III
KAIMAKANIN MORSIAN
Lähdettyään poliisipäällikön luota Wialg meni Kauneudenloisteen luo ja tapasi hänet yhtä ilahduttavan terveenä kuin viime kerrallakin. Hän oli huoneessa, joka huolimatta miltei eurooppalaisesta rakennustyylistään oli kuitenkin tataarilaisesti kalustettu ja sisustettu. Valkaistuilla kalkkiseinillä näkyi tosin kultaisia kehyksiä väritettyine vaskipiirroksineen, jotka esittivät Coran ja Alonzon tarinaa, edelleen kivipainos marsalkka Paskevitshista, jolla oli suunnattoman suuret viikset ja joka taiteilijan tosiaankin nerokkaasta keksinnöstä katseli toisella silmällä Erivaniin, toisella Varsovaan. Mutta tästä vierasmaisen ylellisyyden lainaamisesta huolimatta oli lattiaa peittävä matto persialainen, ja pitkin seiniä oli pieniä, kapeita patjalavitsoja, jotka toimittivat sohvan virkaa ja olivat peitetyt kotimaisilla kankailla.
Pyöreäkasvoinen Kauneudenloiste istui sykkyrässä tyynykasan keskellä, silmät välkähdellen kuin kaksi himmeähköä jalokiveä, suu granaattiomenan punaisena ja ruumiinmuodot niin täyteläisinä, että ne olisivat saattaneet aito osmanin todellisen ihastuksen valtaan, ja poltteli taidokkaasti tshibukia, pidellen sitä oikeassa kädessään, samalla kun vasen velttona patjalla leväten liikutteli tesbihin eli muhamettilaisen rukousnauhan helmiä. Näin hän hoiti tunnontarkasti jokapäiväistä tointaan, toisin sanoen ei tehnyt mitään.
Olisi kuitenkin rohkeata väittää, ettei hän myös ajatellut mitään. Sellaisen paratiisillisen tilan tuntevat miehet hyvinkin monissa maissa, mutta epäiltävää on, pääsevätkö siihen naiset missään ja mitenkään. Tanssinopettajatar ajatteli siis luultavasti jotakin. Kun hän näki Gregor Ivanitshin, sanoi hän jotenkin vilkkaasti hänelle: "Es selamu aleikum (rauha kanssanne)! Olkaa tervetullut!"
"Aleik es selam (rauha teillekin), valtiatar", vastasi Wialg, "silmäni loistavat onnesta teidät nähdessäni".
"Bismillahi (jumalan nimessä)! Istuutukaa, tehkää niin hyvin!"
Hän taputti käsiään, ja hyvin likainen tyttö tuli näkyviin.
"Tuo pullo rakia ja pari lasia."
Gregor oli istuutunut, ja paloviinan ollessa hänen ja emännän välillä sai pullo kestää kaksin-, kolminkertaisia hyökkäyksiä. Päästyään sitten kumpikin riittävän suloiseen mielentilaan he aloittivat keskustelun.
"Valtiatar", sanoi 'hengen vihollinen', "olen äskettäin tarjonnut kunnioitettavalle Paul Petrovitshille oivallisen tilaisuuden tehdä Umm Djehanin onnelliseksi".
"Jos haluatte tehdä hänet onnelliseksi", vastasi Kauneudenloiste, "niin hän tulee teitä siitä luultavasti kiittämään hyvin vähän. Ainakin pitäisi tietää, kuinka olette asiaa ajatellut."
Gregor Ivanitsh teki oikealla kädellään ilmassa liikkeen ja pudisti päätään tavalla, jonka tarkoituksena oli ilmaista epäitsekkyyttä ja jalomielisyyttä.
