II
ORJAKAUPPA-YHTIÖ
Kello oli tuskin viisi, kun hotellin palvelija kolkutti Morenon makuuhuoneen ovelle ilmoittaen, että lähtöhetki oli käsissä. Vähäistä myöhemmin näyttäytyi Assanoff käytävässä. Sotilasviitta oli kerrassaan huolimattomasti hartioille heitettynä, ja perin rypistynyt punainen silkkipaita oli hyvin rempallaan kaulasta ja valkoinen lakki törröllään paksun, kiharaisen tukan päällä, johon mikään kampaustaito ei ollut tuonut järjestystä. Hänen kasvonsa olivat ruokottomat, kalpeat ja venähtäneet, silmät punertavat. Hän otti Don Juanin vastaan valtavasti haukotellen ja oikoen käsivarsiaan pitkin pituuttaan.
"No, vanha ystävä", huusi hän, "meidän on siis lähdettävä. Nousetteko te mielellänne näin varhain lomalla ollessanne ja ehkä palveluksessakin? Hei, Gregor! Pässinpää! Tuoppas pullo samppanjaa, jotta pääsemme liikkeelle, tai piru minut periköön, ellen murskaa luitasi!"
"Ei pisaraakaan samppanjaa", sanoi Moreno, "meidän on lähdettävä. Ette muista, kuinka pontevasti meitä eilen kehoitettiin ajoissa nousemaan, kun kuljettavamme matka on niin pitkä."
"Kyllä, kyllä muistan jo. Mutta ensi sijassa olen aatelismies, eikä minun kaltaiseni mies voi päättää päivätyötään kuin mikäkin kerjäläinen."
"Alkakaamme vain heti järkevinä miehinä ja lähtekäämme."
Insinööri taipui, ja rallatellen "mansikkalaulua", joka siihen aikaan oli hyvin muodissa Kaukaasiassa, hän lähti toverinsa kanssa virran rannalle, jota pitkin heidän oli kuljettava. Heidän kulkuvälineensä oli mahdollisimman yksinkertainen eikä lähimainkaan vastannut niin hemmoitellun ja sivistyneen miehen vaatimuksia kuin tataarilainen upseeri oli. Heidän käytettävänään oli yksinkertaisesti vain pitkä kapea vene ja neljä soutajaa; oman etunsa tähden nämä käyttivät paljon vähemmän airojaan kuin pitkää köyttä, josta pari vierekkäin veti kulkien pitkin rantaa niinkuin laivain vetohevoset. Jos Argon miehistö tullessaan tälle seudulle Jasonin johdolla olisi nähnyt sellaisen valjakon, niin sekin olisi pitänyt sitä alkeellisena. Oli tosin olemassa yksi höyrylaivavuoro, josta eurooppalaiset ja amerikkalaiset sanomalehdet hiukan loruilivat, mutta milloin tästä milloin tuosta syystä se ei ollut käynnissä. Lyhyesti, kun Moreno ja Assanoff halusivat Kutaisiin ja sieltä Tiflisiin ja Bakuun, ei heillä ollut muuta valitsemisen varaa kuin istuutua tähän kehnoon kaukaloon, ja niin he tekivätkin.
Oli hauska näky nähdä heidät siinä ahtaassa aluksessa, jota valkea telttakatto suojeli auringon säteiltä, kun he istuen tai maaten matkakirstujensa keskellä tupakoivat ja rupattelivat, nukkuivat ja vaikenivat ja samalla yhtä majesteetillisen hitaasti liukuivat paikalta kahden miehen liikuttaessa venettä sauvoilla ja kahden muun kulkiessa pitkin rinnettä ja vetäessä köysi hartioilla voimainsa takaa kumarassa askel askelelta.
