XXIX
MONSIEUR'N SYNTYMÄPÄIVÄ
Olin ylhäällä seuraavana aamuna tuntia ennen aamunkoittoa ja lopetin vitjani polvillani makuusalin lattialla keskipöydän vieressä, voidakseni hyötyä siitä sammuvasta tuikkeesta, jota yölamppu tarjosi viime vartiossaan.
Kaikki tarvikkeeni — koko helmi- ja silkkivarastoni — oli käytetty ennen kuin vitjat olivat niin pitkät ja koreat kuin tahdoin. Olin tehnyt niistä kaksinkertaiset, koska vastakohtalain perusteella tiesin että sitä erityistä makua varten, jonka tyydyttäminen oli tarkoituksenani, oli vaikuttava ulkonäkö aivan välttämätön. Koristeen päähän tarvittiin pieni kultahaka, ja onneksi oli sellainen ainoassa pitsikauluksessani; irroitin sen varovasti ja kiinnitin uudelleen, panin sitten valmiit vitjat paksuun kääröön ja suljin käärön pieneen lippaaseen, jonka olin ostanut koska se oli niin loistava — se oli tehty jostakin lämpimien maiden näkinkengänkuoresta, väri oli helmiäistä ja kannessa oli pieni kiehkura säihkyviä sinisiä kiviä. Kannen sisäpuoleen kaiversin saksieni kärjellä eräät alkukirjaimet.
Lukija ehkä muistaa kuvauksen madame Beckin syntymäpäivästä, eikä ole unohtanut että hänelle joka vuosi koottiin ja tarjottiin koulun puolesta kaunis lahja. Syntymäpäivän vietto oli huomaavaisuus jota ei myönnetty kenellekään muulle kuin madamelle ja muunnetussa muodossa hänen sukulaiselleen ja neuvonantajalleen Emanuelille. Jälkimmäisessä tapauksessa kunnianosoitus oli välitön, ei ennakolta suunniteltu ja valmistettu, ja oli puolestaan monen muun ohella todistus siitä arvonannosta, jota kirjallisuuden professori — huolimatta puolueellisuudestaan, ennakkoluuloistaan ja oikuistaan — nautti oppilaittensa keskuudessa. Hänelle ei annettu mitään arvoesinettä: hän antoi selvästi ymmärtää, että hän ei ottaisi vastaan hopeaa eikä jalokiviä. Pienistä lahjoista hän kuitenkin piti, kalleus ja raha-arvo eivät häntä liikuttaneet; juhlallisesti lahjoitettu timanttisormus tai kultainen nuuskarasia olisivat miellyttäneet häntä vähemmän kuin kukkanen tai piirustus jotka annettiin koruttomasti ja vilpittömin tuntein. Sellainen oli hänen luonteensa.
Herra Paulin syntymäpäivä oli maaliskuun ensimmäisenä ja sattui torstaiksi. Oli kaunis aurinkoinen päivä, ja koska samalla oli se aamu, jolloin oli tapana mennä kuulemaan messua, ja koska toisaalta oli puoleksi lupapäivä, jolloin iltapäivällä sai lähteä ulos, käydä ostoksilla ja vieraisilla, niin nämä kaikki seikat yhdessä aiheuttivat yleistä hienoutta ja uutuutta puvuissa. Kiiltävät kaulukset olivat muodissa, tavalliset tummanruskeat villaiset koulupuvut oli vaihdettu vaaleampiin ja keveämpiin. Mademoiselle Zélie St. Pierre oli tänä erikoisena torstaina pannut ylleen oikean silkkipuvun, jota säästäväisessä Labassecourissa pidettiin huikentelevaisena ylellisyysesineenä, tiedettiinpä myös että hän otti kampaajan laittamaan tukkaansa aamulla, ja muutamat oppilaat olivat kyllin teräviä huomaamaan että hän oli kostuttanut nenäliinansa ja kätensä uudella muodinmukaisella hajuvedellä. Zélie parka! Hänellä oli tähän aikaan usein tapana selittää että hän oli kuolemaan saakka väsynyt eristettyyn ja työteliääseen elämäänsä, että hän kaipasi varoja ja aikaa joutilaisuuteen, ihmistä joka tekisi työtä hänen puolestaan — miestä joka maksaisi hänen velkansa (hänellä oli kauheat velat), varustaisi hänen vaatekaappinsa ja antaisi hänelle vapauden, kuten hän sanoi, "goûter un peu les plaisirs".[88] Oli kauan huhuiltu että hän oli iskenyt silmänsä herra Emanueliin. Emanuelin silmät ainakin viipyivät usein hänessä. Hän istui ja katseli Zélietä tiukasti minuuttikaupalla. Olen nähnyt Paulin tuijottavan häneen koko neljännestunnin ajan, kun luokka oli hiljaisessa työssä ja monsieur istui joutilaana valtaistuimellaan. Aina tietoisena tästä basiliskinkatseesta Zélie kiemurteli sen alaisena puoleksi mielissään, puoleksi kummastuneena, ja monsieur seurasi hänen tunteitaan ja näytti väliin kauhistuttavan terävältä, sillä hänellä oli muutamissa tapauksissa pelottava, erehtymätön, vaistomainen selvänäköisyyden lahja, joka keksi sydämen viimeisenkin lymyilevän ajatuksen piilostaan ja erotti koreiden verhojen alta hengen alastoman kuivuuden, niin, ja sen nurjat aivoitukset ja kätketyt vilpilliset pyyteet — kaiken mitä miehet ja naiset eivät olisi