XXXII

ENSIMMÄINEN KIRJE

On jo aika kysyä missä on Pauliina Mary? Kuinka jaksoi seurusteluni ylellisen Hotel Crécyn kanssa? Tuo seurustelu oli joksikin aikaa keskeytynyt poissaolon tähden, herra ja neiti de Bassompierre kun olivat olleet matkoilla viettäen muutamia viikkoja osaksi Ranskan maaseudulla, osaksi pääkaupungissa. Sattuman kautta sain tietää heidän paluustaan pian sen tapahduttua.

Kävelin eräänä lauhkeana iltapäivänä hiljaista bulevardia, kuljin hitaasti nauttien huhtikuun auringosta ja parista miellyttävästä ajatuksesta, kun näin edessäni ryhmän ratsastajia, jotka pysähtyivät ikään kuin olisivat juuri kohdanneet ja tervehtivät toisiaan keskellä leveätä ja tasaista lehmusten reunustamaa tietä. Toisella puolen oli keski-ikäinen herrasmies ja nuori neiti, toisella — nuori ja kaunis mies. Neidin kasvot olivat hyvin viehättävät, hänen pukunsa hyvin valittu, koko hänen olemuksensa hieno ja ylväs. Kun katselin tarkemmin, huomasin että he olivat minulle tuttuja, ja kun tulin hiukan lähemmäksi, tunsin heidät kaikki — siinä oli kreivi de Bassompierre, hänen tyttärensä ja tohtori Graham Bretton.

Kuinka eloisat olivat Grahamin kasvot! Kuinka tosi, kuinka lämmin ja kuitenkin hillitty ilo ilmeni niistä! Tällainen siis oli se asiaintila, tällainen se olosuhteiden yhdistelmä, joka heti paikalla kykeni kahlitsemaan, taltuttamaan ja kiihdyttämään tohtori Johnia. Helmi jota hän ihaili, oli itsessään kallisarvoinen ja virheettömän puhdas, mutta hän ei ollut mies joka ihaillessaan jalokiveä saattoi unohtaa sen kehyksen. Jos hän olisi nähnyt Pauliinan yhtä nuorena, kauniina ja viehättävänä, mutta jalan, yksinään, ilman kaitsijaa ja yksinkertaisessa puvussa, riippuvaisena työntekijänä tai puoleksi katutyttönä, olisi hän pitänyt tyttöä sievänä pikku olentona ja rakastanut häntä silmillään, liikkeillään ja ilmeillään, mutta tarvittiin muuta valloittamaan hänet niin kuin hän nyt oli voitettu, lannistamaan hänet kauniisti niinkuin nyt, ilman että hänen miehinen kunniansa oli menettänyt tai voittanut mitään — kyllä hän näki että hän nyt oli vallanalaisena. Tohtori John oli kaikessa maailmanmies, ei siinä kyllin että hän itse oli tyytyväinen, seurapiirien täytyi hyväksyä, maailman piti ihailla sitä mitä hän ihaili, muuten hän piti toimenpiteitään väärinä ja arvottomina. Valtiattareltaan hän vaati kaikkea mitä tässä näkyi — korkean sivistyksen leimaa, huolellisen ja pätevän kaitsennan pyhitystä, kaikkia niitä apukeinoja joita muoti säätää, rikkaus hankkii ja maku järjestää. Näistä ehdoista hänen järkensä teki sopimuksen ennen kuin se antautui. Tässä kohden ne tulivat mitä runsaimmin täytetyiksi, ja nyt, ylpeänä, intohimoisena ja kuitenkin pelokkaana hän kunnioitti Pauliinaa kuningattarenaan. Mitä tyttöön tulee, uinaili pikemmin tunteen kuin tietoisen voiman hymyily vienona hänen silmissään.

He erosivat. Graham kiiti ohitseni tuskin tuntien maata jota pitkin pyyhkäisi, ja näkemättä mitään kummallakaan puolellaan. Hän oli hyvin kaunis, into ja päättäväisyys olivat kohonneet hänessä korkeimmilleen.

