I
Madame Marronin hotellissa
Don Juan Moreno y Rodil oli Segovian jääkärien luutnantti, kun hänen rykmenttinsä sekaantui sotilas-salaliittoon, jonka toimeenpano epäonnistui. Kaksi majuria, kolme kapteenia ja joukko kersantteja vangittiin ja ammuttiin. Sankarimme pääsi sentään pakoon ja hänen onnistui harhailtuaan pari kuukautta mitä kurjimmassa kunnossa Ranskassa hankkia itselleen upseerinvaltakirja Venäjän palvelukseen joidenkin tuttavuussuhteiden perustuksella. Hän sai pian käskyn lähteä joukkojensa luo Kaukaasiaan, jossa niihin aikoihin reilu ja huoleton sotiminen oli jokapäiväistä leipää.
Luutnantti Moreno astui Marseillessa laivaan. Hän oli jo luonteeltaankin harvinaisen vakava, ja hänen karkoituksensa, surkea tilansa ja ennenkaikkea se syvä murhe, jonka aiheutti hellästi rakastetun neitosen jättäminen vähintäin vuosiksi, vahvistivat hänen luonnollista taipumustaan siinä määrin, että tuskin kenessäkään voi huomata vähemmän halua elämän ilojen tavoitteluun.
Vaivaloisen matkan jälkeen tuli laiva, jossa hän kulki, perille ja laski ankkuriin Mustanmeren rannalla sijaitsevan Potin kaupungin edustalle. Poti oli siihen aikaan Kaukaasian Euroopan-puolisen osan pääsatama.
Osaksi hiekkaisesta, osaksi liejuisesta suokasveja työntävästä rannikosta alkain ulottui puolittain vedessä kasvava metsä loppumattomiin sisämaahan päin, pitkin leveän virran rantoja, jonka mutkikas juoksu oli täynnä kallioita, liejukasoja ja ajelehtivia puunrunkoja. Se oli Phasis, muinaisajan "kultainen virta", jota nykyjään nimitetään Rioniksi. Tämän rehevän kasvullisuuden keskessä menestyy erinomaisesti kuumetauti, jonka vallitessa kaikki liikuntakykyiset olennot kärsivät, samalla kun kasvikunta rehoittaa sitä paremmin. Kuumetauti on ottanut Aieteen ja auringonlasten valtikan ja hallitsee rajoittamattomana herrana. Talot, jotka on rakennettu keskelle seisovaa vettä, leikattujen puiden suurien runkojen väliin, ovat tulvain varalta yhdistetyt toisiinsa paaluilla ja jättiläismäisillä hirsiportailla. Raskaat, paanujen peittämät katot ulottavat kilpikonnanmuotoisia, tiiviitä tasojaan kauas ulos ja suojelevat siten, mikäli mahdollista, miltei simpukankuorilta näyttävien majojen ahtaita ikkunoita tiheiltä sadekuuroilta.
Morenoon näiden outojen olojen näkeminen vaikutti omituisesti. Laivalla tiedettiin, että hän oli venäläinen upseeri, ja sellaiseksi hänet ilmoitettiin maihinastuttuaankin. Niin sattui, että hän eräällä jotenkin leveällä kadulla, jossa hän neuvotonna harhaili, näki pitkäkasvuisen, oljenkarvaisen, leveänenäisen miehen tulevan luokseen, jonka toisiaan lähellä olevat silmät tuijottivat ilmaan ja jonka ylähuulta koristivat harvat ja piikkimäiset kissanviikset. Tämä nuori mies ei ollut kaunis, mutta reipas ja voimakas ja ulkonäöltään avomielinen ja ystävällinen. Hänellä oli yllään insinöörijoukkojen univormu ja sitäpaitsi hopeiset olkapunokset, jotka annetaan vain silloin, jos on oppiaikanaan kunnostautunut. Paljoakaan välittämättä Don Juanin muodollisen pidättyvästä tervehdyksestä ryhtyi nuorukainen puhelemaan seuraavaan tapaan ranskaksi:
"Juuri sain tietää, että eräs Imereti-rakuunain upseeri on saapunut Potiin ja aikoo joukkojensa luo Bakuun. Te olette se upseeri. Olen toverina mielelläni käytettävänänne ja matkalla samaan suuntaan kuin tekin. Jos haluatte, matkustamme yhdessä ja tehdäksemme lähempää tuttavuutta pyydän saada kunnian tarjota teille tuolla Grand Hotel de Colchidessa lasin samppanjaa. Ellen muuten erehdy, ei päivällisaikaankaan ole pitkälti. Olen kutsunut myös muutamia ystäviäni ja te suonette minulle ilon saada esitellä teidät heille."
