XXXI

METSÄNNEITO

Kevät edistyi ja ilma oli äkkiä muuttunut lämpöiseksi. Tämä säänvaihdos merkitsi minulle, kuten luultavasti monelle muullekin, satunnaista voimien vähenemistä. Pienikin ponnistus uuvutti minua tähän aikaan — raukeat päivät seurasivat unettomia öitä.

Eräänä sunnuntai-iltapäivänä, käveltyäni puolen peninkulman matkan protestanttiseen kirkkoon, palasin kotiin väsyneenä ja uuvuksissa. Pakenin yksinäiseen pyhäkkööni, ensi luokkaan, ja nautin päästessäni istumaan ja saadessani pulpetista tyynyn päätäni ja käsivarsiani varten.

Hetkisen kuuntelin mehiläisten hymisevää kehtolaulua lehtimajassa ja katselin lasioven ja hennon harvan kevätlehdistön läpi madame Beckiä ja iloista ystäväseuraa, jonka hän sinä päivänä oli kutsunut päivällisille aamumessun jälkeen. He kulkivat keskikäytävällä hedelmäpuiden alla, joiden oksat tähän vuodenaikaan olivat kukkaverhossaan, väriltään yhtä puhtaassa ja lämpimässä kuin vuorien lumi auringon noustessa.

Muistan että huomioni oli pääasiassa keskittynyt yhteen olentoon tästä vierasryhmästä — kauniiseen nuoreen tyttöön, jonka olin ennenkin nähnyt vieraana madame Beckin luona ja josta olin epämääräisesti kuullut että hän oli herra Emanuelin "filleule", kummitytär, ja että hänen äitinsä tai tätinsä tai jonkun muun naispuolisen sukulaisensa ja professorin välillä oli vallinnut vanha ja erikoinen ystävyyssuhde. Paul ei ollut nyt mukana tässä sunnuntaiseurassa, mutta olin nähnyt tämän nuoren tytön hänen kanssaan ennen, ja mikäli etäisten havaintojeni mukaan saatoin päättää, näytti tyttö ilahuttavan häntä holhokin reippaan luontevalla suhtautumisella kilttiin holhoojaan. Olin nähnyt tytön juoksevan hänen luokseen, pistävän käsivartensa hänen kainaloonsa ja kiikkuvan siinä. Kerran kun hän teki niin, oli minussa välähtänyt omituinen tunne — epämiellyttävä, odottava tunne, joka luultavasti kuului aavistuksien sukuun — mutta en tahtonut ruveta erittelemään sitä ja viipymään siinä. Kun katselin tätä tyttöä — mademoiselle Sauveur oli hänen nimensä — ja seurasin hänen heleän silkkipukunsa välkettä (hän käytti aina upeita pukuja, sillä häntä sanottiin varakkaaksi) läpi kukkien ja hentojen kiiltävien smaragdilehtien, alkoi silmiäni häikäistä — ne ummistuivat, väsymykseni ja päivän kuumuus, lintujen ja mehiläisten hyrinä, kaikki tuuditti minua ja lopulta nukuin.

Uneni kesti kaksi tuntia. Ennen kuin heräsin, oli aurinko kadonnut näkyvistä tornimaisten rakennusten taakse, puutarha ja huone olivat harmaat, mehiläiset olivat painuneet kekoihinsa ja kukat olivat sulkeutumassa. Vierasseurue oli myös kadonnut, kaikki käytävät olivat tyhjinä.

Herätessäni minun oli oikein hyvä olla — ei kylmä, niinkuin olisi luullut istuttuani noin hiljaa ainakin kaksi tuntia; poski ja käsivarret eivät olleet turruksissa kovan pulpetin kosketuksesta. Eikä ihmekään. Kovan puun asemesta, jolle olin ne laskenut, huomasin paksun huolellisesti käärityn huivin tukenani, ja toinen huivi (molemmat oli otettu käytävästä, jossa niitä riippui) oli kiedottu lämpimästi ympärilleni.

