KYMMENES LUKU.
Herääminen.
Siddhaarta tuli Urwirviin. Kun hän tarkasti näiden kerjäläishartailijoiden käytöstä, niin huomasi hän, että he hyvin tunteitaan hallitsivat ja himojaan hillitsivät, pitivät käskyt tarkasti ja hiljaisuudessa ja vaiti-olossa todella näyttivät heränneiltä hartailijoilta. Hän siis liittyi heidän seuraansa ja yhtyi heidän kanssaan uinailemaan. Hartailijat tiesivät, että Siddhaarta oli harras autuuden etsijä, ja uutterasti, kohteliaisuuksista välittämättä, opetustointaan harjoittivat. Siddhaarta jännitti kaikki henkensä voimat itseään hillitäksensä, unohti ruokansa ja juomansa, piti sydäntänsä puhtaana, noudatti pelastuskäskyjä ja vaipui hiljaisena uinailun hämärään. Vaikka nuo viisi kerjäläishartailijaa kaikki olivat itsensä kidutuksessa mainioita, ei heistä kukaan ollut Siddhaartan vertainen hartaudessa.
Tätä itsensä kidutusta viiden kerjäläishartailijan seurassa jatkoi Siddhaarta koko kuusi vuotta. Kevättuulet ja syyssateet vaihtelivat, mutta hänen sydämensä pysyi järkähtämätönnä kuin vuori. Itsensä kidutuksessa hän edistyi niin, että lopulta saattoi ylläpitää ruumiinsa syömällä yhden ainoan gomajyväsen päivässä. Hänen verensä ja lihansa kuivettuivat, vartalonsa oli kuin kuivunut puu. Mutta hän ei hetkeksikään luopunut päätöksestään kulkien yli elämän ja kuoleman valtameren saapua täydellisen heräämisen autuaalliselle rannalle. Huhu Siddhaartasta leveni kautta koko valtakunnan. Vallasnaisiakin tuli sankat joukot häntä katsomaan. Mutta Siddhaarta istui tyyneenä, äänetönnä, silmät unelmoivina. Vuorituuli puhalsi hänen vaatteensa ja hiuksensa hajalle, mutta hän pysyi liikahtamatta kuin kuollut.
Mutta ikävä kyllä! Siddhaartan sydämessä ei ollut vielä rauhaa! Sentähden päätti hän rohkeasti: “Tuhmaa on itseänsä kiduttamalla toivoa autuuden tien selkenemistä. Mitä kylvää, sitä niittää saapi. Itsensä on ihmisen siinä ajatuksinensa toimiminen. Sydämensä puhdistaminen ja tyynnyttäminen on kyllä paikallansa, mutta itseltään ruuan kieltäminen ja ruumiinsa tärveleminen ei mitenkään voi olla oikea pelastuskeino. Nyt olen kuusi vuotta itseäni kiduttanut, kuolemaa vain vielä puuttuu, mutta yhä on sydämeni rauhaton kuin ennenkin. Parempi on minun syödä ja juoda, vahvistaa ruumiini ja sitten uljaalla mielellä pyrkiä eteenpäin puhtauden ja autuuden tiellä. Nirvana on viisauden valolla etsittävä; mitä nälkää näkeminen auttaa!“
Tämän päätöksen tehtyänsä Siddhaarta ensin kylpi virrassa. Mutta monen vuoden paastosta oli ruumiinsa lopen riutunut, niin ettei hän jaksanut jaloillaan pysyä, vaan voimattomana hoiperteli sinne tänne ja vaivoin puunoksista kiinni pitäen pääsi rannalle nousemaan. Siihen hän kaatui kuin kuollut. Läheisessä metsässä asuvan paimenpäällikön Nanda-niminen tytär sattui juuri virran rantaa kulkemaan ja nähdessään Siddhaartan kaatuneena makaavan, kumartui kunnioittavasti hänen jalkoihinsa ja tarjosi hänelle hyvänhajuista juustoa syötäväksi. Kun Siddhaarta oli juustoa nauttinut, palasivat hänen voimansa äkkiä, ja jäsenensä näyttivät uuden loiston saaneilta. Kerjäläishartailijat kaukaa tätä katsellessansa ajattelivat: “Siddhaarta on virrassa peseytynyt ja ruokaa nauttinut; tämähän on lankeamista. Voi, meidän opettajamme, bosatsuna kunnioittamamme kumppanimme on kidutuksia kestämättä unohtanut korkean tarkoitusperänsä!” Ja Siddhaartasta luopuen he lähtivät tiehensä. Siddhaarta surkutteli, etteivät he vielä olleet erehdystänsä ymmärtäneet, lähti yksin metsästä ja asettui bodaipuun alle.