"Isä, tuolla on Lucy!" huusi sointuva ystävällinen ääni. "Lucy, rakas
Lucy — tulkaa tänne!"

Minä riensin hänen luokseen. Hän viskasi harsonsa taaksepäin ja kumartui satulastaan suutelemaan minua.

"Aioin tulla katsomaan teitä huomenna", hän sanoi, "mutta nyt te tulettekin huomenna minun luokseni."

Hän mainitsi ajan, ja minä lupasin tulla.

Seuraavana iltana olin hänen luonaan — hän ja minä istuimme hänen omassa huoneessaan. En ollut nähnyt häntä sitten tuon tilaisuuden, jolloin hänen oikeutensa oli asetettu rinnan Ginevra Fanshawen oikeuksien kanssa ja ne olivat niin ilmeisesti saaneet etusijan, ja hänellä oli nyt paljon kerrottavaa minulle matkoistaan joita hän tänä väliaikana oli tehnyt. Hän oli erittäin vilkas ja nopea puhuja tällaisessa kahdenolossa, ja hyvin eloisa kuvailemaan, mutta hänellä oli niin teeskentelemätön puhetapa ja kirkkaan pehmeä ääni, ettei hän koskaan tuntunut puhuvan liian nopeasti eikä sanovan liian paljon. En luule että oma huomioni olisi piankaan laimentunut, mutta vähitellen hän itse näytti tarvitsevan aiheenvaihdosta ja kiirehti lopettamaan kertomuksensa lyhyeen. Heti ei kuitenkaan ilmennyt miksi hän lopussa supisti lauseitaan niin paljon, seurasi hiljaisuus — levoton hiljaisuus, ei ilman hajamielisyyden oireita. Sitten hän kääntyi minuun ja sanoi aralla, puoleksi pyytävällä äänellä:

"Lucy —"

"No, tässä minä olen."

"Onko serkkuni Ginevra Fanshawe vielä madame Beckin luona?"

"Serkkunne on siellä vielä, ikävöitte varmaan nähdä häntä."

"En — en juuri."

"Tahdotte kai taaskin pyytää häntä viettämään iltaa luonanne?"

"En… Kai hän vieläkin puhuu naimisiinmenostaan?"

"Ei kenenkään sellaisen kanssa josta te välitätte."

"Mutta tietysti hän vieläkin ajattelee tohtori Brettonia? Ei kai hän ole voinut muuttaa mieltään siinä suhteessa, koska se kaksi kuukautta sitten oli niin lujasti kiinni."

"Mitä siitä, tiedätte kyllä. Näittehän itse minkälaiset heidän välinsä olivat."

"Heillä oli varmaan jokin pieni väärinymmärrys sinä iltana. Näyttääkö
Ginevra onnettomalta?"

"Kaikkea vielä. Mutta vaihtakaamme aihetta. Oletteko saanut mitään tietoja Grahamista poissaollessanne?"

"Isä on saanut häneltä kirjeen tai pari, arvatenkin liikeasioita. Hän otti hoitaakseen jonkin asian joka vaati tarkkaavaisuutta, kun me olimme poissa. Tohtori Bretton näyttää kunnioittavan isää ja auttavan häntä mielellään."

"Niin kyllä; te tapasitte hänet eilen bulevardilla; voitte itse päättää hänen ulkonäöstään, että hänen ystäviensä ei tarvitse olla tuskissaan hänen terveytensä vuoksi, eikö totta?"

"Isä tuntuu ajattelevan samoin kuin te. Minä en voinut olla hymyilemättä. Tiedätte että isä ei juuri tee havaintoja, vaan usein ajattelee muita asioita kuin mitä tapahtuu hänen silmiensä edessä, mutta hän sanoi, kun tohtori Bretton ratsasti pois: 'Totisesti on miellyttävää nähdä tuon pojan hyvää tuulta ja tarmokkuutta.' Hän sanoo tohtori Brettonia pojaksi; luulen että hän melkein pitääkin häntä poikana, aivan samoin kuin hän pitää minua pikku tyttönä. Hän ei puhunut minulle, vaan lausui tuon huomautuksen itsekseen. Lucy…"

Taaskin oli äänessä tuo pyytävä sävy, ja samassa hetkessä hän nousi tuoliltaan ja istahti jakkaralle jalkojeni juureen.