Kaiken tämän hän sanoi harvinaisen miellyttävästi sillä ilmeikkäällä tavalla, josta venäläiset näyttävät perineen osan, senjälkeen kun ranskalaiset, sen varsinaiset keksijät, ovat sen kadottaneet.
Espanjalainen maanpakolainen tarttui vastaantulijaa käteen ja lausui:
"Nimeni on Juan Moreno."
"Minua sanotaan Assanoffiksi. Oikeastaan on nimeni Murad, Hassan Beyn poika. Olen venäläinen, oikeastaan tataari Shervanin maakunnasta ja, jos haluatte, muhamettilainen lisäksi, siihen suuntaan kuin herra Voltaire voisi olla, tuo suuri mies, jonka teoksia mielelläni luen, jos ei suorastaan Paul de Kock ole esillä."
Senjälkeen Assanoff pisti kätensä Morenon kainaloon ja vei hänet joen toiselle puolelle. Siellä huomasi jo pitkän matkan päästä ison matalan talon tai pitkän huonerivin, jonka etupäädyssä taivaansinisellä laudalla loisteli valkoisin kirjaimin kirjoitus: "Grand Hotel de Colchide, hoitaja Jules Marron (vanhempi)", kaikki ranskaksi.
Astuessaan hotellin saliin, jossa pöytä oli katettuna, tapasivat molemmat upseerit toverinsa jo kokoontuneina juomassa pienin kulauksin ohrapaloviinaansa ja syömässä kaviaaria ja kuivattua kalaa ruokahalua kiihoittaakseen. Toveruksista ansaitsevat ainakin muutamat lähemmän maininnan: kaksi ranskalaista kauppamatkustajaa, joista toinen oli tullut Kaukaasiaan ostamaan silkkimatojen ruokaa, toinen puunkuorta; edelleen eräs unkarilainen, hyvin vähäpuheinen matkailija, ja saksilainen nuoranpunoja, joka aikoi saavuttaa onnensa Persiassa.
Kaikki nämä ovat vain statisteja, joilla ei ole mitään tekemistä tarinamme kanssa. Enemmän täytyy meidän mainita seuraavista. Ensiksi ilmestyi madame Marron vanhempi, jonka oli määrä hoitaa juhlassa emännyyttä.
Tämä lihavahko nainen, joka varmaan oli jo yli neljänkymmenen, ei ollut tämän rajan sivuutettuaan ollenkaan halukas luopumaan viehättämistempuista ainakaan päättäen niistä harvinaisen viekoittelevista silmäniskuista, jotka lakkaamatta sinkoilivat. Madame Marron vanhemmalla oli vielä loistava väri ja hänen persoonallisuudellaan kokonaisuudessaan viehätysvoima, joka parhaassa tapauksessa oli keskitasoa vähän korkeampi ja jota hän perin anteliaasti koetti saada näkyville. Hänellä oli pitkät mustat kiharat, jotka suurin kiemuroin valuivat poskille ja erittäin viehättävästi ulottuivat vyötäisille asti. Hän osasi keskustella eloisasti ja ymmärsi koristella puhettaan somin sananparsin ja vilkastuttaa sitä Marseillen-murteellaan. Liike kävi, kuten jo kuulimme, herra Marron vanhemman nimellä, mutta eivät edes madame Marronin lähimmät uskotut tienneet puolisosta muuta sanoa, kuin etteivät koskaan olleet häntä tunteneet eivätkä olleet kenenkään muun kuulleet puhuvan hänestä kuin hänen rouvansa, joka aika-ajoin ja silloin tällöin oli toivovinaan, että hän vihdoinkin pian tulisi esiin. Paljon tunnetumpi oli se tosiasia, että Potissa sijaitsevan Grand Hotel de Colchiden kaunis emäntä oli Leokadian nimellä kauan aikaa ollut Tiflisissä puheen aiheena. Hän oli ollut siellä muotiompelijatar, ja koko Kaukaasian armeija, jalkaväki, ratsuväki, tykistö, insinöörijoukot, sillanrakentajat (kaikkia niitä oli yllin kyllin!) olivat vastustuksetta taipuneet hänen viehätysvoimansa edessä.
