XXXIV
MALEVOLA
Madame Beck kutsui minut luokseen torstai-iltapäivänä ja kysyi, oliko minulla mitään työtä mikä estäisi minua lähtemästä kaupungille ja toimittamasta hänelle muutamia pieniä ostoksia.
Koska olin vapaa ja asetuin hänen käytettäväkseen, annettiin minulle nyt luettelo villa-, silkki- ja koruompelulangoista jne., joita tarvittiin oppilaiden käsitöihin. Pukeuduin tavalla joka oli uhkaavan pilvisen ja hiostavan sään mukainen, ja olin juuri avaamaisillani katuoven aikoen mennä ulos, kun madamen ääni kutsui minut takaisin ruokasaliin.
"Suokaa anteeksi, meess Lucie!" hän huusi muka kiireissään, kuin olisi jokin äkillinen ajatus tullut hänen mieleensä, "mieleeni on juuri juolahtanut vielä yksi asia, ellei hyväntahtoisuuttanne ole jo liiaksi rasitettu."
Tietenkin minä olin pelkkää päinvastaisen vakuuttelua, ja madame riensi pieneen salonkiinsa, otti sieltä sievän korin, joka oli täynnä kauniita kasvihuonehedelmiä, — ruusunpunaisia, virheettömiä ja houkuttelevia — keskellä tummanvihreitä vahamaisia lehtiä ja jonkin ulkomaisen kasvin vaaleankeltaisia tähtikukkia.
"Kas tässä", hän sanoi, "se ei ole raskas eikä tuota häpeätä siistille puvullenne muka liian taloudellisena, palvelijattareen viittaavana esineenä. Tehkää minulle se palvelus, että viette tämän pienen korin madame Walravensin taloon ja lausutte onnitteluni hänen syntymäpäivänsä johdosta. Hän asuu vanhassa kaupungissa, Rue des Mages numero 3. Pelkään että pidätte kävelyä aika pitkänä, mutta onhan teillä koko iltapäivä edessänne, eikä ole mitään kiirettä. Jollette ehdi ajoissa päivälliselle, käsken säästää teidän osanne, tai Goton, jonka suosikki te olette, saa pyöräyttää jotakin erityisesti teitä varten. Teitä ei unohdeta, hyvä meess. Ja voi kuulkaas!" (hän kutsui minut vielä kerran takaisin) "pyytäkää kaikin mokomin tavata madame Walravens itse ja antakaa kori hänen omiin käsiinsä, jottei mitään erehdystä tapahtuisi, sillä hän on miltei turhantarkka ihminen. Hyvästi! Näkemiin!"
Vihdoinkin pääsin lähtemään. Ostoksien suorittaminen vei jonkin verran aikaa, tuo silkki- ja villalankojen valitseminen ja yhteensovitteleminen kun aina on vaivalloista puuhaa, mutta vihdoin pääsin luetteloni päästä päähän. Ainekset tohveleita, kellonnyörejä ja ompelukoreja varten oli valittu — lukot ja tupsut hankittu kukkaroihin — koko sekasotku sanalla sanoen poissa mielestäni, mitään muuta ei ollut jäljellä kuin hedelmäkori ja onnittelu.
Minua oikeastaan miellytti edessä oleva pitkä kävely syvälle vanhaan ja rumaan Basse-Villeen, enkä pitänyt siitä vähemmän, vaikka iltataivas kaupungin yläpuolella oli peittymässä mustansiniseen metallimassaan, joka kuumeni reunastaan ja kiihtyi vähitellen raskaan punaiseksi.
Minä pelkään suurta tuulta, koska myrsky vaatii voimanponnistusta ja toimintaa, johon minä aina vaivoin antaudun, mutta yrmeä sade, sakea lumipyry tai pimeä sadekuuro vaativat vain alistumista — itsensä ja vaatteittensa hiljaista jättämistä kastumisen varaan. Palkaksi se lakaisee suuren pääkaupungin puhtaaksi edessäsi, se antaa sinulle hiljaisen matkan pitkin leveitä suuria katuja, se verhoaa suuren kaupungin kuin itämaiseen lumoukseen, se tekee Villettestä Tadmorin. Antaa siis sateen valua, virtojen pauhata — mutta ensin minun täytyy vapautua hedelmäkoristani.
