III.
KUNGFUTSELAISUUS USKONTONA
1.
KIINAN KOLME USKONTOA.
Kiinan kolme edustavinta, enemmän tai vähemmän uskonnollista oppisuuntaa ovat kiertyneet yhteen kuin saman köyden kolme säiettä. Tämä yhteys on saanut keisarillisen, virallisesti tunnustetun muodon. Jokainen kiinalainen tuntee sananparren: — "San Džiao kuei I." — "Kolme Opetusta (uskontoa) kuuluvat Yhteen." Tähän sanontaan sisältyy laajakantoinen ajatus, kuten lähetyssaarnaajaveteraani A.H. Smith huomauttaa.[24] Jokaisella oppisuunnalla on näet oma 'ykseysoppinsa', ja kaikki kolme ykseysoppia ovat pohjaltaan yksi ja sama ykseys.
Taolainen ykseysoppi kuuluu: — 'Pao Yen šou I' — "Kun pidetään kiinni 'Alkuperäisestä Perusaatteesta' (Yen Ts'ï), niin säilytetään ykseys." Buddalainen ykseysoppi on saanut sanontatavan: — "Uan Fa' kuei I": — 'Tuhannet (10,000) säännöt palaavat yhteen.' Kungfutse lausuu 'Keskusteluissaan' omasta opetuksestaan: — "U Tao I i kuan-drï": — 'Minun Oppini on ykseysaatteen läpitunkema.' Tämä kungfutselaisuuden pääkäsite on Šū, josta on edellä tehty selkoa.
Ykseyden ajatuksen vaatimus perustunee 'yhden' ja 'suuren' Taivaan olettamiseen. Taivaan olemusta kuvaa selvästi sen sanamerkki, T'ien, joka nykyisessä muodossaan on kokoonpantu osista 'yksi' ja 'suuri'. Selvän ilmaisun on tämä ykseyden ajatus saanut 'Ennekirjan' lausunnossa: — "T'ien I, Ti ōr": — 'Taivas on yksi, Maa on toinen (perusvoima)'.
Uskontojen yhteys on siis tietopuolisesti hyvin perusteltu. Taivas (T'ien) on kaikkien yhteinen yhdysside: kukin uskonto suhtautuu siihen omalla tavallaan. Taolaisuus koettaa syntyjä syviä, äärimmäisiä alkuperusteita tarkastamalla päästä Taivaan 'Tielle' (Tao). Kungfutselaisuus tehostaa Taivaan mukaista elämänvaellusta, sopusointua Taivaan kanssa. Buddalaisuus tavoittelee Taivaaseen ankarien ja pitkällisten ponnistusten kautta. Taolaisuus katselee Taivasta enemmän menneisyyden, kungfutselaisuus nykyisyyden ja buddalaisuus tulevaisuuden näkökulmalta.
Kungfutselaisuus on Taivaan projektio ihmisvirran suoralla viivalla. Taolaisuus ja buddalaisuus ovat pisteitä samalla suoralla peruspisteen molemmin puolin. Sen vuoksi on kungfutselaisuudesta lyhin matka Taivaaseen; Taivas on sen oma ilman muuta. Kungfutselaisuuden pisteestä lähtee 'Normaali', 'Kultainen Keskitie', Tā Tao (Valtatie), joka johtaa oikotietä Onnen maahan. Taolaisuus ja buddalaisuus johtavat samaan päämäärään, mutta niillä on pitemmät ja kapeammat polut taivallettavanaan. Joka on eksynyt valtatieltä, hän voi löytää varapolun sen kummaltakin puolelta, taolaisuuden ja buddalaisuuden kapeat käytävät.
Rohkeana ja varmana lähtevät kungfutselaisuuden sankat joukot vaeltamaan Valtatietä, suurien siveellisten sääntöjen selvästi viitoittamaa tietä, Taivasta kohti. Taipaleelle voidaan lähteä niin turvallisin mielin, kun tiedämme, että vanhat Viisaat ja Pyhät ovat horjahtamatta sen läpi käyneet; heidän ylevä esikuvansa väikkyy alati kutsuvana ja kehoittavana silmäimme edessä. Lisää turvallisuuden tunnetta tuo tietoisuus siitä, että meillä on liittolainen omassa itsessämme; oma luonteemme vaatii meitä käymään tätä viitoitettua Tietä. Ihmisluonto ei näet ole vain puhdas ja virheetön kuin kirjoittamaton taulu (tabula rasa). Se on enemmänkin meidän eduksemme. Se pakottaa meitä eteenpäin tällä hyveiden tiellä, niinkuin painovoima panee veden virtaamaan alaspäin. Ei pitäisi siis tyhmänkään eksyä tällaisella suurella Valtatiellä, eikä heikonkaan taipaleelle uupua näin hyvästi varustettuna.
Kaiken hyvän lisäksi on Taivas vielä niin lähellä. Se on jo tämän elämän aikana todettavissa, ja sillä on sitä paitsi hyvät ajatukset meitä kohtaan (Hao Seng drï Te'). Taivaan voimat ja maan viljavuus, ihmisten ystävyys ja itsetyydytyksen ilo, — kaikki siunaavat meitä tällä taipaleella. Ihana päämäärä on tuossa silmäimme edessä: Tasa-arvo, yhdenvertaisuus Taivaan ja Maan kanssa niin arvovaltaan kuin tehtäväänkin nähden; menestys elämässä ja rauha kuolemassa; ihmisten kunnioitus ja arvonanto elinaikana; hyvä nimi, suuri suku ja vielä suurempi kunnioitus jälkimaailman keskuudessa. Mitä muuta me vielä osaisimme uneksia? Olkaamme tähän tyytyväisiä.
Tässä on meille kyllin. Jälkipolvi täyttää sielun tarpeet tulevassa maailmassa. — Näin lähelle on Taivas tullut meitä. Näin olemme yhtä sen kanssa. Näin syntyy sopusointu Taivaan ja Maan, Henkien ja elävien ihmisten välillä. Tämä on kungfutselaisuuden käytännöllinen Onnen-ihanne. Jättäkäämme kaikki haaveet haudantakaisen elämän tilasta!
Mutta vaikka tie on niin selvä, vaikka ylevät esikuvat ovat elävinä edessämme, vaikka oma luontomme vaatii meitä tälle kultaiselle Keskitielle, vaikka Taivas auttaa meitä taipaleella ja vaikka Tie on niin lyhyt ja Taivas lähellä, — niin sittenkin harvenee joukkomme taipaleella. Joistakin meille käsittämättömistä syistä poikkeavat monet Tieltä pois. Vaikka siveyssäännöt ulkoa osasi, vaikka käskyjen taulut olivat silmäin edessä työpöydän ääressä, vaikka niitä aina itselleen terotti ja muille muistutti, vaikka lakkaamatta itsensätutkistelua harjoitti ja ajatuksiaan vartioi, vaikka ymmärrystään avarsi ja tahtoaan koetti hyväksi saada, vaikka tunteitaan hoiti ja itseään kasvatti, — niin sittenkin horjahti jalka joskus, pois katosi määränpää, erehdyttiin taasen siltä kultaiselta Tieltä.
Hyvä oli, että silloin löytyi sivuteitä, jotka samaan päämäärään saattelevat, hyvä, että taolaisten ja buddalaisten temppelien kellot silloin niin kutsuvina kaikuivat, hyvä että niiden säveleet hiljaisina yönkin hetkinä tuhlaajapoikien tunnoille kolkuttelivat. Ehkei huomattu Tieltä poiketun ennenkuin joku odottamaton onnettomuus meidät saavutti, tuli tulva, tulipalo ja sitä seuraava puute ja nälkä; tai ehkä erehtyi oma poika, tuotti häpeää isän nimelle; tai toivottiin oppiarvoa tutkinnossa, tai menestystä matkalle lähtiessä tai johonkin toimeen ryhtyessä, — silloin oli niin mieluista kuulla kumahtelevan temppelikellon kutsuvaa ääntä, oli hyvä laskeutua tuon armeliaan Buddan jalkain juureen, sytyttää suitsukkeensa, ja suudella hänen varpaitansa, kertoa siinä surunsa ja huolensa Buddalle ja hänen paljaspäiselle papilleen (Hō Šang) ja anoa apua tulevalla Tiellä. Yhtä ystävällisesti otti meidät vastaan taolainenkin pappi (Tao Szï), joka karkoitti meitä vaivaavat pahat henget pois.
Jos joku onnellinen ei olisi eläessään tarvinnut näiden uskontojen lohdutusta, apua ja rauhaa, niin hän ei kuitenkaan lyö laimin, kaiken turvallisuuden vuoksi, kuoleman lähestyessä tarttua taolaisiin tai buddalaisiin lupauksiin. Ja jos hän itse oli niin paatunut tai itsevanhurskas, että, luullen asiansa hyvin olevan, ei papeilta apua eläessään etsinyt, ei pyhiinvaelluksia tehnyt, ei temppeleitä kaunistanut, eikä papeille heidän saataviaan maksanut, niin jälkeläiset kyllä pitävät siitä huolen, että ainakin hänen kuoltuaan sielumessut hänelle pidetään, pappien parvi kutsutaan kotiin vainajan sielun avuksi. Sillä on näet nyt vakavat hetket käsissä, olkoonpa hän ollut kuinka kunniallinen tahansa. Ellei tässä nyt 'hengenmiehet' apuun riennä, niin pahin on pelättävissä. Mutta hepä tarjoavat auliisti apuaan, — palkasta sovitaan perästäpäin. Pöydistä ja tuoleista rakennetaan silta, vaivalloinen laitos, yksi papeista koettaa päästä sitä pitkin — auttaakseen vainajan sielua henkien sillan (Hsien Ts'iao) yli. Sieluparka on muutenkin neuvoton, umpikujassa; sille tulee siis pappien Tietä raivata (K'ai Lu). Ja jos tuo onneton jo olisi alimpaan helvettiin uponnut ja sen salvat ja portit olisivat perässä lujasti kiinni painuneet, niin siinäkään tapauksessa ei olla neuvottomia. 'Jumalanmiehet' voivat vielä sieltäkin sielun pelastaa (Pō' Ti-Jiu), niin väkeviä ovat heidän manauslukunsa ja vertauskuvalliset pyhät toimituksensa, sielumessut (Tsō Džai, Tā Džiao).[25]
Näin siis "kolme uskontoa kuuluvat yhteen"; ne ovat toistensa välttämätön täydennys. On mahdoton ajatella, että Kungfutsen kuivat siveyssäännöt tyydyttäisivät kansanmiehen hengellistä nälkää, — jos hän edes pystyisi niitä sulattamaankaan. Hänellä on kuitenkin suuri kunnioitus tätä Normaalitietä kohtaan. Mutta kun nämä Goljatin varustukset eivät sovellu hänelle, niin hän koettaa samaan päämäärään toisia teitä. Ei myöskään kirjanoppinut (Tou Šū Ren) saa täyttä tyydytystä pelkästään tästä Oppineiden Opista (Rū Džiao). Kungfutselaisuuden ilmakehä on liian kuulakasta, se on liian niukkasanainen elämän ja kuoleman mystillisiin kysymyksiin nähden. Tekee niin hyvää kun saa mennä noihin hiljaisiin ja hämäriin taolaisiin ja buddalaisiin temppeleihin, joiden ovia ei koskaan suljeta ja joissa on aina ystävällinen vastaanotto.
Syntyynsä nähden ovat nämä kolme uskontoa toisilleen sikäli sukua, ettei yksikään niistä alkuaan ollut uskontokaan, vaan jonkinlainen filosoofinen oppisuunta,[26] — niiden yhteys on alkanut vasta senjälkeenkuin ne muuttuivat uskonnoiksi. Yhtäläisyyttä näiden kolmen opetuksen kesken on myöskin siinä, että kukin niistä on joutunut mahdollisimman kauas alkuperäisestä opistaan, — usein suoranaiseen vastakohtaansa, juuri siihen, jota 'uskonnon perustaja' tahtoi paeta. Filosofiana oli taolaisuus syvällisintä, mutta uskontona se on joutunut kaikkein alhaisimmalle tasolle.