"Tiedän varsin hyvin", sanoi Assanoff Morenolle lyhyesti kertoessaan näistä asioista, "tiedän varsin hyvin, Leokadia ei ole nuori eikä erikoisen kauniskaan. Mutta mitäpä tehdä Potissa? Piru on täällä vielä ilkeämpi kuin muualla, ja ajatelkaahan — ranskatar. Ranskatar Potissa! Mitenkä voisi vastustaa?"
Sen jälkeen hän esitteli toverinsa eräälle tavattoman pitkäkasvuiselle, voimakkaalle, vaalealle miehelle, jolla oli harmahtavat silmät, paksut huulet ja huomattavan hyväntuulinen kasvojen ilme. Hän oli venäläinen. Jättiläinen hymyili. Hänellä oli huonohko, mutta mukava matkapuku, joka heti ilmaisi omistajansa selvän tarkoituksen välttää kaikkia hankaluuksia. Gregor Ivanitsh Wialg oli rikas tilanomistaja, jonkunlainen aatelismies ja samalla lahkolainen. Hän kuului erääseen paljon parjattuja, vaan kristikunnassa yhä uudelleen esiintyviä veljeskuntia, joita suuremmat seurakunnat toisinaan tulella ja miekalla hävittävät, mutta jotka kaikesta huolimatta, niinkuin eräät ruoholajit, huomaamatta levittävät muutamia siemeniä ja niin jälleen työntävät vesaa. Hän oli sanalla sanoen duhobortsi eli "hengen vihollinen". Venäjän hallitus ja Venäjän papisto ovat tähän uskonlahkoon nähden, johon Wialg kuului, vihamielisellä kannalla, ja kun he pääsivät jonkun sen jäsenen jäljille valtakunnan sisämaakunnissa, niin tuomitsivat he hänet, jos ei tosin kuolemaan, kuten keskiaikana, niin ainakin maanpakolaisuuteen Kaukaasiaan.
"Hengen viholliset" uskovat, että ihmisen terve, hyvä, viaton, rauhallinen osa on liha. Liha itsessään ei tunne mitään huonoa viettiä, mitään luonnonvastaista pyrkimystä. Ravinnonotto, lisääntyminen, rauha ovat sen tehtävät. Jumala on ne sille antanut ja johtaa ne aina viettien avulla jälleen sen mieleen. Niin kauan kun se ei ole turmeltunut, hakee se aivan puhdasta ja yksinkertaista tilaisuutta saadakseen tyydytystä, joka on siis samaa kuin vaellus taivaallisen oikeuden teillä, ja mitä tyydytetympi se on, sitä lähemmä se tulee jumaluutta. Ihmisen turmelee juuri henki. Henki lähtee paholaisesta. Se on ihmiskunnan kehitykselle ja säilymiselle kokonaan hyödytön. Se yksin herättää intohimot, keksii oletetut tarpeet ja oletetut velvollisuudet, jotka vastoin oikeutta ja järjestystä estävät lihan kutsumusta, ja tuo loputtomasti pahaa mukanaan. Henki on synnyttänyt maailman taipumuksen ristiriitaan ja taisteluun, kunnianhimoon ja vihaan. Hengestä lähtevät myös murhat, sillä liha elää vain säilyäkseen eikä suinkaan hävittääkseen ja hävitäkseen. Henki on hulluuden, teeskentelyn ja kaikenlaisten säännöttömyyksien ja siis myöskin väärinkäytösten ja hurjastelujen isä, jotka tavallisesti pannaan lihan syyksi, tuon kunnon toverin, joka juuri viattomuutensa tähden on niin helposti harhaan viekoteltavissa, ja sentähden on todellisesti uskonnollisten ja todellisesti valistuneiden ihmisten velvollisuus puolustaa poikaparkaa ja pitää hengen viettelyksiä voimainsa mukaan siitä kaukana. Tästä kaikesta seuraa, ettei saa enää olla mitään positiivista uskontoa, jotta ei kukaan kävisi suvaitsemattomaksi ja vainoavaksi, ei avioliittoa, ettei voisi tapahtua aviorikoksia, ei mitään pakkoa minkäänlaista taipumusta vastaan, jotta jokainen lihan kapina sillä tavoin täydellisesti torjuttaisiin, ja viimein, että kaikki järjen kehittäminen on periaatteellisesti hyljättävä vihattavana pyrkimyksenä, joka vie vain synnillisyyden voittoon eikä koskaan ole toiminut muuksi kuin paholaisen hyväksi.