Tuntematon kello tuntemattomasta tornista (Jean Baptisten ääni oli nyt liian kaukainen voidakseen kuulua) löi juuri neljännestä vailla kuuden, kun pääsin kadulle ja taloon jonka osoitteen madame Beck oli minulle antanut. Se ei ollutkaan mikään katu, se oli pikemmin osa puistikkoa: se oli hiljainen, ruoho kasvoi leveiden harmaiden katukivien välistä, talot olivat suuria ja näyttivät hyvin vanhoilta — niiden takaa näytti kohoavan puita, joten siellä täytyi olla puutarhoja. Korkea ikä suojeli tätä aluetta, liike ja hyörinä olivat täältä karkotetut. Rikkaat miehet olivat ennen omistaneet tämän kaupunginosan, ja kerran oli mahtavuus asustanut täällä. Tuo kirkko, jonka pimeät rappeutuneet tornit vallitsivat puistikkoa, oli kunnianarvoinen ja muinoin rikas Tietäjän lipas.[99] Mutta rikkaus ja mahtavuus olivat jo ammoin levittäneet kultaiset siipensä ja lentäneet pois jättäen nämä vanhat pesänsä, kenties puutteen asunnoiksi joksikin aikaa, tai kenties virumaan tyhjinä ja kylmillään ja lahoamaan asumattomina talvien kuluessa.
Kun kuljin tuon aution torin poikki, jonka kiveystä melkein viiden-frangin suuruiset sadepisarat nyt alkoivat hitaasti pimentää, en koko sen laajuudella nähnyt mitään elonoiretta tai -merkkiä, paitsi mikä näkyi vanhan sairaan papin hahmossa, joka kumaraisena ja sauvaansa nojaten kulki ohitseni — vanhan ja rappeutuneen esikuvana. Hän oli tullut juuri siitä talosta johon minun oli mentävä, ja kun pysähdyin oven eteen heti hänen jälkeensä ja soitin kelloa, hän kääntyi katsomaan minua. Eikä hän kääntänytkään katsettaan minusta pian — ehkä hän piti minua, seisoessani siinä suvihedelmäkoreineni, vailla vanhuuden arvokkuutta, huonosti soveltuvana tuollaiseen ympäristöön. Minä tiedän, että jos nuori punakka palvelustyttö olisi tullut avaamaan minulle ovea, en olisi katsonut sellaisen olennon olevan sopusoinnussa asuntonsa kanssa, mutta kun näin edessäni hyvin paksun naisen, yllä hyvin vanhanaikainen talonpoikaispuku, johon kuului ruma ja samalla kallisarvoinen päähine pitkine pitsireunoineen, verkahame, liivit ja puukengät, jotka pikemmin muistuttivat pieniä saappaita kuin kenkiä — silloin oli mielestäni kaikki niin kuin pitikin, rauhoittavasti luonteenomaista.
Hänen kasvojensa ilme ei ollut aivan yhtä rauhoittava kuin hänen pukunsa kuosi; olen harvoin nähnyt mitään sen äkäisempää; hän tuskin vastasi kun kysyin madame Walravensia, ja luulen että hän olisi siepannut hedelmäkorin käsistäni, jollei vanha pappi olisi nilkuttanut paikalle, hillinnyt häntä ja itse kallistanut korvaansa kuulemaan sanomaani.
Hänen ilmeinen kuuroutensa teki hieman vaikeaksi saada hänet täysin ymmärtämään, että minun täytyi tavata madame Walravens ja jättää hedelmät hänen omiin käsiinsä. Vihdoin hän kuitenkin ymmärsi, että sellaiset määräykset oli minulle annettu ja että velvollisuus vaati niiden kirjaimellista täyttämistä. Hän puhutteli vanhaa palvelijatarta, ei ranskaksi vaan Labassecourin paikalliskielellä, ja sai hänet vihdoin päästämään minut tuon epävieraanvaraisen kynnyksen yli. Pappi itse saattoi minut portaita ylös, minut työnnettiin jonkinlaiseen salonkiin ja jätettiin sinne.
Huone oli avara, siinä oli kaunis vanha katto ja miltei kirkkomaiset ikkunat värillistä lasia, mutta se oli autio ja näytti lähenevän myrskyn varjossa omituisen synkältä. Sisemmällä avautui ovi pienempään huoneeseen; sen ainoan ikkunan kaihtimet olivat kuitenkin suljetut, ja syvän pimeyden läpi häämötti joitakin huonekaluja. Huvittelin koettamalla keksiä mitä nuo esineet olivat, ja erityisesti kiinnitti huomiotani erään seinämaalauksen ääriviivat.