Minä pidin hänestä. Sellaista tunnustusta en ole useasti tässä kirjassa lausunut tuttavistani: lukija suvaitkoon sen nyt kerran. Tuttavallinen seurustelu, läheinen havaintojenteko paljasti Pauliinassa vain kaikkea hienoa, älykästä ja vilpitöntä, siksi oli arvonantoni häntä kohtaan syvää. Pintapuolisempi ihailu olisi voinut olla äänekkäämpää, minun oli kuitenkin hiljaista.

"Mitä kysyttävää teillä on Lucyltä?" sanoin. "Olkaa urhoollinen ja puhukaa pois."

Mutta hänen silmissään ei ollut rohkeutta; kun ne kohtasivat katseeni, vaipuivat ne alas, ja hänen poskillaan ei ollut viileyttä — eikä ohimenevää pintapunastusta, vaan keskittynyt sisäinen kiihtymys kohotti niiden väriä ja lämpöä.

"Lucy, minä tahtoisin tietää ajatuksenne tohtori Brettonista. Sanokaa, sanokaa minulle todellinen mielipiteenne hänen luonteestaan, hänen mielenlaadustaan."

"Hänen luonteestaan minulla on korkea käsitys, ja sen se ansaitseekin."

"Entä hänen mielenlaatunsa? Kertokaa minulle siitä", pyysi hän innokkaasti. "Tehän tunnette hänet hyvin."

"Minä tunnen hänet oikein hyvin."

"Te tunnette hänen kotitapansa. Olette nähnyt hänet äitinsä seurassa.
Kertokaa hänestä poikana."

"Hän on hienotunteinen poika, äitinsä turva ja toivo, ilo ja ylpeys."

Hän piti kättäni omassaan ja antoi sille pienen hyväilevän kosketuksen jokaisesta suopeasta sanastani.

"Millä muulla tavoin hän on hyvä, Lucy?"

"Tohtori Bretton on hyväntahtoinen — inhimillinen koko rotuaan kohtaan. Tohtori Brettonilta riittäisi suopeutta alhaisinta raakalaista tai pahinta rikollista kohtaan."

"Kuulin muutamien herrojen, joidenkin isän ystävien jotka puhuivat hänestä, sanovan samaa. He sanoivat että sairaaloissa monet hänen köyhistä potilaistaan, jotka vapisevat säälimättömien ja itsekkäiden lääkärien edessä, toivottavat hänet tervetulleeksi."

"He ovat oikeassa, minä olen saanut nähdä samaa. Hän otti minut kerran mukaansa erääseen sairaalaan, ja näin kuinka hänet otettiin vastaan. Isänne ystävät ovat oikeassa."

Herttaisin kiitollisuus loisti hänen silmistään kun hän nosti ne hetkiseksi. Hänellä oli vielä enemmän sanottavaa, mutta hän näytti epäröivän aikaa ja paikkaa. Alkoi jo olla pimeä, hänen huoneensa takkavalkea hehkui jo punertavana kuin hämärässä, mutta minä arvelin että hän olisi suonut huoneen vielä pimeämmäksi, hetken myöhäisemmäksi.

"Kuinka rauhallista ja yksinäistä meillä onkaan täällä!" huomautin tyynnyttääkseni häntä.

"Niinkö? Niin kyllä, on hiljainen ilta, eikä minua kutsuta alas teelle. Isä syö päivällistä ulkona."