Kuka oli tehnyt tämän? Kuka oli ystäväni? Kuka opettajattarista? Kuka oppilas? Kukaan, paitsi St. Pierre, ei ollut minulle vihamielinen, mutta kenellä heistä oli taitoa, halua ja tottumusta tehdä hyvää näin kauniisti? Kenellä heistä oli niin hiljaiset askelet, niin lempeä käsi, etten kuullut enkä tuntenut häntä kun hän oli lähestynyt ja koskettanut minua päiväunessani.

Mitä tulee Ginevra Fanshawe'hon, ei tuo loistava nuori olento ollut ensinkään lempeä käsistään, hän olisi varmaan työntänyt minut tuolilta, jos olisi sekaantunut tähän asiaan. Vihdoin sanoin: "Se on madame Beckin työtä, hän on tullut sisään, nähnyt minun nukkuvan ja ajatellut että voisin vilustua. Hän pitää minua hyödyllisenä koneena, joka hyvin vastaan sitä tarkoitusta, jota varten minut palkattiin, ja siksi hän ei soisi minun suotta vahingoittuvan. Ja nyt", ajattelin, "lähden kävelemään, ilta on raikas eikä liian kylmä." Niin avasin lasioven ja astuin lehtimajaan. Menin omalle käytävälleni; jos olisi ollut pimeä tai edes hämärä, olisin tuskin uskaltanut lähteä sinne, sillä en ollut vielä unohtanut harhanäkyä (jos se nyt oli harha) minkä olin siellä kokenut muutamia kuukausia sitten. Mutta laskevan auringon säde kultasi vielä Jean Baptisten harmaata kruunua, eivätkä puutarhan kaikki linnut vielä olleet kadonneet pesiinsä tuuheiden pensaiden ja tiheän muratin keskelle. Astelin edestakaisin ja haudoin miltei samoja ajatuksia kuin sinä iltana, jolloin olin haudannut lasipulloni — mietin kuinka pääsisin eteenpäin elämässä, kuinka voisin ottaa uuden askelen riippumatonta asemaa kohti, sillä en ollut koskaan kokonaan jättänyt tätä ajatussarjaa, vaikka viime aikoina en ollut siihen kajonnut, ja aina kun muuan silmä kääntyi minusta ja epäystävällisyys ja vääryydellisyys pimensi eräitä kasvoja, hyppäsin suoraan näihin ajatuksiin, niin että vähitellen olin muodostanut jonkinlaisen suunnitelman.

"Eläminen maksaa vähän", sanoin itsekseni, "tässä säästeliäässä Villetten kaupungissa, missä ihmiset ovat ymmärtäväisempiä kuin luulisin heidän olevan rakkaassa vanhassa Englannissa — vaivaavat päätään äärettömän paljon vähemmän sillä mikä näkyy, ja tavoittelevat vähemmän kaikkea ulkonaista — missä kukaan ei ainakaan häpeä olla aivan niin yksinkertainen ja säästäväinen kuin näkee parhaaksi. Viisaasti valitussa paikassa huoneiston vuokran ei tarvitse olla korkea. Kun olen säästänyt tuhannen frangia, vuokraan huoneiston jossa on yksi suuri huone ja kaksi tai kolme pienempää, suureen huoneeseen hankin pari penkkiä ja pulpetteja, mustan taulun ja korokkeen itseäni varten, korokkeelle tuolin ja pöydän, sienen ja pari palaa valkoista liitua, ja sitten rupean ottamaan päiväoppilaita ja raivaan tietäni eteenpäin. Madame Beck — niin olen usein kuullut hänen sanovan — ei alkanut ollenkaan sen korkeammalta, ja missä hän on nyt? Kaikki nämä rakennukset ja tämä puutarha ovat hänen, hänen rahallaan ostettuja, hänellä on jo turvattu toimeentulo vanhojenpäivien varalta ja johdettavanaan kukoistava oppilaitos, josta hänen lapsensakin saavat elämänuransa."