On oikeastaan väärin sanoa, että metsä alkaa vasta Potista lähtiessä. Pikemminkin kätkeytyy Poti tavallaan metsään. Mutta kun pääsee nelikulmaisen tornikkaan kivimuurin ulkopuolelle, johon muhamettilaiset muinoin sulloivat orjiaan, kun päävarastopaikka Kaukaasiassa oli Poti, niin ei näe mitään asuinrakennuksia enää ja voisi luulla olevansa seudulla, jota ei ihmisjalka ole polkenut. Tuntuu siltä kuin ei voisi löytyä mitään hyljätympää, epäystävällisempää, villimpää ja raivaamattomampaa. Vuolas virta vyöryttelee mutaisia, hiekansekaisia laineitaan kivisessä uomassa, jonka kallioita vastaan vesi lakkaamatta kuohuu. Rannat ovat äkillisten ja säälimättömien talvitulvien uurtamat ja viettävät, ja näyttävät paikoin hävitetyiltä aukeilta, paikoin jyrkiltä vieruilta. Vesiajolla olevat puunrungot ojentelevat katkottuja käsivarsiaan ilmaan kuin armoa rukoillen, vierivät kolmin neljin päällekkäin ja työntyvät puolittain maahan, vaan jäävät yhä tuskaansa, yhä edelleen turhaan liikkeeseensä, sillä ärjyvä virta kiitää vielä kovemmin kohisten niiden runkojen yli ja oksien läpi, ja kummallakin puolen tätä kohinaa on näennäisesti rajattoman metsän juhlallinen äänettömyys. Lukija kuvitelkoon seuraavan näyn: virta kuohuu, kohisee, vaahtoaa, pärskyy ja kiitää; upseerien vene kulkee ylöspäin sitä vetävien miehien hitaassa, säännöllisessä tahdissa; puiden lehdet lepattelevat aamutuulessa, suuret ja pienet, toiset varjossa, toiset valossa; läpi kaukaisten metsänaukeamain hyppelevät auringon säteet muodostellen maanvihreyteen loistavia valojuovia, jotka pitävät kuin peikot peliään; siniseltä, kirkkaalta taivaalta kuvastuvat muutamain suurten saarnien, pyökkien ja tammien hienopiirteiset latvat kohoten pienien tovereittensa muuta kansaa ylemmä.
Moreno katseli tätä suorastaan ihmeellistä näytelmää samalla oudoksuen ja ihaillen, kun Assanoff, joka vähitellen oli koonnut sielunkykynsä ja päässyt ennalleen, teki sen ehdotuksen, että mentäisiin maihin, jotta vene samalla tulisi keveämmäksi ja saataisiin tilaisuutta nauttia kävelystä. Espanjalainen upseeri suostui mielihyvin ehdotukseen ja molemmat matkatoverit alkoivat marssia korkeassa ruohossa edeten nopeammin kuin aluksensa ja varmoina, että sen jälleen tapaisivat, pistäytyivät tavantakaa metsänaukeamiin. Tällöin saattoi Moreno huomata, että metsäseutu, jonka läpi Rion virtailee, ei olekaan niin autio kuin aluksi saattaisi luulla.
Aika ajoin näki Moreno tovereineen äkkiä tiheiköstä esiin hypähtävän lauman mustia sikoja, eläimiä, jotka paljon muistuttivat metsäsian porsaita pitkine, kankeine harjoineen ja siroine jalkoineen ja olivat niin vilkkaita ja vikkeliä, niin hauskoja ja somia, että niiden eurooppalaiset serkut tuskin tuntisivat sukulaisuutta. Vieraan nähdessään tämä pikku väki laski pensaikon läpi täyttä karkua, minkä koivet kantoivat, ja ohjasi katseensa tarkoin puiden suojaan kätkeytyvään nelikulmaiseen puumajaan, josta kumpuili taivaalle paimenen tulen sinertävä savu, ja kuten varmasti voi väittää, asui siellä myöskin ihmisiä — miehiä, naisia, lapsia — joille kohtalo oli antanut kauneuden lahjan yhtä rikkaasti kuin köyhyyden vaaterisat.
Niin kauan kuin inhimillistä sivistystä on ollut olemassa, on ollut hyvin tunnettua, että Phasis-laakson väestö on kaunista. Tämä mielipide on tehty heille tunnetuksi siten, että heitä on ryöstetty ja myyty, jumaloitu ja teurastettu, koska nyt kerran ihmiset niin yleensä kuin yksittäinkin eivät ole saaneet taivaalta muuta tapaa ilmaistakseen rakkautta. Kaikesta huolimatta on varmaa, ettei tätä kauneutta tarvitse pitää onnettomuutta tuottavana, sillä Phasiin metsistä ja sen hökkelien kurjuudesta on tullut kyllin kuuluisia ja mahtavia kuningattaria, vaikutusvaltaisia suosikeita ja kuningassukuja. Saattaakseen nämä molemmat, sekä naiset että miehet, valtaistuimelle ja valtaistuimen heidän jalkainsa juureen, ei kohtalo ole vaatinut heiltä mitään, ei järkeä, ei lahjoja eikä kunniakasta syntyperää, se on yksinomaan tyytynyt heidän kauniiseen ulkomuotoonsa.