Metafyysilliseltä peruskatsomukseltaan oli alkuperäinen taolaisuus (Tao Džiao) materialismia, buddalaisuus (Fū Džiao) idealismia ja kungfutselaisuus agnostisismia. Taolaisuus kielsi henkimaailman muualla kuin aineen yhteydessä, mutta kaikki aineellinen olikin henkevöityä, hengen kannattamaa. Animismin ituja tapaamme jo Laotsen opissa Tao:sta, maailmankaikkeuden prinsiipistä. Tao on ikuinen, aineeton, kaikkialla oleva, luova, ylläpitävä ja järjestävä, kaiken olevaisen perusvoima. Kaikki on saanut alkunsa Tao:sta ja palaa siihen jälleen. Tao (tie) on myöskin siveysopin perustus, joten siihen sisältyy sekä 'puhdas' että 'käytöllinen' maailmanjärki. Taolaisuudessa on kaikki Tao:ssa. Tao, joka merkitsee myös puhetta, muistuttaa Johanneksen evankeliumin alussa käytettyä Sana (Logos)-käsitettä. Senvuoksi on taolaisuutta sanottu Panlogismiksi. Taolaisen siveysopin ydin on U Uei, "toimimatta vaikuttaminen", niinkuin Tao itsekin tekee.
Buddalaisuudelle alkuaan oli vain aineeton henkimaailma todellisuutta. Siitä huolimatta se edusti ateistista maailmankatsomusta. Pääpaino oli alkuaan tähän elämään kohdistuva, Buddalaisuus on kuitenkin muuttunut myöhemmin epäjumalankuvia innokkaimmin palvelevaksi ja niin sanoaksemme uskonnollisimmaksi, monijumalaisimmaksi ja pappisvaltaisimmaksi luostareineen, temppeleineen ja pyhiinvaelluksineen, ollen monessa suhteessa myöhemmälle taolaisuudelle esikuvana.
Kungfutselaisuus oli alkuaan vierovalla kannalla henkimaailmaan nähden, mutta sekin on omalla tavallaan tuonut uutta vettä uskonnon uomaan panemalla varsinaisesti alkuun sankarien palvonnan, joista ensimmäinen on Kungfutse. Esi-isien palvonta, koko uskomuksellisen elämän tärkein ilmiö, kulkee myöskin kungfutselaisuuden lipun alla.
On sanottu kungfutselaisuutta eetilliseksi, taolaisuutta fyysilliseksi ja buddalaisuutta metafyysilliseksi uskonto muodoksi. Kungfutselaisuus latelee vain loppumattoman sarjan toimintaohjeita, mietelauseita ja siveyssääntöjä tätä elämää varten, välittämättä vähääkään niin sanoaksemme sielun asioista, sikäli kuin on kysymyksessä elävien sielut, — vainajien sieluista kyllä huolta pidetään. Taolaisuus on tekemisissä pääasiallisesti ulkonaisen, näkyvän luomakunnan kanssa, jossa se kaikkialla havaitsee henkiolentoja. Buddalaisuus on oikeata sielu-uskoa sielunvaellusoppeineen, seitsenkertaisine taivaineen ja yhtä syvine helvetteineen.
Buddalaisuus on ainoa ulkoapäin tullut huomattavampi henkinen virtaus Kiinan pitkässä historiassa. Se onkin vaikuttanut valtavasti, ei vain taolaisuuteen ja kansanomaiseen uskomukselliseen elämään, vaan henkiseen elämään ylimalkaan, filosofiaan, runouteen ja taiteeseen. Sen mukana on tullut Intiasta kreikkalaista taidetta Kiinaan. Sen nopeaa leviämistä ajanlaskumme alussa ei vaikuttanut vain tarmokas suullinen ja kirjallinen käännytystyö, propaganda, vaan myöskin erinomainen sopivaisuus kiinalaisiin oloihin. Erittäinkin taolaisuus asketismeineen, kuolemattomuustoiveineen ja länteen viittaavine myytteineen oli valmistanut sille maaperää. Mutta myöskin kungfutselaiselle esi-isien palvonnalle buddalaisuus antoi uutta sisältöä sanomalla missä ja millaisissa oloissa esi-isät ovat. Buddalaisuus muuttui kuitenkin olemukseltaan Kiinassa yhtä paljon kuin se sai Kiinan omia henkisiä arvoja muuttumaan.
Kungfutselaisuus sai jalansijaa Kiinassa vain vähän aikaisemmin kuin buddalaisuus sinne tuli. Kungfutselaisuus on kasvanut kansallisella pohjalla maan vanhasta uskonnosta, jota se pääasiallisesti yhä vielä esi-isien palveluksineen on. Taolaisuus on sekin tulos vanhimmasta uskonnosta, vaikka sen siipien suojissa on etsinyt turvaa toinen aines, alkuperäinen kansanomainen uskonnollisuus taikuuksineen ja manauksineen, jotka Kungfutsen teoksissa eivät ole sanottavasti päässeet julkitulemaan. Kungfutselaisuus on sekä ennen mestaria että hänen jälkeensä, aina Ti Jao:sta alkaen, nämä 4000 vuotta, ollut sivistyneen, hallitsevan virkamiesluokan hengenelämän ilmausta. Buddalaisuus ja taolaisuus ovat suurimpia voittojaan saavuttaneet varsinaisen kansan keskuudessa.
Kaikki kolme uskontoa ovat monijumalaisia, polyteistisia; jokaisella on oma panteoninsa, jumalakokoelmansa, jota lakkaamatta lisätään. Jokaisella on myöskin oma ylimmäinen pappinsa tai paavinsa. Kungfutsen jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa — nyt jo 76:s —, Jen Šeng Kung, "Uhkuvan Viisauden Prinssi", on kungfutselaisuuden edustavin henkilö ja etuoikeutettu uhraaja Kungfutselle. Taolainen 'paavi' on kunnianimeltään T'ien Szï, 'Taivainen Opettaja', joka vihkii uudet jumaluusolennot ja on pätevin karkoittamaan kiusalliset pahat henget valtakunnasta. Buddalaisen 'pappisuskonnon', lainalaisuuden, päämies on Dalai-Lama, buddalaisuuden ylimmäinen pappi Tiibetin pääkaupungissa Lassassa.
Mikä näistä on valtion uskonto? Ei mikään ja jok'ikinen. On totta, että viimeinen hallitsijasuku suosi kungfutselaisuutta, ja useimmat muutkin dynastiat ovat olleet samalla kannalla, mutta kuitenkin on huomattava, että Kiinan keisari oli, ei ainoastaan kungfutselaisuuden ylimmäinen pappi, vaan myöskin taolaisuuden ja buddalaisuuden päämies. 'Taivaan Poika' oli yläpuolella kaikkien kolmen uskonnon päämiehen, joilla kaikilla puolestaan oli suuri arvoasema itse keisarillisessa hovissa.
Nämä kolme uskontoa ovat Kiinan henkisessä elämässä sulautuneet erottamattomasti yhteen. Tästä yhteensulautumisesta on tullut nykyinen Kiinan kansanomainen uskonto, joka ei ole kungfutselaisuutta, ei taolaisuutta eikä buddalaisuutta, vaan on näitä kaikkia, ja vielä paljon muutakin. Pahojen henkien pelko, niiden karkoittaminen ja pakeneminen, on saanut erikoisen ilmaisunsa Fung Šui (tuuli ja vesi)-järjestelmässä, jota on mainittu geomantia-nimellä. Siitä käy ilmi, miten pelkät fantasiakuvat, kun ne oikein syöpyvät kansan sieluun, tulevat paljon väkevimmiksi kuin itse todellisuus, kuten W. Grube sattuvasti huomauttaa. Fung Šui pitkäaikaisena, kroonillisena sairautena on jättänyt pahat jäljet kiinalaiseen kansansieluun. 'Tuulen ja veden' oppi on ollut pahimpia esteitä kiinalaisten kehitykselle.
Kolmea uskontoa on koetettu yhdistää silläkin tavoin, että on rakennettu kaikille yhteisiä temppeleitä, San Džiao Tang, joihin on asetettu sekä Kungfutsen että Buddan ja Laotsen veistokuvat, mutta nämä temppelit eivät ole saaneet yleisempää kannatusta. Kungfutselaisuutta, Rū Džiao:ta, 'oppineiden opetusta' katsotaan yleensä Tā Džiao:ksi, 'suureksi opetukseksi', 'oikeauskoisuudeksi'. Kaksi muuta ovat aina sivistyneen luokan mielestä enemmän tai vähemmän harhaoppeja ja hätävaraa. Onpa joku keisari niin ihastunut hänen hallitusistuintaan tukevaan kungfutselaisuuteen, että on tahtonut saada sen valtion yksinomaiseksi uskontomuodoksi, joku on ryhtynyt tarmokkaisiin toimenpiteisiinkin toisten uskontojen perinjuuriseksi hävittämiseksi. Mutta ankaristakin tilapäisistä vainoista huolimatta ne yhä elävät voimakkaina kuin kungfutselaisuuskin. Sydämellinen sovinto ja hyvä yhteisymmärrys on näiden kolmen aatesuunnan keskuudessa. Kungfutse, Laotse ja Budda saavat samanlaista palvontaa samoilta henkilöiltä.
Nämä kolme uskonnollista oppisuuntaa ovat Kiinan uskomuksellisessa elämässä kuin tasasivuisen kolmion kolme kulmaa, — jokainen kulma on yhtä tärkeä kuvion aikaansaamiseksi. Kungfutselaisuus muodostaa kuvion korkeimman kärkipisteen, pyramiidin huipun. Taolaisuus ja buddalaisuus nojaavat tukevasti uskomuksellisen elämän maaperään. Pyramiidin huipulla istuu Taivaan Poika, Kiinan keisari, ja hoitelee koko koneistoa.
Seuraavassa tarkastelemme tämän kolmion huippukulmaa.
Kungfutselaisuuden uskonnollinen puoli ei ole helposti kuvattavissa. Siihen on montakin syytä. Ensinnäkin Kungfutsen oma kanta uskonnollisiin kysymyksiin nähden oli omituinen ja hämärä. Kaukana siitä, että hän olisi ollut uskonnon perustaja, niinkuin asiaan lähemmin tutustumatta länsimailla usein ajatellaan, Kungfutse ei edes selvin sanoin määrännyt kantaansa silloisiin uskonnon muotoihin nähden. Yleinen asenne Kungfutsella näyttää olleen jonkinlainen tietämättömyytensä tunnustaminen (agnostisismi) uskonnollisiin kysymyksiin nähden. Kun eräs hänen oppilaansa, Tzï Lu, kysyi mestariltaan miten vainajien henkiä olisi palveltava, vastasi tämä lakoonisesti: "Kun emme vielä osaa palvella ihmisiä, kuinka silloin osaisimme palvella henkiolentoja?" Oppilaalle olivat nämä asiat kuitenkin perin tärkeitä ja hän tahtoi saada näistä mahdollisimman paljon selvyyttä, jonka vuoksi hän pyysi saada mestariltaan tietoa kuoleman tapahtumasta. Yhtä kuivakiskoisesti vastaa opettaja tähänkin: "Kun emme vielä ymmärrä elämää, kuinka silloin ymmärtäisimme kuolemaa?" Kungfutse ei yleensäkään esiintynyt omilla aatteillaan, kaikkein vähimmän uskonnollisella alalla. Tämä hänen erinomaisen suuri pidättyväisyytensä uskonnollisiin kysymyksiin nähden johtui ehkä osittain myöskin siitä että taolaisuus jo oli alkanut esittää mietiskelyjänsä. Mutta todennäköisintä kuitenkin on, että Kungfutsen oman personallisen käsityksen mukaan siveysopin tarmokkaasta tehostamisesta olisi enemmän käytännöllisiä tuloksia kuin uskonnollisista mietiskelyistä. Sen vuoksi on Kungfutsen opetus enemmän valtio- ja siveysoppia kuin uskontoa, vaikka länsimailla Kungfutse kuitenkin esiintyy enemmän uskonnonhistoriassa kuin filosofiassa.