Hän piti vielä kättäni ja leikitteli sormillani itsetiedottomasti, milloin pukien ne omiin sormuksiinsa, milloin kietoen niiden ympärille kiharan kaunista tukkaansa, taputteli kämmenelläni kuumaa poskeaan ja sanoi vihdoin, karistaen ääntään, joka luonnostaan oli kirkas kuin leivosen: "Teistä mahtaa tuntua kummalliselta että puhun niin paljon tohtori Brettonista, teen niin paljon kysymyksiä, osoitan sellaista mielenkiintoa, mutta —"

"Ei ollenkaan kummalliselta, se on aivan luonnollista, te pidätte hänestä."

"Jos pitäisinkin", sanoi hän hieman nopeasti, "olisiko minulla siinä vielä puhumisen syytä? Luulen että pidätte minua heikkona, kuten Ginevra-serkkuani?"

"Jos pitäisin teitä hituistakaan neiti Ginevran kaltaisena, en istuisi tässä odottamassa tiedonantojanne. Minä nousisin, kävelisin huoneessa edestakaisin ja ottaisin sanottavanne vastaan aimo läksytyksellä. Jatkakaa."

"Minä aion jatkaa", hän vastasi, "mitä muuta luulette minun aikovan tehdä?" Ja hänen ilmeensä ja puheensa oli oikukasta ja herkkää — kuin Brettonin pikku Pollyn. "Jos pitäisin tohtori Johnista", hän sanoi painokkaasti, "niin että kykenisin kuolemaan pitämiseeni, ei se yksin vielä oikeuttaisi minua olemaan muuta kuin mykkä — mykkä kuin hauta — mykkä kuin te, Lucy Snowe — te tiedätte sen — ja te tiedätte että halveksisitte minua, jos en osaisi hillitä itseäni vaan uikuttaisin jostakin vaivaisesta rakkaudesta, joka olisi kokonaan minun puolellani."

"Tosi on, että heikosti kunnioitan naisia ja tyttöjä jotka kovin suulaasti kerskuvat voitoistaan tai valittavat nöyryytyksiään tunneasioissa. Mutta mitä teihin tulee, Pauliina, puhukaa vaan, sillä minä haluan todella kuulla teitä. Kertokaa minulle kaikki minkä kertominen tuottaa teille iloa tai huojennusta: enempää en pyydä."

"Välitättekö minusta, Lucy?"

"Välitän, kyllä minä välitän, Pauliina."

"Ja minä pidän teistä. Minusta oli omituisen mieluista olla kanssanne jo silloin kun olin pieni, vaivalloinen, tottelematon tyttö: minusta oli ihastuttavaa purkaa teihin ilkeyttäni ja oikkujani. Nyt olette minulle niin mieluisa, minun on hauska puhua kanssanne ja luottaa teihin. Kuulkaa siis, Lucy."

Ja hän asettui mukavasti istumaan nojaten käsivarteeni — nojaten kauniisti, ei kunnon Fanshawen väsyttävällä ja itsekkäällä painolla.

"Muutama minuutti sitten kysyitte olimmeko kuulleet mitään Grahamista poissa ollessamme, ja minä vastasin että isä oli saanut kaksi kirjettä liikeasioista. Se oli totta, mutta en kertonut teille kaikkea."

"Te kiertelitte?"