"Hengen viholliset", jotka täten halveksivat kaikkia järjen toiminnan tuloksia, eivät pidä arvossa edes teollisuutta ja rajoittuvat siis kaikkein välttämättömimmän valmistamiseen ja yksinkertaisimpiin tuotantotapoihin. Sitä vastoin he pitävät auraa tavattoman korkeassa arvossa ja osoittautuvat kokeneiksi maanviljelijöiksi ja mallikelpoisiksi karjanhoitajiksi. Talonpoikaistalot, joita he ovat perustaneet Kaukaasiaan, ovat kauniita, hyvin hoidettuja ja tuottavia, ja joskin olisi klassillista ja runollista verrata siellä vallitsevia tapoja niihin, jotka muinoin olivat yleiset Syyrian jumalattaren temppelissä, niin voi kuitenkin huoletta väittää, että duhobortsit tavoissaan, töissään ja toimissaan ovat paljon yläpuolella Amerikan mormooneja.
"Ette voi löytää rakastettavampaa ihmistä", sanoi Assanoff ystävälleen osoittaen terveen ihmisjärjen vastustajaa, "parempaa, hauskempaa, miellyttävämpää miestä ei yleensä ole olemassa! Olen asunut hänen naapurinaan lähellä vuoristoa, ja kuinka hyvin olen silloin viihtynyt, kuinka hyödyllistä se on ollut minulle, sitä ei voi sanoakaan, sitä te ette voi uskoa. Hei, Gregor Ivanitsh, vanha hupsu, senkin vekkuli! Annahan kun syleilen sinua! Matkustatkos huomenna kanssamme?"
"Kyllä, herra luutnantti, toivottavasti. En tiedä ainakaan, miksi minun ei sopisi huomenna matkustaa kanssanne. Mutta Bakuunko asti. E—e, ei puhettakaan! Minä jään Shemahaan!"
"Se on perin kurja pesä", vastasi Assanoff muiden vieraiden kanssa istuessaan pöytään ja lautasliinaansa avaten.
"Ette tiedä, mitä puhutte", vastasi lahkolainen antaessaan jättiläismäisen lusikallisen soppaa kadota suuhunsa, sillä madame Marron vanhempi kestitsi vieraitaan arvon mukaan ja pieni abshahilais-tyttö oli juuri asettanut täyden lautasen Gregor Ivanitshin eteen.
Leokadia, joka tunsi Kaukaasian perinpohjin, arveli olevan tarpeellista sekaantua keskusteluun.
"Olkaa vaiti", huusi hän luoden Gregor Ivanitshiin katseen, joka ilmaisi syvää suuttumusta, "tiedän hyvin, minkä hengen lapsia olette ja mihin viittailette. Mutta minä en siedä kerta kaikkiaan, että minun pöydässäni ja herra Marron vanhemman kunnioitettavassa talossa puhutaan sellaista, että kuormarenkikin punastuu."
Leokadia tuli itse tulipunaiseksi osoittaakseen, että hänen häveliäisyytensä ei suinkaan ollut pienempi kuin kuormarengin, jonka hyveellisyyden määrää hän juuri oli kuvannut.
"No, no, ei mitään kateutta", vastasi Assanoff tyynnyttävin kädenliikkein. "Teidän kokemuksenne näyttää keksivän käärmeitä, joita minun viattomuuteni ei aavistakaan. Olkaa aivan huoletta! Minä pysyn horjumattoman uskollisesti valoissani. Selitähän Gregor Ivanitsh, mitä oikeastaan tarkoitat! Olen utelias mies."