Väärin olisi kuitenkin tehdä ylläolevasta sitä johtopäätöstä, että Kungfutse oli kokonaan välinpitämätön uskonnosta. Päinvastoin hän oli hyvinkin harras palvoja. Henkiä on kunnioitettava ja palveltava, mutta niistä on pysyttävä muuten tarkoin erillään, mietiskelyihin niiden olemuksesta ja toiminnoista ei ole antauduttava, se oli Kungfutsen kanta. Kungfutsen uskonto oli siis hänen oman aikansa uskonto, eikä meillä ole parempia lähteitä Kiinan vanhan uskonnon tutkimusta varten kuin Kungfutsen toimittamat teokset. Mutta nekin jo kuvastelevat, oman esityksensä mukaan, kiinalaisten uskomuksia lähes kahden tuhannen vuoden ajalta. Alkuperäinen tarkoituksemme oli tässä tehdä laajemmin selkoa Kiinan vanhimmasta uskonnosta Kungfutsen aikaan asti, mutta meidän täytyy supistaa esityksemme mahdollisimman lyhyeksi. Sen jälkeen selostamme kungfutselaisuutta uskontona Kungfutsen jälkeen, jolloin tulemme näkemään, miten kungfutselaisuus uskonnon alalla on varsinaisesti Kungfutsen palvontaa.
2.
KIINALAISTEN VANHA USKONTO[27]
Ensin muutamia alkuhuomautuksia ja aineen rajoituksia.
Ilmestysuskonto, vieläpä uskonnollinen ja metafyysillinen mietiskelykin on vanhoille kiinalaisille vierasta. Käsitteet 'synti' ja 'pyhyys' samoin. Kiinan alkuperäinen uskonto on käytettävissämme olevien lähteiden mukaan sangen köyhää mielikuvituksellisistakin aineista. Jumalaistarustoa ja myyttejä puuttuu. Vasta buddalaisuuden mukana on Kiinan uskomukselliseen elämään tullut värikkyyttä ja eloisuutta.
Uskonnolla ei ole muutenkaan Kiinassa samaa merkitystä kuin meillä. Tuo edellä selostamamme suunnaton suvaitsevaisuus on vain mahdollista siten, että ei ole mitään tarkkoja uskonnollisia käsitteitä olemassa. Buddalaisuuden mukana uutta virikettä saanut uskonnon yksipuolisesti tunteenomainen piirre ja pahojen henkien pelko on tullut enemmän vallitsevaksi. Tämähän on muutenkin ominaista pakanauskonnoille, jotka siitä syystä, tunnelmaa kohottaakseen, ovat synkretismiin taipuvaisia. Joku voinee tähän huomauttaa, että onhan Kiinassa kuitenkin ollut kristinuskon vainoja. Niin on ollut. Mutta ne eivät ole olleet, — otettakoon se tarkoin huomioon — ensi sijassa uskonnon vainoja, vaan ulkomaalaisten vainoja. Ja Kiinalla olisi ollut syytä pahempiinkin ulkomaalaisten vainoihin kuin mihin se on pystynyt.
Kiinalaisen uskonnon olemus tulee hyvin ilmi 'uskontoa' vastaavassa sanassa, Li, joka on yksi viidestä perushyveestä ja merkitsee tavanmukaisia menoja, kultteja ja kohteliaisuuksia.
Uskonnon olemuksen toisen puolen, sen opillisen sisällyksen, ilmaisee toinen 'uskontoa' vastaava sana, Džiao. Se on kokoonpantu kahdesta osasta, jotka merkitsevät "arvovaltaa jolle on oltava kuuliainen". Siitä on sitten johdettu merkitys 'julkinen opetus', 'opetusjärjestelmä'. On huomattava, että kiinalaiset eivät siis tee mitään eroa 'opin' ja 'uskonnon' suhteen. Filosoofisista ja uskonnollisista oppijärjestelmistä käytetään samaa sanaa, Džiao. Opettaja on Džiao-sï, evankelista Džiao-szï. Taolaisuus on Tao Džiao, buddalaisuus Fū Džiao, kungfutselaisuus Rū Džiao, evankelinen kristinusko Jē-Su Džiao tai Jē Džiao ja katolilaisuus T'ien Džu Džiao, 'Taivaan Herran uskonto'.
Mutta nyt Rū merkitsee oppinutta, "henkilöä, jota paitsi ei voida olla". Rū Džiao, kungfutselaisuus, on siis 'oppineiden opetusta', tai sitten — jos niin tahdotaan 'oppineiden uskontoa'. Kristinusko esiintyy kiinalaisille ensi sijassa oppina, eikä siihen siis ole sen enempää huomiota kiinnitettävä, onhan oppeja entisiäkin, eikä kristinusko opinsisällyksellään herätäkään ensi sijassa kungfutselaisen huomiota. Ellei lähetyssaarnaajalla ole muuta kuin oppia Kiinaan vietävänä, niin melkein yhtä hyvin hän voisi pysyä sieltä poissakin.
Kun Kungfutsen toimittama kirjallisuus ei ole varsinaisesti uskonnollista laatua, — on luultavaa että hänen oma asenteensa uskontoon nähden merkitsi tässä paljon —, niin niukkojen esitysten perustuksella on Kiinan vanhimmasta uskonnosta esitetty mitä vastakkaisimpia väitteitä.
Ensinnäkin on väitetty että Kiinan vanhin uskontomuoto olisi ollut šamanismia, noitauskontoa, niinkuin sen naapureillakin tunguuseilla ja mongooleilla. Tätä vastaan voidaan kuitenkin huomauttaa, että šamanismi edellyttää vaikutusvaltaista papistoa salaperäisine oppeineen ja sitä ei käytettävissämme olevien lähteiden mukaan vanhoilla kiinalaisilla ollut, ei edes vielä Kungfutsen aikaan. Šamanismin toinen peruspiirre on dualistinen käsitys henkimaailmasta, mutta sitäkään ei vanhoilla kiinalaisilla ollut. Kuei ja Šen oli heille sama.
Toisaalta on esitetty väite, että vanha kiinalainen uskonto olisi ollut animismia, henkiuskontoa, jonka mukaan koko luomakunta on henkiolentojen elävöittämä, joten siis luomakunnalle osoitetaan jumalallista kunnioitusta. Tämäntapaisia lausuntoja löytyykin Kiinan vanhimpia oloja kuvaavassa teoksessa, Historiakirjassa. Siellä kerrotaan, että hallitsija Šuen (2255-2205) uhrasi "vuorille ja virroille". Tässä on kuitenkin hyvin luultavasti tarkoitettu henkiä jotka asuivat noissa paikoissa, mutta kielen lyhyyden ja silloisten ilmaisukeinojen vaikeuden vuoksi jätettiin asia tarkemmin sanomatta. Samassa Historiakirjassa sanotaan ensimmäisestä (Hsia 2205-1766 e.Kr.) hallitsijasuvusta, että sen aikana, hallitsijain hyveellisyyden vuoksi, ei Taivas tuottanut mitään tuhoa, ja vuorien ja virtojen henget olivat rauhallisia. Tätä kohtaa lienee pidettävä ratkaisevana kun on kysymys palveltiinko vanhassa Kiinassa luontoa sellaisenaan vai palveltiinko siinä oletettuja henkiolentoja. Itse luontoa ei siis liene ajateltu henkevöitynä, henkisenä, vaan luonnossa uskottiin asuvan itsenäisiä henkiolentoja.
Mitä sitten tulee Kiinan vanhimman uskonnon varsinaiseen olemukseen, niin siitä voidaan kyllä saada jonkinlainen yleiskäsitys, mutta sen lähempi esittäminen on miltei mahdotonta. Tältä ajalta ei näet löydy mitään mytologiaa, jumalaistarustoa, eikä yleensä mitään maailmankaikkeuden mietiskelyä. Eikä tämä puute liene luettava vain Kungfutsen yksityisistä ominaisuuksista johtuvaksi, vaan paremminkin se on kiinalaisille luonteenomaista; Kungfutse on kansansa tyypillinen edustaja kaikissa oleellisissa suhteissa. Runoilijan luova mielikuvitus on verrattain vierasta Kiinassa. Siellä on kyllä laulurunoutta, lyriikkaa, mutta ei yhtään kertovaa runoelmaa, eeposta. Kiinalainen on taipuvainen enemmän ajattelullaan erittelemään jo olevaa kuin rakentelemaan jotakin omintakeista, hänellä on enemmän taipumusta analyysiin kuin synteesiin. Sama piirre ilmenee kiinan kielenkin rakenteessa, jossa on kyllä loogillista mekanismia ja allegoorista asettelua, mutta vähän tieteellistä tarkkuutta ja vielä vähemmän runollista havainnollisuutta. Kiinalaista ajatusmerkkiä voi verrata länsimaisten kielten sanoihin niinkuin epämääräistä algebran suuretta aritmetiikan määrättyihin suureisiin ja kiinan kielen lauserakenne kokonaisuudessaan muistuttaa paljon algebran verrantoa, kuten professori Grube sattuvasti sanoo.
Yhtä vähän kuin Kungfutsella itsellään, tapaamme koko kungfutselaisessa vanhassa kirjallisuudessa viittaustakaan esim. maailman luomiseen tai luojaan. Tällaiset asiat eivät kiinnitä mieltä; tyydytään rauhallisesti siihen mikä on olemassa, vaivautumatta kyselyineen sen syvemmälle olevaisen perustuksiin. Syiden, seurausten ja suhteiden syvällisemmät selitysyritykset eivät ole koskaan Kiinassa pitkälle päässeet. Kuolemantakaiset ja maailman lopun kysymykset eivät myöskään ole saaneet sanottavaa sijaa kungfutselaisessa kirjallisuudessa. Koko huomio kiintyy nykyhetkeen, johon kategoorinen imperatiivi sovitetaan ilman mitään syvällisempiä perusteluja. Jatkuva elämä kuoleman jälkeen on selviö, sillä ilman sen olettamusta olisi tuo ikivanha esi-isien palvelus mieletöntä. Palkinto- ja rangaistuskäsitteillä on kyllä sijansa, mutta sekä palkinto hyvästä että rankaisu pahasta seuraa jo tämän elämän aikana. Tämän elämän kulkua ei millään tavoin yhdistetä syysuhteeseen kuolemantakaisiin tapahtumiin nähden.
Kaksi seikkaa Kiinan vanhasta uskonnosta on meille täysin varmaa: 1) vainajien palvonta, 2) eräänlainen luonnonuskonto, jonka mukaan koko maailmankaikkeuden ajatellaan olevan täynnä alempia ja korkeampia henkiolentoja. Jälkimmäisestä on jo edellä esitetty erilaisia teorioja. Kumpi on vanhempi, vainajien vai muiden henkien palvonta, sitä on ehkä vaikea varmuudella ratkaista. Kaikkein vanhimmissa esityksissä nämä molemmat jo esiintyvät rinnan.
Tärkein vanhimmista kiinalaisten uskonnollista elämää kuvaavista lausunnoista on kertomus hallitsija Šuen:in hallitusistuimelle noustuaan (2255 e.Kr.) toimittamista uhreista. Hän uhrasi Jumalalle (Šang Ti), Kuudelle Arvovallalle (Lou Tsung), vuorille ja virroille (Šan, Ts'uan) sekä yleensä henkien laumalle (Ts'yin Šen). Tapaus on kerrottu Historiakirjan alkulehdillä.
Uhri kuului siis ammoisista ajoista jumalanpalvelukseen. Jumal'olentoja esiintyy tässä suuri joukko. Paitsi korkeampia jumalia, palvellaan myöskin lukemattomia alempiarvoisia henkiolentoja, joiden nimiä ei edes mainita — ja tuskinpa tiedetäänkään. 'Henki' ja 'jumala' on muuten sama sana (Šen) kiinankielellä.
Mitä nuo Kuusi Arvovaltaa (Lou Tsung) olivat, sen selvillesaamiseksi on esitetty useita arveluita. Lausunto on Historiakirjan hämärimpiä. Kuudennella vuosisadalla j.Kr. selittää eräs Kungfutsen jälkeläinen, K'ung Ing Ta', ne seuraavasti: Vuodenajat, kylmyys ja kuumuus, aurinko, kuu, tähdet ja kuivuus. Tarkoitetaan tietysti henkiä, jotka hallitsevat näitä esineitä ja tapahtumia. Monia muita selitysyrityksiä on ollut, m.m. on Kuusi Arvovaltaa selitetty merkitsevän Taivasta, Maata ja neljää Vuodenaikaa. Asia jää arvoituksentapaiseksi.