"Minä kiertelin ja puhuin kaksimielisesti. Nyt aion kuitenkin kertoa totuuden; tulee jo pimeä ja voi helpommin puhua. Isä antaa usein minun avata postilaukun ja jakaa hänelle sisällön. Ette usko kuinka hämmästyin eräänä aamuna noin kolme viikkoa sitten, kun lukuisien herra de Bassompierrelle osoitettujen kirjeiden joukosta löysin yhden joka oli osoitettu neiti de Bassompierrelle. Huomasin sen heti kaikkien toisten joukosta, käsiala ei ollut outoa, se veti huomioni suoraan puoleensa. Aioin juuri sanoa: 'Isä, tässä on taaskin kirje tohtori Brettonilta', mutta tuo 'neiti' teki minut mykäksi. En ollut vielä koskaan ennen saanut herrasmieheltä kirjettä. Olisiko minun pitänyt näyttää se isälle ja antaa hänen avata ja lukea se ensiksi? Sitä en kuolemakseni olisi voinut, Lucy. Tiedän niin hyvin isän käsityksen minusta, hän unohtaa ikäni, hän pitää minua vain koulutyttönä eikä huomaa että toiset näkevät minun jo kasvaneen niin suureksi kuin kasvankin. Omituisen sekavin tuntein, joista osa oli itsesyytöstä, toiset taas niin hämmennyttäviä ja väkeviä, etten osaa niitä kuvata, annoin isälle kaksitoista kirjettä — niin paljon niitä oli — ja pidin itse ainokaiseni, pikku karitsani. Se lepäsi povellani aamiaisen ajan ja vaikutti minuun niin selittämättömällä tavalla, niin että tunsin olevani kuin mikäkin kaksoisolento — tuon rakkaan isän lapsi, mutta itselleni en enää mikään lapsi. Aamiaisen jälkeen vein kirjeeni yläkertaan, ja väännettyäni varmuuden vuoksi oven lukkoon aloin tutkia aarteeni päällystä. Kesti muutamia minuutteja ennen kuin selvisin osoitteesta ja sinetistä — tämäntapaista linnoitusta ei vallatakaan äkkirynnäköllä, sen eteen istahdetaan hetkiseksi, niinkuin piirittäjät sanovat. Grahamin käsiala on samanlaista kuin hän itsekin, Lucy, ja niin on hänen sinettinsäkin — kaikki selvää, lujaa, pyöreätä — ei mitään huolimatonta vahaläiskää — täyteläinen, kiinteä, varma lakka — selvä leima; ei mitään kulmikkaita koukeroita silmähermojen kiusaksi, vaan siisti ja kehittynyt, hauska käsiala, jonka lukeminen tekee oikein hyvää. Se on samanlainen kuin hänen kasvonsa ovat — aivan kuin hänen piirteittensä veistos. Tunnetteko hänen nimikirjoituksensa?"

"Olen nähnyt sen."

"Sinetti oli liian kaunis murrettavaksi, ja niinpä leikkasin saksilla sen kokonaisena irti. Kun vihdoin olin alkamaisillani lukea, peräydyin vielä kerran vapaaehtoisesti. Oli liian pikaista vielä juoda tuo juoma — malja kimmelsi niin kauniisti — tahdoin katsella sitä vielä hetkisen. Sitten muistin että sinä aamuna en ollut lukenut aamurukoustani. Olin kuullut isän menevän alas aamiaiselle vähän aikaisemmin kuin tavallisesti, pelkäsin että hän joutuisi odottamaan ja kiirehdin hänen luokseen heti kun olin pukeutunut, ajatellen ettei ollut vaarallista lykätä rukouksia tuonnemmaksi. Jotkut ihmiset sanoisivat että minun olisi ensin pitänyt palvella Jumalaa ja sitten vasta ihmistä, mutta minä en luule että taivas voisi olla kateellinen mistään mitä teen isän hyväksi. Luulen että olen taikauskoinen. Jokin ääni tuntui nyt sanovan että kysymyksessä oli toinen tunne kuin lapsen rakkaus — vaativan minua rukoilemaan ennen kuin uskalsin lukea sitä mitä niin ikävöin lukea — kieltäytymään vielä hetkiseksi ja muistamaan suuren velvollisuuden. Minulla on ollut tuollaisia vaistoja niin kauan kuin voin muistaa. Panin kirjeen pois ja luin rukoukseni lisäten loppuun hartaan pyynnön että, mitä tulisikin tapahtumaan, en joutuisi kiusaukseen tuottaa isälle surua ja etten toisista vaihtaessani koskaan unohtaisi häntä. Sellaisen mahdollisuuden pelkkä ajatteleminenkin vihloi sydäntäni niin että sai minut itkemään. Mutta kuitenkin, Lucy, tunsin että aikanaan isä oli saatava ymmärtämään totuus ja johdettava kuulemaan järjen ääntä."