"Pyh", sanoi hän, "sen kyllä tiedän! Jos minä tahtoisin näyttää olevani tässä asiassa hänelle hyödyksi, tekisi se häneen tänään yhtä vähäisen vaikutuksen kuin kolme kuukautta sitten. Hän ei tahdo tietää mitään palvelijastaan, ja tämä hänen palvelijansa ei myöskään vähääkään halua tuottaa itselleen hankaluuksia ja vielä siitä palkakseen saada ylenkatsetta. Sellaiset tuhmuudet jätän hengen palvelijoille. Ei, jättäkää minut syrjään. Minä haluan vain yksinkertaisesti ehdottaa, että Umm Djehan menee naimisiin erään kaimakamin kanssa. Puhuakseni heti suuni puhtaaksi otin hiljattain mukaani hänen valokuvansa, jonka kenraalitar oli teettänyt kahdeksan vuotta sitten. Olen näyttänyt sitä puheenaolevalle arvokkaalle herralle, ja todentotta hänessä on syttynyt liekki. Toistan vieläkin, hän on arvokas herra. Hän on vasta seitsemänkymmenen vanha; häntä pidetään ankarana muhamettilaisena; hän ei juo viiniä eikä viinaa, ja se seikka viehättänee suuresti Umm Djehania, joka ehdottomasti vihaa sellaisia ihania aineita. Vielä enemmän inhoaa kaimakami eurooppalaisia, ja se sopii myös mainiosti Umm Djehanille, joka huonosti kätkee tunteitaan tässä suhteessa. Lopuksi ukko on rikas. Tunnen hänen kolmessa kylässä Batumin ympärillä olevat maatilansa, ja sitäpaitsi hänellä on sievät tulot Gymyshkhanan hopeakaivoksista. Niin, katsokaahan nyt, mitä teette."
"Rakastan Umm Djehania hellästi", vastasi Kauneudenloiste. "Hän on ottotyttäreni. Sydämeni vuotaa verta pelkästään kuullessani sananne. Miten käy minun, kun minun on luovuttava lapsestani? Kuolen tuhat kuolemaa, minut on haudattava, olen jo haudattu! Tässä on harkittava! Kuinka paljon annetaan minulle suostumuksestani sellaiseen uhriin?"
Gregor Ivanitsh pyyhkäisi leukaansa.
"Se on itse asiassa tärkeä kohta. Umm Djehan saa kolmanneksen siitä, mitä kaimakami maksaa, toisen kolmanneksen saan minä tämän onnellisen liiton varsinaisena alkuunpanijana, ja kolmannen kolmanneksen saatte te jakaa meidän rakkaan ja hyvän ystävämme poliisipäällikön kanssa. Ostaja tarjoo kaksi tuhatta hopearuplaa."
"Kaksituhatta hopearuplaa?" vastasi tanssinopettajatar epätoivoisin ilmein, "mitä te ajattelette? Kuinka olette edes voinut kuunnella sellaista ehdotusta päin silmiä nauramatta. Tyttö, joka on oikea hyveen ja viattomuuden helmi, joka ei ole koskaan muulloin tanssinut kuin arvossapidetyimmille henkilöille, kuten kenraaleille ja eversteille, korkeintaan — kerran pari — majureille! Tyttö, joka puhuu venäjää ja ranskaa kuin olisi keksinyt nuo kielet, joka lisäksi osaa lukea ja kirjoittaa ja vielä ymmärtää maantiedettäkin! Tyttö, joka…"
Gregor Ivanitsh pani lempeän tuttavallisesti kätensä hänen suulleen ja jatkoi puolestaan valitusvirttä: "Tyttö, joka on viehättävä, mutta myös hyvin laiha, jolla on sievät, mutta siniset eikä tavallisesti erikoisen lempeästi katselevat silmät; tyttö, joka tietää joukon kauniita asioita, niin kyllä, mutta osaa myös käyttää puukkoa aika taitavasti, sillä itsellänikin on merkki hartioissani; tyttö, joka valitettavasti kyllä ei aina ole erikoisen rakastettavalla tuulella; lyhyesti tyttö, joka on lihaksi tullut paholainen. Jos ostaa hänet kahdesta tuhannesta ruplasta, niin ostaa mielestäni oman onnettomuutensa niin kalliisti kuin suinkin mahdollista."
"Mutta minulle tulisi siis vain kuudesosa summasta eikä enempää?"
"Kolmas osa, tarkoitatte."
"Kuinka niin? Minunhan on jaettava Paul Petrovitshin kanssa!"
"Luonnollisesti otatte häneltä kuitenkin kaikki, lukuunottamatta sitä, mitä te häneltä jo muuten olette ryöstänyt. Uskokaa minua, että hän humalassa ollessaan itkee minulle sitä onnettomuutta, johon hänet syöksette? 'Gregor Ivanitsh', sanoo hän sitten minulle, 'tämä nainen on niin kaunis, niin rakastettava, niin hurmaava, että hän vie minut hautaan, vieläpä samassa puvussa, joka minulla oli syntyessäni!' Ja sitten hän vuodattaa kyynelvirtoja, minun on kuivattava hänen silmänsä ja vietävä hänet itse vuoteeseen. Älkää puhuko siis tyhmyyksiä! Te saatte kyllä kolmanneksen, ja jos ette halua, niin jättäkää!"