Yhtäkkiä tuo maalaus näytti ikään kuin väistyvän, suureksi ihmeekseni se järkkyi, se vaipui, se kääriytyi kokoon ja hävisi, ja sen hävitessä tuli näkyviin holvattu oviaukko, joka johti holvattuun käytävään salaperäisine kiertoportaineen. Sekä käytävä että portaat olivat kylmää kiveä, ilman mattoja ja maalauksia. Noilta maanalaisilta portailta kuului lähenevää kopsetta kuin keppi olisi iskenyt niihin, pian lankesi portaisiin varjo, ja viimeiseksi kaikista huomasin erään olennon.
Vai oliko se mikään olento, tuo ilmestys joka lähestyi minua, tuo kappale joka pimensi osan oviaukkoa?
Se tuli lähelle ja minä näin sen hyvin. Aloin ymmärtää missä olin. Hyvin saattoi tämän vanhan puistikon nimenä olla Tietäjäin puistikko — hyvin saattoi noilla kolmella vanhalla tornilla, jotka vallitsevat sitä, olla kummisetinä kuolleen ja pimeän taiteen kolme salaperäistä tietäjää. Harmaantunut lumous vallitsi täällä, jokin taika oli avannut minulle tarujen maan — tuo pimeä kammio, tuo häviävä maalaus, tuo holvikäytävä kiviportaineen — kaikki ne kuuluivat satuun. Vieläkin selvempänä kuin nämä näyttämölaitteet seisoi edessäni päähenkilö — Kuningunda, velhonainen! Malevola, paha haltijatar. Minkälainen hän oli?
Hän saattoi olla kolme jalkaa pitkä, mutta hänellä ei ollut minkäänlaista vartaloa, hänen kätensä lepäsivät päällekkäin ja puristivat velhomaisen norsunluusauvan kultaista nuppia. Hänen kasvonsa olivat leveät, lujat, mutta niiden paikka ei ollut olkapäillä, vaan rinnan edessä; hänellä ei näyttänyt olevan kaulaa ollenkaan; olisin sanonut että hänen piirteissään eli sata vuotta, ja hänen silmissään ehkä vielä enemmän — hänen viekkaissa epäystävällisissä silmissään, joiden päällä oli paksut harmaat kulmakarvat ja ympärillä lyijynkarvaiset luomet. Kuinka tuimasti ne katselivatkaan minuun, täynnä eräänlaista tympeätä vastenmielisyyttä.
Tällä olennolla oli yllään kullalla kirjailtu kirkkaansininen puku, helakka kuin gentianan kukkanen, siinä koristeena isokuvioinen silkkipitsi, puvun päällä kallisarvoinen koreareunainen huivi, joka oli hänelle niin suuri, että sen moniväriset hetaleet viistivät lattiaa. Mutta hänen vahvin kohtansa olivat jalokivet: hänellä oli pitkät välkkyvät korvarenkaat, joiden kiilto ei voinut olla lainattu, eikä väärä, hänellä oli sormuksia luurangon-sormissaan, paksuja kultavanteita, joissa säteili kiviä — purppuraa, vihreätä ja veripunaista. Tuo kyttyräselkäinen hullu kääpiö oli koristeltu kuin raakalaiskuningatar.
"Que me voulez-vous?"[100] hän kysyi karkealla äänellä, joka pikemmin muistutti vanhaa miestä kuin vanhaa naista, ja tottakin, hänen leuassaan törrötti hopeinen parta.
Minä annoin korin ja sanoin asiani.
"Siinäkö kaikki?" hän kysyi.
"Siinä kaikki", sanoin minä.
"Totisesti se ei maksanut vaivaa", hän vastasi. "Palatkaa madame Beckin luo ja sanokaa hänelle, että minä kyllä voin ostaa hedelmiä, kun tahdon, et quant à ses félicitations, je m'en moque!"[101] Ja tämä kohtelias rouva käänsi selkänsä.
Juuri kun hän kääntyi, jyrähti ukkonen, ja salaman väläys valaisi leveälti salonkia ja sisähuonetta. Satu näytti jatkuvan luonnonvoimien asianmukaisella säestyksellä. Vaeltaja, joka oli tullut houkutelluksi lumottuun linnaan, kuulee taian herättämän myrskyn nousevan ulkona.
Mitä oli minun kesken tätä kaikkea ajateltava madame Beckistä? Hänellä oli ihmeellisiä tuttavuuksia, hän kantoi tervehdyksiään ja lahjojaan ainoalaatuiselle alttarille, ja pahaenteiseltä näytti hänen palvelemansa kummallisen olennon käytös. Tuolla meni pois tuo yrmeä Sidonia, kompuroiden ja vavisten kuin ruumiillistunut halvaus, kopistellen norsunluusauvallaan mosaiikkilattiaan ja mutisten ilkeästi hävitessään näkyvistä.