Sen sijaan ilmaisee Šang Ti selvästi korkeinta jumalolentoa. Sanallisesti tämä nimi merkitsee 'korkeaa' tai 'korkeinta hallitsijaa'. Usein käytetään pelkkää Ti-nimeäkin. Mutta Ti-nimellä mainitaan myöskin kiinalaisten hallitsijoita vanhimpana aikana, m.m. uhrin toimittajasta itsestään käytetään Ti-sanaa. Myöhemmin tuli Huang Ti (ylhäinen hallitsija) keisarien yleisnimeksi. Šang Ti-nimen rinnalla käytettiin korkeimmasta jumalasta sanaa T'ien, Taivas, joskus Huang T'ien, Ylhäinen Taivas, joskus (myöhempänä aikana) molemmat yhdessä, Huang T'ien Šang Ti, kuten esim. taivaan temppelissä Pekingissä, joskus Ti T'ien. Perusteeton näyttää olevan väite, että Šang Ti ja T'ien olisivat kaksi eri jumaluusolentoa. Mutta ei myöskään voida sanoa, että molemmat merkitsisivät aivan samaa. 'T'ien' näet merkitsee, paitsi jumaluutta, myöskin 'taivasta' sanan alkuperäisessä mielessä. Keisareille omistettiin sekä jumaluuden nimitys Ti että T'ien, edellinen muodossa Huang Ti, jälkimmäinen muodossa T'ien Tzï, Taivaan Poika. Vanhimmista hallitsijoista käytettiin heille osoitetun suuremman kunnioituksen vuoksi pelkkää Ti-sanaa. Kuitenkaan ei liene milloinkaan elävistä keisareista käytetty sanaa Šang Ti. T'ien-sana alkuperäisen rakenteensa mukaan voinee merkitä "taivaassa olevaa henkilöä" kuten Šang Ti "korkeudessa olevaa hallitsijaa".
Šang Ti eli T'ien ohjaa niin hyvin yksityisten kuin koko valtakunnan kohtaloita. T'ien Ming, Taivaan Määräys, on yleisesti käytetty Jumalan toiminnan ilmaisijana. Mutta tätä korkeinta Jumalaa ei käsitetä ihmisen kaltaiseksi, tai ainakin siltä yleensä puuttuu ihmisenkaltaiset ominaisuudet. Antropomcrfismia ei Kiinan vanhassa uskonnossa näytä sanottavasti ilmenneen. Vain kerran Jumala iloitsee uhrin tuoksusta ja kahdesti hän esiintyy puhuvana. Tämän voi katsoa johtuvan tuosta yleisestä havainnollisuuden puutteesta. Šang Ti on jumalien joukossa, niinkuin nimityskin sen ilmaisee, korkein hallitsija.
Yksijumalaisuudeksi, monoteismiksi, ei Kiinan vanhinta uskontoa voitane sanoa, sillä Šang Ti:n rinnalla, tosin kyllä alempiarvoisina, ovat nuo Lou Tsung, San Ts'uan ja Ts'yin Šen. Mutta nämä kolme ryhmää voidaan ehkä ajatella kaikki johtuneiksi vainajista. Niin ensinnäkin tuo Lou Tsung, jonka edellä käänsimme "Kuusi Arvovaltaa". Tsung suorastaan merkitsee, paitsi 'lajia' ja 'arvoa myöskin esi-isää, vieläpä sitä juuri alkumerkitykseltään. Klassillisessa kirjallisuudessa käytetään kyllä esi-isistä yleensä Tsou-sanaa, niin myöskin aivan kyseessäolevan kohdan edellä Historiakirjassa, mutta puhekielessä nämä molemmat aina yhdistetään: Tsou-Tsung. Myöskin kokoonpanoltaan ovat nämä merkit yhtäläisiä sikäli, että kummassakin on sama 'henkiä' ilmaiseva osa. San Ts'uan, 'Vuoret ja virrat', voi merkitä niissä olevia vainajia, ja Ts'yin Šen, 'henkien joukko', voi sekin tietää vainajista muodostunutta henkimaailmaa. Tämä henkien joukko ei näet ole erikoisemmin pahansuopa ihmisiä kohtaan, yhtä vähän kuin nuo muutkaan henkiolennot. Vieläpä Kuei, joka myöhemmin on saanut pahojen henkien merkityksen, ei alkuaan ollut erikoisemmin paha. Kuei-Sen -nimitystä käytettiin henkimaailmaa ilmaisemaan, joka oli milloin hyvän-, milloin pahansuopa. Šang Ti eli T'ien erotetaan aina sekä Tsou-Tsung:ista että Kuei-Sen:istä.
Kristinuskon julistuksessa käytetään Jumalan nimenä enimmän tuota ikivanhaa Šang Ti-nimeä, vaikka Šen myöskin on saanut innokkaita kannattajia. Väittelyä tästä asiasta yhä jatkuu. T'ien-nimeä ei milloinkaan sellaisenaan käytetä, mutta kyllä yhdistettynä 'herra'-sanaan (T'ien Džu, katolilaisten käyttämä Jumalan nimitys). Hyvin usein käytetään, varsinkin puheessa, molempia protestanttisia Jumalan nimiä yhdessä: Džen Šen Šang Ti, 'Todellinen Jumala Šang Ti', vastaten vanhaa Huang T'ien Šang Ti-nimeä.
Tähtien palvonta on Kiinassa vanha, viitaten ehkä yhteiseen babylonilaiseen alkukotiin, vaikka vanhimmissa lähteissä, Historiakirjassa ja Laulujenkirjassa, ei ole muuta kuin viittaus tähän suuntaan, kun nimittäin aurinko, kuu ja viisi kiertotähteä mainitaan yhteisellä nimellä Ts'i' Dženg, 'Seitsemän Järjestysvaltaa'. Seremoniakirjassa sen sijaan on tarkkapiirteisiä tietoja tähtien palveluksesta, vieläpä näyttää silloin jo olleen alulla tuo nykyisin yleinen katsantokanta, että jokaisella luonnonilmiöllä ja ihmiselämän kohtalolla on tähdissä ohjaajansa.
Maahan kuuluvista hengistä ovat tärkeimmät neljän vuoren ja neljän virran henget, maan paikallisjumala Šē ja viljavuuden jumala Tsï. Kiinan neljä pyhää vuorta ovat: Suurvuori (T'ai Šan) Šan Tung:issa; tämän vastakohtana lännessä 'Kiinan vuori' (Hua Šan) Šan Si:ssa; Vakava vuori (Heng Šan) Hu Nan:issa; ja tämän vastakohtana pohjoisessa Kestävä vuori (myöskin Heng Šang) Dži Li:n maakunnassa. Näihin liitettiin myöhemmin Korkea vuori (Sung Šan) valtakunnan silloisesta keskustasta, Ho Nan:in maakunnasta, joten saatiin viisi vuorenhuippua, U Jō'. Mitkä nuo neljä virtaa olivat, ei ole täysin varmaa, mutta tietenkin virroista suurimmat näihin kuuluivat, kuten Keltainen virta (Huang Ho) ja Suurvirta (Jang Tzï Kiang).
Jokapäiväisessä elämässä olivat seuraavat Viisi Palvottavaa edellisiä tärkeämmät: Keittouunin (Tsao), talon keskustan (Džung Liu), sisäoven (Hu eli Fu), ulko-oven (Men) ja matkustuksen (Hsing) jumalat (Šen). Näistä ovat keittouunin ja ulko-oven jumalat nykyisessä kansanuskonnossa saaneet mitä huomattavimman aseman. Nämä kaikki kuuluivat varmaan tuohon 'henkien joukkoon', jolle Šuen ei unohtanut, tärkeämpien uhrien ohella, kunnioitustaan osoittaa.
Näitä kaikkia tärkeämpi, oikeastaan ensimmäiselle sijalle Šang Ti:n jälkeen asetettava, oli Hou T'ou, 'Maan Ruhtinas', jota, merkillistä kyllä, ei Šuen:in palvottavien joukossa erikoisesti mainita. Mutta sen voisi ajatella sisältyvän noihin Kuuteen Arvovaltaan, jotka mainitaan heti Šang Ti:n jälkeen. Niinpä onkin asiaa selitetty. Nuo kuusi palvottavaa silloin olisivat: Taivas, Maa (Maan ruhtinas) ja neljä Ilmansuuntaa. Mutta silloin T'ien (Taivas) olisi eri jumaluus kuin Šang Ti, mikä taas ei näytä olevan mahdollista Historiakirjan mukaan. Asia on tutkimukselle yhä avoin. Myöhemmin, noin Kristuksen syntymän aikoihin, sai Hou-merkki 'ruhtinattaren' merkityksen, mikä sillä siitä lähtien on säilynyt.
Šuen:in palvomaan 'henkien laumaan' kuului aivan varmaan vainajain henkiä — elleivät ne kaikki niitä olleet —, sillä vainajainpalvonta kuuluu olennaisena ja mitä tärkeimpänä osana ikivanhaan Kiinan uskonnolliseen elämään; Historiakirjassa se mainitaan ensimmäisenä uskonnollisen elämän ilmauksena. Historiakirjan ensimmäinen henkilö, Ti Jao, jo näet palveli esi-isiään (Tsou), koskapa hänen seuraajansa otti hallitusohjät käsiinsä edeltäjänsä esi-isien temppelissä (Uen Tsou). Se, että Historiakirjassa ja Laulujenkirjassa puhutaan vain hallitsijain esi-isien palvonnasta, johtuu yksinkertaisesti siitä, että yleensä kaikki näissä teoksissa keskittyy hallitsijain persoonaan. On jotenkin varmaa, että jo ammoisina aikoina vainajain palvontaa oli kansankin keskuudessa, koskapa Kungfutsen aikana, Seremoniakirjan mukaan, se on yleistä kaikissa kansankerroksissa.
Kuolemantakaisen elämän ajatellaan jatkuvan tämän elämän kaltaisena kaikkine arvoasteineen ja ihmissuhteineen. Hallitsijat pääsevät, Laulujenkirjan mukaan, Šang Ti:n rinnalle hallitsemaan. Köyhät ja turvattomat ovat kuoltuaankin samanlaisessa tilassa. Keisarillisella korotuksella voidaan kuitenkin vaikuttaa aseman parantamiseen, ei vain tämän elämän aikana, vaan myöskin vainajien maailmassa. Kungfutsen esi-isät esim. ovat neljässä polvessa julistetut 'autuaiksi' Kungfutsen tähden.
Vainajain asunnoista emme tiedä kerrassaan mitään. Sen vain tiedämme, että nämä vaikuttavat elävien, varsinkin jälkeläistensä, elämään siunaten tai vahingoittaen. Elävien velvollisuus on taas pitää huolta vainajien tarpeista, erittäinkin heidän ruumiillisesta hyvinvoinnistaan, säännöllisillä uhreilla. Sen vuoksi on naiminen ja perillisen saaminen miehen tärkein velvollisuus. Mongtsen mukaan suurin loukkaus vanhempien kunnioitusta kohtaan on siinä, että laiminlyö hankkia itselleen miesperillisiä. Sillä vain vanhin poikalapsi voi uhrin toimittaa isävainajalleen ja suvun muille esi-isille. Jos nyt suku loppuu, niin jäävät suvun kaikki esi-isät hoitoa vaille, eikä ainoastaan viimeiseksi elänyt, joka tietysti enimmän kärsii hoidon puutteesta. Tällaiset orvoiksi jääneet henget (Kū Huen) kuljeksivat nälkäisinä pahaa tekemässä. Täten on suvun jatkaminen sekä uskonnolliselta että yhteiskunnalliselta kannalta kaikkein tärkein velvollisuus.
Erikoisia jumalanpalvelushuoneita oli, kuten jo mairiittiin, aivan ammoisina aikoina jo olemassa, mutta vain esi-isien palvelusta varten. Tästä ei liene tehtävä johtopäätöstä, että esi-isien palvontaa olisi ehdottomasti pidetty arvokkaimpana jumalanpalvelusmuotona, vaan lienee asia selitettävissä siten, että kun ihminen eläessään tarvitsee asuntoa, niin ajateltiin heidän sitä tarvitsevan kuoltuaankin. Šang Ti:lle ja Maan Ruhtinaalle uhrattiin avoimen taivaan alla, kuten uhri taivaalle on tapahtunut meidän päiviimme asti. Taivaan alttari oli pyöreä ja maan alttari nelikulmio, koska taivasta ajateltiin ympyriäiseksi ja maata kulmikkaaksi. Temppelit, alttarit ja uhriesineet vihittiin tarkoitukseensa uhrieläimen verellä.
