen huoneen yleiseen lämpötilaan — olisi ollut mahdollista itse kravun kääntöpiirin kohtisuorassa säteilyssä.
Lukemisen päätyttyä oli arvoituksellista lähtisikö hän pois ilmaisematta suuttumustaan vai antaisiko hän sen purkautua. Hillitseminen ei juuri kuulunut hänen tapoihinsa, mutta oliko hänelle sitten tehty mitään niin ratkaisevaa, että siitä saisi aiheen julkiseen moitteeseen? Minä en ollut edes äännähtänyt, enkä toki voinut ansaita moitetta enkä rangaistusta siitä, että olin sallinut kasvolihaksieni suun ja silmien ympärillä toimia hieman vapaammin kuin tavallisesti.
Illallinen, johon kuului leipää ja haalealla vedellä miedonnettua maitoa, tuotiin sisään. Kunnioituksesta professorin läheisyyttä kohtaan sallittiin sämpyläin ja lasien olla paikallaan eikä tarjottu niitä heti ympäri.
"Syökää illallisenne, hyvät naiset", hän sanoi ja näytti syventyneen tekemään reunamuistutuksia "Williams Shackspire'iinsa". Tytöt rupesivat syömään. Minäkin otin lasin ja sämpylän, mutta koska työ kiinnosti nyt entistä enemmän, pysyin rangaistuspaikallani ja jatkoin ompelemista luontevan kylmäverisesti samalla kun pureskelin leipääni ja ryyppäsin juomaani, mielessä eräänlainen rattoisa tyyneys, joka itse asiassa tuskin kuului tapoihini ja oli mieluisan uutta tunteilleni. Tuntui kuin herra Paulin levottoman, kiihkeän ja okaisen luonteen läsnäolo olisi magneetin tavoin imenyt itseensä kaikki kuumeiset ja rauhattomat ainekset ja jättänyt minulle vain kaiken mikä oli leppoisaa ja sopusointuista.
Hän nousi. "Aikooko hän mennä sanomatta muuta?" Kyllä vain, hän kääntyi ovea kohti.
Ei, hän kääntyi takaisin, mutta kenties vain ottamaan kynälaatikkonsa, jonka oli jättänyt pöydälle.
Hän otti sen — työnsi kynää sisään ja ulos, katkaisi terän puuta vasten, teroitti sen ja pisti taskuunsa ja … käveli suoraan minun luokseni.
Tytöt ja opettajattaret olivat kokoontuneet toisen pöydän ympärille ja puhelivat aika vapaasti: he puhelivat aina aterioilla, ja kun olivat tottuneet aina silloin puhumaan nopeasti ja ääneen, he eivät nytkään juuri alentaneet ääntään.
Paul tuli ja pysähtyi taakseni. Hän kysyi mitä tein, ja minä vastasin ompelevani kellonvitjoja.
Hän kysyi: "Kenelle?" Ja minä vastasin: "Eräälle herralle — eräälle ystävälleni."
Paul kumartui ja — kuten romaaninkirjoittajat sanovat ja mikä oli kirjaimellisesti totta tässä tapauksessa — sähisi korvaani muutamia painavia sanoja.
Hän sanoi että kaikista naisista jotka hän tunsi, minä olin se joka osasin tehdä itseni huipentuneimman epämiellyttäväksi, minä olin se jonka kanssa oli vähimmän mahdollista elää sovussa. Minulla oli kesytön ja ihmeen paatunut luonne. Kuinka minä menettelin ja mikä minua riivasi, sitä ei hän puolestaan tietänyt, mutta milloin ikinä joku henkilö suhtautui minuun rauhallisin ja ystävällisin tarkoituksin — raksis! minä käänsin sovun epäsovuksi, hyväntahtoisuuden vihamielisyydeksi. Hän oli varma siitä että hän, herra Paul, toivoi minulle kaikkea hyvää, hän ei tietänyt koskaan tehneensä minulle mitään pahaa, hän otaksui että hänellä ainakin oli oikeus vaatia puolueettoman tuttavan asemaa, tuttavan joka ei ollut vikapää vihamielisiin tunteisiin — mutta kuinka minä käyttäydyin häntä kohtaan! Kuinka pistävän tuittupäisesti — kuinka kiihkeän uppiniskaisesti — kuinka vasten kaikkea oikeutta!
