XXXIII
HERRA PAUL TÄYTTÄÄ LUPAUKSENSA
Toukokuun ensimmäisenä päivänä meidän kaikkien — so. kahdenkymmenen sisäoppilaan ja neljän opettajattaren — oli määrä nousta kello viisi aamulla, olla pukeutuneina ja valmiina kello kuusi ja asettua professori Emanuelin käskettäviksi. Hän oli johtava kulkuamme ulos Villettestä, sillä nyt oli päivä jolloin hän aikoi täyttää lupauksensa ja viedä meidät syömään aamiaista maaseudulle. Kuten lukija kenties muistaa, en ollut saanut kunniaa tulla kutsutuksi, kun tätä retkeä ensin oli suunniteltu — pikemmin päinvastoin, mutta kun nyt viittasin tähän tosiseikkaan ja halusin tietää kuinka asia oikein oli, sai korvani sysäyksen jonka toistumiselle en uskaltanut antautua alttiiksi.
"Je vous conseille de vous faire prier",[94] sanoi Emanuel mahtavasti uhaten toista korvaani. Yhdessä Napoleonin-kohteliaisuudessa oli kylliksi ja niin päätin tulla mukaan retkelle.
Aamu koitti leppoisana kuin kesäaamu, linnut lauloivat puutarhassa, ja maassa oli kevyt kastesumu, joka lupasi hellettä. Me kaikki sanoimme että tulee lämmin, riisuimme ilomielin raskaat vaatteet ja pukeuduimme aurinkoisen vuodenajan mukaan. Puhdas uusi kesäpuku ja keveä olkihattu, kumpikin ommeltu ja koristeltu niinkuin vain ranskalainen ompelijatar osaa ommella ja koristella — siten että äärimmäinen vaatimattomuus yhtyy täydelliseen kuosikkuuteen — siinä pukeutumisemme sääntö. Kukaan ei koreillut haalistuneessa silkissä, kenelläkään ei ollut kulunut parhaimpansa yllään.
Kuudelta soi hilpeä kello, ja me kiirehdimme portaita alas, läpi nelikulmaisen eteisen, pitkin käytävää ulkoeteiseen. Siellä seisoi professorimme, ei villinnäköisessä päällystakissaan eikä ankara kreikkalaislakki päässä, vaan vyöllä varustettu nuorekas mekko yllä ja hauska olkihattu päässä. Häneltä riitti mitä ystävällisin aamutervehdys meille kaikille, ja useimmilta meistä riitti kiitollinen hymyily hänelle. Meidät komennettiin jonoon, ja pian lähdimme.
Kadut olivat hiljaiset, bulevardit raikkaat ja rauhalliset kuin niityt. Uskon että olimme kaikki hyvin onnellisia kulkiessamme. Tällä päälliköllämme oli hallussaan salainen taito antaa eräänlaista yllykettä onnellisena-oloon, kun hän tahtoi, aivan samoin kuin hän vastakkaisella tuulellaan osasi herättää pelkoa.
Hän ei kulkenut edellämme eikä perässä, vaan käveli pitkin jonoa, sanoi sanasen jokaiselle, puhui paljon suosikkiensa kanssa, eikä kokonaan laiminlyönyt niitäkään joista ei pitänyt. Oikeastaan oli minun toiveeni — minulla oli siihen omat syyni — pysytellä hieman etäämmällä huomiosta, ja koska parinani oli Ginevra Fanshawe ja sain käsivarrellani kannattaa tuon enkelin ei suinkaan aineettomien jäsenten rakasta painoa — (hänen vointinsa oli edelleenkin erinomainen, ja voin vakuuttaa lukijalle ettei ollut mikään pieni työ kantaa hänen rakastettavuutensa taakkaa; monta kertaa tuon lämpimän päivän kuluessa toivoin hartaasti että tuota ihastuttavaa mukavuutta olisi ollut vähemmän) — niin, koska hän kerran oli parinani, koetin hyötyä hänestä asettamalla hänet aina itseni ja Paulin väliin ja vaihtamalla paikkaa aina kun kuulin monsieur'n tulevan oikealta tai vasemmalta. Yksityisen syyni tähän sotaliikkeeseen huomattakoon olleen siinä asianhaarassa, että uusi karttuunipukuni oli väriltään neilikanpunainen — tosiseikka joka kulkueessamme sai minut olemaan suunnilleen samassa mielentilassa kuin olisin ollut, jos minun olisi täytynyt punainen huivi hartioilla mennä laitumen poikki, jolla kuljeskeli härkä.