Edellä jo olemme maininneet miten kiinalaisten uskonnollinen elämä, yhtä hyvin kuin jckapäiväinenkin, oli tarkkojen sääntöjen rajoittelemaa. Li, Tavanmukaisuus, sääntöjenalaisuus, hallitsi yksityiskohtia myöten kaikkia toimituksia. Keisari oli ylimmäinen pappi, joka koko valtakunnan nimessä toimitti uhrit Šang Ti:lle, Hou T'ou:lle, valtakunnan yhteisille vuorille ja virroille sekä yleensä kaikille yleistä laatua oleville jumaluusolennoille. Vasalliruhtinaat ja eriasteiset virkamiehet toimittavat kukin hallituspiirinsä jumalille kuuluvia ja arvolleen sopivia uhreja.
Rukouksen laatua kuvaa sanamerkit, joita kirjallisuudessa käytetään. 'Tsou' ilmaisee "ihmistä, joka puhuu jumalalle"; 'Tao' lienee alkuaan merkinnyt 'pitkän iän' rukousta; 'Ts'i' on Kiinan vanhimmassa sanakirjassa selitetty 'onnen anomiseksi'. Puhekielessä käytetään sanaa Ts'iu, joka merkitsee harrasta pyyntöä, sekä Kao (kertoa), useimmiten yhdessä Tao-sanan kanssa: Tao-kao. Monia muitakin, enemmän tai vähemmän kuvaavia sanamerkkejä käytetään. Sekä kiitos että anomusrukousta käytetään rinnan. Tärkeämpiä tilaisuuksia varten ovat rukoukset edeltäpäin kirjoitetut. Seremoniakirjassa on esimerkkejä tällaisista rukouskaavoista.
Uhria merkitseviä sanoja on yhtä paljon kuin rukoustakin merkitseviä. Esim. tuossa Šuen:in uhriluettelossa on jokaista uhria varten oma sanansa: Lei (Šang Ti:lle), In (Lou Tsung:ille), Uang (Šan Ts'uan:ille) ja P'ien (Ts'yin Šen:ille). Lei käytetään ainoastaan Šang Ti:lle osoitetusta uhrista. 'In' näyttäisi merkitsevän "jumalan mielen kääntämistä". 'Uang' merkitsee odottavaa katsahtamista ylöspäin; muistuttaa siis israelilaisen sanontaa: "Minä nostan silmäni mäkiin päin, joista minulle apu tulee", 'P'ien' on kuvaava tässä yhteydessä, koska se viittaa useihin ja monissa paikoissa toimitettuihin uskonnollisiin menoihin. Kaikkein yleisin uhria merkitsevä sanamerkki on Dži, joka kokoonpanonsa puolesta merkitsee "oikealla kädellä jumalalle ojennettua lihapalaa".
Jotenkin yhtä yleinen uhreista käytetty merkki on Hsien, joka usein yhdistetään edellisen kansan — varsinkin puhekielessä: Hsien Dži. Hsien-merkki on sikäli valaiseva, että se viittaa koirauhriin. Merkin, nähtävästi vanhempi, muoto tietää 'etelän koiraa'; uudempi muoto taas viittaa kolmijalkaiseen uhriastiaan, jossa koira uhrattiin. 'Uhri'-merkkien rakenne osoittaa siis selvästi, että uhrit olivat alusta alkaen pääasiallisesti eläinuhreja; kukaties oli koirauhri kaikkein ensimmäisiä. Ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla uhrasi keisari Ming Ti Kungfutselle koiran; se ei ollut halveksimisen vaan suurimman kunnioituksen ilmaisua.
Jätteenä ihmisuhrista lienee ollut tapa antaa ihmisenmuotoinen olkiukko vainajan seuraksi hautaan, josta tavasta Seremoniakirjassa mainitaan ja johon myöskin Mongtse viittaa. Asiaa tukee se seikka, että uhrieläimiäkin joskus haudattiin, eikä aina poltettu; niinpä esim. vuodenaikojen haltijoille haudattiin maahan lammas ja sika. — Uhrielämistä parhaita olivat: Hevonen, härkä tai lehmä, lammas, sika, koira ja kana. Uhrieläimen laatu riippui sekä jumaluuden että uhraajan arvoasemasta. Keisari uhrasi härän Šang Ti:lle ja Hou T'ou:lle. Riisiä, hirssiä ja vehnää, silkkiä ja paloviinaa käytettiin myös uhriesineinä.
Mitään erikoista pappeutta ei vanhassa Kiinassa ollut. Keisari eriarvoisine virkamiehineen toimitti yleiset uhrit. Vainajia palveltiin perheittäin, jolloin myös aviovaimo otti siihen osaa. Erikoista juhlapukua käytettiin arvokkaammissa uhritoimituksissa. Niinpä oli keisarilla Taivaalle uhratessaan yllä erikoinen vaippa, johon oli ommeltu taivaankappaleiden ja lohikäärmeen kuvioita. Hänellä oli myöskin päässään jonkinlainen kruunu, josta riippui kaksitoista päärlynauhaa. Seremoniakirjan mukaan kaksitoista on taivaan luku, viitaten ehkä eläinradan kahteentoista merkkiin ja kahteentoista kuukauteen. Suurempien uhrien edellä oli pidättäydyttävä kymmenen päivän kuluessa musiikista ja muista nautinnoista. Arvokkaammissa uhritilaisuuksissa käytettiin kuitenkin tarkoituksenmukaista laulua ja soittoa.
Vanhinpana aikana olivat uhritoimitukset verrattain yksinkertaisia, mutta kolmannen (Džou) hallitsijasuvun aikana, jolloin muutenkin kehitys oli vilkasta, alkoivat uhritoimitukset saada yhä enemmän ulkonaista loistoa ja komeutta, jota lisäämään niihin liitettiin teatterimaista esitystä ja moni-ilmeistä liikehtimistä, jonkinlaista tanssia. Näytelmät näyttävät Kiinassakin olevan uskonnollista alkuperää.
Suhde esi-isiin näyttää olleen jotenkin sama kuin kuuliaisen pojan suhde elävään isäänsä. Kun esim. joku tärkeä tehtävä tai tapahtuma oli tulossa, niin siitä aina tehtiin esi-isille ilmoitus, samalla tietysti saattoi pyytää 'isän' apua tehtävän suoritukseen, ja 'isän' siunausta tärkeän tapahtuman johdosta. Pääasia oli jatkuva yhteys edesmenneiden kanssa. Omituinen tapa oli vanhassa Kiinassa vainajan edustaminen uhritilaisuudessa jonkun hänen omaisensa, pikku lapsen avulla. Tätä mainittiin samalla nimellä kuin kuollutta ruumista, Szï. Pukeutuneena vainajan pukuun otti tämä "vainajalapsi" uhrilahjat vastaan ja maistoi uhriksi tuotuja ruokia, jonka jälkeen ne vasta jaettiin uhraajien kesken ja lähetettiin siunaukseksi ystävillekin ja sukulaisille. Keisari lähetti osan esi-isille uhratusta lihasta valtakunnan suurimmille virkamiehille (Ta Fu). Kun Kungfutsea ei oikeusministerinä ollen kutsuttu Lu-valtion ruhtinaan toimittamaan esi-isien palvelemistilaisuuteen, ymmärsi Kungfutse asian niin, että häntä ei enää tahdottu käyttää ja jätti virkansa.
'Vainajalasta' käytettiin ainoastaan uhritilaisuuksissa ja niin suuri oli silloin hänen arvoasemansa esi-isäin edustajana, että jokaisen oli sille tehtävä kunniaa. Tavallisissa oloissa edusti esi-isiä heidän temppelissään varta vasten asetettu pieni taulu (Džu), jota neljännen (Ts'in) hallitsijasuvun aikana yksinomaan ja kaikissa tilaisuuksissa alettiin käyttää vainajan edustajana. Kun se siten tuli korvaamaan myös vainajalasta, niin se sai nimen Šen Džu eli Ling Pei 'hengen hallitsija' eli 'sielutaulu'. Vanhaan aikaan oli hallitsijoilla esi-isien temppeleissään seitsemän eri osastoa. Temppelin peräseinäinällä, pohjoisessa, oli kanta-isän paikka. Vasemmalla ja oikealla (itä- ja länsiseinustoilla) oli nuorimpien kuuden polven sielutaulut, kolme kummallakin puolella, vanhempi aina vasemmalla seinustalla. Kun nyt kuolema tuli taloon, niin asetettiin vainajan taulu isän paikalle esi-isien temppeliin. Siellä olevat kuusi polvea tulivat kukin yhtä polvea vanhemmiksi, ja siirrettiin sen mukaisesti askeleen eteenpäin. Vanhin näistä, jolle ei temppelissä ollut tilaa, siirrettiin sieltä pois erikoiseen säilytyshuoneeseen, T'iao. Kantaisä sen sijaan säilytti temppelissä aina paikkansa. Tästä järjestelmästä näkyy, että viimeksi kuolleet esi-isät ovat enimmän avun ja palveluksen tarpeessa. Vainajien ajatellaan vähitellen oppivan tulemaan toimeen omin neuvoin omassa maailmassaan. Temppelissä oleville tuotiin uhria kerran kuukaudessa, mutta ulkona oleville vain kerran kolmessa kuukaudessa. —
Vasalliruhtinailla oli viisi osastoa vainajain temppelissä, suurherttuoilla (Ta Fu) kolme, tavallisilla virkamiehillä vain yksi ja kansalla ei ollut edes erikoista esi-isien temppeliä, vaan he säilyttivät sielutaulujaan asuinhuoneissa. — Esi-isien palvonta on säilynyt suureksi osaksi jotenkin muuttumattomana tähän päivään asti.
Pari sanaa kiinalaisten vanhasta taikauskosta. Siinä huomaamme sekä ennustamista että manausta. Vaikkakin Taivas on varsinainen yksityisten ja koko valtakunnan onnen ohjaaja, palkitsija ja rankaisija, niin uskotaan sen rinnalla olevan vaikuttamassa salaperäisiä voimia, jotka ovat kaikkialla läsnä, milloin auttaen, milloin vastustaen. Tämä käsitys on ikivanha. Anivarhain tavataan ennustajia, Džan-ren eli U, joiden ammatti lienee joskus ollut perinnöllinenkin. Sekä yleisissä että yksityisissä, sekä uskonnollisissa että arkiaikaisissa asioissa kysyttiin näiltä neuvoa. Heidän oli valittava onnellinen päivä sodan alkamista, uhrin toimitusta, häätilaisuutta, talon rakentamisen alkamista y.m. samanlaisia tapauksia varten.
Ennustamisessa käytettiin kahta eri tapaa, Pu eli P'u ja Šzï. Edellisessä käytettiin kilpikonnan kuorta ennustusvälineenä. Se asetettiin tulen päälle, ja siihen syntyneiden halkeamien perustuksella sitten poppamies päätteli tulevia tapahtumia. Kilpikonna (Kue), lohikäärme (Lung), yksisarvinen (Ts'i Ling) ja feenikslintu (Fung Huang) olivat vanhan Kiinan neljä pyhää, yliluonnollisilla voimilla varustettua eläintä. Kilpikonnaa käytettiin ennustamiseen siitäkin syystä, että sen arveltiin saavuttavan jopa 3000 vuoden iän. Kilpikonnan selästä väitetään myöskin saadun ensimmäinen aihe kiinalaisiin kirjoitusmerkkeihin. — Szï-arvonnassa käytettiin erästä kasvia (pyörtänökärsämöä, Šzï, Achillea millefolium), jonka varsia ennemies lienee käsitellyt jollain salaperäisellä tavalla, niin että ne muodostivat jonkinlaisia Ennekirjan viivakuvioita, ja niille sitten juuri tästä teoksesta selitykset haettiin.
Unia nähtiin, uniin uskottiin ja erikoisia unien selittäjiä (Džan Mong) käytettiin. Laulujenkirjassa on esimerkkejä tällaisista esim. noin vuoden 800 tienoilta e.Kr. Džan Mong selittää unessa nähdyt karhut pojiksi ja käärmeet tyttäriksi, joita ruhtinaalle syntyy. Unien selitys on läheisesti liittynyt tähdistä lukemiseen, astrologiaan.