tietäneet — vääristyneen selkärangan, synnynnäisesti viallisen jäsenen ja — mikä paljon pahempi — tahran tai epämuodostuman jonka he kenties itse olivat aiheuttaneet. Ei ollut niin kirottua vaivaa, ettei Emanuel olisi säälinyt ja antanut sitä anteeksi, jos se vain vilpittömästi tunnustettiin, mutta missä vain hänen tutkiva silmänsä näki epärehellistä kiistämistä — missä hänen armoton etsintänsä löysi petollista salaamista — oh, siinä hän saattoi olla julma ja minun mielestäni paha! Silloin hän riemuiten tempasi verhon noiden kurjien raukkojen edestä, lennätti heidät intohimoisesti julkisuudenkukkulan huipulle ja näytti heidät siinä kaikessa alastomuudessaan, kaikessa vilpillisyydessään — poloiset elävät valheet — sen kauhean totuuden sikiöt, joka ei voi näyttäytyä verhoamattomana. Hän luuli tekevänsä oikein; minä puolestani epäilen onko ihmisellä lupa harjoittaa sellaista oikeudenkäyttöä toista kohtaan, ja useammin kuin kerran tällaisissa tarkastuksissa on silmistäni pusertunut kyyneliä hänen uhriensa tähden, enkä ole säästänyt vihaani ja kiihkeitä moitteitani häneltä itseltään. Hän ansaitsi sen, mutta oli vaikeata järkyttää hänen lujaa vakaumustaan että teko oli oikeutettu ja välttämätön.
Kun aamiainen oli ohi ja messussa käyty, soi koulukello ja huoneet täyttyivät. Opettajat ja oppilaat istuivat paikoillaan somina, siisteinä ja odottavina, jokaisella kädessä onnittelukukkanen — kevään kauneimpia kukkia, raikkaita ja tuoksuvia. Minulla yksin ei ollut kukkia. Minusta oli hauska nähdä kasvavia kukkia, mutta kun ne ovat poimitut, ne lakkaavat miellyttämästä. Ne ovat silloin juurettomia ja katoavia silmissäni, niiden näennäinen elämä tekee minut surulliseksi. En koskaan anna kukkia niille joista pidän, enkä toivo saavani kukkia minulle rakkaista käsistä. Mademoiselle St. Pierre huomasi tyhjät käteni — hän ei voinut uskoa että olin ollut niin huolimaton, hänen katseensa harhaili ahnaasti ympärilläni: varmaankin minulla täytyi olla jokin yksinäinen vertauskuvallinen kukka jossakin, jokin pieni orvokkikimppu, jotakin josta hyvä makuni ja älykkyyteni saisi kiitosta. Mielikuvitukseton englannitar teki tyhjiksi pariisittaren pelot: hän istui siinä kirjaimellisesti ilman mitään, yhtä kukattomana ja lehdettömänä kuin talvinen puu. Päästyään tästä varmuuteen Zélie hymyili hyvin mielissään.
"Kuinka viisaasti olettekaan osannut säästää rahanne, neiti Lucy", hän sanoi, "minä tyhmyri olen heittänyt kaksi frangia ansarikukkiin."
Ja hän näytti ylpeänä loistavaa kukkavihkoaan.
Mutta vaiti! askeleita, tutut askelet. Ne tulivat nopeina kuten tavallisesti, mutta meidän teki mieli imarrella itseämme uskomalla että niiden nopeuden aiheuttivat muut tunteet kuin pelkkä hermojen kiihtyneisyys ja harrastuksen väkevyys. Luulimme että professorimme jalannousuun sinä aamuna sisältyi lupaus, ja niin siihen sisältyikin.
Hän astui sisään sellaisella tuulella, joka sai hänet esiintymään kuin uutena auringonsäteenä jo ennestään valaistussa ensi luokassa. Aamun valo, joka leikki kukkasissamme ja hymyili seinissämme, sai uutta kirkkautta herra Paulin kaikkein suopeimmasta tervehdyksestä. Todellisen ranskalaisen tavoin (vaikka en tiedä miksi sanoisin niin, sillä hänen syntyperänsä ei ollut ranskalainen eikä labassecourilainen) hän oli pukeutunut "tilanteen" ja tilaisuuden mukaan. Pikimustan päällystakin epämääräiset laskokset, uhkaavat ja salaliittolaismaiset, eivät nyt pimentäneet hänen persoonansa ääriviivoja, vaan hänen vartaloaan (sellainen kuin se oli, en tahdo siitä kerskua) kaunisti sivistynyt hännystakki ja silkkiliivi, jotka olivat vallan kauniit katsella. Uhkamielinen ja pakanallinen kreikkalaislakki oli kadonnut: avopäin hän astui eteemme, kantaen kristillistä hattua hansikoidussa kädessään. Pikku mies oli hauskan näköinen, oikein hauskan; hänen sinisiä silmiään kirkasti ystävällisyys ja hänen tummasta hipiästään loisti hyvä tunne, ja nämä korvasivat täydellisesti kauneuden: katsoja ei tosiaankaan kiinnittänyt huomiota siihen, että hänen nenänsä, joka ei suinkaan ollut pieni, ei ollut erityisen hienomuotoinen, että posket olivat laihat, otsa jyrkkä ja nelikulmainen, suu ei mikään ruusunnuppu: hänet hyväksyi sellaisena kuin hän oli, hänen läheisyytensä oli kaiken laimean ja vähäpätöisen vastakohta.