Usein kyllä huhu liioittelee: kun matkustaja sattumalta joutuu näkemään sievän tytön, joka jättää häneen miellyttävän vaikutuksen, niin hän uskoo samaa koko maakunnasta, ja punatukkaisen emännän epämiellyttävät ominaisuudet siirretään samanlaisen tuomarin mahtisanalla kaikkiin koko valtakunnan emäntiin. Mutta tässä tapauksessa ei sellainen tule kysymykseen: luonto on tässä itse asiassa voittanut itsensä ja jättänyt mielikuvituksen jälkeensä. Kaikki mitä on koskaan kirjoitettu, sanottu ja laulettu Phasiin väestön ruumiillisesta täydellisyydestä, on kirjaimellisesti totta, ja pahaatarkoittavinkaan arvostelu, jos se tahtoo pitää totuutta kunniassa, ei voi siitä mitään vähentää. Aivan erikoisen huomattava ja säännönvastainen on se seikka, että näissä talonpoikaismiehissä ja -naisissa huolimatta heidän kurjuudestaan ilmenee aivan erikoinen arvokkuus ja viehätysvoima. Heidän kätensä ovat viehättävät, heidän jalkansa ihastuttavat, muodot, jäsenet ja kaikki muu yksinkertaisesti täydellistä, ja helposti voi kuvitella, kuinka tasainen ja suora sellaisten olentojen käynnin täytyy olla, joiden rakenteessa ei ole moitteen sijaa.
Assanoff oli liian tottunut näkemään imeretiläis- ja ghurialais-tyttöjä joutuakseen niin ihastuksiinsa kuin Moreno. Hän piti heitä kyllä sievinä, mutta kun hänen päähänpistonsa nyt kerran oli sivistys, niin hän piti, madame Marron vanhemman viehätystä suuremmassa arvossa, vaikka tämä jo vuosien vieriessä oli käynyt vähän kuluneeksi.
* * * * *
Lukijaa on ehkä hämmästyttänyt, ettei "hengen vihollinen" ollut upseerien matkassa, vaikka päättäen hänen eilisiltaisista vakuutuksistaan hänen puoleltaan olisi tätä aikomusta voinut edellyttää. Assanoff, joka lähtöhetkellä ei ollut likimainkaan selvä, ei ollut vähääkään välittänyt ystävänsä poissaolosta; hän tuli sitä ajatelleeksi vasta kun vene oli jo jotenkin kaukana. Moreno ei ottanut illalliseen keskusteluun ollenkaan osaa, niin että Gregor Ivanitshilla oli ollut täysi vapaus toimia mielensä mukaan. Yön kuluessa oli asia hänelle selvinnyt. Hän oli kesken humalaansa harkinnut — sillä koskaan hän ei ollut älykkäämpi ja ovelampi kuin päissään — että olisi tuhmaa saapua Shemahaan sellaisen elostelijan kanssa kuin Assanoff, joka kulkisi vain nautinnosta toiseen ja joka muuten ei häntä ollenkaan miellyttänyt. Gregor Ivanitsh ei suinkaan ollut kyllin sokea olettaakseen, että kiitokseksi monista nautinnoista, joita hän oli Assanoffille toimittanut, seuraten osaksi uskonnollisia periaatteitaan, osaksi synnynnäistä hyvänahkaisuuttaan, tämä nyt näyttelisi jalomielisen osaa ja ensi kerran eläissään arastelisi sekaantumasta hänen asioihinsa ja tuottamasta hänelle harmia. Päinvastoin hän tiesi varmasta kokemuksesta, ettei mikään olisi tälle sivistyneelle tataarille niin mieluista kuin sellainen yhteentörmäys, josta varmasti voisi olla seurauksena riittävä määrä hyviä ja huonoja piloja, hassutuksia ja kerskumisen aiheita koko vuodeksi kerrottavaksi kaikille Kaukaasian varusjoukoille ja joka majapaikassa.