Pahojen voimien manaajista, käytetään samaa sanaa (U) kuin ennustajista, mutta manaustöitä tekivät myöskin naiset, vaikka he eivät esiintyneet ennustajina. Pahaa vaikutusta pelättiin erittäinkin kuolleesta lähtevän. Sen vuoksi oli keisareilla matkoilla ollessaan aina kaksi manausmiestä mukana, joista toisella oli kappale päärynäpuuta (T'ao), toisella ruoholuuta. Ajanlaskumme toiselta vuosisadalta on selitys, että pahat henkiolennot pelkäävät päärynäpuuta, ja että ruoholuudalla lakaistiin tuhoatuottavat vaikutukset pois. Samaa menetelmää käytetään vielä tänä päivänä. — Manausmiehiä manauslukuineen ja tansseineen käytettiin myöskin tautien poistajina ja sateen hankkijoina. — Erikoisesti on vielä mainittava Fang Hsiang, "neljän ilmansuunnan näkijä", jota käytettiin ruumissaaton etupäässä. Punaiseen ja mustaan pukeutuneena hän on heittänyt ylleen karhuntaljan, jossa on neljä keinotekoista metallisilmää osoitukseksi siitä, että hän näkee kaikki taivaan alla. Kun Fang Hsiang on saapunut merkillisessä asussaan kilpineen ja keihäineen haudalle, johon vainaja on kätketty, heiluttaa hän keihästään neljää pääilmansuuntaa kohden, karkoittaa ja manaa siten pahat voimat pois. Tämäkin tapa on osittain säilynyt. Ihmishahmoista, omituisesti puettua jumalankuvaa, kuljetetaan joskus vielä ruumis-saattueiden etupäässä (K'ai Lou Šen). — Auringonpimennykseen liittyy myöskin samanlaisia toimituksia. Vaikka ei löydykään erikoisia myyttejä auringonpimenemisestä, niin kuitenkin kerrotaan Seremoniakirjassa, että tällaisessa tapauksessa päristeltiin rumpuja ja muuta melua pidettiin, nähtävästi tarkoituksella karkoittaa aurinkoa nielevä otus pois epäinhimillisestä teostaan. Auringonpimenemistä ilmaiseva termi, Ōr-Szi', 'auringon syöminen', viittaa tähän käsitykseen.
Nykyisessä kansanuskonnossa ilmenee tämäntapaisia taikauskoisia käsityksiä suunnattoman paljon. Ja kuka takaa, ettei tätä laatua ollut myöskin vanhaan aikaan runsaasti, vaikka sitä ei merkitty muistiin, ja jos jotain olisi kirjoitetuksikin tullut, niin Kungfutsen koko olemus oli vastoin tällaista tarpeettomuutta, ja hän varmaan olisi karsinut teoksistaan taikauskoiset piirteet mahdollisimman vähiin, niinkuin koko hänen huomionsa ja harrastuksensa tähtäsivät muihin kuin uskonnollisiin suuntiin. Se, mitä sittenkin hänen teoksiinsa on pujahtanut uskomuksellisista oloista vanhassa Kiinassa, antaa aihetta otaksua paljon laajempaa alkuperäistä aineistoa tällä alalla. Kungfutse oli siveysopin ja siveellisen elämän uudistaja, moraalinen reformaattori, jolle uskomukselliset asiat olivat enemmän syrjäseikkoja.
Kungfutsen jälkeisenä aikana kehittyi vähitellen yksityisestä esi-isien palveluksesta julkinen sankarienpalvonta. Käsillä olevien lähteiden mukaan näyttää vanhimpana aikana tapahtuneen pari kertaa jonkun jumaluuden (Hou T'ou ja Hou Tsi) muuttumista ihmishahmoiseksi, niin että jumalan ominaisuudet ja koko olemus on sidottu johonkin ennen eläneeseen henkilöön, jolla on ollut erikoisia ansioita samalla alalla. Jumala on näin tullut jossain määrin elävämmäksi ja läheisemmäksi. Varsinainen sankarien palvonta alkaa kuitenkin vasta Kungfutsen jälkeen. Kungfutse itse on suuren personallisuutensa tähden sankareista ensimmäinen, jonka ansiot ovat runsain määrin tulleet koko kansan osaksi, joten hänestä on voinutkin tulla, ei vain kungfutselaisten, vaan koko Kiinan suurin ihanne, sankari ja jumala. Kungfutselaisuus uskontona on varsinaisesti Kungfutsen ja hänen hengenheimolaistensa palvontaa. Esi-isien, Taivaan ja Maan palvonta eivät ole, kuten olemme nähneet, erikoisesti Kungfutsen korostamia vielä vähemmän hänen herättämiään. Nykyinen kungfutselaisuus on siis luonnollinen tulos Kiinan vanhasta sivistyneiden hallitsevien piirien uskonnosta, lisättynä Kungfutsen ja hänen koulukuntansa merkkimiesten jumaloimisella.
3.
ŠANG TI-KÄSITTEEN SYNTY[28]
Tämä mielenkiintoinen tutkimusaine on ollut vilkkaan pohdinnan alaisena, mutta mitään ratkaisevaa käsitystä ei näytä toistaiseksi esiintyneen. Šang Ti käsitetään ehkä kaikkein yleisimmin alkuperäisen yksijumalaisuuden, monoteismin, todistukseksi. Toiset pitävät Šang Ti:a, jolla myös on nimi T'ien (Taivas), alkuperäisen luonnonjumaloimisen todisteena. On niitäkin, jotka välttävät, että Šang Ti olisi alkuaan ollut keisarillinen esi-isä. Vihdoin on koetettu erottaa Šang Ti ja T'ien toisistaan, sekä sitten selittää Šang Ti varhaisimmaksi esi-isäksi ja T'ien-käsite luonnonjumalaksi.
Ryhtymättä tässä tekemään selkoa eri olettamusten perusteista ja aikomatta sanoa mitään ratkaisevaa tästä mielenkiintoisesta ja vaikeasta kiistakysymyksestä, esitämme vain muutamia näkökohtia sen mielipiteen tueksi, että Šang Ti olisi alkuaan ollut hallitsijain esi-isä.
Ensinnäkin nimi Šang Ti. On totta, ettei hallitsijoita mainittu tällä nimellä, mutta kyllä pelkällä Ti-nimellä jo kahta ensimmäistä Kiinan vanhimman teoksen, Historiakirjan, sankaria, Jao:ta ja Šuen:ia. Heistä käytetään sekä Ti Jao ja Ti Šuen että pelkkää Ti-nimeä. Sittemmin häviää Ti-nimi hallitsijoilta noin 2000 vuoden ajaksi ja sen sijaan käytetään vaatimattomampaa 'kuningas' (Uang)-sanaa; ensimmäisen hallitsijasuvun aikana osittain myöskin Hou (suvereeni)-sanaa. Vasta neljännen hallitsijasuvun (Ts'in) perustaja ja Kiinan yhteyden luoja, 'Ensimmäinen Keisari' otti (v. 221 e.Kr.) Ti-nimen itselleen. Nimen täydellinen muoto oli Huang Ti, jota siitä alkaen on käytetty Kiinan keisarien nimenä. Miten on selitettävissä, että alkuperäinen Ti hävisi koko kolmen ensimmäisen hallitsijasuvun ajaksi? Tahtoisimme nähdä tämän johtuneen siitä, että aikaisempi hallitusvalta, monarkia, heikkeni ja muuttui vähitellen mitä hajanaisimmaksi läänityslaitckseksi, joutuakseen 'Ensimmäisen Keisarin' ponnistusten kautta jälleen yhden miehen käsiin. Se seikka, että sanotaan Ti Jao ja Ti Šuen, sen sijaan kuin yleisen kielenkäytön mukaan olisi sanottava Jao Ti ja Šuen Ti, kuten U Uang ja Uen Uang (kuningas U ja kuningas Uen), ei paljoa vähennä Ti-sanan merkitystä, koska kerran Ti käytetään yksinkin sekä Jao:sta että Šuen:ista.
Ensi kerran ilmenee Šang Ti-nimitys Historiakirjan toisessa luvussa, jossa kerrotaan ensimmäisistä uskonnollisista toimituksista Kiinan kirjallisuudessa, uhreista, jotka Šuen hallitusistuimelle noustuaan (2255 e.Kr.) pani toimeen. Sitä ennen on uskonnollisista asioista mainittu vain sen verran, että Šuen otti kanssahallituksen vastaan Jao:lta esi-isien temppelissä (Uen Tsou). Šang Ti esiintyy Šuen:in uhrissa täysin tunnettuna. Yksinkertaisesti vain kerrotaan että Šuen (Ti) "Uhrasi Šang Ti:lle" (Lei y Šang Ti). Uhraaja oli Ti (hallitsija), ja se, jolle uhrattiin, oli Šang Ti (ensimmäinen hallitsija). Šang näet merkitsee, ei vain 'yläpuolella olevaa', 'ylöspäin menemistä' ja 'korkeinta', vaan myöskin 'ensimmäistä'.
Välittömästi seuraava lause historiakirjassa kuuluu:
In y Lou Tsung; Šuen koetti 'taivuttaa' uhreillaan Tsung:eja itselleen suopeiksi. Tässä on tuo pulmallinen Lou Tsung (Kuusi Tsung:ia). Edellä on esitetty eri olettamuksia. Tahtoisimme tässä pitää kiinni taaskin nimestä, Tsung. Mikä se on? Se on 'esi-isä'. Vain johdetussa merkityksessä sitä voidaan käyttää muihin tarkoituksiin. Rakenteeltaan Tsung merkitsee 'katon alla olevia henkiä', siis esi-isien temppelin henkiä. Kun me nyt sanomme, että Lou Tsung on 'kuusi esi-isää', niin tällä selityksellä ei näyttäisi olevan muuta vikaa kuin liian suuri yksinkertaisuus.
Joku ehkä tahtoisi huomauttaa, että Tsou on Historiakirjan termi esi-isistä. Myönnetään, että niin on, mutta väitetään, että myöskin Tsung on sitä. Ensimmäisessä kohdassa, missä asia tulee esille, käytetään sanaa Tsou; Uen Tsou on selitetty siinä merkitsevän esi-isien temppeliä, koska Šuen oli Uen Tsou:ssa ottamassa kanssahallitusta vastaan. Tämä juhlallinen valtikan luovutus tapahtui 'valistuneiden' (Uen) esi-isien ollessa tapahtuman todistajina. — Sitten seuraa tämä pulmallinen Lou Tsung. — Kun sen jälkeen Šuen palaa tarkastus- ja uhrimatkoiltaan valtakuntansa ääriltä, niin hän uhraa härän esi-isien temppelissä, I Tsou. Kiinalaiset selittävät, että I Tsou on sama kuin edellä ollut Ti Jao:n Uen Tsou. Uen ja I merkitsevät jotenkin samaa, Uen kirjallista, I käytännöllistä sivistystä. — Kun Jao vihdoin oli kuollut ja Šuen oli jäänyt yksin hallitsemaan, meni hän tekemään asiasta ilmoituksen Uen Tsou:ssa esi-isille. Näyttäisi siltä kuin Uen Tsou olisi ollut Jao:n, I Tsou hallitsija Šuen:in esi-isien temppeli.
Sen jälkeen tulee esi-isien temppeli esille seuraavasti. Ti (Šuen) sanoo: 'Kuule, Neljän Vuoren Vartija (s.o. pääministeri), kuka kykenee valvomaan kolmea (uskonnollista) toimitusta (Li)?' Siihen vastattiin: 'Pē I'. Silloin Ti sanoi; 'Niinpä kyllä. Kuule, Pē, sinä otat huolehtiaksesi järjestyksestä esi-isien temppelissä (Tsung). Aamuin illoin ole kunnioittava ja huolellinen, ole vilpitön!' Pē kumarsi maahan saakka ja tahtoi, että tämä tehtävä annettaisiin joko K'uei:lle tai Lung:ille. Ti vastasi: 'Niin kyllä, mutta mene sinä ja ole kunnioittava!' — Olemme kertoneet ylläolevan osoitukseksi kuinka tärkeänä esi-isien palvelusta jo näin varhaisena aikana pidettiin. Ylläolevien kolmen seremonian (San Li) on selitetty merkitsevän taivaan (T'ien Šen), maan (Ti Ts'i) ja ihmisten (Ren Kuei) henkien palvelusta. Kiinalaisessa selitysteoksessa käytetään kustakin erinimistä 'henki'-sanaa (Šen, Ts'i ja Kuei). Uskonnollisten toimitusten keskus oli esi-isien palvelus, koska kolmen Li:n valvoja määrättiin esi-isien temppelin vartijaksi, päivittäisten uskonnollisten menojen ohjaajaksi.