Sade valui virtanaan, taivaankansi painui matalalle, pilvet, jotka hetki sitten olivat olleet punertavia, olivat nyt kaiken mustuutensa kautta muuttuneet kuolemankalpeiksi, ikään kuin olisivat kauhuissaan. Vaikka äsken kerskailinkin etten muka pelkää rankkasadetta, ei minua juuri haluttanut mennä ulos tuohon vesisuihkuun. Salamakin leimahteli hyvin vihaisesti, ukkonen jyrisi hyvin lähellä, rajuilma oli keskittynyt aivan Villetten päälle, se näytti puhjenneen keskitaivaalta, se syöksyi suoraan alas. Haaraiset vinot salamat lävistivät kohtisuoraan vesivirtoja, punaiset vinkkuraviivat risteilivät läpi metallin valkoisen suihkeen, ja tämä kaikki puhkesi taivaalta, joka voimiensa runsaudessa oli pelottava ja synkkä.
Jätin madame Walravensin tylyn salongin ja lähdin hänen kylmään porraskäytäväänsä. Tasanteella oli istuin, odotin siinä. Joku liukui pitkin suoraan yläpuolella olevaa käytävää; se oli tuo vanha pappi.
"Siinä ei mademoisellen pidä istua", hän sanoi. "Hyväntekijämme olisi pahoillaan, jos tietäisi että vierasta kohdellaan niin hänen talossaan."
Ja hän pyysi niin vakavasti minua palaamaan salonkiin, että en voinut muuta kuin totella, jollen tahtonut olla epäkohtelias. Pienempi huone oli paremmin kalustettu ja asuttavampi kuin iso, ja sinne hän minut vei. Vetämällä kaihtimen hieman syrjään hän paljasti näkyviin huoneen, joka oli pikemmin rukouskappeli kuin budoaari; se oli hyvin juhlallinen pieni huone, joka pikemmin näytti omistetun pyhäinjäännöksille ja muistoille kuin tarkoitetun nykyistä käytäntöä ja mukavuutta varten.
Kunnon isä istahti ikään kuin pitääkseen minulle seuraa, mutta keskustelemisen sijasta hän ottikin esiin kirjan, kiinnitti katseensa sen sivuihin ja liikutteli huuliaan kuiskaten — se kuului rukoukselta tai litanialta. Keltainen sähköinen valo taivaalta kultasi hänen kaljua päätään, mutta hänen vartalonsa jäi varjoon — syvään ja purppuraiseen; hän istui liikkumattomana kuin veistos ja näytti unohtaneen minut rukouksiensa tähden. Hän katsahti ylös vain silloin kun vihaisempi salama tai kovempi jyrinä ilmaisi lähenevää vaaraa, eikä hän silloinkaan kohottanut katsettaan pelosta, vaan nähtävästi kunnioituksesta. Minäkin olin kunnioituksen vallassa, mutta koska ei mikään orjamainen kauhu lannistanut minua, olin vapaa ajattelemaan ja tekemään havaintoja.
Totta puhuen aloin kuvitella että pappivanhus muistutti tuota isä Silasta, jonka edessä olin polvistunut Béguinage-kirkossa. Ajatus oli epämääräinen, sillä olin nähnyt rippi-isäni vain hämärissä ja sivultapäin, mutta kuitenkin olin huomaavinani yhdennäköisyyttä ja luulin myös tuntevani hänen äänensä. Kun katselin häntä, ilmaisi hän kohottamalla kerran katseensa, että hän tunsi tarkastukseni; käännyin silloin katselemaan huonetta, jolla myös oli oma puoleksi salaperäinen mielenkiintonsa.
Vanhuuttaan kellastuneen, omituisesti koristellun norsunluisen ristin vieressä, joka kallistui tummanpunaisen rukous jakkaran yli ja johon asianmukaisesti kuului kallisarvoinen messukirja ja mustapuinen rukousnauha, riippui maalaus jonka himmeät ääriviivat olivat jo ennen kiehtoneet katsettani — taulu joka liikkui, putosi pois seinän mukana ja hävisi kuin harhakuva. Hämärässä olin pitänyt sitä madonnankuvana; kirkkaammassa valossa se osoittautui nunnanpuvussa olevan naisen kuvaksi. Kasvot olivat miellyttävät vaikkakaan eivät kauniit, ne olivat kalpeat ja nuoret ja niitä varjosti suru tai huono terveys. Sanon vieläkin, että ne eivät olleet kauniit eivätkä edes henkevät, niiden rakastettavuus oli heikon ruumiin, toimettomien intohimojen, hiljaisten tapojen rakastettavuutta. Kuitenkin katselin taulua kauan, enkä muuta voinut kuin katsoa.