"Rohkeutta, Lucy Snowe! Kieltäymystä ja säästäväisyyttä nyt, lujaa ponnistusta vähitellen, ja elämän tarkoitus ei mene sinulta hukkaan. Älä yritä valittaa että tuollainen tarkoitus on liian itsekäs, liian ahdas, liian mielenkiinnoton, tyydy tekemään työtä riippumattomuutesi puolesta, kunnes saavuttamalla tämän päämäärän olet osoittanut että sinulla on oikeus katsoa korkeammalle. Mutta myöhemmin — enkö saa mitään enempää elämässä — mitään todellista kotia — mitään mikä olisi minulle rakkaampaa kuin oma itseni ja mikä verrattomalla kallisarvoisuudellaan kehittäisi minussa parempia puolia kuin mitä vain itseäni varten viitsin viljellä? Eikö mitään jonka jalkoihin halukkaasti laskisin inhimillisen itsekkyyden koko taakan ja jonka vuoksi ilomielin nostaisin hartioilleni jalomman tehtävän, työn ja elämisen toisten hyväksi? Minä luulen, Lucy Snowe, ettei sinun elämäsi kehä ole pääsevä täyteen pyöreyteensä: puolikuu-asteen täytyy sinulle riittää. Erittäin hyvä. Näen äärettömän lauman lähimmäisiäni olosuhteissa jotka eivät ole sen paremmat. Näen että suuri joukko miehiä ja vielä enemmän naisia ohjaa elämänvaljakkoaan puutteessa ja kieltäymyksissä. En näe mitään syytä, miksi minä kuuluisin harvoihin etuoikeutettuihin. Minä uskon että jokin toivon ja päivänpaisteen hohde sulostuttaa pahimpiakin ihmiskohtaloita. Minä uskon että tämä elämä ei ole kaikki, ei alku eikä loppu. Minä uskon vaikka vapisen, minä luotan vaikka itken."

Se tästä aiheesta. On oikein silloin tällöin urheasti katsoa elämänlaskuihimme ja tilittää ne vilpittömästi. Ja se kurja itsensäpettäjä, joka valehtelee itselleen tehdessään laskelmiaan, ja lukee onneksi sen mikä on onnettomuutta. Sano tuskaa tuskaksi ja epätoivoa epätoivoksi, kirjoita molemmat lujin kirjaimin päättävällä kynällä, sitä paremmin voit maksaa velkasi Tuomiolle. Väärennä, sovita "etuoikeus" siihen mihin sinun olisi pitänyt kirjoittaa "vaiva", ja katso sitten hyväksyykö mahtava velkamiehesi vilpin ja ottaako hän vastaan rahan jolla tahdot häntä petkuttaa. Tarjoa väkevimmälle, vaikkapa pimeimmällekin enkelille Jumalan sotajoukosta vettä, kun hän pyytää verta — ottaako hän sitä? Ei koko kalpea meri vastaa ainoatakaan punaista pisaraa. — Tein toisenkin tilityksen.

Pysähdyin Metusalemin eteen — tuon puutarhan jättiläisen ja patriarkan — ja nojasin otsani sen ryhmyiseen runkoon. Jalkani lepäsi kivellä joka sulki erään pienen haudan, ja palautin mieleeni sinne haudatun tunnesarjan, palautin mieleeni tohtori Johnin, lämpimän kiintymykseni häneen, uskoni hänen erinomaisuuteensa, ihastukseni hänen viehättävyyteensä. Mitä oli tullut tuosta omituisesta yksipuolisesta ystävyydestä, joka oli puoleksi marmoria ja puoleksi elämää, vain toiselta puolen totta ja toiselta kenties pilaa?

Oliko tämä tunne kuollut? Minä en tiedä, mutta haudattu se oli. Väliin ajattelin hautaa levottomaksi ja näin kummallisia unia järkytetystä maasta ja kultaisista hiuksista, jotka pilkistivät esiin arkunraoista.