Tämän tähden hän jätti lupauksensa täyttämättä, päätti matkustaa yksin ja nopeasti ja otti pari tuntia sotilaiden lähdön jälkeen oman veneen. Hän järjesti niin, että hänen ja edellä kulkevain välille jäi pieni välimatka, ja kun sitten tuli pimeä, ei hän suinkaan jää nyt ystävysten kanssa viettämään yötä jossakin niistä lautamajoista, joita valtion puolesta on rakennettu matkustavain tarpeeksi, vaan pani venekuntansa ponnistamaan kaksin verroin. Niin hän ehti aamulla Kutaisiin, otti kyytihevosen, kulki läpi Tiflisin pysähtymättä ja saapui Shemahaan.
Shemaha ei ole suuri, ei edes merkillinen kaupunki. Vanhat alkuasukkaiden majat ovat miltei kokonaan kadonneet antaakseen tilaa monille uudenaikaisille rakennuksille, jotka kyllä saattavat olla hyvin tarkoitettuja, mutta joilta puuttuu kuitenkin kaikki omintakeisuus. Rikkaat muhamettilaisetkin ovat rakennuttaneet tarpeisiinsa ja tottumuksiinsa sovellettuja venäläismallisia taloja. Siellä näkee komeita myymälöitä, kasarmeja, kirkon, lyhyesti, mitä kaikkialla muuallakin. Poliisipäällikkö, entinen ratsuväen upseeri, kunnon mies, joka kesytti laululintuja ja suuren osan elämäänsä vietti samassa jättimäisessä häkissä kuin hänen kasvattinsakin, asui kuvernöörin ohella parhaiten koko maassa, koska hänen asuntonsa oli lähinnä samanlainen kuin saksalaisen keskisäätyyn kuuluvan porvarin koti. Gregor Ivanitsh Wialg lähti ensin sinne, koputti ovelle ja pääsi sisään.
Hän astui saliin sillä perin huolettomalla tavalla, joka oli hänelle ominainen. Hän ei edes tervehtinyt pyhäinkuvaa, joka riippui korkealla nurkassa.
"Parhain ystäväni", sanoi hän, "olen tehnyt pitkän matkan; tulen Konstantinopolista ja lähinnä Potista. En ole suonut itselleni hetkenkään lepoa ja tuon onnea mukanani taloon."
"Se on minulle erinomaisen tervetullutta", vastasi Paul Petrovitsh, "todellakin erinomaisen tervetullutta. Onni on kunnon naikkonen, joskaan ei aivan nuori eikä oikuton. Luulisin kuitenkin, ettei kukaan maailmassa ole sentähden tietoisesti sulkenut siltä ovea."
"Sanalla sanoen, minulla on hommissamme ollut enemmän menestystä kuin koskaan olisin voinut uneksiakaan."
"Kertokaahan minulle kaikki aivan juurta jaksain", vastasi Paul Petrovitsh onnellisen näköisenä levittäen pumpulisen punaraitaisen nenäliinan polvilleen ja pistäen suuren tukon nuuskaa nenäänsä.
"Asianlaita on nimittäin näin. Kuten päätimme, läksin minä sanottuani teille hyvästit pari kuukautta sitten ensin Redut-Kaleen ja kohtasin siellä sen armeenialaisen, jonka kanssa olin tehnyt sopimuksen. Hän on selittänyt minulle asiain tilan. Hän ja hänen apurinsa ovat ostaneet kuusi pientä tyttöä ja neljä pientä poikaa todellakin halvasta hinnasta. Hän arvelee, että kymmenestä toivorikkaasta lapsesta ainakin neljä tulee tavattoman kaunista, ja eräästä pienestä tyttösestä, jonka hän osti suorastaan leipäpalasella, näyttää tulevan ehdottomasti jotakin aivan erinomaista."
"Ilahdutat sydäntäni, ystäväiseni", huudahti Paul Petrovitsh.
"Armeenialainen on minulle selittänyt, että vaikka hän jo viime vuonna oli ostanut kaiken parhaan, mitä oli saatavissa, niin tavara olisi tällä kerralla vielä parempaa."
"Hän on älykäs mies, niin olen aina sanonut ja ajatellut", mutisi Paul
Petrovitsh itsekseen.
"Tässä tarkoituksessa", jatkoi Gregor edelleen, "hän on ostanut kauniin maatalon ja asuu nyt siellä neljän tytön, kahden veljentyttärensä, erään veljenpoikansa ja ja vaimonsa serkun kanssa. Kaikkiaan on heitä kymmenen henkeä. Voitte kai seurata kertomustani?"
"Kyllä."
