II.
KUNGFUTSELAISUUDEN YLEISIÄ PIIRTEITÄ
1.
KUNGFUTSELAISET PERUSKIRJAT[20]
Kiinan oikeaoppinen, kungfutselainen kirjallisuus käsittää varsinaisesti kymmenen eri teosta. Ne ovat useampaa eri arvoastetta. Perustavaa laatua ovat seuraavat Viisi Kaanonia (U Džing):
1) Historiakirja, Šū Džing, 2) Laulujenkirja, Šzï Džing, 3) Seremoniakirja, Li Džï, 4) Ennekirja, I Džing, ja 5) Kevättä ja Syksyä, Dž'uen Ts'in.
Näiden teosten yhteinen nimi 'Kaanon' (Džing, King) merkitsee kiinankielellä alkuaan kankaan loimia, maantieteellisiä pituusasteita, läpimenoa. Se on kokoonpantu kahdesta osasta, joista äännettä määräävä puoli (foneetikko, džing) merkitsee maansisäisiä vesisuonia, ja merkitystä määräävänä puolena, sanan 'juurena' (radikaali, 'merkin äiti'), on silkkilanka (szï). Kokoomusmerkki Džing on sitten johdettu merkitsemään 'elämänlankoja', johtavia periaatteita, yleispätöisiä prinsiippejä.
1) Historiakirja (Šū Džing, 'Kirjakaanon') on katsottava vanhimmaksi teokseksi mikä on meille säilynyt. Alkulehdillään se käsittelee hallitsijain Jao:n ja Šuen:in kultaista aikaa (2356-2205 e.Kr.). Sitä seuraa ensimmäisen hallitsijasuvun perustajan Y Suuren (Tā Y) toiminta Keltaisen virran tulvien kuivaajana y.m. Sen jälkeen kerrotaan siinä vain valtiollisesti tärkeistä tapahtumista ja kasvatuksellisesti merkittävistä henkilöistä. Toisen hallitsijasuvun kuuluisa perustaja 'Menestyvä T'ang' (Dženg Tang) ja kolmannen hallitsijasuvun ihailtu alkuunpanija 'Sotaisa Kuningas' (U Uang), hänen maineikas veljensä Džou Kung (herttua Džou) ja hänen vanhurskauden tähden vainottu isänsä, 'Kirjallisuuskuningas' (Uen Uang), yhdessä yllämainittujen kultaisen ajan kuninkaiden kanssa, esiintyvät Historiakirjan ja koko klassillisen kirjallisuuden pääsankareina. Nämä ovat ne henkilöt, joihin Kungfutse (ja Mongtse) koko kansansa kanssa alati ihaillen katsoo. Näiden opetukset Kungfutse tahtoi uudistaa ja siirtää omalle ajallensa ja jälkimaailmalle. Myöskin kahden ensimmäisen hallitsijasuvun viimeiset kurjat hallitsijat (Džie Kuei ja Džou Hsin) ovat varottavina esimerkkeinä seikkaperäisesti kuvatut.
Viimeinen Historiakirjan kertomus on vuodelta 800 e.Kr. Tämän verrattain suppeaan kokoelman esitykset ovat siis noin 1500 vuoden ajalta. Kungfutsella oli käytettävänään tätä teosta varten 100 itsenäistä muistiinpanoa, bambunippua, joista hän valitsi mielestään kasvatuksellisesti tärkeimmät 58 kertomusta. Me tietysti olisimme uteliaita tietämään, mitä nuo 42 poisjätettyä 'nidosta' sisälsivät. Niiden avulla olisimme varmaan voineet saada melkoista lisävaloa noihin ylen varhaisiin aikoihin. Ehkäpä oli niiden joukossa esityksiä Jao:ta ja Šuen:ia varhaisemmaltakin ajalta. Siitä ei kuitenkaan tarvitse olla epäilyksiä, että Kungfutsen valitsemat kappaleet ovat kasvatuksellisesti vaikuttaneet parhaiten. Historiakirja on mielenkiintoisimpia Kiinan klassillisessa kirjallisuudessa. Kungfutse kirjoitti siihen omakätisesti esipuheen.
2) Laulujenkirja (Šzï Džing, 'Laulujenkaanon') sisältää Kiinan vanhinta meille säilynyttä laulurunoutta. Kungfutsen esi-isien hallituskaudella, Šang-hallitsijasuvun aikana, syntyivät monet näistä tilapäärunoista. Laulujenkirjan runot ovat yli tuhannen vuoden ajalta, toisen hallitsijasuvun alusta (1766) lähelle Kungfutsen syntymää (vuoteen 585). Kungfutsen valikoimasta 311:sta eri laulusta on säilynyt 305. Kun Kungfutse ei mainitse mitään poisjättämästään monta kertaa suuremmasta joukosta lyyrillisiä tuotteita, niin voimme ajatella, että niitä on syntynyt jo paljon aikaisemminkin kuin Laulujenkirjaan otetuista vanhimmat ovat.
Kungfutse lausui tästä laulukokoelmasta: "Joka ei tunne sen sisältöä, ei ole sopiva seuratoveriksi." Suuresta Opista voimme nähdä miten ahkeraan Kungfutsen oppilas (Tsengtse) siinä tekee lainauksia Laulujenkirjasta. Kun Kungfutse kerran tapasi älykkään miehen, ihastui hän kovin ja sanoi, että hänen kanssaan voi ruveta käyttämään Laulujenkirjaa. Länsimaalaisillekin on tämä teos miltei vielä mielenkiintoisempi kuin Historiakirja. Olemme Kungfutselle kiitollisia tämän kokoelman, vaikkapa pienenkin, laatimisesta.
3) Seremoniakirja (Li Džï, 'Seremoniakokoelma') on ikäänsä nähden kolmas järjestyksessä, pääasiallisesti kolmannen hallitsijasuvun ajalta, jota kirjan tärkeimmän osan nimikin (Džou Li) osoittaa. Teos on hyvin laaja, suurempi kuin kaikki muut 'kaanonit' yhteensä. Se ei ole Kungfutsen toimittama, vaikka se koskee juuri hänen pääalaansa. Hän on kuitenkin määräävästi vaikuttanut sen vanhempaan sisällykseen ja häneltä itseltäänkin on osia siinä. Kirjan varsinaisesta toimittajasta tai toimittajista ei ole tietoa. Todennäköisesti on Seremoniakirjaan lisätty paljon Kungfutsen jälkeen, ja sen nykyinen muoto lienee myöhäisemmältä ajalta kuin minkään muun Viiden Kaanonin ja Neljän Kirjan teoksista, Han-dynastian loppuajoilta.
Tämä teos on oikea lakikirja. Uskonnolliset toimitukset ja jokapäiväisenkin elämän sovinnaiset tavat ja tilanteet ovat siinä tarkoin määritellyt. Päähuomio keskittyy vanhempien kunnioituksesta johtuvaan eri arvoisten henkilöiden kuolemantapausten johdosta toimeenpantaviin surunilmaisumuotoihin. Tohtori Martin huomauttaa, että, vaikka Seremoniakirjan säännöt itse asiassa ovat yhtä vähän velvoittavia kiinalaisille kuin Vanhan Testamentin jumalanpalvelusmenot kristikunnalle, niin kuitenkin suurin osa sen sisältöä on lyönyt leimansa nykyisten kiinalaisten elämään. Historiallisena lähdekirjana on teos runsassisältöinen, ikävä vain, että on melkein mahdoton päästä perille, minkä ajan kuvauksena mikin kohta on pidettävä. Nykyisessä muodossaan on teos täysin apokryyfinen.
4) Ennekirja (I' Džing, 'Muutostenkaanon') on hämäräperäisin sisällykseensä nähden kaikista klassillisista teoksista. Sen sijaan ollaan sen kirjoittajista paremmin selvillä kuin edellisen teoksen. Ennekirjan varsinainen kirjoittaja on 'Kirjallisuuskuningas' (Uen Uang), joka, ollessaan Šang-dynastian viimeisen hurjan kuninkaan (Džou Hsin 1154-1122 e.Kr.) vankina, kirjoitti nuo merkilliset mietelmänsä. Hänen poikansa, ihailtu vasalliruhtinas Džou Kung, heti seuraavan hallitsijasuvun (Džou 1122-255) alussa, jatkoi näitä kuvitteluja. Kungfutse kokosi nämä ja teki niihin lisäyksiään.
Tätä teosta on joskus sanottu Kiinan vanhimmaksi kirjaksi, mutta ilman perustusta. Siinä on kyllä varsinainen pohja, tuo kuvakieli, symboliikka, mitä vanhimmalta ajalta, äärimmäisestä muinaisuudesta, sen pitäisi olla aina Kiinan sivistyksen hämäräperäiseltä alkuunpanijalta (Fū Hsï, 2852 e.Kr.), jonka omituiset 'Kahdeksan Viivakuviota' (Pa' Kua) ovat olleet lähtökohtana tässä teoksessa esiintyville kuvioille ja niistä johdetuille mietelmille. Eheistä ja katkonaisista viivoista, kun ne kuusikerroksisina asetetaan eri järjestyksiin, on saatu 64 eri kuviota, joiden kustakin viivasta on kirjoitettu syvämietteisiä selostuksia.
Sanallisesti I' Džing merkitseisi 'Muutostenkaanonia', noiden viivojen eri asentoihin muuttelemista, mutta sen sisällykseen ja tarkoitukseen nähden pidän ylläolevaa suomalaista nimeä parempana. Sillä jo Kungfutsen aikana tätä teosta käytettiin ennustelemistarkoituksiin. Senvucksi taikauskoinen Ensimmäinen Keisari ei kohdistanut vainoaan tähän kirjaan, joten se on säilynyt meille kokonaisena.