Hän astui pöytänsä luo ja laski sille hatun ja käsineet. "Hyvää päivää, ystäväni", hän sanoi äänellä joka jollakin tavoin hyvitti muutamille meistä monta tuimaa letkausta ja rajua nuhdesaarnaa. Ei se ollut mikään hilpeä hauskan-pojan ääni, vielä vähemmän öljyinen papillinen nuotti, vaan ääni joka kuului juuri hänelle itselleen ja jota hän käytti kun sanat tulivat huulille suoraan sydämestä. Tuo sydän puhui joskus; vaikkakin se oli ärtyinen, se ei ollut luutunut elin; sen sisimmässä oli paikka jonka hellyys voitti miehen hellyyden paikan, joka teki hänet nöyräksi pienten lasten edessä ja liitti hänet tyttöihin ja naisiin — sillä kaikesta niskoittelustaan huolimatta hän ei voinut kiistää että hänellä näitä kohtaan oli eräänlainen heimolaistunne ja että hän itse asiassa viihtyi paremmin heidän kuin oman sukupuolensa seurassa.
"Me kaikki toivotamme monsieur'lle hyvää päivää ja pyydämme lausua onnittelumme syntymäpäivän johdosta", sanoi mademoiselle Zélie valiten itsensä seuran puheenjohtajaksi, astui esiin niin teeskennellyn kiemurtelevasti kuin hänelle oli välttämätöntä voidakseen ylipäänsä liikkua, ja laski kallisarvoisen kukkavihkonsa hänen eteensä. Monsieur kumartui sen yli.
Seurasi sitten onnittelujen pitkä sarja: kaikki oppilaat kulkivat pöydän ohi liukuvin askelin, joita ulkomaalaiset harrastavat, ja jättivät lahjansa ohikulkiessaan. Joka tyttö asetti lahjansa niin taitavasti, että kun viimeinen kukkavihko oli laskettu pöydälle, se muodosti kukkapyramidin huipun — pyramidin, joka levisi ja kohosi niin yltäkylläisenä, että sankari lopulta aivan peittyi sen taakse. Kun tämä toimitus oli ohi, palattiin paikoille, ja me istuimme kuoleman hiljaisina odottaen puhetta.
Luulen että oli kulunut viisi minuuttia, ja hiljaisuutta jatkui yhä, kymmenen minuuttia — eikä kuulunut hiiskahdustakaan.
Monet läsnäolijat varmaan alkoivat ihmetellä mitä monsieur mahtoi odottaa, ja kyllä oli syytäkin. Äänetönnä ja näkymättömänä, liikkumatta ja sanatonna hän pysyi paikoillaan kukkakasan takana.
Vihdoin kuului ääni — syvä ääni, ikään kuin se olisi tullut ontelosta.
"Onko tässä kaikki?"
Mademoiselle Zélie katsoi ympärilleen.
"Oletteko kaikki antaneet kukkanne?" hän kysyi oppilailta.
Olivat, he olivat kaikki antaneet kukkavihkonsa, vanhimmasta nuorimpaan, suurimmasta pienoisimpaan. Vanhin opettajatar vei tiedon perille.
"Onko tässä kaikki?" toisti ääni joka jo ennestään oli syvä mutta nyt laskeutui vielä paria säveltä alemmaksi.
"Monsieur", sanoi mademoiselle St. Pierre ja nousi, huulillaan suloinen hymyilynsä, "minulla on kunnia kertoa teille että yhtä poikkeusta lukuunottamatta ovat kaikki tässä luokassa tuoneet teille kukkia. Meess Lucielle monsieur saa ystävällisesti antaa anteeksi, hän ulkomaalaisena ei luultavasti tunne tapojamme tai ei pidä arvossa niiden merkitystä. Meess Lucie on pitänyt tätä juhlamenoa liian vähäpätöisenä kunnioittaakseen sitä osanotollaan."
"Mainiota!" mutisin hampaitteni välistä, "et ole mikään huono puhuja,
Zélie, kun kerran alat."
Vastaus joka myönnettiin mademoiselle St. Pierrelle, oli kädenheilahdus pyramidin takaa. Tuo kädenliike näytti pyytävän sanoja vaikenemaan, määräävän hiljaisuutta.
Muuan hahmo seurasi kättä ennen pitkää. Monsieur tuli näkyviin pimennostaan, asettui korokkeen eteen ja tuijottaen suoraan ja kiinteästi vastapäisessä seinässä riippuvaan maailmankarttaan hän kysyi kolmannen kerran ja nyt todella traagillisella äänellä:
"Onko tässä kaikki?"