"Koko tälle pikku väelle hän on hankkinut passit, paperit, todistukset, niin täydelliset kuin suinkin voi saada, lyhyesti kaikki, mitä tarvitsee. Olen nähnyt hänen kirjoissaan hinnat ja, suoraan sanoen, kauppa ei ole tullut kalliiksi."
"Siitä voisin miltei suuttua", sanoi poliisipäällikkö. "Sehän on virkavallan saattamista huonoon huutoon, kun sen edustajat myöntyvät niin helposti antamaan lupia. Mutta ehkä minulla on liian ankarat periaatteet. Jatkakaapa!"
"Armeenialainen on ottanut palvelukseensa sekä venäjän- että ranskankielen opettajan, ja viimemainittu opettaa samalla maantiedettä, ja sitäpaitsi on sveitsiläinen kasvattajatar. Näiden eri henkilöiden kustannukset eivät sentään vie häntä perikatoon, ja hänen yrityksensä tulokseksi jää, että meidän yhtiömme tästä lähin voi hankkia sopivat rouvat ja kunnolliset tilanhoitajat kaikille turkkilaisille, jotka ovat saaneet kasvatuksensa Euroopassa ja haluaisivat perustaa miellyttävän kodin, tai muuten jokaiseen uskontunnustukseen kuuluville, jotka pitävät kauneutta ja lahjakkuutta arvossa."
"Tuo armeenialainen on todentotta teräväpäinen", mutisi Paul Petrovitsh nostaen silmänsä taivaaseen päin ja pani kädet ristiin vatsalleen.
"Samaan tapaan on Konstantinopolissa oleva amerikkalainen osakkaamme lausunut viimevuotista voittoa jaettaessa. Joka tapauksessa on epäilemätöntä, että se tie, jota nyt kuljemme, ja liikkeemme rajaton laajentuminen voi viedä meidät päämääriin, jotka ovat paljon yläpuolella toiveitamme."
"Samaa minäkin ajattelen, rakas, kelpo ystäväni. Mutta mikä merkitsee vielä enemmän — sillä minä en ajattele vain omaisuuttani, vaan huolehdin myös lähimmäiseni onnesta, olenhan etusijassa ihmisystävä — ajattelehan, kuinka paljon hyvää saamme aikaan!"
"Se on aivan selvää", vastasi Gregor Ivanitsh ylimielisesti irvistäen, "me ostamme sadalla ruplalla kappaleelta pieniä apinoita, jotka muuten olisivat tuomitut elämään täällä nälässä ja puutteessa, me teemme heidät kohteliaiksi, lempeiksi, rakastettaviksi ja siedettäviksi, ja sitten heistä tulee hienoja naisia ja oikeita herroja tai ainakin kunnon porvareita ja kelvollisia palvelijoita. Haluaisin tietää kuka maailmassa voisi vaatia enemmän kunniaa kuin me! Mutta enhän ole tullut luoksesi siveysoppia saarnaamaan. Tässä on voitto-osuutesi."
Näin sanoen Gregor Ivanitsh otti päällystakkinsa taskusta suuren salkun ja salkusta tukun seteleitä, ja runsaan puolen tuntia olivat ystävykset syventyneinä laskuihin, joiden tulos tuotti Paul Petrovitshille ilmeisesti suurta tyydytystä. Kun rahain käsittely oli vihdoin lopussa, huusi arvoisa poliisipäällikkö kovalla äänellä paloviinaa. Lasien täyttyessä ja tyhjentyessä ja jälleen täyttyessä puhui "hengen vihollinen" toverilleen:
"Parhaimmissakin rahoissa on nurja puolensa. Edellinen vuosi oli hyvä, tuleva on kai vielä parempi, mutta tänä vuonna meille jää miltei tyhjä käteen tuon heikkomielisen Leokadia Marronin tähden, sillä hän on ostanut meille kolme tyttöä, joiden muodossa on tapahtunut epäedullinen muutos. Jos mainio tanssitaiturimme, Furugh el Hösnet, haluaisi meitä auttaa, niin hän kyllä voisi ja hänen apunsa tulisi hyvään tarpeeseen."
"Veliseni, älä koetakaan pettää minua. Haluaisit itse myydä Kauneudenloisteen. Mutta siinä et tee hyvin, sillä hän ei varmaankaan tahdo enkä minäkään."