Ennekirjassa käsitellään noiden kuvioiden avulla jonkinlaista luonnonfilosofiaa, luonnonilmiöiden tarkoitusperäistä tarkastelua, siveysoppia ja valtio-oppia. Kungfutse luulee voivansa säästyä suuremmilta virheiltä tämän teoksen pitkällisen tutkimuksen kautta, johon hän ei ole elonpäivinään saanut mielestään tarpeeksi aikaa. Merkillistä tälle järjestelmälle on, että luku, numero, tehdään niin tärkeäksi. Siinä se lähentelee Kungfutsen aikalaisen Pythagoraan mietelmiä.
Tässä teoksessa ilmenee ensi kerran Kiinan klassillisessa kirjallisuudessa dualistinen maailmankäsitys, jonka mukaan kaksi vastakkaista voimaa hallitsee maailmankaikkeutta ja määrää sen olemuksen. Nämä perusvoimat ovat kiinalaisten mukaan Jang ja In, Valkeus ja Pimeys, lämmin ja kylmä (aurinko ja kuu), aktiivinen ja passiivinen, maskuliininen ja feminiininen perusvoima.
Teos on suureksi osaksi arvoitus sekä kiinalaisille että ulkomaalaisille.
5) Kevättä ja Syksyä (Dž'uen Ts'iu, 'Kevät ja Syksy') on Kungfutsen kaavailema historiakirja, ainoa itsenäinen teos, mikä on lähtenyt hänen kynästään. Se käsittelee etupäässä Kungfutsen kotivaltion (Lu) tapahtumia Džou-hallitsijasuvun loppuaikoina (722-481 e.Kr.), aivan teoksen ilmestymisaikaan saakka, siis myöskin melkein koko Kungfutsen elämänaikaa. Teos on kuitenkin niin suppea, että 242 vuoden tapahtumat voidaan lukea muutamassa tunnissa. Itse asiassa se onkin ikäänkuin otsakkeiden luettelemista, kuivaa ja yhteydetöntä. Kunkin vuoden tapahtumat ovat ryhmitetyt neljän vuodenajan mukaan, joista kevät ja syksy sisältävät samalla talven ja kesän tapahtumat; siitä teoksen nimi 'Kevättä ja Syksyä'. Tämä teos saa ehkä pienuuttaan kiittää säilymisestään melkein eheänä vainojen ajan läpi.
Kungfutse katsoi tätä työtänsä kovin arvokkaaksi, lausuessaan: "Tämän teoksen mukaan ihmiset tuntevat minut ja arvostelevat minua". Myöskin Mongtse piti tätä tekelettä sangen tärkeänä. Hän lausui, että Kevään ja Syksyn kirjoittaminen oli yhtä tärkeä tehtävä kuin Keltaisen virran tulvien kuivattaminen, minkä ensimmäisen hallitsijasuvun perustaja Y Suuri (Ta Y) toimitti; saman mitä jälkimmäinen vaikutti suurtyöllään luonnon muovailemiseksi viljelystarkoitusperiä varten, sen sai edellinen aikaan teoksellaan yhteiskunnan uudistamiseksi.
Jälkimaailman arvostelussa ei Kevättä ja Syksyä ole saanut yhtä hyvää asemaa. Se ei ole verrattavissakaan Historiakirjaan — ehkei Kungfutsella ollut yhtä jaloja tekojakaan kerrottavana. Erittäin raskauttavasti käy teoksen kimppuun Kiinan klassillisen kirjallisuuden kuuluisin kääntäjä James Legge. Verrattuaan sitä muihin historiallisiin lähteisiin sekä Tsō Ts'iu Ming:in (Tsō Džuan, 'Herra Tso:n Selitysteos'), Kung Jang:in ja Ku Liang:in selityksiin hän on tullut siihen tulokseen, että Kevään ja Syksyn pääpiirteet ovat: Asiain todellisesta olemuksesta vaikeneminen, niiden salaaminen, jopa vääristelykin (Ignoring, concealing, misrepresenting). Sopii kuitenkin kysyä, onko ehkä yllämainittu arvostelija asettanut noita toisia lähteitä yhtä huolellisen kritiikin alaiseksi.
Joka tapauksessa tulee Kevään já Syksyn mukaan mielikuva Kungfutselle aikalailla epäedulliseksi. Asiallisten heikkouksien lisäksi himmentää kirjan muodollinen heikkous Kungfutsen pyhimysloistoa. Kuivalla, yhtenäisyyttä puuttuvalla luettelollaan Kungfutse on antanut vaarallisen esimerkin ajattelemattoman ulkoluvun aineksesta kansalleen. Paljoa paremman kuvan mestaristamme saamme, hänen oppilaidensa piirtämänä, 'Neljän Kirjan' teoksista. Länsimaalaisille ei Kungtutsen ainoalla tuotteella ole suurtakaan merkitystä, toivoisi melkein, ettei se olisi hänen kirjoittamansa. Teos on kuitenkin herättänyt harrastusta historian kirjoittamiseen Kiinassa.
* * * * *
Toisen ryhmän klassillisia teoksia muodostaa Neljä Kirjaa (Szï
Sū):
1) Suuri Oppi, Tā Hsiō (Ta Hsūe), 2) Kungfutsen Keskustelut, Luen Y (Len Y), 3) Kultainen Keskitie, Džung Jung, ja 4) Mongtse (Mengtse, Mencius).
Näiden teosten yhteinen kiinalainen nimi, Su (kirja), on yhdistys kahdesta kirjoitusmerkistä, jotka merkitsevät 'kynää' ja 'puhumista'. 'Kirja' on siis 'kynän puhetta'. Näitä Neljän Kirjan teoksia katsotaan kuteiksi siihen kungfutselaisen maailmankatsomuksen kankaaseen, jossa Viisi Kaanonia ovat loimina.
1) 'Suuri Oppi' (Tā Hsiō 'Suurta Opittavaa') on kungfutselaisuuden jaloimpia tuotteita, vaikka kooltaan kaikkein pienimpiä. Džū Hsï (Džutse, Džufutse 1130-1200 j.Kr.), arvossapidetyin klassillisen kirjallisuuden kiinalaisista selittäjistä, sanoo Ta Hsio:ta Suurten Opiksi, eräs toinen selittäjä Suuren Tien Opiksi. Niin tärkeänä pidetään sen aatesisällystä, että keisarivallan aikana keisarin neuvonantajia ja pääministereitä sanottiin Suuren Opin Tohtoreiksi (Tā Hsiō Šzï). Suuren Opin varsinainen teksti lienee Kungtutsen oma kirjoittama. Se on parasta niiden harvojen kirjallisten esitysten joukossa mitä Kungfutse on jälkeensä jättänyt. Hänen tekstinsä on hyvin lyhyt; se sisältää vain 205 kiinalaista sanamerkkiä. Tähän lyhyeen, kylläkin monihaaraiseen runkoon, on Kungtutsen oppilas Tsengtse (Tsengfutse) selityksillään sovitellut lehviä ja kukkia. Tämäkään pieni teos ei ole säilynyt kokonaisena. Džu Hsi on täyttänyt puuttuvan paikan opettajansa Dž'engtse:n mietelmillä.
2) 'Kungjutsen Keskustelut' (Luen Y, Len Y) sisältäisi kiinalaisen nimensä mukaan vain 'Keskusteluja', mutta kun päähenkilönä keskusteluissa esiintyy Kungfutse itse, jolta hänen oppilaansa, ja monet muutkin, kyselevät lähempiä tietoja kaikenlaisista hänen oppiaan koskevista asioista, niin pidämme ylläolevaa kirjan nimen suomalaista muotoa senvuoksi oikeutettuna. Kirjassa ei kuitenkaan ole vain Kungfutsen omia opetuksia, vaan myöskin monen hänen oppilaansa mielipiteitä. Edellä on jo esitetty teokseen sisältyvä Tzï Kung:in kiittävä arvostelu mestaristaan. Teos on syntynyt nähtävästi siten, että Kungfutsen oppilaat mestarinsa kuoleman jälkeen toivat kukin muistiinpanonsa, jotka sitten järjestettiin yhdeksi kokonaisuudeksi. Senvuoksi saa tästä teoksesta parhaan kuvan Kungfutsen opetuksista ja elämästä. Edellä on jo esimerkkejä teoksen yksityiskohtaisista Kungfutsen elämänkuvauksista. Esitys on kuitenkin hajanaista, yhteyttä vailla, yksi kysyy yhtä toinen toista; kysymykset ja vastaukset ovat liitetyt perätysten ilman mitään lisäselityksiä. Joka tapauksessa on tämä Kungfutsen elämänkuvauksena mitä mielenkiintoisin.
3) 'Kultainen Keskitie' (Džung Jung, 'Ainainen Oikea') on nimensä puolesta kiinalaistenkin ajattelijain keskuudessa monin tavoin tulkittu, mutta ei kuitenkaan niin olennaisesti vastakkaisiin suuntiin kuin länsimaisissa esityksissä. Käyttämämme suomalainen nimi on jonkin verran vapaa käännös, mutta asiallisesti kuitenkin oikea. Teos on Kungfutsen pojanpojan K'ung Džï:n (Tzi Szï) kirjoittama. Edellä on siitä lainattu Kungfutsea kiittävä lauselma. Teoksen alussa julkilausutaan kungfutselainen käsitys ihmisluonnon hyvyydestä. "Sitä minkä Taivas on meille antanut, sanotaan Ihmisen Luonnoksi" (Hsing). Mukautumista tähän luontoon sanotaan (Oikeaksi) Opiksi (Tao, tie). Oikean opin kehittelemistä sanotaan Opetukseksi (Džiao, opetus, oppi).
Tämä pienehkö teos on pääasiallisesti uskonnollissiveellistä sisältöä, sen sijaan että muissa Neljän Kirjan teoksissa, varsinkin ensimmäisessä ja viimeisessä, kiinnitetään niin paljon huomiota valtio-oppiin.