Vanha pappi, joka ensin oli näyttänyt mielestäni niin kuurolta ja sairaalta, oli kuitenkin mahtanut säilyttää aistimensa siedettävässä kunnossa. Niin kirjaansa syventyneeltä kuin hän näyttikin, kohottamatta edes päätään ja kääntämättä katsettaan, mikäli minä käsitin, huomasi hän kuitenkin mikä kohta kiinnitti huomiotani, ja lausui hitaalla selvällä äänellä nämä neljä huomautusta sen johdosta:
"Hän oli paljon rakastettu."
"Hän antoi itsensä Jumalalle."
"Hän kuoli nuorena."
"Häntä muistetaan vielä, itketään vielä."
"Tuoko vanha rouva, madame de Walravens, suree häntä?" kysyin ja luulin parantumattomassa surussa keksineeni avaimen samaisen rouvan toivottomaan pahantuulisuuteen.
Isä pudisti päätään puolittain hymyillen.
"Ei, ei", hän sanoi, "maailmannaisen rakkaus lastensa lapseen saattaa kyllä olla suuri ja hänen surunsa heidän kuolemastaan vilpitön, mutta vain kihlattu sulho, jolta Kohtalo, Usko ja Kuolema ovat kolminkertaisesti kieltäneet yhteenliittymisen onnen, suree tappiotaan sillä tavoin kuin Justine Marieta vieläkin surraan."
Minusta tuntui, että kunnon isä miltei toivoi että hänelle tehtäisiin kysymyksiä, ja niinpä kysyin kuka oli menettänyt ja kuka vielä suri Justine Marieta. Vastaukseksi sain oikean pienen romanttisen tarinan, joka kerrottiin aika vaikuttavasti nyt jo asettuvan myrskyn säestyksellä. Minun täytyy sanoa, että siitä olisi voinut tehdä paljon todellisemmin vaikuttavan, jos siinä olisi ollut vähemmän ranskalaista rousseaumaista hempeämielisyyttä ja pitkäpiimäisyyttä ja vähän enemmän terveellistä välinpitämättömyyttä vaikutelmasta. Mutta arvoisa isä oli ilmeisesti ranskalainen syntyperältään ja kasvatukseltaan (tulin yhä varmemmaksi hänen yhdennäköisyydestään rippi-isäni kanssa) — hän oli todella Rooman poika, ja kun hän nosti silmänsä, katseli hän minua kulmainsa alta terävämmin ja ovelammin kuin olisi luullut mahdolliseksi seitsemänkymmenen vuoden väsymykselle ja raihnaudelle. Kuitenkin uskon että hän oli hyvä vanha mies.
Tämän tarinan sankari oli muuan hänen entinen oppilaansa, jota hän nyt sanoi hyväntekijäkseen ja joka, niin kävi ilmi, oli rakastanut tuota kalpeata Justine Marieta, rikkaiden vanhempien tytärtä, aikana jolloin hänen omat maalliset mahdollisuutensa olivat sellaiset, että hänellä oli oikeus tavoitella hyvillä myötäjäisillä varustettua kättä. Oppilaan isä — aikoinaan rikas pankkiiri — oli tehnyt vararikon, kuollut ja jättänyt jälkeensä vain velkoja ja puutetta. Poikaa kiellettiin silloin ajattelemasta Justine Marieta, ja varsinkin tuo vanha isoäiti-noita, jonka olin nähnyt, madame de Walravens, oli vastustanut liittoa koko luonteensa kiivaudella, jonka ruumiillinen viallisuus väliin teki suorastaan demoniseksi. Lempeä Marie ei ollut kyllin petollinen ollakseen uskoton, mutta ei myöskään kyllin voimakas ollakseen aivan uskollinen rakastetulleen; hän hylkäsi ensimmäisen sulhasensa, mutta kieltäytyi suostumasta toiseen, jolla oli painavampi kukkaro, vetäytyi luostariin ja kuoli siellä noviisiaikanaan.
Haihtumaton tuska näytti vallanneen uskollisen sydämen, joka rakasti häntä, ja tämän rakkauden ja surun todellisuus kuvailtiin tavalla joka liikutti minuakin, kun kuuntelin.