Joksikin aikaa vaihtelujärjestelmä sekä erinäiset muunnokset mustan silkkivyöni asettelussa vastasivat tarkoitustani, mutta vähitellen Paul huomasi että tuli hän oikealle tai vasemmalle puolen, neiti Fanshawe oli aina hänen naapurinaan. Tuttavuussuhde hänen ja Ginevran välillä ei ollut koskaan sujunut niin tasaisesti, ettei hänen sisuaan aina hieman karmaissut kun hän kuuli Ginevran englantilaisen ääntämisen. Heidän luonnonlaadussaan ei mikään sopinut yhteen, he sähähtivät jos joutuivat kosketuksiin, mies piti tyttöä tyhjänä ja teeskentelevänä, tyttö miestä karhumaisena, tungettelevana ja vastenmielisenä.
Vihdoin, kun hän oli kuudennen kerran vaihtanut puolta ja aina joutunut samaan epäsuotuisaan tulokseen kokeessaan, hän työnsi päänsä eteenpäin, iski silmänsä minuun ja kysyi kärsimättömästi:
"Mitä tämä nyt on? Teettekö minulle kujeita?"
Sanat olivat kuitenkin tuskin päässeet hänen suustaan, kun hän jo tavanmukaisella vikkelyydellään oli keksinyt menettelyni syyn: turhaan ravistelin pitkiä ripsuja ja levitin vyönauhani avaraa päätä. "A-h-h! punainen puku!" pääsi hänen huuliltaan, ja se vaikutti minuun samaan suuntaan kuin jonkin laitumen valtiaan äkillinen ja vihainen mörähdys.
"Se on vain pumpulia", kiirehdin vakuuttamaan, "ja halvempaa ja kestää pesua paremmin kuin mikään muu väri."
"Ja mademoiselle Lucy keimailee kuin kymmenen pariisitarta", hän vastasi. "Onko koskaan nähty moista englannitarta? Katsokaas vain hänen hattuaan ja hänen käsineitään ja hänen kenkiään!" Nämä vaatekappaleet olivat minulla ihan samanlaiset kuin seuralaisillani, totisesti ei hitustakaan hienommat — kenties pikemmin yksinkertaisemmat kuin useimmilla — mutta monsieur oli nyt päässyt tekstiinsä, ja minä aloin kuumeta odottaessani saarnaa. Se meni kuitenkin ohi yhtä lempeästi kuin myrskyn uhka väliin kesäpäivinä. Minä sain vain yhden salamanvälähdyksen yhden ainoan ivallisen hymyn muodossa, ja sitten hän sanoi:
"Rohkeutta — totta puhuen en ole suuttunut, ehkä olen tyytyväinenkin kun on laittauduttu niin kauniiksi pikku juhlaani varten."
"Mutta pukuni ei ole kaunis, monsieur — se on vain siisti."
"Minä pidän siisteydestä", hän sanoi. Kerta kaikkiaan häntä ei nyt saatu tyytymättömäksi, hyväntuulen aurinko oli voittava tänä onnellisena aamuna, ja se hälvensi myrskypilvet ennen kuin ne ehtivät pimentää sen kiekkoa.
Ja nyt olimme maalla, keskellä "metsiä ja pikku polkuja", niinkuin he sanoivat. Kuukautta myöhemmin nämä samat metsät ja polut olisivat tarjonneet vain tomuisen ja epäilyttävän eristäytymispaikan, mutta nyt, toukokuun vihreydessä ja aamun rauhassa ne näyttivät oikein hauskoilta.