"Mitä hulluja ajatuksia nyt pälkähtää päähäsi, Paul Petrovitsh! Kauneudenloiste olisi ehkä voitu hyvinkin edullisesti sijoittaa, jos hän ja mekin olisimme eläneet viisikymmentä vuotta sitten, jolloin maku oli vielä toinen, kuin mitä sillä tänään ymmärrämme. Tämä rouvahan painaisi… Niin, minkähän verran hän oikeastaan painaakaan! Nykyisin tahdotaan vain siroja rouvia ja puhutaan hienosta muodosta. Olen aivan varma, että Kauneudenloiste ei tuottaisi kahta sataa dukaattia, ja siitä hän pitäisi itse vähintäin puolet, ellei enempää. Sitä en pidä hyvänä kauppana. Älä siis tyrkytä minulle niin naurettavia ajatuksia. Hetkeäkään en ole ajatellut Kauneudenloistetta, mutta Umm Djehanista kannattaisi puhua. Hän ei ole kaunis, mutta puhuu ranskaa ja venäjää. Hänelle pitäisi antaa huomattavan suuri osa voitosta, mutta kun meillä ei ole hänestä ollut kasvatus-, elatus- eikä ylläpitokulunkeja, niin se ei mitään merkitsisi. Olen juuri Potissa tavannut erään ranskalaisen puunkuorenkauppiaan, joka on minulle vakuuttanut, että hän tuntee Trapezuntissa jonkun vanhan yksinäisen kaimakamin, joka hakee hyvin kasvatettua rouvaa, ja hän tahtoo juuri muhamettilaista säästääkseen käännytyksen vaivan. Minusta tuntuu, että Umm Djehan sopisi hänelle erinomaisesti."
"Umm Djehan on sinun kaimakamisi oma, jos sinun kaimakamisi häntä haluaa", vastasi poliisipäällikkö. "Puhu siitä Kauneudenloisteelle. Saat kuulla hänen mielipiteensä."
Näin sanoen liiketoverit erosivat. Meidän on tähän liitettävä muuan huomautus. Tehtäisiin "hengen viholliselle" vääryyttä, jos häntä pidettäisiin oopperailkiöittemme vaarallisena kilpailijana tai yleensä pahana ihmisenä. Hän ei ollut kumpaakaan. Mitä siveellisyyteen tulee, hyväksyi hän uskonveljiensä kannan, eikä se ollut hänen syynsä, sillä he olivat kasvattaneet hänet keskuudessaan ja kaltaisekseen. Voisi miltei sanoa, että hänen tarkoituksensa oli miltei viaton, koska hän ei voinut nähdä mitään väärää siinä, mitä piti järkevänä ja totena. Hän oli huonon johdon turmelema, mutta ei varsinainen roisto, ja mitä hänen toimiinsa tulee, hoiti hän niitä rauhallisella omallatunnolla, ja se oli ehkä yhtä oikeutettua kuin pariisilaisten avioliitonvälittäjäin, jotka saattavat katsella taaksepäin nelikymmenvuotiseen tulokselliseen toimintaan.
Eurooppalaiset lait kieltävät orjakaupan mitä ankarimmin. Tästä ei ole epäilystäkään, ja tältä näkökannalta olivat venäläinen poliisipäällikkö, armeenialainen kauppias, amerikkalainen keinottelija ja ranskalainen kauppamatkustaja — sivumennen sanoen kaikki kristittyjä — aivan yksinkertaisesti konnia. Mutta maassa, jossa parhaimmissakaan olosuhteissa avioliittoa ei koskaan solmita muuten kuin vaimon todellisella tai ainakin näennäisellä ostolla, jossa miesorja seuraa välittömästi lasten jälkeen ja ennen palvelijoita, ei ainakaan "hengen viholliselta" ja hänen aasialaisilta liiketuttaviltaan millään tavalla saattanut puuttua tarpeellista omantunnon rauhaa. Tätä ei ole sanottu Gregor Ivanitshin ylistykseksi, vaan ainoastaan, jotta hän joutuisi oikeaan valoon. Hän oli, sen voi arvelematta vakuuttaa, vakaumuksesta elostelija ja uskontonsa nojalla oman ja vieraiden nautinnon edistämisessä vapaa kaikesta arvelemisesta, luonnostaan suopea eikä ketään kohtaan maailmassa vihamielinen lukuunottamatta luonnollisesti sitä henkeä, joka on kaiken onnettomuuden syynä täällä maan päällä. Tässä kohdassa hän pysyi lujasti vakaumuksessaan.