Olinko ollut liian pikainen? kysyin itseltäni, ja tämä kysymys tuli eteeni armottoman terävänä aina kun minulla sattumalta oli ollut jokin lyhyt kohtaus tohtori Johnin kanssa. Hänellä saattoi vieläkin olla niin ystävällinen katse, niin lämmin käsi, hänen äänensä sointui vieläkin niin hauskalta lausuessaan minun nimeni, enkä koskaan pitänyt "Lucy" nimestä niin paljon kuin hänen sanomanaan. Mutta ajan pitkään opin ymmärtämään että tämä hyväntahtoisuus, tämä sydämellisyys, tämä musiikki ei millään tavoin kuulunut minulle: se oli osa häntä itseään, se oli hänen luonteenlaatunsa hunaja, hänen hienon mielensä palsami; hän jakoi sitä niinkuin kypsä hedelmä makeudellaan palkitsee mehiläistä, hän levitti sitä ympärilleen niinkuin ihana kukka tuoksuaan. Rakastaako nektaripersikka lintua tai mehiläistä, jota se elättää? Onko ruusupensas rakastunut ilmaan?

"Hyvää yötä, tohtori John, sinä olet hyvä, sinä olet kaunis, mutta sinä et ole minun. Hyvää yötä, ja Jumala siunatkoon sinua!"

Siihen lopetin mietteeni. "Hyvää yötä", lausuivat huuleni ääneen, kuulin sanat ja sitten kuulin kaiun, aivan läheltä.

"Hyvää yötä, mademoiselle, tai pikemmin hyvää iltaa — aurinko on tuskin laskenut. Toivon että olette nukkunut hyvin?"

Minä säpsähdin, mutta olin hämmentynyt vain hetkisen, sillä tunsin äänen ja puhujan.

"Nukkunut, monsieur? Koska? Missä?"

"Voitte hyvin kysyä koska ja missä. Te näytätte kääntävän päivän yöksi ja valitsevan pulpetin päänaluseksi — aika kova paikka, vai kuinka?"

"Se pehmennettiin minulle, monsieur, kun nukuin. Tuo näkymätön lahjoja tuova olento, joka kummittelee pulpetissani, muisti minua. Mitä siitä kuinka nukuin, mutta minä heräsin peitettynä ja tyyny pääni alla."

"Pitivätkö huivit teitä lämpimänä?"

"Hyvin lämpimänä. Pyydättekö niistä kiitoksia?"

"En. Näytitte kalpealta nukkuessanne — vaivaako teitä koti-ikävä?"

"Jotta voisi tuntea koti-ikävää, täytyisi omistaa koti, ja sitä ei minulla ole."

"Sitä enemmän tarvitsette huolehtivaa ystävää. Tunnen tuskin ketään, miss Lucy, joka välttämättömämmin tarvitsisi ystävää kuin te, teidän vikannekin ehdottomasti vaativat sitä. Tarvitsette niin paljon hillitsemistä, ohjaamista ja lannistamista."

Tämä "lannistamisen" ajatus ei koskaan kaikonnut herra Paulin päästä; ainaisinkaan alistuminen minun puoleltani ei olisi vapauttanut häntä siitä. Entä sitten, mitä se merkitsi? Kuuntelin häntä enkä vaivannut itseäni olemalla liian nöyrä; hänen puuhansa olisi mennyt hukkaan jollen olisi jättänyt hänelle mitään "lannistettavaa".

"Te tarvitsette valvontaa ja silmälläpitoa", jatkoi hän, "ja teille on hyvä että minä näen tämän ja teen parhaani täyttääkseni nämä molemmat velvollisuudet. Minä pidän silmällä teitä ja toisia hyvin tarkkaan, hyvin herkeämättä, lähempää ja useammin kuin he ajattelevatkaan. Näettekö tuon valaistun ikkunan?"