Tässä en voinut olla avaamatta silmiäni hieman suuriksi ja laskematta huuliltani pientä ihmettelevää huudahdusta:
"Tuittupäisesti? Uppiniskaisesti? Vasten kaikkea oikeutta? Minä en tietänyt…"
"Vaiti! Heti paikalla! Kas siinä taaskin, kuin tulta ja tappuroita." Hän oli pahoillaan — hyvin pahoillaan: minun tähteni hän suri onnetonta ominaisuuttani. Tuo "kiihko", tuo "kuumaverisyys" — joka kyllä saattoi olla jaloa, mutta oli aivan liiallista — voi vielä, hän pelkäsi, tuottaa minulle onnettomuutta. Se oli vahinko: en ollut — sen hän sielussaan uskoi — kokonaan vailla hyviä puolia, ja jos vain tahtoisin kuulla järjen ääntä ja olla vakavampi, sävyisämpi, vähemmän "lennossa", vähemmän "koketti", vähemmän ulkonäön lumoissa, vähemmän valmis antamaan liiallista arvoa ulkonaisille eduille — kiinnittämään huomiota ihmisten kohteliaisuuteen etupäässä vain sen mukaan onko heidän mittansa "niin ja niin monta kyynärää", onko heillä "nuken väri", "enemmän tai vähemmän hyvin muovautunut nenä" ja suunnaton määrä itserakkautta — voisi minusta vielä tulla hyödyllinen, kenties mallikelpoinen luonne. Mutta, niinkuin nyt oli — ja tässä sortui pikku miehen ääni hetkeksi.
Olisin katsonut häneen tai ojentanut käteni tai sanonut tyynnyttävän sanan, mutta pelkäsin että jos hievahtaisinkin, rupeaisin joko nauramaan tai itkemään — niin hullunkurinen sekoitus liikuttavaa ja mieletöntä oli tämä kaikki.
Luulin että hän oli jo sanonut sanottavansa, mutta ei; hän istahti voidakseen paremmin jatkaa.
Koska hän, Paul, nyt kerran oli joutunut näihin tuskallisiin aiheisiin, uskalsi hän antautua alttiiksi vihalleni omaksi hyväkseni ja rohkeni viitata erääseen muutokseen, jonka oli huomannut puvussani. Hän tunnusti vapaasti, että kun hän ensin oppi tuntemaan minut — tai pikemmin oli tottunut silloin tällöin ohimennen näkemään vilahduksen minusta — tyydytin häntä tässä suhteessa: pukuni ilmeinen vakavuus ja arvokas yksinkertaisuus olivat omiaan herättämään mitä korkeimpia toiveita parhaiden etujeni hyväksi. Mikä tuhoisa vaikutus oli saanut minut hiljattain panemaan kukkia hatunreunani alle, käyttämään koruommeltuja kauluksia, vieläpä eräässä tilaisuudessa esiintymään tulipunaisessa puvussa — sen hän kylläkin saattoi arvata mutta ei tahtonut tällä hetkellä avoimesti julistaa.
Taaskin keskeytin, ja tällä kertaa oli ääneni sävy sekä vihastunut että kauhistunut.
"Tulipunainen, monsieur Paul? Se ei ollut tulipunainen! Se oli neilikanpunainen, ja hyvin himmeä lisäksi, sitä paitsi siinä oli mustaa pitsiä himmentämässä."
"Neilikanvärinen tai tulipunainen, keltainen tai karmosiininpunainen, kellanvihreä tai taivaansininen, se on yhdentekevää, ne ovat kaikki pöyhkeitä, kevytmielisiä värejä, ja mitä tulee pitsiin josta puhutte, se on vain yksi koreus lisää." Ja hän huokasi alennustilaani. Hän ei "paha kyllä kyennyt puhumaan tästä aiheesta niin yksityiskohtaisesti kuin olisi tahtonut", ja koska ei tarkalleen tuntenut kaikkien noiden "hepenien" nimityksiä, saattoi hän sanojen suhteen tehdä pieniä erehdyksiä, jotka epäilemättä panivat hänet alttiiksi pilkalleni ja kiihdyttivät onnettoman pikaista ja intohimoista mielenlaatuani. Hän tahtoi vain lausua yleisin sanamuodoin — ja nämä yleiset sanamuodot hän tiesi oikeiksi — että pukuuni viime aikoina oli ilmestynyt maailmallista koreilua, joka haavoitti häntä.