Bodaipuun siimes, jonne Siddhaarta oli väistynyt, oli todella mietiskelyyn sopiva paikka. Maa oli lakea ja kasvoi pehmeätä ruohoa. Alati viherjöivä lehdistö sitä varjosi. Pitkät keltaiset ja valkeat rungot ja oksat sitä ympäröivät. Sinne ei pöly lentämään päässyt. Linnut taivaalla kaareilivat. Kun Siddhaarta sinne askeleensa suuntasi, järähti maa, taivas välkkyi aivan kuin aamuauringon pilvet rikkoessa. Ruohoa puun alle levittäen valmisti hän itselleen heräämisensä istuimen, johon hän istahti jalat ristiin, kasvot itäänpäin ja vannoi: “Ellei tietä ilmesty, en enää paikaltani nouse!”
Siddhaartan suuren toiveen toteutumisen päivä oli vihdoin tullut. Elämän ja kuoleman arvoitus oli juuri verrattomaan heräämisen valoon selvenemäisillään. Taivas ja maa tämän johdosta hyviä enteitä osoittivat. Kolmenkymmenenkuuden taivaan kaikki hyvät jumalat yhdessä iloitsivat. Himojen mailman suuri paholaiskuningas yksin allapäin pahoilla mielin ei iloinnut. Bodaipuu kun oli kaikkien buddhaksi herääjien merkkipuu, niin piti estää Siddhaarta siihen istumasta. Paholaiskuningas sentähden ennätti ennen Siddhaartaa ja käski joukon pahoja henkiä se paikka valtaamaan. Mutta bodaipuuta varjelevien hyvien jumalien säikähyttämänä pakenivat ne tiehensä. Paholaiskuningas mietti uuden keinon ja rupesi Kapilan ritariksi, vaatteet ja hiukset hajalla osoitteli hän taistelusta paenneen ulkonäköä, lähestyi kiireesti Siddhaartaa ja sanoi: “Perintöruhtinas! Nouse, nouse, kapinalliset ovat jo valtaistuimen anastaneet, perintöruhtinattaren haltijattareksi asettaneet ja Suttodana kuninkaan vankilaan sitoneet!” Todisteeksi esitti hän sukulaisten kirjettä. Siddhaarta pysyi tyyneenä, liikkumatta. Muotonsa oli kuin kuvapatsaan. Paholaiskuningas muutti nyt menettelytapaa, käskien kolme neitoansa lemmellänsä Siddhaartaa horjahduttamaan. Sanomattomassa kauneudessaan ja somissa puvuissaan tulivat he bodaipuun alle ja kokivat kaikin tavoin herättää Siddhaartassa lemmen himoa. Tuuli tuoda löyhäytteli heidän hyvää tuoksuansa. Naurunsa oli suloinen kuin keväinen päivä. Laulullansa he lemmentunteita tulkitsivat, aistimien riemuja lauloivat. Heidän äänensä oli makea kuin hunaja, laulunsa sanomattoman kaunis. Mutta Siddhaarta oli kankeana, kuin ei olisi ketään lähellä ollut. Kuinka olisivatkaan naiset voineet häntä eksyttää!
Paholaiskuningas suuttui, kun ei tuumansa onnistunut ja lähetti koko joukkonsa, paholaiset, nälkäpirut, saatanat, aaveet, ihmissyöjät estämään Siddhaartan heräämistä. Kaikenmoisissa kummallisissa muodoissa kerääntyivät nämä bodaipuun alle, muodostivat taivaalle suuren mustan pilven, tuulta lennättivät, sadetta pirskottivat, salamaa välkähyttelivät, ukkoista jyrähyttelivät, rakeita sadattivat, kallion lohkareita sateena pudottelivat, taikka ruumiinsa joka karva ja aukko tulta ja savua tuiskivat. Muutamilla heistä oli yhdessä ruumiissa monta päätä, muutamilla vain yksi silmä, muutamat olivat silmiä täynnä, muutamat olivat paksumahaisia, pitkävartaloisia, muutamat laihoja, vatsaa vailla, muutamilla oli pitkät hampaat ja suuret kynnet, muutamilla pitkät koivet, paksut polvet, muutamilla suuri naama poikkipuolin päässä, muutamat olivat alastomia, toisilla oli tiikerin talja pukimena, toisilla käärmeen nahka, muutamilla oli kasvojen toinen puoli punainen, toinen valkoinen, muutamilla oli vyöllänsä suuri kulkunen, muutamilla oli apinan ruumis hevosen pää, toisilla oli leijonan, lohikäärmeen tai norsun pää. Väliin ne kilpaa juosten toisiinsa törmäsivät, väliin ilmassa liitelivät tai puitten välillä lentää hyppelivät, huusivat ja ulvoivat, niin että ruma ääni taivasta ja maata täristi, savu ilmaan kohosi, rajutuulet metsää kohistelivat.