4) Mongtse (Mengtse, Mencius), on kiinalaisten virallisen arvostelun mukaan 'Toisen Arvoasteen Viisas' (Jā Šeng); Kungfutse on tietysti "Kaikkein Viisain" (Drï Šeng). Mongtse syntyi noin sata vuotta Kungfutsen kuoleman jälkeen ja eli 83 vuoden vanhaksi (372-289 e.Kr.). Hänen teoksellaan ei ole muuta nimeä kuin tekijän nimi. Tämä teos sisältää seitsemän lukua, joista kukin jakautuu kahteen osaan. Se on laajempi kuin kolme muuta Neljän Kirjan teosta yhteensä.
Teoksen sisällys on ensi kädessä valtio-oppia ja yhteiskunnallisten kysymysten käsittelyä. Uskonnollinen puoli väistyy Mongtsella vielä enemmän sivuseikaksi kuin Kungfutsella. Opin ihmisluonnon ehdottomasta hyvyydestä vie Mongtse äärimmäisyyteen asti. Valtio-opissaan hän tehostaa kansan oikeuksia, täydennykseksi Kungfutsen yksipuolisille ruhtinasopeille. Kungfutsen siveysoppia puoltaa Mongtse kaikin voimin. Kuvarikas ja tenhova kirjoitustyyli sekä rohkea ja miehekäs esitystapa tekevät Mongtsen mitä mieluisimmaksi luettavaksi länsimaalaisillekin.
* * * * *
Kolme 'Neljän Kirjan' teoksista on siis Kungfutsen jälkeläisten ja oppilasten kokoilemia pääasiallisesti Kungfutsen ajatelmista, keskusteluista ja opetuksista. Neljäs lienee, ainakin suureksi osaksi, Mongtsen itsensä kirjoittama, vaikka teoksen lopullinen muoto on nähtävästi hänen oppilaidensa työtä. 'Viiden Kaanonin' teoksista on neljä Kungfutsen toimittamaa. Hänen omaa kirjoittamaansa on niissä, kuten olemme nähneet, sangen vähän: Vain Kevään ja Syksyn lyhyt teksti, Historiakirjan esipuhe, muutamia lisäyksiä Ennekirjaan ja joitakuita kappaleita Seremoniakirjaan. Sen lisäksi lienee Neljän Kirjan ryhmässä Suuren Opin lyhyt teksti suoraan Kungfutselta.
Vaikka Kungfutsen omat kirjalliset esitykset supistuvat hyvin vähiin, niin on hänen merkityksensä tekstikriitikkona ja Viiden Kaanonin toimittajana sangen suuri. (Vaikka Seremoniakirja nykyisessä muodossaan ei ole hänen toimittamansa, niin hän on, kuten edellä on sanottu, määräävästi vaikuttanut sen sisällykseen; senvuoksi puhutaan Kungfutsesta Viiden Kaanonin toimittajana).
Näiden teosten varsinaisia kirjoittajia on miltei lukematon joukko, joista useimmista on aivan mahdoton tietää yhtään mitään, varsinkaan kolmen ensimmäisen Kaanonin kirjoittajista.
Aikaan nähden nämä teokset ovat alkuaan kirjoitetut noin kahden tuhannen vuoden kuluessa (2300-300 e.Kr.) — lukuunottamatta Seremoniakirjaa, jonka viimeiset lisäykset saattavat olla kirjoitetut noin 200 vuotta jälkeen Kristuksen syntymän. Nykyisen muotonsa nämä kahdeksan teosta ovat saaneet kuitenkin verrattain lyhyenä aikana, noin kahden sadan vuoden kuluessa (500-300 e.Kr.) (Silloin emme tietysti ota huomioon niitä vajauksia, vieläpä asiallisia muutoksiakin sisällykseen ja järjestykseen nähden, joita vaino ja hävitykset ovat tuottaneet. Vieläpä niin myöhään kuin 12:nnella vuosisadalla jälkeen Kristuksen järjestelee Džu Hsi klassillisen kirjallisuuden tekstiä, harjoittamiensa huolellisten tutkimusten perustuksella, ja täyttääkin puuttuvia paikkoja.)
Kunnioituksenkirja (Hsiao Džing, 'Kunnioituksenkaanon') on kymmenes kungfutselaisista klassillisista teoksista. Tämä on yhtä hämäräperäinen syntyynsä nähden kuin Seremoniakirjakin. Virallisesti väitetään näiden kummankin teoksen syntyneen ensimmäisellä vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua, mutta hätäisinkin silmäys niiden kielelliseen asuun asettaa ne paljon myöhäisemmiksi. Kun varsinkin Kunnioituksenkirjan kautta valtakunnan hallitseminen on tuntuvasti tullut helpommaksi, niin on Kiinan keisareilla ollut syytä asettaa näiden teosten synty jotenkin samanaikuiseksi muiden klassillisten teosten kanssa.
Kirjoittajaksi mainitaan teoksen oman esityksen mukaan, Kungfutsen oppilas Tsengtse, sama henkilö, jonka olisi pitänyt kirjoittaa Suureen Oppiinkin selittävä osa. Senvuoksi on tämä oppilas saanut keisarillisella määräyksellä komean nimen 'Kungfutsen Julkituoja', 'Viisaan Tulkki' (Dž'uan Šeng). Hyvin luultavasti tällainen teos syntyikin samoihin aikoihin toisten klassillisten teosten kanssa, mutta hävisi sitten 'Ensimmäisen Keisarin' tulenliekkeihin — ainakin samoja asioita silloin käsiteltiin, ovathan ne kungfutselaisuuden keskeisimpiä.
Nykyinen teksti on Kiinan kirjallisuuden 'Augustusajalta', T'ang-hallitsijasuvun (618-907 j.Kr.) Hsyen Tsung-keisarin (712-756) toimesta syntynyt. Virallisesti väitetään, että silloin löydettiin alkuperäinen teksti. Kirjan arvoa on tahdottu tehostaa antamalla sille korkein mahdollinen 'kaanonin' nimi (Džing), joten se nimensä puolesta olisi asetettava 'Viiden Kaanonin' sarjaan. Epäilyttävä syntyperä ja myöhäsyntyisyyttä osoittava tyyli ovat, teoksen ansioista ja keisarillisista määräyksistä huolimatta, vaikuttaneet sen, että Kunnioituksenkirja on kuin onkin jossain määrin alemmassa arvossa kuin nuo yhdeksän muuta teosta. Teoksen sisällyksestä saa hyvän käsityksen sen alkusanoista: —
"Kun Džung Ni oli eräänä päivänä monista toimistaan vapaa, sanoi hän Tsengtselle, joka seisoi lähettyvillä: 'Vanhoilla Viisailla oli mainio menetelmä, jonka avulla kansa eli sovussa ja rauhassa, eikä ylempien ja alempien kesken ollut mitään soraääniä; — käsitätkö mikä se oli?' Tsengtse nousi ylös ja vastasi: — 'Minä olen huono ymmärtämään; kuinka voisin huomata sitä?' 'Istu sitten', sanoi Mestari, 'minä opetan sinua. Lapsenkunnioitus on kaikkien hyveiden perustus; siitä alkaa kaikki moraali. Meidän ruumiimme, jokaista hiussuortuvaa ja ihonpoimua myöten, ovat vanhempien perintöä, eikä niitä saa turmella tai vahingoittaa. Tämä on lapsenkunnioituksen alku. Kun olemme hyveenharjoituksen tiellä saavuttaneet luonteenlujuutta ja jättäneet hyvän nimen jälkimaailmalle on tämä lapsenkunnioituksen lopullinen päämäärä. Se alkaa vanhempien jalkain juuressa, jatkuu ruhtinaan.palveluksessa, ja päättyy kypsyneen elämänkäsityksen muodostamisessa'."
Kunnioituksenkirjan kaikki kahdeksantoista lyhyttä lukua kehittelevät johdonmukaisesti tätä ajatusta, osoittaen yksityiskohtaisesti, mitä tämä perusaate, Hsiao, kussakin elämänasemassa olevalta vaatii, 'Taivaanpojasta' ja prinsseistä alkaen virka- ja lukumiehiin sekä alimpaan rahvaaseen asti.
'Hsiao' on yhdistys sanoista Lao (kunnianarvoisa, vanha) ja Tzï (poika, lapsi). Merkkiyhdistymä on tehty siten, että Tzï on asetettu Lao:n alapuolelle: 'Poika (lapsi) kunnianarvoisan vanhuksen jalkain juuressa', sen voi lukea merkin rakenteesta. Muuta merkitystä ei tällä sanalla olekaan kuin lapsen kunnioitus vanhempiaan, myöskin äitiä, kohtaan, sekä siitä johdettu kaiken esi- ja arvovallan kunnioitus. Asia on tietysti sen arvoinen, että se on tarvinnut oman terminsä, erikoisen sanamerkkinsä. Myöskin merkin äänneasu lienee syntynyt samalla tavoin: Tzï-lao > Džiao > Hsiao.
Vielä on mainittava yksi kungfutselaisuuden peruskirjoista.
Pyhä Julistus[21] (Šeng Y) on nykyisessä muodossaan kolmen miehen työn tulos. Mandžulaisen hallitsijasuvun toinen keisari, K'ang Hsi (1662-1723), kirjoitti ensin (1670) kuusitoista seitsenmerkkistä mietelausetta, joita aluksi pidettiin virastohuoneiden seinäkoristeina. Sittemmin hänen poikansa ja seuraajansa Jung Džen (1723-1736) kehitteli näitä ajatuksia ja julkaisi teoksen hiukan helpommalla kirjoitustyylillä v. 1724. Eräs korkea virkamies Uang Jiu P'u käänsi nämä ajatukset sitten yleispuhekielelle (Kuan Hua), liittäen esitykseensä runsaasti sananlaskuja, jokapäiväisestä käytännöstä otettuja lauseparsia ja kirjatermejäkin. Siten on teoksen kieli — vaikka sitä voi korvan avulla ymmärtää — rikkaampaa kuin konsanaan puhekieli.
Teos on siis ainoalaatuinen kungfutselaisen kirjallisuuden joukossa sikäli että se on nykyisessä muodossaan kirjoitettu yleispuhekielellä, eikä kirjakielellä (Uen Li).