"Minä luin kirjeen. Lucy, sanotaan että elämä on vain pettymystä. Minä en pettynyt. Ennen kuin aloin ja kun jo luin, jyskytti sydämeni — ei, se värisi kiihkeästi — joka värähdys oli kuin janoisen eläimen läähätystä, kun se on päässyt lähteen reunalle juomaan; ja lähde olikin aivan täynnä, ihanan kirkas, se kumpusi runsaana omasta voimastaan, näin sen suihkun läpi auringon enkä ainoatakaan raiskaa, sammalta, hyönteistä, en tomuhiukkastakaan nähnyt sen verrattoman puhtaassa kultakimalluksessa."

"Elämän", hän jatkoi, "sanotaan olevan täynnä tuskaa muutamille. Olen lukenut elämäkertoja joissa vaeltaja näyttää matkaavan kärsimyksestä kärsimykseen, joissa Toivo liitää nopeasti hänen edellään tulematta koskaan niin lähelle tai viipymättä niin kauan että antaisi hänen kädelleen edes mahdollisuuden toteuttavaan puserrukseen. Olen lukenut sellaisista jotka kylvivät kyynelillä ja joiden sato — kaukana siitä että sitä olisi ilolla niitetty — tuhoutui homeeseen ennen aikojaan tai hävisi äkilliseen tuulenpyörteeseen, ja monet heistä kohtasivat talven tyhjin aitoin ja kuolivat äärimmäiseen puutteeseen pimeimpänä ja kylmimpänä vuodenaikana."

"Oliko se heidän syynsä, Pauliina, että he, joista puhutte, kuolivat sillä tavoin?"

"Ei aina heidän syynsä. Muutamat heistä olivat hyviä ja uutteria ihmisiä. Minä en ole uuttera enkä toimelias, ja kuitenkin Jumala on antanut minun kasvaa auringossa, sopivassa kosteudessa ja hyvin suojeltuna rakkaan isäni hoivissa, hänen kasvattamanaan ja opettamanaan. Ja nyt — nyt — tulee toinen. Graham rakastaa minua."

Pariksi minuutiksi pysähdyimme molemmat tähän keskustelun huippuun.

"Tietääkö isänne?" kysyin hiljaisella äänellä.

"Graham puhui syvästi kunnioittaen isästä, mutta arveli ettei hän vielä uskalla ilmaista asiaa, hänen täytyy ensin osoittaa oma arvonsa. Hän lisäsi että hänen pitää saada jotakin tietoa minulta itseltäni ja omista tunteistani, ennen kuin hän uskaltaa tehdä asiassa mitään toisaalla."

"Kuinka vastasitte?"

"Vastasin lyhyesti, mutta en työntänyt häntä luotani. Kuitenkin melkein vapisin pelosta että vastauksestani voisi tulla liian sydämellinen: Grahamin maku on niin herkkä. Kirjoitin kirjeeni kolmeen kertaan — siivoten ja laimentaen lauseita joka kerralla. Kun vihdoin olin leiponut ja muovaillut sitä kunnes se mielestäni oli kuin jääpalanen jossa oli aavistuksen verran mehua tai sokeria, uskalsin sulkea sen ja lähettää matkaan."

"Mainiota, Pauliina! Teillä on hieno vaisto, te ymmärrätte tohtori
Brettonia."

"Mutta miten minun on meneteltävä isän suhteen? Se minua vielä vaivaa."

"Älkää menetelkö mitenkään. Odottakaa nyt. Mutta älkää jatkako kirjeenvaihtoa ennen kuin isänne tietää kaiken ja antaa siunauksensa."

"Antaako hän sitä koskaan?"

"Aika osoittaa. Odottakaa."

"Tohtori Bretton kirjoitti toisen kirjeen syvästi kiitollisena tyynestä lyhyestä kirjelapustani, mutta minä aavistin neuvonne ja vastasin että vaikka tunteeni edelleen olivat samat, en enää voinut kirjoittaa isäni tietämättä."