"Onhan kyllinkin tunnettua", vastasi uudelleen duhobortsi ja kaatoi itselleen jättiläismäisen lasin kashetiviiniä, "että Shemahan kaupunki on kuuluisa, mitä nautintojen valinnan hienouteen tulee. Se oli muinoin riippumattomien tataariruhtinaiden asuinpaikka ja siellä pidettiin yllä tanssijatarkoulua, jota ihailtiin kaikkialla ja joka oli tunnettu Persiassakin. Luonnollisesti virtasi väkeä joukoittain tälle ilahduttavalle seudulle nauttiakseen niin monien kauniiden neitosten näkemisestä ja esityksistä. Mutta sallimus ei tahtonut, että muhamettilaiset iän kaiken yksin omistaisivat sellaisen aarteen. Meidän keisarilliset joukkomme valtasivat Shemahan niinkuin monta muutakin alkuasukas-ruhtinaan hallituskaupunkia. Vääräuskoiset puolustautuivat kaikin voimin, ja kun he olivat häviämäisillään, joutuivat he aivan raivoihinsa. Jotta venäläisetkään eivät saisi maistaa heidän onneaan, päättivät he, että tanssijattaret oli kaikki murhattava."
"Tässä on taas yksi niitä julkeuksia, jotka useammin esiintyessään toden totta voisivat ajaa minut uskontosi helmaan", pisti Assanoff väliin.
"Mutta verilöylyn täydellisestä toimeenpanosta ei sentään tullut mitään."
"Ei, hyvä kyllä!"
"Samalla hetkellä, kun teurastus alkoi, valloittivat venäläiset rykmentit väkirynnäköllä kaupungin. Näky oli kauhistuttava: ammottava muurinaukko päästi sotilaat virtaamaan sisään, ja heidän oli ensi töikseen pistettävä kuoliaaksi raivokkaat puolustajat, jotka eivät väistyneet hiuskarvan vertaa. Suureksi ihmeekseen tapasivat meidän miehemme siellä ja täällä nuorten tyttöjen ruumiita, jotka punaisissa ja sinisissä, kulta- ja hopeakuteisissa harsopuvuissaan ja jalokivissään makasivat kivityksellä verta vuotaen. Tunkeutuessaan kauemmaksi kaduille he huomasivat suurin joukoin sellaisia uhreja, jotka vielä elivät, ja joita muhamettilaiset sapeliniskuin tappoivat. Nyt he syöksyivät kahta rohkeammin kahakkaan, ja sitten ilmeni vastarinnan murtumisen jälkeen, että noista ihailtavista olennoista, jotka olivat kohottaneet Shemahan maineen taivaisiin, noin neljännes oli pelastettu."
"Jos ei tarina olisi päättynyt ainakin puolittain onnellisesti", huudahti Assanoff, "niin en olisi voinut syödä edelleen. Sen käänteen vuoksi, jonka olet asialle antanut, voinen sentään kestää jälkiruokaan asti. Madame, oletteko niin rakastettava, että annatte minulle samppanjaa?"
Liike, jonka tämä pyyntö sai aikaan, katkaisi keskustelun hetkeksi. Kun oli juotu malja Kaukaasiaan vasta tulleen upseerin terveydeksi — jonka ehdotuksen madame Marron vanhempi esitti niin rakastettavasti, että se olisi syystä kyllä tehnyt rauhattomaksi omituisen insinööri-upseerimme, jos hän muuten olisi välittänyt sellaisista vähäpätöisyyksistä — pääsi joku vieraista taas keskustelun alkuun.
"Muutamia viikkoja sitten", sanoi hän, "tulin Shemahaan ja olen saanut kuulla, että arvossapidetyin sikäläinen tanssijatar on joku Umm Djehan. Hän panee kaikkien päät pyörälle."
"Umm Djehan", huomautti nyt 'hengen vihollinen', "on aivan viheliäinen naikkonen, oikukas, tyhmä olento. Hän tanssii huonosti, ja hänestä puhutaan vain sietämättömän luonteensa ja hillittömän oikullisuutensa tähden. Muuten hän ei ole edes kaunis, ei vähääkään!"
"Minusta näyttää, ystäväiseni", huusi Assanoff, "ettei meillä ole mitään syytä olla tyytyväisiä mainittuun nuoreen olentoon".