"No hyvä sitten! Gregor Ivanitsh, te olette suorastaan kuin isäni, sitä en voi kyllin usein teille sanoa. Ollessani yksin huudahdan usein: Kauneudenloiste, ajattelehan, Gregor Ivanitsh on isäsi! Sanokaa siis Paul Petrovitshille, että hänen on lahjoitettava minulle kultainen, emaljikukilla koristettu kello, samanlainen kuin kuvernöörin rouvalla on, silloin voimme puhella Umm Djehanista."
"Siihen juttuun en sekoita itseäni. Voitte Paul Petrovitshilta saada mitä tahansa tarvitsematta siihen ketään välittäjää. Muuten aika rientää. Haluatteko jo tänään ryhtyä tämän kaupan tekoon?"
Kauneudenloiste nyökäytteli päätään alistuvasti puolelta toiselle.
"Teiltä ei voi mitään kieltää, Gregor Ivanitsh! Vallahi! Billahi!
Tallahi! Ryhdyn heti toimeen. Antakaa minulle kuitenkin muistoksi
hyvyydestänne tuo pieni, sinikivisormus, joka on vasemmassa kädessänne.
Sinikivi tuo onnea mukanaan!"
"Hengen vihollinen" veti kohteliaasti sormuksen sormestaan ja tarjosi sen naiselle, joka painoi sen ensin otsalleen, otti sitten poveltaan esiin kashmirikukkaron ja kätki sinne uuden saaliinsa muiden aikaisempien joukkoon. Sitten sanoi Gregor Ivanitsh hyvästi. Miltei samalla hetkellä sai Kauneudenloiste huomattavalla ponnistuksella raskaan ruumiinsa pystyyn, pääsi seisaalleen ja lähti huoneesta lanteitaan keikutellen, joka liike päivittäin hurmasi lukemattomia ihailijoita, toisessa kädessään tshibuk ja rukousnauha toisessa. Hän sivuutti pysähtymättä useiden oppilaittensa kammiot, avasi viimein Umm Djehanin oven ja astui sisään.
Huone oli pieni ja ahdas. Siellä ei ollut mitään paitsi hyvin lyhyt sohva nurkassa. Ei eurooppalaisia piirroksia, ei mitään ylellisyyttä, ei tshibukia — Umm Djehan ei polttanut; ei lasia eikä pulloa — hän ei myöskään juonut; yksinkertaisesti ei mitään, ei edes ihomaalirasioita — hän ei edes maalannut itseään, mikä oli hyvin tavatonta kaupunginasukkaalle, niin että nekin, jotka toivoivat hänelle parasta, pitivät tätä oikkua yhtenä hänen luonteensa valitettavimmista piirteistä.
Opettajattaren astuessa sisään istui nuori tanssijatar siellä käsi vasemmalla poskella, kyynärpää pielukseen tuettuna. Hän tuijotteli mitään ajattelematta ja huomaamatta eteensä. Hän oli puettu ahtaaseen karmosiininpunaisesta silkistä tehtyyn, kelta- ja sinikukkaiseen pukuun. Punainen, kultakuteinen harsoliina oli punottuna hänen mustaan tukkaansa, kaulassa hänellä oli kultaiset, emaljoidut ketjut ja korvissa samoin kuin käsivarsissakin samantapaiset koristukset.
Gregor Ivanitsh oli oikeassa: Umm Djehan ei ollut oikeastaan kaunis. Siitä huolimatta tyttö oli hänet hurmannut ja vallannut, ja se oli ymmärrettävää. Tästä nuoresta tytöstä huokui jotakin valtavan houkuttelevaa. Jos haluaisi ilmoittaa sen syyt, ei niitä voisi löytää. Joka tapauksessa huomasi lakkaamatta tämän ominaisuuden vaikutuksen. Hän oli niitä olentoja, jotka valtaavat ja hurmaavat, paholaisen lailla kietovat pauloihinsa voimatta itse sanoa miten ja miksi. Tosin olisi kylmä arvostelija keksinyt hänelle vain yhden mainesanan ja sanonut: hän on kummallinen, mutta kukaan arvostelija ei olisi hänen läsnä ollessaan jäänyt piittaamattomaksi.