"Te menettelitte aivan niin kuin teidän pitikin, niin tuntuu varmaan tohtori Brettonista, ja se tekee hänet vielä ylpeämmäksi teistä ja vielä rakastavammaksi — jos kumpikaan tunne ylimalkaan kykenee enää kasvamaan. Pauliina, tuo kevyt huurre, joka teissä ympäröi sellaista puhdasta hienoa liekkiä, on verraton luonnonlahja."

"Te näette että minä vaistoan Grahamin mielenlaadun", hän sanoi. "Minä tunnen että mikään häneen kohdistuva hienotunteisuus ei voi olla liian valittua."

"On täydellisesti todistettu että te ymmärrätte häntä, ja sitä paitsi — olkoon sitten tohtori Brettonin mielenlaatu mikä tahansa, olkoon hän sellainenkin joka odottaa läheisempää suhtautumista — te menettelisitte aina rehellisesti, avoimesti ja hellästi isänne suhteen."

"Lucy, minä uskon että aina olen menettelevä niin. Oi, on tuskallista herättää isä unestaan ja sanoa hänelle etten enää ole pieni tyttö!"

"Älkää kiirehtikö tekemään sitä, Pauliina. Jättäkää se ilmoitus ajan ja ystävällisen kohtalonne huoleksi. Minäkin olen huomannut kuinka lempeästi kohtalo pitää teistä huolta, älkää epäilkö etteikö se järjestä olosuhteita suotuisasti ja osoita sopivaa hetkeä. Niin, minä olen ajatellut elämäänne aivan niinkuin te itse olette sitä ajatellut, olen tehnyt samanlaisia vertailuja kuin ne mihin te viittasitte. Me emme tunne tulevaisuutta, mutta menneisyys on ollut suotuisa."

"Kun olitte lapsi, pelkäsin puolestanne; mikään olevainen ei voinut olla herkempää kuin luonteenne lapsuudessa: ankarissa olosuhteissa tai laiminlyötynä ei sisäinen eikä ulkonainen minänne olisi kehittynyt siksi mitä se nyt on. Suuri määrä tuskaa, pelkoa, kamppailua olisi suorastaan turmellut kasvojenne piirteet, häirinnyt niiden säännöllisyyttä, kiusannut hermonne alituiseen kiihtymyksen kuumeeseen: olisitte kadottanut sekä terveyttä että herttaisuutta, sekä kauneutta että suloa. Sallimus on suojellut ja kehittänyt teitä, ei ainoastaan itsenne tähden, vaan luullakseni myös Grahamin. Grahaminkin tähti oli onnellinen: jotta hänen luonteensa parhaat puolet pääsevät kehittymään, tarvitaan juuri sellaista kumppania kuin te, ja siinä te olette valmiina. Teidän täytyy päästä yhteen. Minä tiesin sen ensimmäisenä päivänä kun näin teidät yhdessä La Terrassessa. Kaikessa mikä yhteisesti koskee teitä ja Grahamia, näyttää minusta olevan lupausta, suunnitelmaa, sopusointua. En usko että teidän kumpaisenkaan aurinkoinen nuoruus osoittautuu myrskyisen keski-iän edeltäjäksi. Minä luulen että teidän kahden on nähty hyväksi elää rauhassa ja olla onnellisia — ei niinkuin enkelit, vaan niinkuin harvat kuolevaiset. Muutamat ihmiselämät ovat niin siunattuja, se näyttää olevan Jumalan tahto: se on todistava jälki ja pysyvä näyte hänen Eedenistään. Toiset elämät saavat alusta asti toisen suunnan. Toisia matkamiehiä kohtaa oikukas ja myrskyinen, raju ja vaihteleva sää — he saavat uhmata vastatuulta, he myöhästyvät, ja varhainen talviyö yllättää heidät. Tämäkään ei voi tapahtua ilman Jumalan sallimaa, ja minä tiedän että johonkin Hänen iankaikkisten tekojensa keskelle kätkeytyy tämän jälkimmäisen kohtalon oikeutuksen salaisuus: minä tiedän että Hänen aarteisiinsa sisältyy sekä todistus että lupaus sen armoituksesta."