Hän osoitti erästä ikkunaa poikakoulun ravintolahuoneissa.

"Siinä", hän sanoi, "on huone jonka olen vuokrannut nimellisesti lukuhuoneeksi — itse asiassa tähystyspaikaksi. Siellä istun ja luen tuntikausia: se on minun tapani — minun huvitukseni. Kirjani on tämä puutarha, sen sisältönä on ihmisluonne — naisluonne. Minä osaan teidät kaikki ulkoa. Ah, minä tunnen teidät hyvin — St. Pierren, pariisittaren — tuon hallitsijanaisen, itse serkkuni Beckin."

"Se ei ole oikein, monsieur."

"Mitä? Eikö se ole oikein? Minkä uskontunnustuksen mukaan? Tuomitseeko joku Lutherin ja Calvinin opinkappale sen? Mitä se minulle merkitsee? Minä en ole protestantti. Rikas isäni (sillä vaikka minä olen tuntenut köyhyyttä ja nähnyt nälkää kokonaisen vuoden eräässä Rooman ullakkokamarissa — nähnyt nälkää viheliäisesti, usein yksi ainoa ateria päivässä ja vähin ei sitäkään — olen kuitenkin syntynyt rikkauteen) — rikas isäni oli hyvä katolilainen ja antoi minulle papin ja jesuiitan opettajaksi. Minä muistan hänen opetuksensa, ja mitä keksintöjä — suuri Jumala — olenkaan niiden avulla tehnyt!"

"Varkain tehdyt keksinnöt tuntuvat kunniattomilta keksinnöiltä."

"Puritaani! Minä en sitä epäile. Mutta kuulkaahan nyt kuinka minun jesuiittasysteemini toimii. Te tunnette St. Pierren?"

"Osittain."

Hän nauroi. "Sanotte oikein — 'osittain', kun minä taas tunnen hänet kauttaaltaan. Siinä on ero. Hän näytteli minulle ystävyyttä, tarjosi samettikäpälän, hyväili, imarteli, maanitteli minua. Minä olen herkkä naisen imartelulle — herkkä vastoin omaa järkeäni. Vaikka hän ei koskaan ole ollut kaunis, oli hän — kun ensin tulin hänet tuntemaan — nuori, tai osasi näyttää nuorelta. Kuten kaikilla hänen maansa naisilla oli hänellä pukeutumisen taito, hänellä oli viileätä luontevaa seurusteluvarmuutta, joka säästi minulta hämilläolon vaivan —"

"Monsieur, se mahtoi olla tarpeetonta. En eläissäni ole nähnyt teitä hämillänne."

"Mademoiselle, te tunnette minua vähän. Voin olla hämilläni kuin pieni koulutyttö, luonteessani on varasto vaatimattomuutta ja ujoutta —"

"Monsieur, sitä en minä ole koskaan nähnyt."

"Mademoiselle, se on siellä. Teidän olisi pitänyt nähdä se."

"Monsieur, olen nähnyt teidät julkisessa elämässä — näyttämöillä, puhujanlavoilla, arvonimien ja kruunattujen päiden edessä — ja te esiinnytte yhtä vaivattomasti kuin kolmannella luokalla."

"Mademoiselle, arvonimet ja kruunatut päät eivät herätä minussa arkuutta, ja julkisuus on hyvin suuressa määrin elementtini. Minä pidän siitä ja hengitän siinä täysin vapaasti, mutta — mutta — no niin, tässähän se tunne juuri on toiminnassa, nyt, tällä hetkellä, mutta en kuitenkaan siedä sen voittavan minua. Mademoiselle, jos aikoisin mennä naimisiin (mitä en aio, ja te voitte säästää itseltänne sen ylenkatseen vaivan, jota moinen ajatus voisi teissä herättää) ja katsoisin välttämättömäksi kysyä joltakin naiselta, voisiko hän ajatella minua tulevana miehenään, silloin kävisi ilmi että olen mitä sanoin — ujo."