Muutamia vuosia Justine Marien kuoleman jälkeen oli häviö kohdannut hänenkin kotiaan. Hänen isänsä joka nimellisesti oli ollut jalokiviseppä mutta myös käynyt paljon kauppaa pörssissä, oli joutunut osalliseksi johonkin liikeyritykseen, joka oli tuottanut häpeätä ja vienyt vararikkoon. Hän kuoli suruun ja häpeään. Hänen vanhalle kyttyräselkäiselle äidilleen ja surevalle vaimolleen ei jäänyt penniäkään, ja hekin olisivat voineet kuolla puutteeseen, mutta heidän tytärvainajansa halveksittu sulhanen, tuo uskollinen sydän riensi ihmeen uhrautuvana näiden naisten avuksi kuullessaan heidän asemastaan. Hän palkitsi heidän häpeämättömän ylpeytensä puhtaimmalla armeliaisuudella — hankki heille kodin, piti heistä huolta ja auttoi heitä niin että oma poika ei olisi tehnyt sitä hellemmin ja tehokkaammin. Äiti — itse asiassa hyvä nainen — kuoli siunaten häntä, mutta tuo kummallinen ja jumalaton, rakkaudeton ja ihmisiä vihaava isoäiti eli vielä, kokonaan tuon uhrautuvaisen miehen turvissa. Naista joka oli tuhonnut hänen elämänsä, murskannut hänen toiveensa ja tuominnut hänet rakkauden ja kotionnen asemesta pitkään suruun ja ilottomaan yksinäisyyteen, tuota naista hän kohteli kunnioittaen kuin hyvä poika lempeätä äitiään. Hän oli tuonut mummon tähän taloon, "ja täällä", jatkoi pappi vilpittömien kyynelten kihotessa hänen silmiinsä, "täällä hän on antanut turvapaikan myös minulle, vanhalle opettajalleen, ja Agnekselle, isänsä perheen iäkkäälle palvelijattarelle. Meidän ylläpidoksemme ja toisia hyväntekeväisyystarkoituksia varten tiedän hänen uhraavan kolme neljännestä tuloistaan, ja vain yhdellä neljänneksellä hän hankkii itselleen leivän ja mitä vaatimattomimmat mukavuudet. Tämän järjestelmän kautta hän on tehnyt itselleen mahdottomaksi mennä koskaan naimisiin: hän on antautunut Jumalalle ja enkelimorsiamelleen aivan kuin hän olisi pappi niinkuin minäkin."
Isä oli kuivannut kyynelensä ennen kuin lausui nämä viimeiset sanat, ja lausuessaan niitä hän hetkiseksi suuntasi silmänsä omiini. Minä tajusin tämän katseen huolimatta sen verhotusta luonteesta, tuossa hetkellisessä väläyksessä oli tarkoitus joka hämmästytti minua.
Nuo katolilaiset ovat kummallisia olentoja. Sellainen heidän joukossaan, josta et tiedä enempää kuin Perun viimeisestä Inka-heimon jäsenestä tai Kiinan ensimmäisestä keisarista, tuntee sinut ja kaikki mikä sinua koskee, ja hänellä on syynsä sanoa sinulle niin ja niin, kun luulit hänen sanojensa lähtevän hetken välittömästä vaikutelmasta, ja hänellä on omat suunnitelmansa toimittaa sinut määrättynä päivänä määrätylle paikalle määrätynlaisiin olosuhteisiin, kun koko järjestely sinun kypsymättömässä mielessäsi näyttää vain sattumalta tai välttämättömyyden seuraukselta. Madame Beckin lahja ja asia, jotka niin äkkiä olivat juolahtaneet hänen mieleensä, minun yksinkertainen lähettitoimeni Tietäjätorilla, vanhan papin satunnainen laskeutuminen portaita alas ja kulku puistikon poikki, hänen saapumisensa avukseni kun vanha palvelijatar tahtoi lähettää minut pois, hänen ilmaantumisensa taas porraskäytävään, tuloni hänen huoneeseensa, muotokuva, ystävällisesti kerrottu tarina — kaikki nämä pienet tapahtumat, jos otti ne sellaisinaan, näyttivät toisistaan riippumattomilta kuin kourallinen irtonaisia helmiä, mutta pujoteltuina tuon nopean ja viekkaan jesuiittakatseen läpi ne riippuivat perättäin pitkässä sarjassa kuin helmet rukousnauhassa. Missä oli liitoskohta, missä tuon luostarimaisen kaulakoristeen pieni lukko? Näin ja tunsin liittymisen, mutta en vielä voinut keksiä liitoskohtaa tai -keinoa.