Teoksen täydellinen nimi on, Pyhän Julistuksen Avarain Opetusten Suora Selitys, (Šeng-Y Kuang-Hsūin Drï-Kai), jossa kolme eri osaa viittaavat kolmeen kirjoittajaan.
Sisältöönsä nähden teos edustaa täysin kungfutselaisia ajatuksia, liittyen lähinnä Kunnioituksenkirjaan. Esitys on kuitenkin vieläkin käytännöllisempää ja jokapäiväisempää. Teosta on luettu ja selitetty viimeisen hallitsijasuvun aikana jokaisen kuukauden 1:nä ja 15 päivänä jokaisessa kaupungissa, jopa kylässäkin, julkisesti kansalle. Se on siis kungfutselaisuuden kansanvalistuskirja, samanlainen kuin taolainen Korkeimman Kaitselmus (Palkinto- ja Rangaistusoppi, T'ai Šang Kan Ing P'ien).
On luonnollista, että mandžulainen hallitushuone on ennenkaikkea omaa asemaansa tahtonut tukea tämän teoksen avulla. Jumalasta puhutaan tässä yhtä vähän kuin aito kungfutselaisuudessa konsanaan. Sen sijaan on teoksessa sydämellisiä kehoituksia hyveenharjoitukseen. Kirjassa ilmenee yhtä hyvin jaloa ajattelua ja yleviä opetuksia kuin hajamielisyyttä ja lapsellisuuttakin. Tämänkin teoksen kautta voi oppia tuntemaan kungfutselaisen luonnetta ja elämänkatsomusta sangen paljon.
2.
KUNGFUTSELAINEN KOULUOPETUS.[22]
Kun edellämainitut Kungfutsen toimittamat teokset ovat olleet oppikirjoina Kiinan kouluissa meidän päiviimme saakka s.o. noin 2000 vuotta, niin Kiinan vanhaa kouluopetusta voidaan täydellä syyllä sanoa kungfutselaiseksi, ja sen lyhyt kuvaaminen lienee tässä paikallaan.
Kiinan vanha koululaitos on kehittynyt ammoisista ajoista jotenkin yhtenäisesti omaan suuntaansa, kunnes se vuonna 1905 lopullisesti kumottiin ja länsimainen, melkeinpä täysin amerikkalainen järjestelmä asetettiin sijaan. On siis mielenkiintoista hiukan tarkastaa tuota epäilemättä kauimmin seurattua lukusuunnitelmaa.
Tasaluvuin voimme sanoa vanhan opetusjärjestelmän olleen voimassa noin 4000 vuotta. Tässä tapauksessa olisi otettava asiallisesti tosina Historiakirjan kertomukset Jao:n ja Šuen:in opetustoimesta. Mutta jos asetamme Kiinan historiallisen ajan Džou-hallitsijasuvun alkuun, niin siinäkin tapauksessa on seurattu tuota vanhaa opetusjärjestelmää noin 3000 vuotta.
On selvää, että alkuaikoina oli opetus hyvinkin alkeellista ja epäyhdenmukaista, mutta jo Kristuksen syntymän ajoilta se alkaa saada yhä enemmän omintakeisen luonteensa, yhdessä Kungfutsen palvonnan kanssa. Täydellisen hahmonsa saavutti tuo Kiinan opetuslaitokselle niin ominainen tutkintojärjestelmä Tang-hallitsijasuvun aikana, 600-900 j.Kr. Valmiiksi avattua uomaa kuljettiin sen jälkeen opetustyössä runsaasti 1000 vuotta. Uomaa kyllä laajennettiin ja syvennettiin jonkun verran aina siihen saakka kunnes suunta lopullisesti muuttui.
Yksi seikka on ollut opetustyössä täsmälleen sama aivan alusta alkaen. Se on opintojen tarkoitus. Ja tässä on yksi Kiinan kasvatustyön omaperäisiä aatteita. Opintojen tarkoitus on aina ollut valtion virkoihin valmistuminen. Ja virkamiesurakin on ollut yksipuolisesti hallitsemista, joskin kiinalaisen piiripäällikön ja maaherran tehtävät ovat olleet monipuolisempia kuin länsimailla, käsittäen m.m. oikeuden käytön ja sotataidonkin. Valtion lujuuden kannalta katsoen on opintojen tällainen tarkoitusperä ollut varmaankin eduksi.
Toinen merkittävä piirre Kiinan kasvatustyössä on yksipuolinen tutkimismenetelmä. Valtio pitää vain huolen hedelmien korjaamisesta välittämättä vähääkään puiden istuttamisesta ja hoidosta. Tai ilman kuvaa käyttäen: Koulut ja opinnot ovat kokonaan yksityisharrastuksen varassa, valtio tutkii vain opiskelijain kyvyt ja taidot. Oikeastaan Kiinassa ei olekaan ollut kouluja, eipä juuri opettajiakaan meikäläisessä mielessä, ainoastaan vain oppilaita ja tutkintoja. Oppilaat etsivät ja paikkaavat opettajansa, sikäli kuin sitä katsovat tarvitsevansa. Kouluhuone saadaan tilapäisesti milloin mistäkin: temppeleistä tai yksityisasunnoista.
Vielä tahtoisimme mainita kiinalaisten opinnoille erittäin kuvaavaksi suuren kunnioituksen sivistystä kohtaan. Tämä kunnioitus ilmenee opettajan rajattomassa arvovallassa ja kaikkien kansankerrosten yleisessä arvonannossa sivistyneitä kohtaan. Niinpä Kiinassa esim. jaetaan ihmiset neljään luokkaan, joista ensimmäisenä mainitaan lukumiehet: Szï, Lung, Kung, Šang: Oppineet maanviljelijät, työmiehet ja kauppiaat. Monet sananlaskut korottavat lukutyön taivaaseen asti. Tämä suunnaton opin kunnioittaminen on varmaan tuntuvasti lisännyt oppilaiden innostusta opintoihin ja korvannut kehnoja opetustapoja.
Edelleen tahtoisimme pitää Kiinalaisten opinnoille tunnusmerkillisenä miltei yksinomaista äidinkielen viljelemistä. On kuvaavaa, että sama sana, Uen, merkitsee sekä kirjakieltä että sivistystä. Kun kielen kirjallinen käyttö pääsi sivistyksen varsinaiseksi sisällykseksi — kuinka surkea hengen köyhyyden tuntomerkki! —, niin ei ole ihme, että kiinankielestä lopulta saatiin niin monimutkainen hengentuote sekä yksityisiin ajatuksenilmaisuvälineisiin että lauserakenteeseenkin nähden.
Yleinen opinjano ja opetusvälineiden tarve antoivat aihetta kirjapainon keksimiseen, joka tapahtui samoihin aikoihin kuin tutkintojärjestelmäkin lopullisesti vakiintui. Kiinalaisessa kirjapainossa ei kuitenkaan käytetä irtokirjasimia, vaan jokaista kirjan sivua vastaa oma käsin kaiverrettu laattansa. Muut kiinalaiset keksinnöt, ruuti, kompassi, porsliini ja kullantekoyritykset, johtuvat enemmän aineellisista harrastuksista ja itsensäsäilytysvietistä.
Mitä sitten opetusmenetelmään tulee, niin maailmankuuluahan on kiinalaisten ulkoluku. Ulkolukua vastaava sana, Pei, antaa selvän kuvan opetustoimesta. Pei näet merkitsee selkää tai harteita. Kun nyt oppilas on huojuen suurella melulla hakannut päähänsä jonkun osan oppikirjasta, menee hän opettajan eteen ja kääntää selkänsä, Pei, häneen päin, jotta ei voisi varkain kurkistaa opettajan kirjaan, ja huutaa koneellisesti ulkoa, Pei, niin pitkän kappaleen kuin taitaa. Mihin 'Pei' pysähtyi, siitä lähtee hän omalla paikallaan juttua jatkamaan. Koulutyö on siis yksityistä luokkaopetusta. Vaikka ollaan samassa huoneessa ja aina käytetään 'kuorolukua', niin jokainen juoksee omaa latuaan vähääkään välittämättä naapurista.
Kun on tarpeellinen määrä opittu ulkoa klassillista tekstiä ja täten painettu lähtemättömästi elämäniäksi nuoriin mieliin kungfutselaiset siveyssäännöt, niin sitten on tullut aika ruveta tutkimaan mitä on opittu. Nyt on tullut opettajan aika ottaa puheenvuoro koulussansa. Hän selittää nyt noita ylen suppeita, paljon sisältäviä, eriskummallisia lauseparsia jokapäiväisellä kansankielellä. Nyt vasta, monien vuosien kuluttua, annetaan oppilaan tietää mitä hän on 'oppinut'. Tässä yhteydessä opetetaan häntä myöskin kokoamaan lauseiksi niitä yksityisiä merkkejä, joita hän on kirjoitellut, kalkkeerannut ja maalaillut ulkoluku-asteellansa.
Kolmas aste koulutyössä on omintakeinen lukeminen, ei kuitenkaan klassillisen kirjallisuuden, sillä sitä ei kukaan opettajatta lue, vaan tunnettujen kynänkäyttäjien kirjoitelmien, malliksi sopivien esseiden. Samalla koettaa oppilas parhaansa mukaan itse kyhätä yhä taidokkaampia kielinäytteitä, sekä sepitellä runoja. Myöskin historiaan hän syventyy nyt enemmän erikoisten oppikirjojen avulla.
Täten alkaa opiskelijamme olla valmis ottamaan osaa ensimmäiseen julkiseen tutkintoon. Mutta kylläpä siihen onkin aika, sillä hänestä on jo tullut täysi-ikäinen kansalainen.