Tulimme erään kaivon luo, jonka ympärille oli labassecourilaisen makusuunnan mukaan istutettu säännöllinen piiri lehmuksia. Tähän oli päätetty pysähtyä, meitä käskettiin istumaan vihreälle pengermälle, joka ympäröi kaivoa. Monsieur asettui keskellemme ja salli meidän kerääntyä ryhmäksi ympärilleen. Ne jotka enemmän rakastivat kuin pelkäsivät häntä, tulivat lähelle, ja ne olivat enimmäkseen pienokaisia; ne taas, jotka pelkäsivät enemmän kuin rakastivat, pysyttelivät hieman etäämpänä; ne joille oli annettu paljon rakkautta ja joissa pelon jäte oli hupaisena lisämausteena, pysyivät kauimpana.
Hän alkoi kertoa meille satua. Hyvin hän osasi kertoa, tavalla, jota lapset rakastavat ja oppineet miehet tavoittelevat, tavalla joka oli yksinkertainen voimassaan ja voimakas yksinkertaisuudessaan. Tuossa pikku tarinassa oli kauniita kohtia, suloisia tunteen väläyksiä ja kuvailun vivahduksia, jotka painuivat mieleeni kun kuuntelin, eivätkä sen jälkeen ole haihtuneet. Hän maalasi eteemme hämärämaiseman — muistan sen vieläkin — sellaista taulua en ole koskaan nähnyt maalarin siveltimestä lähteneenä.
Olen itsestäni sanonut että minulla ei ole improvisoimiskykyä, ja ehkä juuri oma puutteellisuuteni sai minut sitä enemmän ihmettelemään niitä, jotka omistivat tämän kyvyn koko täydellisyydessään. Emanuelissa ei ollut miestä kirjoittamaan kirjoja, mutta olen kuullut hänen huolettomana ja itsetiedottomana tuhlailevan sellaisia henkisen rikkauden aarteita, joista kirjat harvoin saavat kerskua. Hänen henkensä oli minun kirjastoni, ja aina kun ovet avattiin, astuin onnellisena sisään. Älyllisesti kehittymätön kun olin, saatoin lukea vain vähän; oli vain harvoja sidottuja ja painettuja teoksia, jotka eivät väsyttäneet minua — joiden tutkiminen ei uuvuttanut eikä sokaissut — mutta hänen ajatuksensa vivahdukset olivat voidetta hengen silmille, niiden sisällys kirkastui ja voimistutti sisäistä näkövoimaa. Ajattelin usein mikä nautinto olisi jollekin, joka rakasti häntä enemmän kuin hän itse rakasti itseään, koota ja järjestää nuo kourantäydet kultatomua, joita niin huolettomasti viskeltiin taivaan huolettomiin tuuliin.
Kertomuksen päätyttyä hän lähestyi pientä kumpua, jolla Ginevra ja minä istuimme erikseen. Tahtoen, kuten tavallisesti, heti tietää toisen mielipiteen (hän ei malttanut odottaa kunnes se vapaaehtoisesti tarjottiin), hän kysyi:
"Kiinnostiko se teitä?"
Minä vastasin innottomaan tapaani vain:
"Kiinnosti."
"Oliko se hyvä?"
"Oikein hyvä."
"En kuitenkaan voisi kirjoittaa sitä muistiin", hän sanoi.
"Miksi ette, monsieur?"
"Vihaan koneellista työtä, vihaan kumartumista ja hiljaa istumista.
Voisin kuitenkin mielihyvin sanella sen mieleiselleni kirjurille.
Tahtoisiko mademoiselle Lucy kirjoittaa minulle, jos pyytäisin häntä?"
"Monsieur olisi liian nopea, kiirehtisi minua ja suuttuisi jollei kynäni pysyisi hänen huultensa tahdissa."
"Koettakaa joskus, niin saamme nähdä minkälaisen hirviön voin tehdä itsestäni sellaisissa olosuhteissa. Mutta juuri nyt ei ole kysymys sanelusta, aion saada teistä hyötyä toisessa toimessa. Näettekö tuolla maatalon?"
"Puiden keskelläkö? Näen."
"Siellä me syömme aamiaista, ja sillä välin kun kunnon emäntä valmistaa maitokahvia, saatte te ja viisi muuta, jotka valitsen, levittää voita puolellesadalle sämpylälle."
Asetettuaan joukkonsa vielä kerran jonoon hän marssitti meidät suoraan taloon, joka nähtyään ylivoimamme antautui ilman muuta.