Tärkein aihe ylläolevan lainauksen tekemiseen Historiakirjasta oli meille kuitenkin esi-isien temppelistä käytetty sana Tsung. Pē I:n piti järjestää juuri tämä Tsung, jonka olemme edellä sanoneet merkitsevän esi-isää, mutta joka tässä yhteydessä merkitsee nähtävästi esi-isien palvelusta tai esi-isien temppeliä, kuten kiinalaiset asian selittävät. Onkin hyvin luultavaa, että Tsung-sana on alkuaan merkinnyt esi-isien temppeliä; siihen viittaa merkissä oleva 'katto' eli huone. Tästä paikasta ei pitäisi olla vaikea löytää selitystä edellä olevaan 'kuuteen Tsung:iin'. Ne kuusi Tsung:ia, joille Šuen uhrasi Šang Ti:n jälkeen, olivat meidän nähdäksemme siis kuusi esi-isää. Mahdoton ei olisi myöskään alkukielen mukaan ajatus, että kuusi Tsung:ia olivat kuusi esi-isien temppeliä. Ja se juuri lieneekin oikea ajatus, sillä varhaisessa kielenkäytössä merkitsee konkreettinen sana usein abstraktisempaa käsitettä, eikä päinvastoin. Nyt muistamme, että keisarillisessa esi-isien temppelissä oli seitsemän osaa, eli 'temppeliä', kuten niitä oikeastaan sanottiin. Lou Tsung olivat ehkä siis keisarillisen sukutemppelin kuusi pyhäkköä, joista edellä on ollut puhe, ja joissa kussakin oli yksi esi-isä.
Mikä on luonnollisempaa, kuin ajatus, että Šuen palasi takaisin esi-isien temppeliin, jossa hän oli suostunut ottamaan osaa hallitukseen, palasi ilmoittamaan asiasta mieskohtaisesti esi-isille, uhreilla näiden suosiota ja apua saadakseen vastuunalaiseen toimeensa. Pitäisimme luultavana, että Jao:n esi-isät tulivat Šuen:in esi-isiksi, niinkuin hallituskin siirtyi Jao:lta Šuen:ille. Myöhemmin näyttää Šuen rakentaneen omille esi-isilleen temppelin, jolla on vähemmän vaativa nimi (1 Tsou). Sen jälkeen mainitaan Šuen:in esi-isien temppeliä nimellä Šen Tsung, esi-isävainajien temppeli.
Jos Lou Tsung olivat Jao:n kuusi esi-isää, hänen sukutemppelinsä kuudessa eri pyhäkössä, niin silloin oli Šang Ti, — se, jolle Šuen ensin uhrasi — temmppelin peräseinällä oleva 'ensimmäinen hallitsija', kanta-isä. Šang Ti oli temppelin parhaassa, seitsemännessä pyhäkössä, selvästi erotettu muista esi-isistä. Kuten edellisestä muistamme, muuttuivat esi-isät temppelissä aina nuoremmiksi mutta kanta-isä pysyi paikoillaan. Šang Ti saattoi siis jo Šuen:in aikana olla hyvinkin kaukainen esi-isä. Kun katselemme taruajan hallitsijoita, niin huomaamme niitä olevan seitsemän. Jos nämä olisivat olleet suoraan alenevassa polvessa samaa sukua kaikki, niin Fu Hsi olisi ollut 'ensimmäinen hallitsija', — Jao näet vielä eli Šuen:in uhria toimittaessa. Nyt on juuri Fu Hsi se henkilö, josta kiinalaiset laskevat kansallisuutensa ja sivistyksensä alkavan. On ehkä mahdollista, että asianomainen temppeli oli saanut Fu Hsi:n mukaan nimen Uen, joka viittaa sivistysharrastukseen.
Varhaisimpana aikana ei hallitus liene kulkenut kuitenkaan perintönä, ennen kuin Y Suuresta alkaen, jolloin (2205 e.Kr.) alkoi ensimmäinen hallitsijasuku. Mutta siitä huolimatta on luultavaa, että hallitsijat pitivät edeltäjiään jossain määrin esi-isien arvossa. Se on sitä ymmärrettävämpää, jos asianomainen hallitsija eläessään aina määräsi seuraajan itselleen, kuten Jao ja Šuen tekivät, sillä sen kautta hallitsija joutui aina lapsen asemaan edeltäjäänsä nähden ja samalla koko hallitsijasarjan jälkeläiseksi, jonka oli pidettävä huolta kaikista hallitsijavainajista.
Šang Ti olisi siis ollut 'ensimmäinen hallitsija', ruhtinas, jonka vaikutus ulottui ensi kerran yli keltaisen heimon, ja joka yleisesti tunnustettiin kansan hyväntekijäksi, olkoon tämä sitten ollut Fu Hsi tai joku muu. Sitä mukaa kuin hänen seuraajainsa arvo kasvoi, sai myöskin 'ensimmäinen hallitsija' siitä osansa, joten hänestä lopulta tuli, ei vain koko kansansa kaitsija, vaan myöskin kaikkien vainajien päämies, jopa koko maailmankaikkeuden ohjaaja. Tulemme näkemään miten Kungfutsen arvo on samalla tavoin säännöllisesti kasvanut yli kahden vuosituhannen ajan.
Eläviä ihmisiä pidetään Šang Ti:n arvoisina. Laulujenkirjassa esim. sanotaan: "Niinkauankuin In-hallitsijasuku ei ollut kadottanut kansanjoukkojen suosiota, olivat sen ruhtinaat Šang Ti:n vertaisia." (P'ei Šang Ti; vert. Suuri Oppi X, 5). Kun siis Šang-suvun myöhemmillä ruhtinoilla oli kansan suosio puolellaan, olivat he arvossa 'ensimmäisen hallitsijan' (Šang Ti) vertaisia. Kultainen Keskitie (Džung Jung)-nimisessä teoksessa sanoo Kungfutsen pojanpoika K'ung Dži' iso-isästään: 'Hän oli Taivaan vertainen (P'ei T'ien)'. Ellei Šang Ti:lla olisi inhimillistä alkuperää, niin tuollaiset lauseparret olisivat käsittämättömiä.
Šang Ti ei koskaan esiinny maailman luojana. Se olisi käsittämätöntä. Ihmiskohtalojen määrääjäksi entinen hallitsija kyllä hyvin sopii, hän, joka jo eläessään on määrännyt monen ihmisen kohtalon.
N. Söderblom huomauttaa,[29] että Šang Ti-nimitys on säilynyt hallitsijasukujen vaihdoksista huolimatta. Se olisi muka käsittämätöntä, jos Šang Ti olisi ollut hallitsija. Šang Ti-nimitys on kyllä säilynyt, mutta mainittu tutkija itse esittää[30] kuinka sen käyttö harvenemistaan harvenee myöhemmässä kirjallisuudessa. Niinpiankuin hallitusistuin tuli perinnölliseksi, oli kullekin hallitsijalle 'ensimmäinen hallitsija' se hänen esi-isistään, joka hallitushuoneen oli perustanut. Sen vuoksi ei ehkä mielellään käytetty Šang Ti-sanaa, vaan korvattiin se mieluummin T'ien-sanalla.
Merkittävä on myös tosiasia, että ainoastaan hallitsijat uhrasivat
Šang Ti:lle, niinkuin omalle esi-isälleen konsanaan.
Vanha kiinalainen perintätieto kertoo, että Jao rakensi temppelin Šang Ti:lle. Historiakirjan vanhimmissa osissa ei lähemmin mainita, toimitettiinko uhri Šang Ti:lle taivasalla vai temppelissä. Senjälkeen kuin Šuen oli tehnyt nuo kuuluisat uhritoimituksensa, matkusti hän valtakuntansa rajavuorille ja toimitti niillä uhrin Taivaalle ja vuorille ja virroille. Uhri Taivaalle on kuitenkin esitetty merkillisesti; ei ole Šang Ti- eikä T'ien-sanaa siinä käytetty, pelkkä Ts'ai (polttouhri) vain, mutta kiinalaiset selittävät sen merkitsevän uhria Taivaalle. Šuen:in uhri Šang Ti:lle oli Lei, jossa ei mikään viittaa siihen, että sen piti tapahtua taivasalla, kuten myöhemmin uhrit Taivaalle toimitettiin.
Se, että Šang Ti:sta käytetään niin vähän antropomorfismia, on täydelleen sopusoinnussa sen kanssa, mitä kiinalaiset yleensä ovat vainajista vanhimpana aikana tienneet.
Kansanomainen nimitys T'ien Lao Jē eli Lao T'ien Jē merkitsee sanallisesti: 'Taivaan vanha isä', mutta Lao Jē (vanha isä) on tavallinen yhteiskunnan päämiesten arvonimi, aivan kuin pelkkää isää tai vanhempaa veljeä (Fu, Hsiung) käytetään kunnioituksen ja arvon ilmaisijoina. Vanha tapa oli myöskin kutsua paikkakunnan korkeinta virkamiestä (Kuan, mandariini) 'isän' nimellä. 'Kuinka onkaan iloittava ruhtinaistamme, kansan vanhemmista (isästä ja äidistä, Fū Mō)', kuuluu eräs Suuren Opin lainaus Laulujenkirjasta. Isä-nimitys, joka on omistettu Taivaalle ja Šang Ti:lle, sopii siis mainiosti 'ensimmäiselle hallitsijalle'.
Kaiken kaikkiaan näyttää meistä käsilläolevien lähteiden mukaan todennäköisimmältä, että niinkuin Kiinan keisari on ollut Taivaan poika (T'ien Tzï), hän on myöskin ollut Šang Ti:n poika, 'ensimmäisen hallitsijan' jälkeläinen hallitusistuimella, ja että siis Šang Ti on ollut ikivanhojen hallitsijain kanta-isä.
4.
KUNGFUTSEN PALVONNAN HISTORIALLINEN KEHITYS[31]
Historioitsija Szï-Ma Ts'ien (145-86 e.Kr.) kertoo, että ruhtinaat ja viisaat kunnioittivat Kungfutsea hänen eläessään, mutta kun hän oli kuollut, unohdettiin hänet. Tämä on kyllä totta, sikäli kuin on kysymyksessä Kungfutsea lähinnä oleva aika; mutta kuitenkin on tähän lisättävä, että se kunnioitus mitä Kungfutse eläessään sai osakseen, ei ollut mitään verrattuna siihen palvontaan, jota hän on saanut myöhemmin kuolemansa jälkeen.
Edellä on jo viitattu klassillisessa kirjallisuudessa tavattaviin Kungfutsea ylistäviin katkelmiin. Lukuunottamatta Suurta Oppia, on kaikissa 'Neljän Kirjan' teoksissa (Szï Sū) enemmän tai vähemmän ponnekkaita ylistyksiä Kungfutsen kunniaksi. Voiton muista vie Mongtse (Mencius 372-289 e.Kr.). Hän se on varsinaisesti Kungfutsen kunnioituksen alkuunpanija. Tämä loistava kirjailija oli se, joka Kungfutsen nosti alttarille, kuten Tschepe sanoo. Hänen aikanaan ei vielä kuitenkaan liene erikoista temppeliä Kungfutsea varten ollut, koskapa hän ei sanallakaan siihen suuntaan viittaa. Sen sijaan oli Kungfutsella varmaan silloin jo sielulaattansa ja varmaan hänelle myös uhrattiin juomauhreja, sillä nämä ovat ikivanhoja tapoja Kiinassa.
'Kevään ja Syksyn' kuuluisin selitysteos, Tsō Džuan, mainitsee kyllä, että Lu-valtion Ai Kung-herttua olisi heti Kungfutsen kuoltua kaivaten maininnut häntä neuvonantajakseen ja antanut hänelle korkeimman mahdollisen kunnianimen, 'isä', 'Isä Ni' (Ni Fu). Sama asia kerrotaan myöskin tuossa alkuperältään hämärässä 'Seremoniakirjassa' (Li Dži), mutta se lienee suoranainen lainaus edellisestä. Näiden perustuksella olettavat kiinalaiset oppineet, että jo pian tämän jälkeen olisi kolme huoneustoa Kungfutsen talosta muodostettu erikoiseksi temppeliksi hänelle. Tämä kaikki on kuitenkin epävarmaa, vaikka se on ollut Kungfutsen jälkeläisille mieluinen todiste suuren esi-isänsä arvon tehostamiseksi (esim. vuonna 1658 j.Kr.).