Olisin vielä voinut pelastaa kaiken astumalla esiin ja pistämällä hänen käteensä punertavan pienen helmiäislippaan, jota tällä hetkellä pidin tiukasti omassani. Minulla oli ollut luja tarkoitus tehdä niin, mutta alussa oli monsieur'n käytöksen koomillinen puoli houkutellut minua viivyttelemään, ja nyt oli mademoiselle St. Pierren teeskennelty väliintulo yllyttänyt minua uppiniskaisuuteen. Lukija, jolla ei tähän saakka ole ollut mitään syytä lukea miss Snowen luonteenominaisuuksiin etäisimpiäkään kuvitteluja omasta täydellisyydestä, tuskin hämmästyy kuullessaan että hänestä tuntui liian vastenmieliseltä puolustautua mitään syytöksiä vastaan, joita pariisitar suvaitsi vihjaista, ja sitä paitsi herra Paul oli niin avuttoman masentunut ja otti laiminlyöntini niin vakavalta kannalta, että hän ansaitsi harminsa. Niinpä pidätin sekä lippaani että ilmeeni ja istuin tunteettomana kuin kivi.
"Hyvä on!" putosi vihdoinkin Paulin huulilta, ja kun hän oli lausunut nämä sanat, niin jonkin suuren mielenliikutuksen varjo — vihan, ylenkatseen, päättäväisyyden aalto — kulki hänen otsansa yli, karehti hänen huulillaan ja teki uurteita hänen poskiinsa. Luopuen kaikista pitemmistä selityksistä hän hyppäsi tavalliseen puheeseensa.
En ollenkaan muista mitä tämä "puhe" sisälsi, en kuunnellut sitä, sillä itse hyppäys, harmin ja mielipahan jyrkkä sikseen heittäminen olivat herättäneet minussa tunteen joka puolittain teki tyhjäksi tuon toistetun "Onko tässä kaikki?" -lauseen hullunkurisen vaikutuksen.
Puheen loppupuolella sattui hupainen välikohtaus — muistaakseni pudotin sormustimen lattialle, ja kun kumarruin ottamaan sitä, löin pääni pulpettini terävään reunaan, mikä tapaturma (harmillisen oikeudenmukainen minulle jos kenellekään) tietysti aiheutti pientä hälinää. Herra Paul hermostui, jätti sikseen väkinäisen maltillisuutensa, antoi palttua tuolle arvokkuudelle ja itsehillinnälle, jolla hän ei koskaan viitsinyt rasittaa itseään kauan, ja siirtyi siihen sävyyn, joka parhaiten oli omiaan tuottamaan hänelle helpotusta.
En tiedä kuinka hän puheensa kuluessa oli onnistunut pääsemään Kanaalin poikki ja nousemaan Britannian maaperälle, mutta sieltä hänet tapasin kun rupesin kuuntelemaan.
Sinkauttaen pikaisen kyynillisen katseen ympäri huonetta — katseen joka loukkasi tai jonka tarkoituksena oli minuun osuessaan loukata minua — hän alkoi raivota "englannittaria" vastaan.
Koskaan en ole kuullut englantilaisia naisia kohdeltavan niin kuin herra Paul sinä aamuna kohteli heitä: hän ei säästänyt mitään — ei heidän älyään, moraaliaan, tapojaan eikä ulkomuotoaan. Muistan hänen erityisesti sättineen heidän vartalonsa ja kaulansa pituutta, heidän ohuita käsivarsiaan, huolimattomia pukujaan, pedanttista kasvatustaan, jumalatonta epäuskoaan (!), sietämätöntä ylpeyttään, teeskenneltyä hyvettään, josta puhuessaan hän kiristi ilkeästi hampaitaan ja näytti siltä kuin olisi tahtonut sanoa ihmeellisiä asioita, jos olisi uskaltanut. Oi, hän oli häijy, katkera, hurjistunut, ja luonnollisena seurauksena siitä inhottavan ruma.
"Pieni, ilkeä, myrkyllinen mies", ajattelin minä, "aionko minä vaivata itseäni pelolla että en miellytä sinua tai että loukkaan sinun tunteitasi? En totisesti, sinun pitää olla minulle yhdentekevä kuin halvin kukkavihko pyramidissasi."