Luodessamme jälkisilmäyksen oppilaamme taivaltamalle polulle, meidän täytyy todeta, että ilman okaita se ei ole ollut. Ei edes patukka ole antanut aina tarpeellista menestystä opintotyölle, vaan puolinaisen elämän uinailuun ja hedelmättömään, henkeäkuolettavaan jauhamiseen on paljon kallista aikaa tuhlattu. Ja itse nuo opetusasteet: ulkoluku, selittäminen ja sisäluku, ovat päinvastaisessa järjestyksessä kuin mitä länsimailla on opittu pitämään luonnonmukaisena.
Nyt on oppilaamme lukenut opettajan johdolla ulkoa ja sisältä, paitsi vallan alkeiskirjoja, kaikki kungfutselaiset 10 kaanonia s.o. Neljä Kirjaa, Viisi Kaanonia sekä Kunnioituksenkirjan. Sen lisäksi on oppilaamme lukenut eri aikojen tyylituotteita ja perehtynyt kansansa henkiseen elämään kungfutselaiselta kannalta kaikin puolin. Jotain hän tietää vastakkaisistakin mielipiteistä. Mutta ulkomaiden oloista hän ei tiedä mitään. Kän on siis valmis ottamaan osaa julkisiin tutkintoihin.
Ensimmäiseen tutkintoon on tilaisuus jokaisessa virallisessa pikku kaupungissa joka vuosi. Kussakin maakunnassa on erikoinen tutkija, joka kiertää kaikki maakunnan noin 80 hsien-kaupunkia vuosittain. Jokaisessa tällaisessa kaupungissa on sitäpaitsi hänen alaisensa virkamies, joka aika ajoin panee toimeen koetutkintoja valmistaakseen lukumiehiä varsinaista tutkintoa varten. Noin parisen tuhatta osanottajaa saapuu onneaan koettamaan. Vuorokauden ajaksi he hautautuvat tutkintoalueen pieniin hökkeleihin tekemään kukin parastaan. He ovat velvoitetut kirjoittamaan runopukuisen esityksen ja taitehikkaan suorasanaisen esseen, (Uen Džang. Siellä nyt hikoilevat parrattomat nuorukaiset ja harmaapartaiset vanhukset yhtaikaa kukin kopissaan. Kuka tietää, kuinka monta kertaa tuo ikämies jo on onneaan koettanut näissä kisoissa. Nyt tullaan työstä pois. Odotetaan jännityksellä hetkeä, jolloin nimemme ilmaantuu oppiarvon saaneiden onnellisten joukossa jollekin julkiselle seinälle.
Tällä välin on tutkija ankarassa työssä läpikäyden apulaistensa kanssa kaikki nuo kaksi tuhatta kilpakirjoitusta muutamassa päivässä. Jo julaistaan tutkinnon tulos. Vain parikymmentä miestä on saavuttanut voittopalkinnon s.o. noin 1 % kaikista kokeilijoista. Muut 99 sadasta painuvat hiljaa koteihinsa, toivoen parempaa onnea toisella kertaa. Hyväksytyt kilpailijat saavat nimen Siu Ts'ai, 'Lupaava kyky', jonka voi ylimalkaan katsoa vastaavan ylioppilaan asemaa länsimailla, vaikkakin epinsisällys on vallan toinen.
'Lupaavat kyvyt' valmistautuvat nyt toiseen tutkintoon, joita pidetään joka kolmas vuosi maakuntien pääkaupungeissa. Tämä tutkinto on tietysti ankarampi edellistä. Täällä pannaan sekä henkiset että ruumiillisetkin voimat kovalle koetukselle. Kolme kertaa, kolme vuorokautta kerrallaan, tutkittavat saavat hikoilla kurjissa kopeissaan. Monet valtaa väsymys kesken, muutamia heitetään tutkintoalueen muurin yli kuolleina omaisten korjattaviksi. Lika ja siivottomuus on muurien sisällä sietämätöntä. Kuitenkin on noin 10,000 miestä maakunnan kaikilta kulmilta saapunut onneaan koettamaan. Yhtä pieni on palkittujen luku tästäkin joukosta. Vain yksi sadasta löytää nimensä kunnialistalta, jossa on noin sata nimeä, palkittuina Džy Ren:in, 'Huomatun henkilön' arvonimellä. Tämän tutkinnon toimeenpanija on erikoinen pääkaupungista lähetetty korkeasti oppinut henkilö.
Ei vieläkään ole voittaja saavuttanut muuta palkintoa kuin kunniaa. Mutta sitäpä on tullutkin kuin olympialaisissa kisoissa ennen muinoin vanhassa Kreikassa. Jo ensimmäisen tutkinnon suorittanut on korotettu tavallisten kuolevaisten yläpuolelle; hän on vapaa ruumiillisista rangaistuksista ja hänen maineensa tuo kunniaa koko hänen suvulleen ja kotiseudulleen. Vielä enemmän tämä toisen asteen arvonimi erottaa opiskelijamme kaikista muista, vaikkakin tätä asemaa voi verrata vain maisterin arvoon länsimailla. Vielä ei lukumiehemme ole varsinaista päämääräänsä saavuttanut huolimatta siitä, että hän on jo sivuuttanut tuhannet kilpailijansa. Vielä on hänen suoritettava kolmas tutkinto ennenkuin hän on virkaan valmis. Tietysti tältäkin asteelta jo pääsee alempiin virka-asemiin, pikku mandariinien tehtäviin.
Kolmanteen tutkintoon pääsevät nämä 'huomatut henkilöt' joka kolmas vuosi maan pääkaupungissa. Tässä tutkinnossa saa 3 % osanottajista voittopalkinnon, arvonimen Džin Szï, 'Virkaanvalmis'. Nyt on siis innokas opiskelijamme tavallaan päämääränsä saavuttanut. Voimme verrata hänen asemaansa länsimaisen tohtorin arvoon. Mutta suurempia etuja aukenee nyt lukumiehellemme kuin tavallisesti tohtoreille länsimailla. Hän saa nyt varmasti leipänsä yleisistä varoista. Loistava virkaura on hänen edessään. Olkoonpa hänen sukuperänsä mikä tahansa, hän saattaa kohota kykyjensä mukaan yhteiskunnan korkeimmille kukkuloille.
Mutta kirjalliset tutkinnot eivät vielä ole tähän päättyneet. Kaksikymmentä parasta kahdesta sadasta tohtorista s.o. 10 % otetaan Han Lin -Akademian jäseniksi edustamaan korkeinta kulttuuria maassa. Näiden herrojen tehtävä on toimia runoilijoina, historioitsijoina ja tutkijoina Hänen Majesteettinsa määräysten mukaan.
Luulisi jo nyt tuon valikoimisen riittävän. Mutta vielä kerran on koe edessä. Kerran kolmessa vuodessa tutkii Taivaan Poika tätä valiojoukkoansa ja antaa yhdelle onnelliselle kullakin kerralla arvonimen Džuang Yen, 'Ensimmäinen oppineista'. Tätä arvoa vastaavaa asemaa ei länsimailla löytyne.
Kolme on siis varsinaista tutkintoa: ylioppilaan, maisterin ja tohtorin — Siu Ts'ai, Džy Ren ja Džin Szï — mutta näihin liittyy vielä kunniakkaimpina Han Lin:in ja Džuang Yen'in oppiarvot. Han Lin — kynämetsä! — on varsinaisesti tuon valitun tohtoripiirin nimi, mutta samaa nimeä käytetään myöskin piirin yksityisistä jäsenistä: kynätaituri.
Kiinalaisen tutkintojärjestelmän ehkä tärkein puoli on sen kansanvaltaisuus. Tutkinnoissa ei ole — ainakaan teorian mukaan — kiinnitetty vähintäkään huomiota tutkittavan sukuperään tai arvoasemaan. Köyhän mökin poika on saattanut nousta lahjakkuutensa ja kuntonsa avulla kaikkein tärkeimpiin tehtäviin isänmaassaan. Kuinka paljon tämä on merkinnyt maassa, missä ammoisista ajoista on ollut valtiomuotona mitä itsevaltaisin monarkia, on sanomattakin selvää.
Yksinvaltiaalla keisarilla ei ole ollut oikeutta asettaa valtion tärkeihin virkoihin oppimattomia ja kunnottomia suosikkejaan; hänen on ollut pakko valita määräämänsä virkamiehet vartavasten valmistuneiden, korkeimman sivistyksen saaneiden henkilöiden joukosta. Näin ovat joutuneet maan etevimmät miehet edustavimpiin asemiin valtakunnassa. Samalla on nuorekkaan pursuava voima saatu johdetuksi hyödyllisiin uomiin siunaukseksi koko kansalle. Se, että kiinalaisten virkamiesten joukossa on ollut usein halpamaisia ja itsekkäitä etuja tavoitelevia henkilöitä, ei ole tämän järjestelmän, eikä kurssikirjojen vika, vaan se on paremminkin järjestelmän väärinkäytön laskuun luettava.
Kungfutsen toimittamat teokset kurssikirjoina Kiinan sivistyneen virkamiesluokan kasvatuksessa ovat parin vuosituhannen aikana arvaamattoman paljon vaikuttaneet Kiinan koko henkisen elämän kehitykseen. Sopivampia teoksia tähän tarkoitukseen ei Kiinassa suinkaan ole ollut tarjolla. Kungfutse oli pedagogi ja pedagogisia näkökohtia silmällä pitäen hän teoksensa toimitti. Hänen pyrkimyksensä oli kasvattaa kansaa ja järjestää maansa oloja sen hallitsijain ja virkamiehistön hyverikkaan esimerkin ja itsensäuhraavan toiminnan avulla, siis vaikuttaa ylhäältä alaspäin. Valtiolliset, sisäpoliittiset kysymykset ovat siten saaneet etusijan hänen toimittamissaan teoksissa, mutta näihin kysymyksiin emme voi esityksemme puitteissa lähemmin kiintyä. Valtio-opin perustuksena on mitä ylevin siveysoppi, josta seuraavassa.
3.