Minä uskoin häntä täydellisesti nyt, ja uskoessani kunnioitin häntä niin vilpittömällä arvonannolla että sydämeeni teki kipeätä.

"Mitä tulee St. Pierreen", hän jatkoi tointuen, sillä hänen äänensä oli muuttunut hiukan, "aikoi hän kerran tulla madame Emanueliksi, enkä tiedä mihin minut olisi voitu johtaa ilman tuota pientä valaistua ikkunaa tuolla. Ah, lumottu ikkuna, mitä keksinnön ihmeitä oletkaan saanut aikaan! Niin", hän jatkoi, "olen nähnyt hänen ilkeän luonteensa, hänen turhamaisuutensa ja kevytmielisyytensä — ei ainoastaan täällä, vaan muuallakin: olen todennut sellaista mikä tekee minut lujaksi kaikkia hänen juoniaan vastaan. Olen turvassa Zélie-paralta."

"Ja oppilaani", hän alkoi taas, "nuo vaaleat nuoret tytöt — niin lempeät ja kiltit — olen nähnyt hiljaisimpien riehuvan kuin pojat, vakavimpien sieppaavan rypäleitä seiniltä, ravistavan pääryniä puista. Kun englanninopettajatar tuli, näin hänet, panin merkille hänen varhaisen kiintymyksensä tähän käytävään, huomasin hänen harrastavan yksinäisyyttä, pidin häntä silmällä kauan ennen kuin hän ja minä jouduimme puheisiin. Muistatteko kuinka kerran tulin hiljaa ja tarjosin teille pienen kimpun valkoisia orvokkeja, kun vielä olimme vieraita."

"Muistan kyllä. Minä kuivasin orvokit, säästin ne, ja ne ovat minulla vieläkin."

"Minulle oli mieleen että otitte ne niin rauhallisesti ja nopeasti, ilman mitään tekokainostelua — tuota elettä, jota aina kammoan ja vihaan ja vainoan, kun näen sitä silmissä tai liikkeissä. Mutta asiaan. En ainoastaan minä pitänyt teitä silmällä, vaan usein — varsinkin iltaisin — toinenkin suojelusenkeli liiteli ääneti läheisyydessänne: ilta illalta on serkkuni Beck hiipinyt jäljessänne ja salaa seurannut liikkeitänne, kun ette nähnyt häntä."

"Mutta, monsieur, ettehän tuosta ikkunasta voinut nähdä mitä tässä puutarhassa tapahtui iltaisin?"

"Kuutamolla saatoin jotenkin nähdä kiikarilla — käytän kiikaria — mutta puutarha itse on minulle avoin. Vajassa puutarhan perällä on ovi, ja tämä ovi johtaa pihaan, joka on yhteydessä poikakoulun kanssa. Siihen oveen on minulla avain, ja niin saan tulla ja mennä mielin määrin. Tänä iltapäivänä tulin siitä ja löysin teidät nukkumasta luokassa, tänä iltana taas olen käyttänyt samaa kulkutietä."

En voinut olla sanomatta: "Jos olisitte ilkeä, paha-aikeinen mies, kuinka kauheata tämä kaikki olisi!"

Tämä näkökanta ei näyttänyt kykenevän kiinnittämään hänen huomiotaan: hän sytytti sikarinsa, ja kun hän siinä tuprutteli savuja nojautuen puuta vasten ja katsellen minua kylmästi tarkaten, niinkuin hänellä oli tapana kun hänen mielensä oli tyyni, katsoin sopivaksi saarnata hänelle edelleen. Hän läksytti minua usein tuntikaupalla — miksi en minäkin kerran saisi puhua suutani puhtaaksi. Niinpä sanoin hänelle vaikutelmani hänen jesuiittajärjestelmästään.

"Tieto jonka sen avulla saatte, on ostettu liian kalliisti, monsieur, tuo varkain tuleminen ja meneminen alentaa omaa arvoanne."