Mielipahakseni minun täytyy sanoa, etten voinut kokonaan pysyä tässä päätöksessäni. Joksikin aikaa Englannin ja sen maaperän herjaaminen jätti minut tylsäksi, kuuntelin sitä viisitoista minuuttia aika stoalaisesta, mutta tämä sähisevä basiliski oli päättänyt pistää, ja hän sanoi lopulta sellaisia asioita — iskien kiinni ei ainoastaan naisiimme, vaan suurimpiin nimiimme ja parhaisiin miehiimme, heittäen lokaa Britannian vaakunaan ja tahrien merilippumme liejuun — että minä tunsin piston. Ilkeämielisen iloisena hän lateli höystetyimmät historialliset valheet mitä mannermaalla liikkuu — loukkaavampia ei voisi kuvitellakaan. Zélie ja koko luokka olivat yhtä kostonhimoisen riemun irvistystä, sillä on omituista huomata kuinka nämä Labassecourin klovnit salaa vihaavat Englantia. Vihdoin löin terävän iskun pulpettiini, avasin huuleni ja päästin ilmoille huudon:
"Vive l'Angleterre, l'Histoire et les Heros! A bas la France, la Fiction et les Faquins."[89]
Luokka oli kuin pilvistä pudonnut. Varmaan he luulivat minua hulluksi. Professori nosti nenäliinan suunsa eteen ja hymyili pirullisesti sen laskoksiin. Pieni häijyläinen! Hän luuli nyt olevansa voittaja, kun oli saanut minut suuttumaan. Silmänräpäyksessä hän tuli hyvälle tuulelle. Hän rupesi nyt sanomattoman suopeana puhumaan kukistaan, puheli runollisesti ja vertauskuvallisesti niiden suloudesta, tuoksusta, puhtaudesta jne., teki ranskalaismallisia vertailuja "nuorten tyttöjen" ja edessään olevien vienojen kukkien välillä, lausui mademoiselle St. Pierrelle paisutetun kohteliaisuuden hänen kukkavihkonsa ihanuudesta, ja ilmoitti lopulta että ensimmäisenä todella kauniina, leppoisana ja armaana kevätaamuna hän aikoi viedä koko luokan syömään aamiaista maaseudulle. Ainakin ne jotka hän saattoi lukea ystävikseen, hän lisäsi mahtipontisesti.
"Siis minä en tule", julistin tahtomattani.
"Olkoon niin", oli hänen vastauksensa, ja koottuaan kukat kainaloonsa hän singahti luokasta sillä välin kun minä panin työni, sakset, sormustimen ja unohdetun pikku lippaan pulpettiini ja hiivin yläkertaan. En tiedä oliko hän kuumissaan ja suuttunut, mutta tunnustan suoraan, että minä olin.
Vihani oli kuitenkin omituisen haihtuvaa. En ollut istunut tuntiakaan vuoteeni laidalla yhä uudelleen maalaillen eteeni hänen ilmettään, käytöstään ja sanojaan, kun jo nauroin koko kohtausta. Tunsin pientä mielipahan pistosta siitä että lipas oli jäänyt antamatta. Olin aikonut tehdä hänet iloiseksi. Kohtalo ei tahtonut niin.
Iltapäivän kuluessa muistin että pulpetin laatikot eivät suinkaan olleet turvallisia säilytyspaikkoja, ja ajattelin että sietipä panna parempaan talteen lipas, jonka kannessa oli alkukirjaimet P.C.D.E., so. Paul Carl (tai Carlos) David Emanuel — se oli hänen koko nimensä — noilla ulkomaalaisilla pitää aina olla oikein sarja ristimänimiä — ja menin koulun puolelle.
Se uinaili lupapäivän levossa. Päiväoppilaat olivat kaikki menneet kotiin, sisäoppilaat olivat ulkona kävelyllä, opettajattaret, paitsi viikon valvojaa, olivat kaupungilla, vieraisilla tai myymälöissä, luokkahuonerivi oli tyhjä, niin myös iso sali juhlallisine karttapalloineen, joka riippui keskeltä kattoa, monihaaraisine kynttilänjalkoineen ja suurine pianoineen, joka suljettuna ja äänettömänä nautti puoliviikon-pyhästään. Ihmettelin huomatessani ensi luokan oven olevan raollaan, tämä huone kun tavallisesti oli lukittuna ollessaan tyhjä, eikä pääsyä siihen ollut muilla kuin madame Beckillä ja itselläni, joilla kummallakin oli sen avain. Ihmettelin vielä enemmän, kun lähestyessäni kuulin epämääräisiä elonmerkkejä — askeleita, tuolin siirtämistä, ihan kuin pulpetti olisi avattu. "Se on vain madame Beck, joka suorittaa tarkastusvelvollisuuttaan", päättelin mietittyäni hetkisen. Puoliavoin ovi antoi minulle tilaisuuden päästä varmuuteen asiasta. Minä silmäilin sinne. Katso! ei siellä näkynytkään madame Beckin tarkastusasua — huivi ja siro pieni myssy — vaan päällystakki ja tumma lyhyeksikeritty miehen pää. Tämä henkilö istui tuolillani, hänen oliivinruskea kätensä piti pulpettiani auki, hänen nenänsä oli hävinnyt paperieni keskelle. Hänen selkänsä oli minua kohti, mutta ei hetkeäkään voinut olla epäilystä kuka hän oli. Juhlapuku oli jo pantu pois, rakas mustetahrainen päällystakki otettu takaisin, uhkamielinen kreikkalaislakki makasi lattialla ikään kuin juuri pudonneena kädestä, joka nyt ahkeroi pahanteossa.