"Rakas käpyni", sanoi Kauneudenloiste istuutuen oppilaansa viereen, "kuuleppas tarkoin, nyt tulee suuri salaisuus".
Huomattuaan Umm Djehanin sitten kääntävän katseensa hän ryhtyi alusta loppuun kertomaan sitä keskustelua, joka hänellä oli ollut Gregor Ivanitshin kanssa.
Lukuisista puhetaidollisista varokeinoista, joita hän käytti, houkuttelevista käänteistä, joita hän punoi kertomukseen, kaikkien sanojensa hunajanmakeasta ja imartelevasta sävystä, siitä, mistä hän vaikeni, niinkuin siitä, mitä hän monin voimasanoin vahvisti, huomasi selvästi, ettei tanssinopettajatar odottanut saavansa nuorta lesgiläistä helposti taipumaan. Hänelle tuli miellyttävä yllätys, kun tyttö hetken harkinnan jälkeen antoi rohkaisevan vastauksen, johon toinen ei ollut valmistautunut.
"Mutta kuinka voin olla varma", sanoi hän, "ettei tuo Gregor Ivanitsh ja muut viritä minulle ansoja?"
"Olisit siis taipuvainen, sydänkäpyseni, ottamaan kaimakamin mieheksesi?"
"Paikalla, mutta en halua tulla petetyksi."
Hän tokaisi nämä sanat kiivaasti. Hänen silmänsä, jotka muutenkaan eivät olleet kasvojen tasolla, vaan hieman traagillisin ilmein tuijottivat kaarevan otsan alta, näyttivät painuvan vieläkin syvemmälle kuoppiinsa, ja koko hänen ilmeensä oli niin puhuva, että Kauneudenloiste vastasi vakuuttavalla äänellä:
"Kuinka sellaisilla asioilla leikittäisiin? Muuten, ei olisi helppokaan saada mitään sellaista toimeen."
Umm Djehan ei vastannut. Hän alkoi tuijottaa lattiaan ja vaipui unelmiin. Liikutettuna niin harvinaisesta taipuvaisuudesta emäntä pani kätensä hänen kaulalleen ja aikoi suudella häntä, kun likainen pieni tyttö astui sisään.
"Valtiatar", sanoi hän, "herra poliisipäällikkö pyytää sanomaan teille, että teidän pitäisi tänä iltana Djemilen ja Talhemen kanssa mennä kuvernöörin luo tanssimaan".
"Onko siellä juhla?"
"Siellä on vieraita."
"Upseereja?"
"Niin, upseereja. Palvelija sanoi. Mutta myöskin muhamettilaisia, Aga
Khan ja Shemseddin Bey."
"Tiedätkö, tuleeko Gregor Ivanitsh sinne?"
"En tiedä, mutta herra poliisipäällikkö sanoi, että ottaisitte kauneimmat vaatteet päällenne. Siellä annetaan suuria lahjoja."
Pikku tuhrus poistui.
"Suuria lahjoja, suuria lahjoja, se on helposti sanottu", mumisi Kauneudenloiste. "Joka kerta minulle niitä varmasti luvataan, mutta jos niihin luottaisin, kuolisin nälkään. Siitä huolimatta — täytyy sinne mennä, se on selvää. Kuinka pääsisi asiasta? Mutta sinun, silmäteräni, koska olet miltei kuin naimisissa kaimakamin kanssa, ei tarvitse viehättää sellaisia koiria, voit jäädä tänne, jos haluat."
"Se ei sovi ollenkaan minulle. Päinvastoin, lähden teidän ja toisten kanssa kuvernöörin luo. Nähkääs, juuri kun te puhuitte Durr es Semanin kanssa" (ajan helmi — se oli todellakin nuoren likaisen tyttösen nimi), "kysyin minä kolme kertaa peräkkäin istiharalta ja kolme kertaa sain saman helmiluvun".
Hän näytti rukousnauhaansa, jota hän piti lujasti molemmissa käsissään, jupisi hampaittensa välitse rukouksen katkelman ja nousi seisomaan. Kauneudenloiste ei osannut huomauttaa mitään niin ehdotonta todistusta vastaan kuin istiharan ratkaisu oli, ja koska hän nyt oli rasittanut itseään tavattomasti, palasi hän huoneeseensa nukkuakseen pukeutumisaikaan asti ja jätti Umm Djehanin mielensä mukaan tuumimaan uutta seikkailuaan, johon hänen jo muutenkin niin vaihteleva elämänsä näytti tahtovan hänet kietoa.