"Minun arvoani!" huudahti hän nauraen. "Milloin olette nähnyt minun vaivaavan päätäni arvollani? Te, neiti Lucy, te se olette 'arvokas'. Kuinka usein olenkaan — korkeassa saarivaltakuntalaisläheisyydessänne — nauttinut saadessani tallata jalkoihini sen mitä te suvaitsette sanoa arvokkuudekseni, repiä sen kappaleiksi ja hajottaa kaikkiin tuuliin. Noita hulluja puuskia te seuraatte niin ylevänä, ja tiedän niiden teidän mielestänne suuresti muistuttavan kolmannen luokan lontoolaisnäyttelijän temppuja."

"Monsieur, minä sanon teille, että jokainen katseenne tuosta ikkunasta on vääryys oman luonteenne parempaa osaa kohtaan. Ihmissydämen tutkiminen tuolla tavoin on salaista ja kehnoa herkuttelua Eevan omenilla. Soisin että olisitte protestantti."

Tämä toive ei häneen koskenut, ja hän poltteli edelleen. Oltuaan hetken ääneti, hymyilevänä ja miettien, hän sanoi melko äkisti:

"Olen nähnyt muutakin."

"Mitä muuta?"

Hän otti sikarinpätkän huuliltaan ja viskasi sen pensaikkoon, missä se hetkisen hehkui pimeässä.

"Katsokaa tuota", hän sanoi. "Eikö tuo hehku ole kuin silmä joka katselee teitä ja minua?"

Hän käveli käytävän toiseen päähän, palasi sitten ja jatkoi:

"Olen nähnyt, miss Lucy, asioita jotka ovat minulle käsittämättömiä, jotka ovat valvottaneet minua kokonaisen yön koettaessani etsiä selitystä, jota en kuitenkaan ole löytänyt."

Ääni oli erikoinen, suoniani viilsi, ja hän näki minun värisevän.

"Pelkäättekö? Minun sanojeniko vai tuon punaisen kateellisen silmän tähden, joka juuri tuikkii itsensä sammuksiin?"

"Minun on kylmä, ilta on jo pimeä ja myöhäinen, ilma on muuttunut ja on aika mennä sisään."

"Kello on vähän yli kahdeksan, mutta teidän on pian mentävä sisään.
Vastatkaa minulle vain tähän kysymykseen."

Hän pysähtyi kuitenkin ennen kuin teki sen. Puutarha oli todellakin tulossa tummaksi, pilvet olivat tuoneet pimeän, ja sadepisarat alkoivat rapista puiden lehdissä. Toivoin että hän huomaisi tämän, mutta hän näytti liian hajamieliseltä tunteakseen muutosta.

"Mademoiselle, uskotteko te protestantit yliluonnolliseen?"

"Siinä suhteessa on eroa teoriassa ja uskossa niin protestanteilla kuin muillakin lahkokunnilla", vastasin. "Miksi kysytte minulta tätä, monsieur?"

"Miksi vapisette ja puhutte niin heikosti? Oletteko taikauskoinen?"

"Olen luonteeltani hermostunut. En mielelläni puhele tästä asiasta.
Pidän siitä vieläkin vähemmän siksi että —"

"Uskotteko?"

"En, mutta olen sattunut kokemaan vaikutelmia —"

"Senkö jälkeen kun tulitte tänne?"

"Niin, muutama kuukausi sitten."

"Täälläkö — tässä talossa?"

"Niin."