Tiesin kyllä ja olin kauan tietänyt, että tuo Emanuelin käsi oli mitä läheisimmässä suhteessa pulpettiini, että se nosti kantta, tutki ja järjesteli sisältöä miltei yhtä tuttavallisesti kuin omanikin. Tätä tosiseikkaa ei voinut epäillä, eikä hän sitä tahtonutkaan, sillä hän jätti selviä ja vääjäämättömiä merkkejä joka käynnistään. Tähän asti en kuitenkaan ollut saanut häntä kiinni itse teosta: olin miten valpas tahansa, en koskaan saanut selville hänen käyntiensä tuntia ja hetkeä. Näin tuon mustan tontun työn kirjoitusharjoitelmissa, jotka illalla olivat jääneet pulpettiini täynnä virheitä ja jotka seuraavana aamuna löysin huolellisesti korjattuina, ja sain kiittää hänen oikukasta hyväntahtoisuuttaan erittäin tervetulleista ja virkistävistä kirjalainoista. Kellastuneen sanakirjan ja kuluneen kieliopin väliin kasvoi kuin taikavoimalla tuore ja mielenkiintoinen uusi teos tai jokin klassikko, mehuisa ja makea kypsyneessä iässään. Ompelulippaastani pilkisti hymyilevä romaani, sen alta väijyi lentolehtinen tai aikakauskirja, josta edellisen illan luku oli otettu. Mahdotonta epäillä lähdettä josta nämä aarteet virtasivat: jollei muuta merkkiä olisi ollut, oli kaikilla sama moitittava ja petollinen ominaisuus, joka ratkaisi kysymyksen: ne tuoksuivat sikarilta. Tämä tietenkin oli hyvin kauheata: minä arvelin alussa niin ja avasin ikkunan hieman äänekkäästi, tuulettaakseni pulpettiani, ja pitelin turmeltuneita nidoksia nirsoin sormin puhdistavassa tuulenhengessä. Tästä muodollisuudesta minut parannettiin äkkiä. Monsieur yllätti minut eräänä päivänä, ymmärsi tarkoituksen, vapautti silmänräpäyksessä käteni taakastaan ja olisi seuraavassa hetkessä heittänyt sen uuniin. Se sattui olemaan kirja jota mielelläni luin, ja niinpä kerrankin osoittauduin yhtä päättäväiseksi ja vikkelämmäksi kuin hän, sieppasin saaliin takaisin ja — pelastettuani kirjan — olin toiste viisaampi. Kaikesta huolimatta en vielä koskaan ollut onnistunut yllättämään tuota kummallista, hyväntahtoista, sikarintuoksuista haamua käynneillään.
Mutta nyt olin vihdoinkin saanut hänet kiinni: siinä hän oli — musta tonttu itse, ja siinä karehti hänen huuliltaan hänen intialaisen lemmikkinsä himmeänsininen hengitys: hän poltti suoraan pulpettiini, ihmekö siis jos se antoi hänet ilmi. Harmistuneena tästä sivuseikasta ja kuitenkin mielissäni yllättäessäni hänet — mielissäni, so. sekavin tuntein kuin talonemäntä joka vihdoin tapaa keijukaismaisen apulaisensa maitokamarista keskeneräisen kirnun äärestä — hiivin hiljaa eteenpäin, seisoin hänen takanaan ja kumarruin varovasti hänen olkapäänsä yli.
Sydämeni sai piston kun näin että hän — aamun vihamielisyyden, näennäisen laiminlyöntini, hänen tunteittensa haavoittumisen ja mielialansa järkkymisen jälkeen, aina valmiina unohtamaan ja antamaan anteeksi — oli tuonut minulle pari kaunista kirjaa, joiden mielenkiintoisuuden nimi ja tekijä takasivat. Siinä hän istui pulpettini ääressä ja penkoi sen sisältöä, mutta kauniisti ja huolellisesti, pani kyllä epäjärjestykseen, mutta ei vahingoittanut mitään. Sydämeni sai piston: kun kumarruin hänen ylitseen hänen istuessaan siinä aavistamatta mitään, tehden minulle hyvää niin paljon kuin ehti ja — uskallan väittää — ei ollenkaan epäystävällisin tuntein minua kohtaan, silloin suli aamuinen vihani kokonaan: minä pidin professori Emanuelista.
Luulen että hän kuuli hengitykseni. Hän kääntyi äkkiä; hän oli hermostunut, mutta hän ei koskaan hätkähtänyt ja vaihtoi harvoin väriä. Hänessä oli jotakin teräksistä.
"Luulin että olitte lähtenyt kaupungille toisten opettajien kanssa", hän sanoi tarttuen lujin ottein mielenmalttiinsa, joka oli livahtamaisillaan tiehensä. "Yhdentekevää vaikka ette olekaan. Luuletteko minun välittävän siitä että joudun kiinni? Siitä minä viisi. Käyn usein pulpetissanne."
"Monsieur, minä tiedän sen."
"Löydätte sieltä lehtisen tai kirjan silloin tällöin, mutta ette lue niitä koska ne ovat olleet tämän lähellä, niinkö?" Hän kosketti sikariaan.
"Niin kyllä, ne eivät ole siitä tulleet paremmiksi, mutta minä luen niitä."
"Ilman mitään hauskuutta?"
"Monsieur'ta ei sovi vastustaa."
"Pidättekö niistä tai jostakin niistä? Käyvätkö ne laatuun?"