Puhtaita veitsiä ja lautasia sekä tuoretta voita oli hankittu, ja professorimme valitsemina puolen tusinaa meistä ryhtyi nyt hänen johdollaan valmistamaan aamiaiseksi isoa korillista sämpylöitä, joita leipurin oli ollut määrä varata taloon meidän tuloamme varten. Kahvi ja suklaa olivat jo kuumina, kermaa ja tuoreita munia oli lisätty kestitykseen, ja aina anteliaana Emanuel olisi tilannut vielä suuren määrän silavaa ja hilloa, jollei muutama meistä, ylpeillen kenties vaikutusvallastaan, olisi väittänyt että sellainen olisi mitä kevytmielisintä elintarpeiden tuhlausta. Hän pilkkasi intoamme, nimitteli meitä "saidoiksi emänniksi", mutta me annoimme hänen puhua ja hoidimme aterian taloudellista puolta omalla tavallamme.
Kuinka hauskannäköisenä hän seisoikaan siinä keittiölieden ääressä katsellen meitä! Hän oli mies jonka onnena oli tehdä toiset onnellisiksi, hän näki mielellään liikettä, elämää, runsautta ja iloa ympärillään. Me kysyimme mihin hän tahtoi istua. Hän vastasi meidän kyllä tietävän että hän oli meidän orjamme ja me hänen tyrannejaan ja että hän ei uskaltanut edes valita tuolia ilman meidän lupaamme. Niinpä asetimme talon isännän ison tuolin pitkän pöydän päähän ja istutimme hänet siihen.
Hyvin saatoimme pitää hänestä intohimoineen ja äkkimyrskyineen, kun hän aika ajoin osasi olla niin hyvä ja lauhkea kuin juuri nyt. Itse asiassa pahimpinakin hetkinä olivat vain hänen hermonsa ärtyneet eikä luonne ollut jyrkästi paha; jos tyynnytit, ymmärsit ja lohdutit häntä, oli hän kuin karitsa eikä olisi tehnyt pahaa kärpäsellekään. Vain hyvin typerälle, uppiniskaiselle ja ymmärtämättömälle hän oli vähäisessä määrin vaarallinen.
Muistaen aina uskontonsa vaatimuksia hän pani nuorimman seurueesta lukemaan pienen rukouksen ennen kuin rupesimme syömään, ja teki ristinmerkin hartaasti kuin nainen. En koskaan ennen ollut nähnyt hänen rukoilevan enkä tekevän tuota hurskasta liikettä, ja hän teki sen niin koruttomasti, niin lapsekkaan uskovana, etten voinut olla hymyilemättä mielihyvästä katsellessani häntä. Hänen katseensa kohtasi hymyilyni, hän ojensi kätensä ja sanoi:
"Antakaa minulle kätenne! Minä näen että palvelemme samaa Jumalaa samassa hengessä, vaikka eri menojen mukaan."
Enimmät herra Emanuelin opettajatovereista olivat vapaa-ajattelijoita, uskottomia ja ateisteja, monet miehiä joiden elämä ei sietänyt lähempää tarkastelua. Hän oli pikemmin kuin vanhanajan ritari, uskonnollinen omalla tavallaan ja tahraton maineeltaan. Viaton lapsuus ja kaunis nuoruus olivat turvassa hänen seurassaan. Hänellä oli voimakkaat intohimot, kiihkeät tunteet, mutta hänen puhdas kunniantuntonsa ja koruton hurskautensa olivat se väkevä taikavoima, joka piti näitä leijonia makuulla.
Aamiainen oli hilpeä ateria, eikä hilpeys ollut vain tyhjänpäiväistä räpätystä: Paul pani sen alulle, johti, hallitsi ja kohotti sitä. Hänen vilkas ja seuraarakastava luonteensa oli valloillaan kahleettomana ja pilvettömänä; sillä kun hänen ympärillään oli vain naisia ja lapsia, ei mikään voinut kiusata eikä kahlita häntä, hän sai noudattaa omaa tapaansa, ja hauska tapa se olikin.