KUNGFUTSELAINEN SIVEYSOPPI[23]
Suuri Oppi ilmoittaa olevansa Hyveiden Alkeiskirja, se 'ovi', josta käydään hyveiden maahan. On siis syytä tehdä tässä hiukan lähemmin selkoa kungfutselaisuuden varsinaisesta olemuksesta, sen ylevästä siveysopista.
Kungfutselainen siveysoppi ei ole niin paljon Kungfutsen laatima kuin hänen välittämänsä ja seulomansa ikivanhoista lähteistä. Mitään yhtenäistä hyveiden esitystä ei kungfutselaisessa kirjallisuudessa ole. Siveyssäännöt ovat hajoitetut sinne tänne kymmeneen klassilliseen teokseen, monien muiden asiain joukkoon.
Seuraavassa käytämme hyväksemme erästä kungfutselaisten perushyveiden taulukkoa, jonka suomennettuna liitämme tähän. Taulukon nimi. on Ts'ao Ts'uen T'u, "Taulukko siitä, mitä on harjoitettava ja omistettava".
Perushyveitä on viisi:
Ihmisyys, Ren.
Oikeus, I,
Nuhteettomuus, Li,
Viisaus, Dri,
Uskollisuus, Hsin.
Vertaamme näitä kungfutselaisia perushyveitä antiikkisten länsimaiden, ensi kädessä roomalaisten neljään päähyveeseen. Tulemme näkemään, että yhtäläisyyksiä ei puutu, mutta että erilaisuuksia on huomattavasti myöskin. Kiinassa on hyveoppi ollut tärkeimpänä ajattelun aiheena, sen vuoksi se on kehitetty siellä pitemmälle kuin Platonin ja Ciceron kotimaissa. On sanottu, että kungfutselaisessa siveysopissa ilmenee jotain enemmän kuin pelkkää kulttuuria. Siitä näkyy, kuinka ihmissydän näennäisistä erilaisuuksista huolimatta sittenkin pyrkii samoja päämääriä kohti kaikkialla taivaan alla.
Samoja asioita, joita Sokrates, Platon ja Cicero tutkivat ja esittivät länsimailla, olivat Kiinassa jo vuosisatoja, jopa -tuhansiakin aikaisemmin monet tutkineet ja esittäneet, mutta nämä tutkimukset ovat säilyneet jälkimaailmalle vasta Kungfutsen siivilöiminä ja seulomina hänen toimittamissaan teoksissa. Niin paljon arvokasta on Kungfutse teoksiinsa koonnut, että hänen jälkeensä, tänä yli kahden vuosituhannen aikana, tuskin on päästy askeltakaan eteenpäin hyveiden tiellä. Kiinalaiset itse ovat sitä mieltä, että kehitys on kulkenut tässä suhteessa taaksepäin. Kuitenkin käsitellään Kiinassa innokkaasti yhä vielä samoja asioita kuin Kungfutsen aikana. Sen sijaan, että länsimailla on esitetty Ciceron jälkeen monta eri teoriaa siveysopista, pitävät kiinalaiset yhä kiinni tuosta vanhasta oikeaoppisesta kungfutselaisesta siveysopista. Niin, onhan Kiinassakin eri mieliä ilmaantunut, mutta siveysopin alalla on kungfutselaisuus ollut jyrkästi suvaitsematonta, ja harhaoppeja on vainottu kiivaasti, ei tulella ja miekalla kuitenkaan, vaan kynällä ja kielellä.
Merkillistä meidän silmissämme on se tosiasia, että Kungfutsen kokoamat siveysopilliset mietelmät ovat ikivanhojen hallitsijain, ruhtinasten, prinssien ja korkeiden valtion virkamiesten lausumia. Kungfutselta itseltään on myöskin samanlaisia lauselmia 'Neljän Kirjan' (Szi Šu) teoksissa, varsinkin hänen 'Keskusteluissaan' (Luen Y). Päähuomio hyveiden esittäjinä ja hyveellisen elämän esikuvina kääntyy 'Viiden Kaanonin' UU Džing) teoksissa kultaisen ajan hallitsijoihin Jao, Šuen ja Y (2357-2197 e.Kr.), toisen hallitsijasuvun alkajaan Dž'eng Tang:iin (1766-1753 e.Kr.) sekä kolmannen hallitsijasuvun alussa eläneisiin miehiin Uen Uang:iin, U Uang:iin ja Džou Kung:iin. Vain keskimmäinen viimemainituista (U Uang) oli hallitusistuimella (1122-1115 e.Kr.). Hänen isänsä ja veljensä (Uen Uang ja Džou Kung) olivat tärkeissä valtion viroissa. Viimeksimainittu, herttua Džou (Džou Kung), oli kerran jälkimaailman silmissä suuremmassa arvossa kuin itse Kungfutse.
Huomautimme edellä, että vertaillessamme kungfutselaisia perushyveitä länsimaisiin samanaikuisiin perushyveisiin, huomaamme sekä yhtäläisyyttä että erilaisuutta. Edut ovat enemmän Kiinan puolella. Jo hyveiden lukumäärään nähden on Kiina voitolla. Tähän on kuitenkin lisättävä, että kungfutselaisuuden ensimmäinen merkkimies Kungfutsen jälkeen, filosoofi Mongtse, puhuu vain neljää raajaa vastaavasta neljästä hyveestä, jättäen pois viimeisen (Hsin) luettelosta. Näin olisi yhtäläisyys länsimaiden kanssa sitäkin suurempi, sillä juuri Hsin, uskollisuus, pääkäsitteenä puuttuu Platonin ja Ciceron luetteloista. Seuraamme tässä kuitenkin kungfutselaisuutta yleensä, emmekä sen yksityisiä edustajia, joten meidän on pidettävä kiinni Kungfutsen viidestä perushyveestä.
Oikeuskäsite ilmenee idässä ja lännessä yhtenä ihmiselämän peruspylväänä. On kuitenkin eroa tässä käsitteessä. Roomalainen Justitia on muodollisempaa, jäykempää ja kylmempää kuin kiinalainen I. Taulukossamme on I määritelty 'ihmissydämen totuudentajunnaksi' tai 'järkisyiden' tajunnaksi. Sillä on siis kuitenkin jotain tekemistä 'sydämen' kanssa; sen sijaan roomalainen oikeus on enemmän niin sanoaksemme pään asia. Kiinalainen merkki I viittaa vastakkaiseen suuntaan kuin roomalainen oikeus; I näet jakautuu kahteen osaan, jotka ovat 'lammas' ja 'minä', edellinen päällimäisenä, 'minä' sen alla.
Jos otamme lampaan 'viattomuuden' vertauskuvana, niin kiinalainen oikeus on enemmän viattomuutta, johon liittyy todellisia rakkaudentunteita, 'sydämentajuntaa'. Niinpä esim. I Tzï on 'ottopoika' ja I Tien merkitsee peltoa, jota köyhät saavat käyttää hyväkseen. I merkitsee lisäksi 'yleistä', julkista', esim. I Džing, kaivo, jota kaikki vapaasti saavat käyttää. Alaosastoina on I:n kohdalla taulukossamme: Rehellisyys, Suoruus, (kiinalainen) 'Veljeys', Miehuus, Kohtuus ja Säädyllisyys.
Silmäänpistävää tässä Oikeuden alaosien luettelossa on Miehuus (Jung) minkä roomalaiset asettivat erikoiseksi päähyveeksi. Tässä tulee ilmi kiinalaisten jyrkkä eroavaisuus roomalaisiin verraten. Roomalaiset olivat valloittajakansa, jolle sotainen urhoollisuus, fortitudo, oli olennainen hyve. Olihan kyllä Roomassakin niitä, jotka huomauttivat, että urhoollisuus ilman oikeutta on kaikkea muuta kuin ihailtava hyve. Mutta tällainen rajoitushan osoittaa, että oli väärin asettaa urhoollisuutta erikoiseksi perushyveeksi. Kiinalaiset eivät koskaan ole olleet sotainen valloittajakansa. Aivan tilapäisesti mongolilaisen aineksen turvissa he ovat joskus huomattavampia valloituksiakin tehneet, mutta valloitussotaa ei ole koskaan opittu ihailemaan. Valloituksia on tehty vain sikäli kuin väkiluvun lisääntyminen on vaatinut, eikä kukaan voine väittää, että kiinalaiset koskaan olisivat liian leveästi maata asuneet. Syvällä kansan sielussa on vastenmielisyys sotatoimiin ja suuri kunnioitus sivistystyötä kohtaan. Se tulee lukuisissa sananlaskuissakin ilmi. Ja taulukossamme on Miehuus asetettu Oikeuden alaosastoksi, tavallaan se ilmenee kahtenakin alaosastona; Suoruus (Drï) on näet sekin miehuutta, varsinkin Kiinassa, missä kaikki on niin mutkikasta. Ja itse Miehuus sitten! Se ei ole veritöiden ihannoimista, vaan itseänsävoittavaa, todellista miehuutta. "Tahtosi olkoon taipumaton väärään! Älköön sinua vietelkö suloiset sanat eikä ihana muoto; ei myöskään imartelu eikä uhkaus". Jung-sana selitetään: "Kun huomaat hyvää, seuraa sitä! Kun ymmärrät erehdyksesi, korjaa se heti! Rikkaus ja kunnia ei vie sinua harhaan; köyhyys ja häpeä ei järkytä sinua." Kas siinä tosi miehuus oikeuden palveluksessa!