Myönnän etten voinut aavistaa mitä "maailmallista koreilua" hän näki silloisessa talvipuvussani ja sen yksinkertaisessa valkoisessa kauluksessa, ja kun kysyin häneltä, hän sanoi että se oli tehty kiinnittämällä aivan liian paljon huomiota vaikutukseen — ja sitä paitsi, eikö minulla ollut nauharuusuke kaulassa?
"Ja jos tuomitsette naisen käyttämän nauharuusukkeen, monsieur, ette suinkaan hyväksy tällaista kapinetta herrasmiehelle?" Ja minä näytin koreita silkillä ja kullalla kirjailtuja pikku vitjoja. Hänen ainoa vastauksensa oli voihkaisu — luultavasti minun kevytmielisyyteni tähden.
Istuttuaan muutamia minuutteja ääneti katsellen kellonvitjoja, joita nyt ompelin entistä ahkerammin, hän kysyi oliko hänen äskeisellä puheellaan se vaikutus, että rupeaisin nyt kokonaan vihaamaan häntä.
Tuskin muistan mitä vastasin tai kuinka kaikki kävi, luulen etten puhunut mitään, mutta tiedän että onnistuimme sanomaan hyvää yötä ystävinä, vieläpä että Paul, ehdittyään ovelle saakka, kääntyi takaisin sanomaan vain "ettei hän tahtonut toki kokonaan tuomita tulipunaista pukua" ("Neilikanpunaista, neilikanpunaista!" pistin minä väliin) "ettei hän suinkaan tahtonut kiistää siltä sitä ansiota, että se näytti aika hyvältä" (tosiasia on, että Emanuelin maku väriasioissa jyrkästi kallistui kirkkaiden värien puolelle), "hän tahtoi vain neuvoa minua aina käyttämään sitä sillä mielellä kuin olisi se karkeata sarkaa ja väriltään tomunharmaa."
"Entä kukat hatunreunani alla, monsieur?" kysyin. "Nehän ovat hyvin pieniä —"
"Antakaa niiden sitten pysyä pieninä", hän sanoi. "Älkää antako niiden puhjeta täyteen kukoistukseen."
"Entä nauharuusuke, monsieur — nauhanpätkä."
"Olkoon menneeksi", oli suopea vastaus.
Ja siihen asia päättyi.
<tb>
"Hyvin tehty, Lucy Snowe!" huudahtin itsekseni, "olet saanut kauniin saarnan — tullut hangatuksi karkealla saippualla, ja kaikki vain siksi että olet niin viheliäisesti kiintynyt tämän maailman turhuuksiin! Kuka olisi uskonut? Pidit itseäsi surumielisenä ja yksivakaisena. Neiti Fanshawe tuolla pitää sinua toisena Diogeneksena. Herra de Bassompierre käänsi toissapäivänä keskustelun kohteliaasti toisaalle, kun oli puhe näyttelijätär Vashtin hurjista luonnonlahjoista, koska muka, kuten hän ystävällisesti sanoi, 'Neiti Snowe näytti olevan hämillään'. Tohtori John Bretton tuntee sinut vain 'hiljaisena Lucyna', olentona joka on 'vaaraton kuin varjo', ja hän on sanonut, olet kuullut hänen sanovan: 'Lucyn puutteet johtuvat liiallisesta vakavuudesta tavoissa ja käytöksessä — sekä luonteen että puvun värittömyydestä'. Sellainen on omasi ja ystäviesi mielipide, ja katso! nousee pieni mies, joka jyrkästi eroaa näistä kaikista, ja muitta mutkitta syyttää sinua liian iloiseksi ja riehakaksi — liian huikentelevaksi ja epävakaiseksi — liian koreaksi ja kirjavaksi. Tämä tuima pikku mies — tämä säälimätön tuomari — kokoaa yhteen kaikki hajanaiset turhamaisuudensyntiparkasi, onnettomat ruusukehepenesi, pienet koristekiehkurasi, nauhanpätkäsi, viheliäiset pitsinpalaset, ja kutsuu sinua tilille kaikista yhteensä ja jokaisesta erikseen. Olet niin tottunut siihen että sinut syrjäytetään kuin varjo elämän päivänpaisteessa: on kovin uutta nähdä erään ihmisen kärsimättömänä varjostavan kädellä silmiään, koska ärsytät häntä liian väkivaltaisella säteellä."