Syötyä sai seurue vapaasti juosta ja leikkiä niityillä, muutamat vain jäivät auttamaan talon emäntää astianpesussa. Paul kutsui minut näiden joukosta ulos istumaan viereensä puun alle — josta hän saattoi nähdä koko avaralla niityllä hyppelevän lauman, ja lukemaan hänelle ääneen hänen polttaessaan sikaria. Hän istui maalaisrahilla ja minä puunjuurella. Kun minä luin (taskuklassikkoa — jotakin Corneillen näytelmää — minä en pitänyt siitä, mutta hän piti ja löysi siitä kauneutta jota minua ei koskaan saatu huomaamaan), kuunteli hän lempeän tyynesti, mikä oli sitäkin vaikuttavampaa kun hänen luonteensa yleensä oli niin kiihkeä, ja syvällinen onni täytti hänen siniset silmänsä ja tasoitti hänen leveän otsansa. Minäkin olin onnellinen — onnellinen kauniista päivästä, onnellinen hänen läsnäolostaan, onnellisin hänen ystävällisyydestään.
Hän kysyi ennen pitkää, enkö mieluummin juoksisi tovereitteni luo kuin istuisi siinä. Minä vastasin kieltävästi, olin tyytyväinen siinä missä olin. Hän kysyi olisinko aina tyytyväinen jos olisin hänen sisarensa, saadessani olla sellaisen veljen kanssa kuin hän. Minä sanoin että luulisin olevani, ja siltä minusta tuntuikin. Sitten hän kysyi, olisinko suruissani jos hän jättäisi Villetten ja lähtisi kauas pois, ja minulta putosi Corneille, enkä vastannut mitään.
"Petite soeur",[95] hän sanoi, "kuinka kauan voisitte muistaa minua, jos olisimme erossa?"
"Sitä en voi sanoa, monsieur, koska en tiedä kuinka kauan kestää ennen kuin lakkaan muistamasta kaikkea maallista."
"Jos minun pitäisi mennä merten taa kahdeksi — kolmeksi — viideksi vuodeksi, toivottaisitteko minut tervetulleeksi palatessani?"
"Monsieur, kuinka voisin elää sillä välin?"
"Pourtant j'ai été pour vous bien dur, bien exigeant."[96]
Kätkin kasvoni kirjaan, sillä ne olivat kyynelten peitossa. Kysyin häneltä miksi hän puhui tuolla tavoin, ja hän sanoi että hän ei enää puhu niin, ja rohkaisi minua mitä herttaisimmin. Kuitenkin se lempeys, millä hän kohteli minua lopun päivää, koski jollakin tavoin sydämeeni. Se oli liian hellää. Olisin mieluummin antanut hänen olla kiivas, oikullinen ja äreä, niinkuin tavallisesti.
Kun kuuma keskipäivä saapui — sillä päivästä tuli, niinkuin odotimme, helteinen kuin kesäkuussa — kokosi hän lampaansa laitumelta ja rupesi kauniisti johtamaan meitä kotiin. Mutta meillä oli koko peninkulma käveltävänä — niin kaukana Villettestä oli talo jossa olimme syöneet aamiaista — varsinkin lapset olivat leikistä väsyneet, ja useimpia uuvutti jo pelkkä ajatus, että edessä oli keskipäivän kävely pitkin kivisiä, hehkuvia ja tomuisia viertoteitä. Tämä asia oli otettu huomioon jo edeltäpäin, ja sen varalta oli ryhdytty toimenpiteisiin. Heti talomme rajojen ulkopuolella kohtasimme kahdet tilavat ajoneuvot, jotka oli lähetetty noutamaan meitä — ne olivat juuri sitä lajia, joita vuokrataan kouluretkiä varten — niihin mahduimme kaikki, kun hyvin järjestettiin, ja tunnin kuluttua jätti herra Paul hänelle uskotun katraan onnellisesti Rue Fossettelle. Päivä oli ollut hauska, se olisi ollut täydellinen ilman tuota surumielisyyden henkäystä, joka hetkiseksi oli himmentänyt sen päivänpaisteen.
Tuo pimennys uusiutui samana iltana.
Juuri auringonlaskun aikaan näin Emanuelin astuvan ulos päätyovesta madame Beckin seurassa. He kävelivät keskikäytävällä lähes tunnin puhellen vakavasti. Monsieur näytti totiselta ja kuitenkin levottomalta, madamen ilme oli kummastunut, moittiva, epäävä.