'Viisaus' perushyveiden luettelossa on myöskin yhteistä idässä ja lännessä, mutta tässäkin on voitto kiinalaisilla. Roomalainen Viisaus oli enemmän oman etunsa katsomista kuin viisautta viisauden vuoksi. Sekä roomalainen Prudentia että kiinalainen Drï, kumpikin sisältävät sekä tietopuolisen että käytännöllisen viisauden. Kiinalainen Drï-merkki on koottu kahdesta osasta, joista toinen merkitsee 'keihästä' tai 'nuolta', toinen taas 'suuta' tai 'puhetta'. Viisaus kai on siis viiltävää kuin nuoli, ja viisaan puhe sattuu kuin hyvin ammuttu vasama maaliinsa. Tämä Drï käytetään enemmän tietämiskykyä ilmaisemaan, ja myöskin tiedon julkilausumista osoittamaan. Uudemmassa kielessä käytetään viisaus-sanaa, johon edellisten osien lisäksi on liitetty aurinko, — siitä on siis pimeys poissa, kaikki on valaistua ja selvää. Kolmessa eri piirissä erikoisesti tarvitaan viisautta: Ihmisten, periaatteiden ja ihmiselämän ymmärtämisessä. Helposti huomaa, että pääpaino on viisauden käytännöllisellä puolella käytännöllisyyteen taipuvien kiinalaisten keskuudessa.
Aito kiinalaista Nuhteettomuutta, Li, vastaa osittain roomalainen Kohtuus. Tämä voi näyttää ensikuulemalta hiukan oudolta, mutta asiaan lähemmin tutustuttuamme emme sitä enää niin oudoksu. Kiinalaisen Li-käsitteen merkitys on yhtä moninainen kuin merkin rakennekin. Enimmän käytettäneen sitä 'kohteliaisuus' merkinnössä, mutta se merkitsee sen lisäksi kaikenlaisia jokapäiväisiä ja juhlahetkien sovinnaisia tapoja, isänmaallisia ja uskonnollisia menoja, seremonioita, sekä yleensä hyviä tapoja, sitä mikä on kussakin tilanteessa kiinalaisen mielestä oikein ja kohtuullista, — vaikka 'kohtuus' kiinalaiselta vaatii paljon enemmän kuin roomalaiselta, kiinalainen Li on positiivista, roomalainen Kohtuus enemmän negatiivista laatua. Eroavaisuutta on vielä siinä, että roomalaisen Kohtuus, Modestia, oli enemmän henkilökohtaista järjestyksen rakkautta, kun taas Li asettaa kiinalaisen mitä moninaisimpiin suhteisiin sukuunsa ja yhteiskuntaan, mutta järjestyksen rakkauteen se häntä kaikessa kuitenkin vaatii.
Kokoonpanonsa puolesta viittaa Li-merkki uskonnolliseen alkumerkitykseen. Kumpikin sen pääosa näet edustaa uskonnollisia asioita; toinen merkitsee 'uhriastiaa', toinen 'maan suojelushenkiä'. Kuten sanottu, käytetään Li-sanaa yhä vieläkin uskonnollisia kultteja ilmaisemaan, vieläpä tavallaan korvaamaan puuttuvaa 'uskonto'-sanaa.
Li on niin laajasisältöinen ja monivivahteinen sana, että on erittäin vaikea tulkita sitä yhdellä sanalla millään muulla kielellä. Jos kysyttäisiin, mikä on kiinalaisille erikoista ja olennaisinta, niin siihen voisimme vastata, että se on juuri tämä Li, joka parhaiten ilmaisee kiinalaisten kansallisluonteen. Kiinalainen 'nuhteettomuus' on siinä, että ihminen kaikessa noudattaa ikivanhoja, sovinnaisia tapoja ja sääntöjä jokaista pilkkua ja viivaa myöten. Meikäläisten mielestä tämä on kaikkea muuta kuin hyveellistä, mutta siinäpä juuri onkin kiinalaisten erikoisuus, että he koko elämässään ovat mitä ankarimmassa lainalaisuudessa, johon vanhan kunnioitus heitä vaatii. Li:n alaosastoina on taulukossamme: Kunnioitus, Varovaisuus, Nöyryys ja Vaatimattomuus. Suurin klassillisista teoksista, Seremoniakirja (Li Džï), käsittelee yksinomaan Li:n sisällystä.
Uskollisuus, Hsin, on kungfutselaisessa siveysopissa asetettu päähyveiden tasolle, ja sen alaosastoksi on taulukossamme merkitty Yksinkertaisuus, Totuus, Puhtaus ja Vilpittömyys. Kaksi jälkimmäistä ovat hyvin lähellä toisiaan, 'Puhtaus' kuitenkin käsittäen enemmän sisäistä vilpittömyyttä, sitä seuraava määre enemmän ulkonaisessa toiminnassa ilmenevää tarkoitusten puhtautta. Kiinalaisten jokapäiväinen elämä on, ikävä kyllä, sangen kaukana tässä esitetystä uskollisuudesta. Ehkäpä kiinalaisen luonteenheikkoudet tulevatkin juuri tällä alalla kaikkein räikeimmin ilmi. Mutta kukaties juuri siitä syystä onkin tämä uskollisuus-oppi kehitetty täydellisemmäksi ja tärkeämmäksi kuin länsimailla. Uskollisuus, Hsin, merkitsee johtonsa puolesta 'miehen sanoja'. Sama ajatus siis kuin yleisesti tunnetussa sananparressa: "Sanasta miestä, sarvesta härkää." Hsin-sana ilmaisee uskonnollisessa kielenkäytössä 'uskoa', 'luottamusta', ja se on otettu ilmaisemaan myöskin kristityn jumalasuhdetta.
Ihmisyys hyveenä oli tunnettu myöskin länsimailla, vaikka sitä ei, yhtä vähän kuin Uskollisuutta, asetettu päähyveiden arvoon. Ihmisyys, Ren, merkitsee johtonsa puolesta: 'Kaksi miestä', 'kaksinkerroin (hyvä) ihminen'. Siitä syystä, ja myöskin merkitykseen nähden, olen katsonut olevani oikeutettu kääntämään Ren-sanan Ihmisyys-sanalla, vaikka se usein käännetään rakkautta ja hyväntahtoisuutta ilmaisevilla termeillä (benevolence, charity, kindness j.n.e.). Tämä Ren on oikea kuninkaallinen hyve, niinkuin apostoli Jakob sanoo rakkauden lakia kuninkaalliseksi laiksi. Ren on näet ihanne-ihmisen, ruhtinaan ja ihanteellisen hallitsijan määre. Tämä "ihmisluonnon syntyperäinen hyve" sisältää taulukkomme mukaan seuraavat kuusi eri piirrettä: Yleismieli, Epäitsekkyys, Vanhempien kunnioitus, Lempeys, Laajasydämisyys ja Jalomielisyys. Vanhempien kunnioitus ei näytä oikein hyvin soveltuvan tähän ryhmään siinä merkityksessä kuin se on taulukossamme esitetty ja kuin sitä Kiinassa opetetaan. Sen sija näyttäisi olevan paremmin Oikeus-käsitteiden joukossa, kiinalaisen 'Veljeys'-käsitteen rinnalla. Mutta tämä kuuliaisuuden ja kunnioituksen niin tärkeä oppi on tahdottu saada sopimaan itse ihmisyys-käsitteeseen. Kun Hsiao (kunnioitus) ja Kung (yleismieli) ovat Ren-sanan alaosastoina, ei näyttäisi olevan aivan paikallaan jos Ren-sanan kääntäisimme pelkkää rakkautta ilmaisevana. Kuitenkin sisältää sekä Ren-sana sellaisenaan, että taulukossamme sen kohdalle merkityt hyveet, pääasiallisimpana piirteenään rakkauden, hyväntahtoisuuden, ja sitähän myöskin länsimainen Humanitas merkitsi. Kiinalainen Ren on vain lähempänä kristillistä rakkauden lakia kuin länsimaiden ihmisyys, jolla on vahva yksilöllinen piirre.
Kungfutselaiselle siveysopille ominaista on sen yleisyys, yleispätevyys ja sosiaalisuus, yhteiskuntakokonaisuuteen lukeutuva mieli. 'Ihmisyyden' ensimmäiseksi tuntomerkiksi on asetettu yhteenkuuluvaisuuden tunne (Kung), joka ei liitä meitä ainoastaan ihmismaailmaan, vaan myöskin koko maailmankaikkeuteen. Emme voi olla näkemättä tässä yleismielen vaatimuksessa yhtäläisyyttä kantilaisen siveysopin kanssa. Edellä huomautimme, kuinka myöskin kolmas perushyve, Li (Nuhteettomuus), asettaa yksilön kiinteään yhteyteen yhteiskunnan kanssa. Samaa on sanottava Hsiao (Kunnioitus)- ja Ti (Veljeys) -käsitteistä.
Ruhtinas, Džyin Tzï, on yhteiskunnan koossapitäjä. Senvuoksi yhdistyvät hänessä kaikki oleelliset hyveet; Džyin Tzï on kaikkien hyveiden summa, hän on ihanneihminen, koko kansan esikuva, hyveiden olennoituma, aina siihen määrään, että Džyin Tzï-sana on tullut kielenkäytössä merkitsemään siveellisesti täydellistä ihannekuvaa.
Korkeimmassa määrässä ovat hyveet kuitenkin keskitetyt Šeng-sanaan, joka on joskus, epäoikeutetusti kyllä, käännetty 'pyhä'-sanalla. Sillä on siis tahdottu ilmaista kristillistä täydellisyyttä. Šeng-sanan läheisempi vastine on kuitenkin Viisas. Siihen viittaa merkin rakennekin, jossa on 'korva' oleellisimpana osana. Kiinassa näet pidetään korvan kautta saatua ohjausta miltei arvokkaampana kuin silmän kautta saatua. Senvuoksi epäjumalille laitetaan pitkät riippuvat korvat viisauden symbooleiksi. Jos tahtoo olla kohtelias ja kunnioittaen puhua seuratoveristaan, niin parhaimpia kohteliaisuuksia on sanoa, että hänellä on pitkät korvat. Toisena osana Šeng-merkissä on Dž'en, 'kertoa', joka puolestaan merkitsee 'suurta suuta'. Viisaus olisi siis siten saatavissa, että meidän korvaimme kuullen kerrotaan paljon ja että meillä on tarkat korvat ottamaan asioista vaarin.