"Monsieur on sata kertaa nähnyt minun lukevan niitä ja tietää ettei minulla ole niin monta hauskuutta, että voisin halveksia niitä joita hän minulle tarjoaa."
"Minä tarkoitan hyvää, ja jos näette että tarkoitan hyvää ja saatte hieman hupia ponnistuksistani, miksi emme voi olla ystäviä?"
"Fatalisti sanoisi: siksi että emme voi."
"Tänä aamuna", hän jatkoi, "heräsin loistavalla tuulella ja tulin luokkaan onnellisena; te pilasitte päiväni."
"Ei, monsieur, vain tunnin tai pari siitä, ja tahtomattani."
"Tahtomattanne? Ei. Oli syntymäpäiväni, jokainen toivotti minulle onnea paitsi te. Kolmannen luokan pikku lapset antoivat minulle orvokkikimpun jokainen ja sopertelivat kaikki onnentoivotuksensa: te — ette mitään. Ei kukannuppua, ei lehteä, kuiskausta — ei edes katsetta. Oliko se tahtomattanne?"
"En tarkoittanut mitään pahaa."
"Ettekö siis tosiaankaan tuntenut tapaamme? Eikö teitä ollut valmistettu? Olisitte ehkä kernaasti tuhlannut pari penniä kukkaseen minun mielikseni, jos olisitte tietänyt että sitä odotettiin? Sanokaa niin, ja kaikki on unohdettu ja tuska vaimennettu."
"Minä tiesin että sitä odotettiin, minä olin valmistautunut, ja kuitenkaan en tuhlannut penniäkään kukkaseen."
"Hyvä on — teette oikein kun olette rehellinen. Olisin melkein vihannut teitä jos olisitte imarrellut ja valehdellut. Parempi julistaa suoraan: 'Paul Carl Emanuel, minä vihaan sinua, poikaseni!' — kuin hymyillä muka ystävällisesti, teeskennellä mielenkiintoa, ja sydämessään olla valheellinen ja kylmä. Valheellinen ja kylmä en luule teidän olevan, mutta olette tehnyt elämässänne suuren erehdyksen, sen uskon. Luulen että arvostelukykynne on iskenyt harhaan — että olette välinpitämätön siinä missä teidän pitäisi olla kiitollinen — ja kenties kiintynyt ja hurmautunut siinä missä teidän pitäisi olla kylmä kuin nimenne. Älkää luulko minun tahtovan että tuntisitte minua kohtaan intohimoa, mademoiselle, Herra varjelkoon teitä siitä! Miksi hätkähdätte? Siksikö että sanoin sanan intohimo? Hyvä, sanon sen vieläkin. Sellainen sana on olemassa ja sellainen käsite myös, vaikka ei näiden seinien sisällä, taivaan kiitos! Ette ole mikään lapsi, jolle ei saisi puhua siitä mikä on, mutta minä lausuin vain sanan — itse asia, sen vakuutan teille, on vieras koko elämälleni ja ajatuskannalleni. Se kuoli menneisyydessä — nykyisyydessä se on haudattuna — sen hauta on syvä, luotu umpeen hyvin, ja monta talvea vanha. Tulevaisuudessa on tapahtuva ylösnousemus, minä uskon sieluni lohdutukseksi, mutta silloin on kaikki toisin — muoto ja tunne: kuolevainen pukee ylleen kuolemattomuuden — se nousee, ei maata vaan taivasta varten. Kaikki mitä sanon teille, miss Lucy Snowe, on — että teidän pitäisi kohdella professori Paul Emanuelia säädyllisesti."
Minä en voinut vastustaa enkä vastustanut tuollaista tunnetta.
"Sanokaa minulle", hän jatkoi, "milloin on teidän syntymäpäivänne, niin minä en kitsastele parin pennin tähden pientä lahjaa varten."
"Te olette niinkuin minä, monsieur: tämä maksaa enemmän kuin pari penniä, enkä minä kitsastellut."
Ja minä otin pulpetista pienen lippaan, jonka panin hänen käteensä.
"Se oli valmiina polvellani tänä aamuna", jatkoin, "ja jos monsieur olisi ollut hiukan kärsivällisempi eikä mademoiselle St. Pierre olisi heti ehättänyt väliin — ehkä minun pitäisi myös sanoa: jos minä olisin ollut maltillisempi ja viisaampi — olisin antanut sen silloin."
Hän katseli lipasta: näin että sen lämmin kirkas väri ja taivaansininen kiehkura miellyttivät hänen silmiään. Käskin häntä avaamaan sen.
"Minun alkukirjaimeni!" hän sanoi osoittaen kannessa olevia kirjaimia. "Kuka on sanonut teille että olen Carl David?"
"Pieni lintu, monsieur."
"Lentääkö se minun luotani teidän luoksenne? Sittenhän voi tarpeen tullen sitoa sen siiven alle sanoman."
Hän otti esiin vitjat — jotka arvoltaan olivat mitättömät mutta joissa silkki kiilsi ja helmet loistivat. Hän piti niistäkin — ihaili niitä koruttomasti kuin lapsi.
"Minulleko?"
"Niin, teille."