"Siinä mielessä, kuin näytte käsittävän", jatkoi ensimmäinen puhuja, "ei Umm Djehan ainakaan suuria merkitse. Olen kuitenkin tavannut erään eläkkeellä olevan jalkaväenupseerin, joka on tuntenut hänet nuoruudesta aikain. Se kaunotar kuuluu erääseen nyt hävinneeseen lesgiläiseen heimoon, ja pian saatte kuulla, etteivät hänen maanmiehensä juuri ole lempeiden kirjoissa. Kun tyttö oli kolmen tai neljän vanha, ottivat sotamiehet hänet huomaansa palavan vuoristokylän raunioiden keskeltä hänen äitinsä vierestä, joka makasi kuolleena tikarilla murhaamansa upseerin yli ojentuneena. Eräs kenraalinleski otti hänet luokseen ja aikoi antaa hänelle eurooppalaisen kasvatuksen. Hän sai erittäin hellää kohtelua ja hyviä vaatteita, aivan niinkuin talon molemmat omat tyttäret. Hänellä oli sama kasvattajatar, joka opetti neitejä, ja hän oppi pikemmin ja nopeammin kuin nämä venäjää, saksaa ja ranskaa. Mutta yksi hänen lempileikkejään oli kastaa kissanpoikia kiehuvaan veteen. Hän oli kymmenvuotias yrittäessään porrasaskelmalla miltei kuristaa kotiopettajattarensa, kunnon mademoiselle Martinetin sentähden, että tämä viikkoa aiemmin oli sanonut häntä pikku tyhmyriksi, ja sai ainakin sen aikaan, että toisen oivallinen, kastanjanruskea tukkalaite meni ainaiseksi ihan pilalle. Puolen vuoden kuluttua seurasi vielä parempaa. Hänen mieleensä juolahti, tai oikeastaan hän ei ollut koskaan unohtanutkaan, että hänen hyväntekijättärensä nuorempi tytär oli vuosi takaperin sysännyt häntä leikkiessä. Umm Djehan oli siitä kaatunut ja kolhaissut kuhmun otsaansa. Hän katsoi velvollisuudekseen pyyhkiä pois tämän häväisyn ja leikkasi hyvin tähdätyllä ja voimakkaalla partaveitsen pistolla pientä toveriaan poskeen — onneksi ei kauemma, sillä hänen tarkoituksensa oli pistää toiselta silmä puhki. Tästä viime tempusta kenraalitar sai kyllikseen: hän karkoitti pedonalun pois kodistaan ja sydämestään erään muhamettilaisen rouvan huomaan.
"Neljäntoista vanhana Umm Djehan karkasi Derbentista, kasvatusäitinsä kotoa. Kahteen vuoteen ei tietty, miten hänen oli käynyt. Ja nyt hän kuuluu tanssijatarjoukkoon, ja rouva Furugh el Hösnet eli Kauneudenloiste opettaa, johtaa ja pitää silmällä häntä. Muuten on Gregor Ivanitsh oikeassa. Monikin on koettanut vietellä Umm Djehania, mutta kenenkään ei ole onnistunut."
Assanoff piti tätä tarinaa niin ihmeellisenä, että hän halusi Morenolle ilmaista ihastuksensa. Mutta se oli turhaa lemmenvaivaa. Espanjalainen ei ottanut vähääkään osaa näihin — kuten hän sanoi — karkurin kujeisiin. Kun hän sentähden pysyi vaiteliaana, piti insinööri häntä jörönä toverina ja välitti yhä vähemmän hänestä, mitä enemmän samppanja sytytti hänen omaa mielikuvitustaan kirkkaaseen liekkiin.
Aterian päätyttyä vetäytyivät ranskalaiset ja unkarilainen huoneisiinsa, samoin Moreno. Assanoff puolestaan alkoi parin muun vieraan ja madame Marron vanhemman kanssa pelata korttia "hengen vihollisen" tuijotellessa heitä epävarmemmiksi muuttuvin katsein ja juodessa paloviinaa. Nämä erilaiset huvitukset kestivät niin kauan, kunnes pelaajat hypähtivät läheisestä raskaasta kolahduksesta kovasti säikähtäen seisomaan: Gregor Ivanitsh oli romahtanut pitkälleen. Assanoff oli sillä aikaa menettänyt rahansa. Kello oli lyönyt juuri kaksi. Kaikki menivät maata, ja herra Marron vanhemman pitämä Grand Hotel de Colchide nukkui pian mitä raskaimmassa unessa.