Siddhaarta pysyi jäykkänä lihastakaan kasvoissaan värähyttämättä kuin kuningas leijona petojen keskellä. Tästä paholaiset yhä enemmän kiukustuivat, silmiään mulkoilivat, hampaitaan kiristelivät, lentää ja karata mellastivat. Siddhaarta katseli tätä ääneti kuin lasten leikkiä. Kivihin tarttuneet paholaiset eivät voineet niitä nostaa, nostaneet eivät voineet enää niitä maahan laskea. Lentävät peitset ilmaan jähmettyivät, niin etteivät voineet pudota. Ukkospilvi suuria rakeita viskeli, mutta ne muuttuivat korean värisiksi kukkasiksi. Lohikäärmeitten puhaltama myrkkysavu muuttui hyväksi hajutuoksuksi. Kun Siddhaarta hiljaa oikean kätensä ojentaen maata osoitti, välkkyi hänen kämmenessään auringon ja kuun kirkkaus, ja kullan suloinen väri täytti ilman. Kun hän kovalla äänellä paholaisjoukkoa nuhteli, tärähti maa ja taivas, ja paholaisparvi hajosi kuin pilvi, katosi kuin kaste jäljettömiin. Avaruus nyt selkeni, aurinko ja kuu loistivat, pimeys hälveni, koko mailman valaisi buddhan kirkkaus, taivas pudotteli kukkiansa ja hyvien jumalien riemun ääni täytti ilman.
Paholaisjoukon poistuttua Siddhaarta hiljaisena ajatuksensa keräten eteni heräämisen tiellä. Nyt oli sydämensä puhtoinen kuin vastasyntyneen lapsen. Ihmeellisen ponnahduspaikan saavuttaneena tunsi hän käsittävänsä mailman kaikkeuden, olevansa siinä vapaa ja kohonneensa elämän ja kuoleman kiertelyn yläpuolelle. Tunteensa vapautui kaikesta tuskasta. Järkensä käsitti mailman perussyyt. Ruumiinsa alkuaineiden kahleista vapautuneena täytti koko avaruuden. Kaikki entisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden keskinäiset suhteet ja niistä riippuvat elämän muodot, sielunvaelluksen perussyyn, syntymisen, vanhuuden, kivun ja kuoleman synnyn, elolla ja tunnolla varustettuja olentojen tekojen koston ja palkinnon, kaikki hän selvästi tajusi; ihmiselämä tuskinensa ja riemuinensa leveni kirkkaassa loistossa hänen silmiensä eteen. Näin hän vapautui kaikesta epäselvyydestä. Kun idän taivaalle kirkkaat tähdet ilmestyivät, oli Siddhaartan elämän suuri toive täyttynyt, ja hän saavuttanut verrattoman, täydellisen heräämisen. Nyt tuli Kapilan perintöruhtinaasta Siddhaartasta hänen suuren mailmanvapahdustehtävänsä suorittamista varten Buddha.
“Ah, tuskien riimuun sidottuna olen, raukka, elon ja kuolon teillä kierrellen monta vuotta harhaillut! Nyt olen kiertelemisen kahleet katkonut ja takonut ne vapautuksen avaimiksi. Olen löytänyt valon, millä valaisen elon ja kuolon valtamerta sen pimeässä yössä. Tämän valon loisteessa paljastuu tuskien lähde. Olen vapaa, olen täydellinen; kuka voisi minut kahleisiinsa kytkeä! Minun kauttani saavat myös kaikki muut elävät pääsyn ymmärryksen tielle. Ymmärryksen tie on muuttumaton totuus, rikkumaton sydämen rauha, täydellinen autuus. Se on syntymättömyyden, kuolemattomuuden, häviämisen autuaallinen, suuri Nirvana”.
Kolmenkymmenenseitsemän päivän ajan oli Buddha tämän ymmärryksen valon keskellä.