Kenties se miettimispuuska, johon nyt olin vajonnut, näytti hieman epäilyttävältä hajamielisyydessään. Hän keskeytti lempeästi:
"Mademoiselle", hän sanoi, "toivon ettei teidän tarvitse kulkea kauas näitä likomärkiä katuja pitkin?"
"Enemmän kuin puolen peninkulmaa."
"Te asutte —"
"Rue Fossetten varrella."
"Ei kai" (hyvin vilkkaasti) "ei kai madame Beckin kasvatuslaitoksessa?"
"Siinä juuri."
"Sittenhän" (hän löi kätensä yhteen) "sittenhän tunnette jalon oppilaani, minun Paulini?"
"Herra Paul Emanuelin, kirjallisuuden professorin?"
"Hän se juuri on, eikä kukaan muu."
Seurasi lyhyt hiljaisuus. Yhdistävä lukko näytti äkkiä tulleen selville, tunsin sen sopivan paikalleen.
"Onko herra Paul juuri se henkilö, josta olette puhunut?" kysyin minä nyt. "Hänkö on teidän oppilaanne ja madame Walravensin hyväntekijä?"
"Niin, ja Agneksen, vanhan palvelijattaren, ja lisäksi" (erityisen painokkaasti) "hän oli ja on tuon taivaan pyhimyksen — Justine Marien — sulho, vilpitön, uskollinen ja iäinen."
"Ja kuka, isä, olette te?" jatkoin, ja vaikka korostinkin kysymystä, oli sen esittäminen melkein turha, sillä olin jo tätä ennen täysin varautunut vastaukseen.
"Minä, tytär, olen isä Silas, se Pyhän Kirkon arvoton poika, jota te kerran kunnioititte jalolla ja liikuttavalla luottamuksella avaten minulle sydämenne syvyydet ja mielenne sisimmät aivoitukset, mielenne, jonka johtamista ainoan oikean uskon hyväksi minä totisesti halajan. Enkä ole päiväksikään kadottanut teitä näkyvistäni enkä tunniksikaan lakannut tuntemasta teitä kohtaan syvää mielenkiintoa. Rooman kurin alaisena, sen korkean harjoituksen muovailemana, sen terveellisten oppien oksistamana, innon elähyttämänä, jota vain se voi antaa — minä tunnen elävästi mikä olisi ollut hengellinen asemanne, mikä käytännöllinen arvonne, ja minä kadehdin kerettiläisyydeltä sen saalista."
Tämä näytti minusta aivan erityiseltä asianhaaralta — melkein jo itsekin tunsin olevani tuossa tilassa, kurin alaisena, muovailtavana, harjoitettavana, oksitettavana jne. "Eipä niinkään", ajattelin itsekseni, mutta en ruvennut vastustelemaan vaan istuin sangen kauniisti.
"Ei kai herra Paul asu täällä?" kysyin, palaten aiheeseen joka minusta tuntui tarkoituksenmukaisemmalta kuin mitkään hurjat luopumus-unelmat.
"Ei, hän tulee vain silloin tällöin palvomaan rakasta pyhimystään ja osoittamaan kunnioitusta sille jota nimittää äidikseen. Hänen omaan asuntoonsa kuuluu vain kaksi huonetta, hänellä ei ole palvelijaa, ja kuitenkaan hän ei suostu siihen että madame Walravens luopuisi noista loistavista jalokivistä, jotka näitte hänen yllään ja joista hän lapsellisesti ylpeilee, ne kun ovat hänen nuoruudenkoristeitaan ja viimeinen muisto hänen poikansa, jalokivikauppiaan, rikkaudesta."
"Kuinka usein", mumisin itsekseni, "onkaan tuolta mieheltä, tuolta Emanuelilta, puuttunut ylevämielisyyttä pikkuasioissa, ja kuinka suuri hän kuitenkin on suurissa asioissa!"
Myönnän kuitenkin, etten lukenut hänen suuruutensa ilmauksiin hänen ripittäytymistään enkä pyhimystenpalvelustaan.
"Kuinka kauan on siitä kun tuo nainen kuoli?" kysyin katsoen Justine
Marieta.
"Kaksikymmentä vuotta. Hän oli vähän vanhempi kuin herra Emanuel, joka silloin oli hyvin nuori, sillä hän ei vielä ole paljon yli neljänkymmenen."
"Sureeko hän häntä vielä?"