"Näitäkö te teitte eilen illalla?"
"Niitä."
"Lopetitte ne tänä aamuna?"
"Lopetin."
"Aloititteko niitä siinä tarkoituksessa että niistä tulisi minulle?"
"Epäilemättä."
"Syntymäpäivälahjaksiko?"
"Niin."
"Ja jatkuiko tämä tarkoitus kuin ompelitte niitä?"
Taaskin myönsin.
"Siis ei ole välttämätöntä että leikkaisin niistä osan pois — sanoen: tämä osa ei ole minun, se on ommeltu toista ajatellen: toiselle koruksi?"
"Ei mitenkään. Se ei ole välttämätöntä eikä se olisi oikeinkaan."
"Tämä esine on siis kokonaan minun?"
"Tuo esine on kokonaan teidän."
Suoraa päätä monsieur avasi päällystakkinsa ja asetti loistavat kellonvitjat rintaansa, pannen näkyviin niin paljon ja piiloon niin vähän kuin suinkin voi, sillä hänellä ei ollut mitään halua kätkeä sellaista mitä hän ihaili ja piti kauniina. Mitä taas lippaaseen tulee, sanoi hän siitä saavansa mainion makeisrasian — hän piti makeisista, sivumennen sanoen, ja koska hän aina mielellään jakoi toisille sitä mikä häntä itseään miellytti, antoi hän "namujaan" yhtä auliisti kuin lainasi kirjojaan. Kiltin mustan tontun pulpettiini jättämistä lahjoista olen unohtanut mainita monta tötteröllistä suklaamakeisia. Hänen makunsa näissä asioissa oli etelämaalainen ja meikäläisten mielestä lapsekas. Hänen yksinkertaisena päiväaterianaan oli usein vain kakku, jonka hän monesti jakoi jonkun kolmannen luokan lapsukaisen kanssa.
"A présent c'est un fait accompli",[90] hän sanoi ja pani päällystakkinsa kiinni, emmekä puhuneet enää siitä asiasta. Silmäiltyään niitä kahta kirjaa, jotka hän oli tuonut, ja leikattuaan kynäveitsellä pois muutamia sivuja (hän yleensä teki sellaisen karsinnan ennen kuin lainasi kirjojaan, ja usein minua hiukan suututti hänen sensuurinsa ankaruus, kun kertomus sillä tavoin keskeytyi) hän nousi, kosketti kohteliaasti kreikkalaislakkiaan ja sanoi minulle ystävällisesti "näkemiin!".
"Olemme ystäviä nyt", ajattelin, "kunnes taas ensi kerran riitelemme."
Me olisimme voineet riidellä vielä samana iltana, mutta — ihmeellistä kyllä! — jätimme kerrankin hyvän tilaisuuden käyttämättä.
Vasten kaikkea odotusta Paul saapui lukutunnille. Kun olimme aamulla nähneet häntä niin paljon, emme odottaneet hänen läsnäoloaan illalla. Kuitenkin olimme tuskin ennättäneet istua töittemme ääreen, kun hän ilmestyi paikalle. Tunnustan että olin iloinen nähdessäni hänet, niin iloinen etten voinut olla tervehtimättä hänen tuloaan hymyilyllä, ja kun hän tunkeutui samaan paikkaan jossa aikaisemmin oli syntynyt niin vakava väärinymmärrys, pidin tarkoin huolta etten jättänyt hänelle liian paljon tilaa. Hän katseli minua syrjästä pitkään, mustasukkaisesti, nähdäkseen vetäydyinkö pois, mutta minä en vetäytynyt, vaikka penkissä olikin hieman ahdasta. Olin kadottamassa entisen vaistoni paeta herra Paulia. Kun nyt olin tottunut päällystakkiin ja kreikkalaislakkiin, ei näiden vaatekappaleiden läheisyys enää tuntunut epämukavalta eikä kovin pelottavalta. Enkä nyt istunut arkana, "asphyxiée",[91] kuten hän sanoi, hänen vieressään; minä liikuin kun halusin liikkua, yskin kun se oli välttämätöntä, vieläpä haukottelin kun olin väsynyt — lyhyesti sanoen tein mitä minua halutti, sokeasti luottaen hänen suvaitsevaisuuteensa. Eikä rohkeuteni ainakaan sinä iltana saanut sitä rangaistusta, minkä se kenties ansaitsi; hän oli sekä suvaitsevainen että hyväntahtoinen, ei ainoakaan tuikea katse singonnut hänen silmistään, ei pikainen sana pujahtanut hänen huuliltaan. Koko iltana ei hän ensinkään puhutellut minua, mutta tunsin jollakin tavoin, että hän oli tulvillaan ystävällisyyttä. Hiljaisuutta on monta lajia ja sen hengityksessä eri merkityksiä; mitkään sanat eivät voisi aiheuttaa mieluisampaa tyytyväisyyden tunnetta kuin herra Paulin sanaton läheisyys aiheutti. Kun tarjotin kannettiin sisään ja illallishälinä alkoi, hän lähtiessään vain toivotti minulle hyvää yötä ja suloisia unia, ja hyvä yö ja suloisia unia minulla olikin.