"Hyvä. Olen iloinen siitä. Minä tiesin sen likipitäen jo ennen kuin sanoittekaan. Olin tietoinen teidän ja minun välisestä sukulaisuudesta. Te olette kärsivällinen ja minä olen kiivas, te olette hiljainen ja kalpea, minä ruskea ja tulinen, te olette ankara protestantti, minä jonkinlainen maallikko-jesuiitta, mutta me olemme samanlaiset — välillämme on sukulaisuutta. Näettekö sen, mademoiselle, kun katsotte peiliin? Huomaatteko että otsanne on samanmuotoinen kuin minun — että silmänne ovat samoin piirretyt kuin minun? Kuuletteko että teillä on minun värähdyksiäni äänessänne? Tiedättekö että teillä usein on minun ilmeitäni? Minä huomaan kaiken tämän, ja uskon että te olette syntynyt minun tähteni alla. Niin, te olette syntynyt minun tähteni alla. Vaviskaa, sillä kun näin on laita kuolevaisten kesken, on vaikea erottaa heidän kohtaloittensa lankoja, sattuu solmuja ja takertumisia — äkillinen katkaiseminen vahingoittaa kudelmaa. Mutta palatkaamme näihin 'vaikutelmiin', kuten sanotte englantilaisen varovaisesti. Minullakin on ollut 'vaikutelmani'."

"Monsieur, kertokaa ne minulle."

"Parempaa en toivokaan, vähempää en aiokaan. Tunnettehan tämän talon ja puutarhan tarinan?"

"Tunnen kyllä. Sanotaan että satoja vuosia sitten eräs nunna on haudattu elävältä tämän saman puun juurelle, saman maan alle, joka nyt kantaa meitä."

"Ja että ennen aikaan täällä kuljeskeli erään nunnan haamu."

"Monsieur, entä jos se kuljeskelee täällä vieläkin?"

"Jokin täällä kuljeskelee: tässä talossa käy öisin muuan haamu, toisenlainen kuin kaikki olennot jotka näyttäytyvät päivisin. Minä olen eittämättömästi nähnyt erään olennon, useammin kuin kerran, ja sen luostarimainen asu oli outo näky, joka sanoi minulle enemmän kuin se voisi sanoa kenellekään muulle elävälle olennolle. Nunna!"

"Monsieur, minäkin olen sen nähnyt."

"Sitä odotinkin. Oli tämä nunna sitten lihaa ja verta tai jotakin mikä jää kun veri on kuivanut, on sillä luultavasti yhtä paljon asiaa teille kuin minulle. Hyvä, minä aion ottaa selville, se on tähän asti saattanut minut ymmälle, mutta minä aion tutkia salaisuuden. Minä aion —"

Sen sijaan että olisi kertonut mitä aikoi, hän nosti äkisti päätään, minä tein saman liikkeen samassa hetkessä, molemmat katsoimme samaan kohtaan — korkeaan puuhun, joka varjosti suurta lehtimajaa ja jonka muutamat oksat olivat ensi luokan katolla. Tuolta suunnalta oli kuulunut outoa ja selittämätöntä ääntä, ikään kuin tuon puun käsivarret olisivat itsestään liikkuneet ja sen painava lehdistö olisi rutistunut ja musertunut vankkaa runkoa vasten. Niin, tuntui tuskin tuulenhenkäystäkään, ja tuo raskas puu järkkyi, kun taas hentoiset pensaat seisoivat hiljaa. Muutamia minuutteja jatkui puun ja sen lehdistön keskellä repimistä ja läähätystä. Niin pimeä kuin olikin, näytti minusta että jokin vankempi kuin yön tai oksan varjo erottui rungosta. Vihdoin ponnistelu lakkasi. Mitä oli syntynyt tuosta työstä? Mikä metsänneito oli noussut tuosta kamppailusta? Katsoimme kiinteästi. Äkkiä kellonsoitto kajahti läpi talon — rukouskello. Silmänräpäyksessä tuli käytäväämme lehtimajasta ilmestys, kokonaan musta ja valkoinen. Ikään kuin vihaisesti — läheltä, läheltä ohi kasvojemme — syöksähti nopeasti itse NUNNA! Koskaan en ollut nähnyt häntä niin selvästi. Hän näytti kookkaalta ja liikkeissään vikkelältä. Kun hän oli mennyt, alkoi tuuli nyyhkyttää, sade valui hurjana ja kylmänä, koko yö tuntui kärsivän hänen kanssaan.