"Hänen sydämensä on sureva häntä aina; olennaisinta Emanuelin luonteessa on — uskollisuus."
Tämä sanottiin huomattavan painokkaasti.
Ja nyt puhkesi aurinko paistamaan kalpeana ja vetisenä; satoi vieläkin hiukan, mutta ei enää myrskynnyt: tuo kuuma taivaanlaki oli auennut ja syössyt maahan salamansa. Jos olisin vielä viivytellyt, olisin tuskin päässyt palaamaan päiväsaikaan, ja niinpä nousin, kiitin isää hänen vieraanvaraisuudestaan ja kertomuksestaan, sain vastaukseksi suopean "pax vobiscum", jonka otin ystävällisesti vastaan, koska se tuntui lähtevän todellisesta hyväntahtoisuudesta, mutta vähemmän pidin salaperäisestä lauseesta, joka seurasi sitä:
"Tytär, sinusta tulee mitä sinusta täytyy tulla!" — mikä oraakkelin lause sai minut kohauttamaan olkapäitäni niin pian kuin pääsin oven ulkopuolelle. Harvat meistä tietävät mitä meistä on tuleva, mutta päättäen kaikesta mikä tähän asti oli tapahtunut, voin hyvällä syyllä toivoa eläväni ja kuolevani nuhteettomana protestanttina, sillä "Pyhässä Kirkossa" oli sisässä onttoutta ja päällä loistoa, joka houkutteli minua vain keskinkertaisesti. Kulkiessani mietin monta asiaa. Olkoon katolisuus mitä tahansa, on olemassa hyviä katolilaisia: tämä mies, Emanuel, näytti kuuluvan parhaimpiin. Vaikka hänessä olikin hiven taikauskoa ja vaikka pappisviekkaus vaikutti häneen, oli hän ihmeellinen hellässä uskollisuudessaan, hurskaassa antaumuksessaan, uhrautuvaisuudessaan ja rajattomassa armeliaisuudessaan. Sieti nähdä vain, millä tavoin Rooma asiamiestensä kautta kohteli näitä ominaisuuksia, hoivasiko se niitä niiden itsensä ja Jumalan tähden, vai kiskoiko se niistä korkoa ja petkuttiko etuja itselleen.
Kun ehdin kotiin, oli auringonlaskun aika. Goton oli ystävällisesti säästänyt minulle osan päivällisruoasta, minkä tarvitsinkin. Hän kutsui minut pieneen huoneeseen syömään, ja madame Beck ilmestyi sinne pian tuoden minulle lasin viiniä.
"No", aloitti hän hihittäen, "minkälaisen vastaanoton saitte madame
Walravensilta? Hän on hullunkurinen, eikö niin?"
Minä kerroin mitä oli tapahtunut ja toistin sanasta sanaan kohteliaat terveiset, jotka oli jätetty vietävikseni.
"Oh la singulière petite bossue!"[102] hän nauroi. "Ja voitteko kuvitella että hän vihaa minua, koska luulee minun rakastuneen serkkuuni Pauliin, tuohon pikku pyhimykseen, joka ei uskalla liikahtaakaan ilman rippi-isänsä lupaa! Sitä paitsi" (hän jatkoi) "vaikka hän kuinka tahtoisi mennä naimisiin — joko minun tai jonkun toisen kanssa — ei hän voi, sillä hänellä on jo liian suuri perhe elätettävänään, äiti Walravens, isä Silas, rouva Agnes ja koko liuta nimettömiä köyhiä. Ei ole toista miestä, joka sillä tavoin sälyttäisi harteilleen taakkoja, suurempia kuin jaksaa kantaa, ja vapaaehtoisesti alistuisi hyödyttömiin vastuksiin. Sitä paitsi hän hautoo mielessään romanttista ajatusta jostakin kalpeakasvoisesta Marie Justinesta — personnage assez niaise à ce que je pense"[103] (sellainen oli madamen jumalaton huomautus) "joka on ollut pyhimyksenä taivaassa tai jossakin muualla nämä kaksikymmentä vuotta ja jonka luo hän aikoo mennä vapaana kaikista maisista siteistä, puhtaana kuin lilja, niinkuin hän sanoo. Oi, te nauraisitte jos tietäisitte edes puolet herra Emanuelin oikuista ja kummallisuuksista! Mutta minähän estän teitä nauttimasta virvokkeita, joita varmaan tarvitsette, hyvä meess. Syökää illallisenne, juokaa viininne, oubliez les anges, les bossues, et surtout, les professeurs — et bon soir."[104]