En voinut käsittää mistä he keskustelivat, ja kun madame Beck palasi sisään pimeän tullen jättäen sukulaisensa Paulin vielä puutarhaan, sanoin itsekseni:
"Hän sanoi minua 'pikku sisareksi' tänä aamuna. Jos hän todella olisi veljeni, kuinka mielelläni menisinkään hänen luokseen juuri nyt, ja kysyisin mikä painaa hänen mieltään. Kas kuinka hän nojautuu tuohon puuhun, käsivarret ristissä ja otsa painuksissa. Hän tarvitsee lohdutusta, tiedän sen: madame ei lohduta, hän vain nuhtelee. Mutta mitä nyt?"
Siirtyen äkkiä lepotilasta toimintaan herra Paul astui suorana ja nopein askelin puutarhan poikki. Eteisen ovet olivat vielä auki, luulin että hän aikoi mennä kastamaan ruukuissa kasvavia appelsiinipuita, niinkuin hänellä väliin oli tapana, mutta pihalle tultuaan hän tekikin jyrkän käännöksen ja lähti lehtimajaa ja ensi luokan ovea kohti. Siellä ensi luokassa olin minä, sieltä olin katsellut häntä, mutta en saanut rohkeutta odottaa hänen tuloaan siellä. Hän oli kääntynyt niin äkkiä, hän kulki niin nopeasti, hän oli niin oudon näköinen; pelkuri sielussani kalpeni ja horjui, ja kuullessani pensaiden rapisevan ja hiekan narskuvan hänen tullessaan — olin tipotiessäni pakokauhun vallassa, odottamatta järjen ääntä.
Enkä pysähtynyt ennen kuin olin päässyt rukoussalin pyhäkköön, joka nyt oli tyhjä. Seisoessani siellä tykyttävin valtimoin, mielessä selittämätön epämääräinen aavistus, kuulin hänen astuvan läpi kaikkien kouluhuoneiden paiskien ovia kärsimättömästi kulkiessaan, kuulin hänen tunkeutuvan ruokasaliin, jota "hurskas iltaluku" nyt piti pyhitetyn pakkonsa alla, kuulin hänen lausuvan nämä sanat:
"Ou est mademoiselle Lucie?"[97]
Ja juuri kun kokosin rohkeuteni ja aioin mennä alas tekemään sitä mitä loppujen lopuksi hartaimmin toivoin, so. tapaamaan häntä, kuulin St. Pierren terävän äänen vastaavan hänelle liukkaasti ja valheellisesti: "Elle est au lit."[98] Ja hän lähti harmista jalkaa polkien käytävään. Siellä hänet kohtasi madame Beck, joka otti hänet haltuunsa, torui häntä, saattoi hänet katuovelle ja vihdoin lähetti pois.
Kun katuovi sulkeutui, iski minuun salaman tavoin äkillinen kummastus oman typerän menettelyni johdosta. Olin ensi hetkestä tuntenut että minua hän kaipasi, minua hän etsi, ja enkö minäkin ollut kaivannut häntä? Mikä sitten oli vienyt minut pois? Mikä oli temmannut minut hänen ulottuviltaan? Hänellä oli jotakin kerrottavaa, hän aikoi kertoa sen minulle, korvani jännittivät hermojaan kuulemaan sitä, ja minä olin tehnyt tuon luottamuksen mahdottomaksi. Olin ikävöinyt kuunnella ja lohduttaa niin kauan kuin luulin kuuntelemisen ja lohdutuksen olevan toiveiden ulkopuolella — ja tuskin oli tilaisuus äkkiä ja täysinäisenä saapunut, kun pakenin niinkuin olisin paennut minuun suunnattua turman nuolta.
Mieletön heikkouteni sai kyllä palkkansa. Sen lohdun, sen tyydytyksen sijasta, jonka olisin kenties saavuttanut — jos vain olisin voinut hillitä lamauttavan pakokauhuni ja seisoa lujana kaksi minuuttia — oli edessäni nyt kuollut tyhjyys, pimeä epäilys ja synkkä epätietoisuus.
Otin palkkani päänaluselleni ja kulutin yön laskemalla sitä.