Šeng käytetään sekä adjektiivina että substantiivina, kuten yleensä kiinalaisia ajatusmerkkejä. šeng merkitsee ensinnäkin Taivaan Poikaa, Kiinan keisaria, ja sitä käytetään hänestä itsestään ja hänen julistuksistaan. Sitten Šeng merkitsee kungfutselaisuutta ja Kungfutsea. Edelleen käytetään Seng-merkkiä vanhoista ihanneihmisistä, sellaisista kuin Jao ja Šuen, y.m. Eikä kiinankielessä löydy sanaa, joka paremmin vastaisi kristillistä täydellisyyttä kuin tämä Šeng, vaikka tässä ei ole kristillistä pyhyyden piirtoakaan. Pääpaino näyttäisi Šeng-sanassa olevan käytännöllisellä, hyverikkaalla älykkäisyydellä ja nuhteettomuudella.
Šeng-sanan rinnalla käytetään Hsien-sanaa siveellisen ihanteen ilmaisijana. Sekin viittaa hallitseviin piireihin, mistä kaikki hyveet vanhimpana aikana ovat etsittävissä. Hsien on kokoonpanonsa puolesta 'kallisarvoinen, uskollinen ministeri', ruhtinaan 'oikea käsi'. Hsien yhdistetään usein Šeng-sanaan, mutta itsenäisesti sitä käytetään vähemmän kuin Šeng-sanaa, eikä sitä pidetä aivan yhtä täydellisenä kuin jumalallista Šeng:iä.
Šeng, hyveiden summana, näyttäisi johtavan siihen, että Viisaus olisi katsottava korkeimmaksi hyveeksi. Taulukossamme se kuitenkin esiintyy neljän muun hyveen tasolla, tavallaan kuitenkin keskustassa kiinankielisessä taulukossa. Viisaus vaatii välttämään harhateitä kummallakin puolella ja käymään kultaista keskitietä. Yksi kungfutselaisista peruskirjoista Džung Jung (Kultainen Keskitie) tehostaa erikoisesti tätä harhateiden välttämistä. Mutta yhtä vähän on siinä, kuin missään muuallakaan kungfutselaisessa kirjallisuudessa, hyveitä johdonmukaisesti kehitetty jostakin pääkäsitteestä. Kungfutsen pojanpoika ylistää siinä vain täydellistä hyveellisyyttä, joka ennen kaikkea ilmenee Kungfutsessa itsessään.
Usein esitetään vanhempien kunnioitus, Hsiao, kungfutselaisuuden perusaatteeksi. Siinä onkin sikäli totta, että Kiinan keisarit, jotka ovat huomanneet Hsiao-opin edullisen merkityksen hallitushuoneen ja valtakunnan hallinnon menestymiselle, ovat tietoisesti tehostaneet, korostaneet ja kehittäneet Hsiao-käsitettä, m.m. panemalla Kungfutsen suuhun koko Kunnioituksenkirjan (Hsiao Džing) laajalle ulottuvan sisällön. Han- ja T'ang-hallitsijasuvuista on sanottu: O Dž'ao i Hsiao drï T'ien Hsia: "Hallitsijasukumme hallitsevat isänmaata Hsiao:lla." Samaa voi sanoa myöhemmästäkin dynastioista. Myöskin Tietosanakirjassa on Hsiao esitetty kungfutselaisuuden pääkäsitteeksi. On myös muistettava, että Hsiao-käsitteellä on taisteltu kungfutselaisuutta uhkaavia harhaoppeja vastaan. Ja hyvällä syyllä voi sanoa, että kungfutselaisuus elää ja kaatuu Hsiao-käsitteen kanssa.
Kungfutse itse ei kuitenkaan asettanut Hsiao-käsitettä kaikkea yhdistäväksi peruskäsitteeksi, eikä se sitä ole taulukossammekaan. Paremminkin näyttäisi Ren ja I yhdessä, kuten Mongtsella, muodostavan johtavan aseman taulukossamme. Nämä käsitteet täydentävät hyvin toisiaan, joten niistä saadaan kylläkin arvokas perusohje: 'Oikeamielinen rakkaus', 'Totuudenmukainen hyvyys', joka osittain lähentelee 1 Kor. 13 luvun rakkauskäsitettä, vaikka Paavalin agapee on paljon lämpimämpi kuin kungfutselainen Ren, eikä korinttilaiskirjeen 'rakkaus'-sanaa olekaan yleensä kiinaksi käännetty Ren-, vaan Ai-sanalla, tai sitten molemmilla yhdessä, tai vielä Ren I-käsitteelläkin.
Kungfutse yhdistää eräässä kohden koko opetuksensa Šū-käsitteeseen. Hän ei kuitenkaan asiaa lähemmin selitä, eikä kehitä opetuksiaan tästä johdonmukaisesti. Šū, samoin kuin äskenmainittu Hsiao, ovat taulukossamme alaosastoina Ren-käsitteen kohdalla. Šū:n olen kääntänyt sanalla 'Epäitsekkyys'. Sillä on kuitenkin ehkä vaativampi merkitys kuin epäitsekkyys-sanalla meillä. Šū-käsitteeseen sisältyy myötätunto, sympatia, — kiinalaisessa merkissä on 'sydän' merkityksen antajana. Sydämen ääntä on kuultava, sen mukaan on meneteltävä, on toimittava 'niinkuin sydän', turmeltumaton sydän, vaatii. Kungfutse itse selitti Šū:n seuraavasti: "Mitä et tahdo itsellesi, älä tarjoa toisillekaan". 'Suuressa Opissakin' esiintyy tämä Šū-sana. Siellä se on selitetty 'Viivottimen ja harpin opilla', kehittämällä 'keskinäisyyttä' niin että se lähenee Jeesuksen sanaa Matt. 7:12, "Kaikki, mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää tekin samoin heille".
On tahdottu nähdä ero siinä, että Jeesus puhuu myönteisesti ja Kungfutse ylläolevassa lauseessaan kielteisesti, mutta tosiasia on, että itse pääsana, Šū, ei ole kielteinen vaan myönteinen, ja että Šū kauttaaltaan kungfutselaisessa kirjallisuudessa — myöskin 'Suuressa Opissa' tietää positiivista sisältöä. Šū-kasitteeseen sisältyy myöskin rakkaus, mutta ei ylhäältäpäin tulevana hyväntahtoisena armonosoituksena, vaan paremminkin samalta tasolta lähtevänä myötätuntoisena mielialana, kykynä asettaa itsensä toisen asemaan, siis lähennellen Raamatun sanaa 'Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi!' Kuitenkin on tässäkin huomautettava, että Raamatun sana on paljon painokkaampi kuin kungfutselainen Šū, joka on sangen haalea Raamatun rakkauskäsitteen rinnalla.
Šū-käsite sisältää jotenkin Ren ja 1-käsitteiden yhtymän, kun nimittäin muistamme, että I on 'ihmissydämen totuudentajunta' ja Ren 'ihmisluonnon syntyperäinen hyve', kuten taulukossamme nämä käsitteet selitetään. Šū-käsite lienee vain suuremman selvyyden saamiseksi jaettu Ren ja I käsitteisiin.
Olkoonpa siis puhe joko Ren-I-käsitteestä tai Šū:sta, niin joka tapauksessa kungfutselaisuuden perushyve sisältää 'rakkautta' lähentelevän pääpiirteen, olkoon tämä sitten 'oikeamielinen rakkaus', totuudenmukainen hyvyys', tai 'epäitsekkyys', 'keskinäisyys (resiprokaalisuus)'.
Huomautimme, ettei Šū-käsite ole aivan niin ehdoton kuin Raamatun rakkauskäsky. Šu näet tekee myönnytyksiä eri asemassa oleville, niinkuin Ren-käsitekin. Sitä ei tee Ai-sana, joka siitä syystä on otettu Uuden Testamentin rakkauskäsitettä ilmaisemaan. 'Ai' on sydämellisyyttä, suorastaan 'sydämen vastaanottamista', merkin rakenteesta lukien. Šu ja Ren-käsitteiden 'rakkaus' sitävastoin saattaa olla hyvinkin peitettyä; erilaiset elämänasemat ja ihmissuhteet saattavat suuresti vaikuttaa rakkauden olemukseen. Varsinkin kunnioituksen käsite, Hsiao, hallitsee suuresti kungfutselaista rakkautta, jopa siihen määrään, että muutamilta tutkijoilta on rakkaus kokonaan peittynyt, ja pelkkä Hsiao on jäänyt jäljelle. Käytännöllisessä elämässä on vielä enemmän asianlaita näin.
Olkoon asian valaisemiseksi tässäkin mainittu, että Kiinassa pian Kungfutsen jälkeen asetettiin ehdoton, yleinen rakkaus siveellisen vaelluksen perusohjeeksi. Sen teki suurella rohkeudella ja tietoisesti vastustaakseen Kungfutsea edellämainittu ajattelija Mìtse (Mō Ti). On huomattava, että hän käytti juuri Ai-sanaa iskusananaan. Hänen lyhyt ja sattuva terminsä oli Džien Ai, 'yleinen ja yhtäläinen rakkaus' kaikkia kohtaan. Tämä herätti suuren kuohunnan kungfutselaisten keskuudessa. Erittäinkin Mongtse taisteli kiivaasti tätä liian tasa-arvoista oppia vastaan. Hänelle oli selvää, että koko Kungfutsen oppirakennelma hajoaisi yleisen rakkauden opin levenemisen kautta. On mielenkiintoista huomata, että Mongtse käyttää tärkeimpänä taisteluaseenaan juuri Hsiao-käsitettä. Se häviäisi kokonaan Metsen opin valtaan päästyä. Vanhempien arvoasema ja yleensä kaikki arvovalta olisivat uskollisten kungfutselaisten mielestä kärsineet liian tuntuvia vaurioita jos yleinen ja yhtäläinen rakkauden oppi olisi ilman rajoituksia sovitettu kaikkiin. Ja niin julistettiin Metsen rohkea ote harhaopiksi, jona se on pysynyt tähän päivään asti.