Pitkällisten kansalaissotien ja kapinain vuoksi, joita Kungfutsen päivistä jatkui vielä noin 300 vuotta, ei Kungfutsen palvonta voinut kehittyä paljon, ja jos sitä jossain muodossa olisi huomattavammin harjoitettukin, niin sen hävitti kaikkine muistoineen Ensimmäinen Keisari 3:nnen vuosisadan alussa e.Kr.
Kun sitten 200 paikkeilla e.Kr. vihdoinkin saatiin rauha maahan palautetuksi ja hallitus omamaisten miesten käsiin (206 e.Kr.), niin oli Kungfutsen kunnioitus ja palvonta itsestäänseuraava selviö. Tähän ryhdyttiin sitä suuremmalla innolla häntä äskettäin (213 e.Kr.) kohdanneen ennen kuulumattoman häväistyksen ja vainon vuoksi.
Han-hallitsijasuvun ensimmäinen keisari Kao Tsou (Liu Pang alkuperäiseltä nimeltään) matkusti hallituskautensa lähinnä viimeisenä vuonna (195 e.Kr.) etelästä päin Dž'y Fu:hun ja toimitti Kungfutselle täällä 'suuren eläinuhrin', T'ai Lao, johon kuului härkä, sika ja lammas. Sitäpaitsi hän nimitti silloisen K'ung-suvun päämiehen, joka oli yhdeksännen polven edustaja mestarin jälkeen, 'Kungfutsen uhripapiksi' tai uhrintoimittajaksi. — Nämä tiedonannot ovat todenperäisiä ja osoittavat, että jo noin 200 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, ja noin 300 vuotta jälkeen Kungfutsen kuoleman, keisari itse asettuu Kungfutsen palvonnan etupäähän. Tästä ajasta alkaen kehittyy Kungfutsen palvonta säännöllisesti yhä suurempaan täydellisyyteen. Kansallisen mahtavuuden ja edistyksen aikoina kohoaa erikoisesti Kungfutsen arvovalta. Jokainen hallitsijasuku, vieläpä jokainen merkittävämpi keisari, kantaa kortensa tähän yhteiseen kekoon. Kungfutsen palvonnan historia on siis eräänlaista Kiinan sivistyshistoriaa, vieläpä mitä keskeisintä laatua. Siinä huomaa kansan elinhermon toimintaa.
Mahtavan Han-dynastian seuraavatkin hallitsijat tahtoivat luonnollisesti olla mukana korottamassa Kungfutsen ja hänen virallisten seuraajainsa arvovaltaa. Voimme siis päätellä, että pian täytyi Kungfutselle rakentaa oma temppeli — ellei sitä jo ollut olemassa. Paitsi sukulaisten toimittamaa uhripalvontaa, toimitettiin siinä myös uhreja koko valtakuntaa koskevien tapausten johdosta. Uhrin toimittajana oli joko keisari itse tai hänen määräämänsä. Kungfutsesta tuli siis sangen aikaisin koko valtakunnan suojelusjumala, jonka aseman hän on saanut pitää yli 2000 vuotta.
Itäisen Han-dynastian aikana (25-221 j.Kr.) käy kehitys samaan suuntaan. Suvun toinen keisari, buddalaisuuden maahan tuoja Ming Ti ('loistava hallitsija', 58-76), antaa hallituksensa toisena vuonna (59) määräyksen, että Kungfutselle on uhrattava kaikissa valtion kouluissa. Itse hän antoi hyvän esimerkin uhraamalla Viisaallemme — koiran. Tämä keisarillinen määräys on erittäin tärkeä ja kauaskantava. Kungfutse ei ole ainoastaan valtion suojelusjumala, vaan hän on myöskin kasvatustyön suojelija ja oikean opin ehdoton auktoriteetti. Tämän asemansa hän on saanut pitää lähes 1900 vuotta. — Vuonna 72, matkallaan valtakunnan itäosissa, toimitti sama keisari omassa persoonassaan suurenmoisen uhrin Kungfutselle Dž'y Fu:ssa. Hän järjesti samalla Kungfutsen 72 oppilaan sielutaulut ja uhrasi niille. Nämä Kungfutsen lähimmät oppilaat ovat siitä saakka säilyttäneet asemansa Kungfutsen seurassa. — Edellisen seuraaja hallitusistuimella, keisari Džang Ti (76-89), uhrasi hänkin täällä mieskohtaisesti Kungfutselle ja toimitti komean juhla-aterian 62:lle Kungfutsen miesperilliselle (vuonna 85). Hänen pojanpoikansa An Ti (107-126) kävi vuonna 123 Kungfutsea kumartamassa.
Tällaiset tiedonannot edellyttävät erikoisen temppelin olemassaoloa, vaikka sitä ei ole aikakirjoissa mainittu, ennenkuin vuodelta 152 kerrotaan, että komeasti puettu kunniavahti vartioi temppeliä sotamiehineen. Palkkiokseen hän sai 100 säkkiä riisiä. Kungfutsen temppeli käsitettiin siis kansallispyhätöksi, joka oli valtion suoranaisen valvonnan alaisena, ja jota valtion varoilla hoidettiin ja lakkaamatta kaunistettiin. Vuodesta 169 alkaen toimitettiin Kungfutselle samoja uhreja kuin 'Valtion Suojelushengille' ja 'Maanviljavuuden Suojelijoille'.
On helppo seurata Kungfutsen palvonnan kehitystä, sillä kiinalaiset historioitsijat ovat tarkoin merkinneet kaiken, mikä koskee Kungfutsea ja hänen kunnioitustaan.
On merkille pantava, että Kungfutsen kunnioitus ja palvonta kehittyi edelleen Han-dynastiaa seuraavana pitkänä ajanjaksona, kansalaissotien ja surkean epäjärjestyksen aikana (221-618). Milloin pyhättö tuli ryöstetyksi tai hävitetyksi, piti jokainen hallitus ensimmäisiin velvollisuuksiinsa kuuluvana sen uudelleen rakentamisen ja kaunistamisen. Samoin saivat Kungfutsen jälkeläiset lakkaamatta uusia armonosoituksia ja perinnöllisiä oikeuksia.
Vuodelta 445 mainitaan ensikerran, että Kungfutsen uhripalvonnan yhteydessä käytettiin musiikkia. Kiinalaiset oppineet olettavat kuitenkin yleisesti, että musiikkia viljeltiin jo Han-dynastian aikana Kungfutsen uhripalvonnassa. Tschepe huomauttaa, että se on hyvin mahdollista, koska kiinalaiset ammoisista ajoista ovat käyttäneet musiikkia kaikenlaisissa juhlatilaisuuksissa. Musiikki mainitaan erikoisesti tältä vuodelta sen vuoksi, että se nyt kenties tuli tarkemmin järjestetyksi ja määrätyksi. Kukaties Kungfutsen temppeleissä käytetty musiikki oli jäännöstä tuosta vanhasta, Kungfutsen aikuisesta musiikista, jolle omistetaan niin monia ihmetekoja. Se palautti ihmiset oikealle tielle, karkoitti himot sydämestä ja istutti jaloja hyveitä ihmisrintaan. Kungfutse itse piti musiikkia suuressa arvossa, hän teki pitkiä matkoja voidakseen kuulla sitä suurten mestarien esittävän, ja hän itse viljeli ja opetti sitä koko elämänsä ajan. On luonnollista, että Kungfutsea uhritilaisuuksissa kunnioitettiin laululla ja soitolla.
Valtakunnan ollessa jakautuneena kahtia, kiinalaisten ja tatarien kesken, 'Pohjoiseen ja Eteläiseen Dynastiaan' (420-589) ollaan kummallakin alueella yhtä innokkaita Kungfutsen palvojia. Vuonna 450 tapahtuu, että silloinen Pohjois-Kiinan tatarilainen hallitsija uhraa härän Kungfutselle Kiinan kansallispyhäkössä, joka vastikään on saatu entistään ehommaksi. Tämä hallitsija oli nimeltään Tai U (424-452); hän oli silloin Šan Tung:issa valioitusretkellä. — Vuonna 576 antaa tatarilainen Pohjois-Kiinan hallitsija Hou Diu ('jälkiherra' 565-577) julistuksen, että Kungfutselaisuus on oleva valtion uskonto ja virallinen opinmuoto hänen hallituspiirissään. Taolaisuudelta ja buddalaisuudelta hän kielsi jyrkästi esiintymisoikeuden valtakunnassaan. Tämä on ensimmäinen julistus lajiaan Kiinassa.
Huomasimme edellä, että keisari (Ming Ti), joka toi buddalaisuuden Kiinaan, oli samalla innokas Kungfutsen palvoja. Tämä ei ole mikään sattuma tai ainoalaatuinen tapaus Kiinan historiassa. Päinvastoin. Pakanauskonnot ovat hyvin ymmärrettävistä syistä usein sangen suvaitsevaisia toisiaan kohtaan, niiltä kun näet useimmiten puuttuu varmoja oppimuodostuksia; uskonnollisuus on näille vain epämääräistä kunnioituksen tunnetta ja, voisimme sanoa, riippuvaisuuden tunnetta, niinkuin Schleiermacher uskonnon määritteli. Missä ikänä kunnioituksen ja palvonnan esine löytyy, sitä palvotaan. Kungfutselaisuudessa on sentään varmoja käsitteitäkin; sen vuoksi se ei ole yleensä kuitenkaan ollut yhtä suvaitsevainen taolaisuutta ja buddalaisuutta kohtaan kuin nämä kungfutselaisuutta kohtaan. Kungfutselaiset temppelit ovat puhdistetut buddalaisista epäjumalankuvista, milloin niitä on sinne päässyt tunkeutumaan. Sen sijaan on Kungfutse buddalaisuudessa asetettu vakituisesti korkeinpaan onnen paikkaan, Läntiseen Taivaaseen (Si T'ien). Buddalaisuus ei ole milloinkaan asettunut vihamieliselle kannalle kungfutselaisuutta kohtaan, mutta kungfutselaisuuden nimessä on silloin tällöin vainottu buddalaisuutta. Niinpä esimerkiksi Pohjois-Kiinan tatarilainen Pe Uei ('pohjoinen' Uei eli Toba)-dynastia (386-532), huolimatta intomielisestä buddalaisuudestaan, kuitenkin osoitti suurta kunnioitusta Kungfutselle. Tämä kungfutselaisuuden historiallinen asema osoittaa sen etevämmyyttä toisten uskontojen rinnalla. Siitä huolimatta ovat Kiinan sivistyneet, jotka varsinaisesti edustavat kungfutselaisuutta, usein yhtä hartaita buddalaisia.
Kungfutselaisuuden etevämmyys toisten uskontojen rinnalla osoittautuu myöskin siinä, että Kiinan suurimpina kukoistuksen aikoina on aina erikoisesti korostettu Kungfutsen kunnioitusta. Niin oli Kiinan ensimmäisenä suuruuden aikana Han-dynastian hallitessa noin kaksisataa vuotta kummallakin puolen ajanlaskumme alkua. Sama on asiaintila Kiinan seuraavana suuruuden aikana Tang-dynastian hallitessa (618-907). Suvun ensimmäinen keisari, hallitsijanimeltään sama kuin Han-dynastian perustaja, Kao Tsu ('loistava alku; alkuperäiseltä nimeltään Li Yen), painoi raskaalla kädellä alas buddalaisuuden ylenmääräistä rehoitusta, joka noina edellisinä sekasorron aikoina oli valtaan päässyt. Hän ei kuitenkaan sen sijaan korottanut Kungfutsea, vaan tämän ihaileman Džou Kung:in, Lu-valtion perustajan, herttua Dzou:n. Keisari antoi julistuksen, että kaikissa valtakunnan kaupungeissa oli rakennettava temppeleitä hänelle, ja, missä niitä jo oli, entuudestaan ne piti kaunistaa uuteen kuntoon.
Džou Kung:in palvelus oli kuitenkin ohimenevä ilmiö. Sillä jo Kao Tsu:n seuraaja Tai Tsung (627-650), jonka aikana valtakunta saavutti suurimman loistonsa, oli Kungfutsen intomielinen ihailija. Hänen kuuluisa lauseensa on: 'Kungfutse on kiinalaisille mitä vesi on kalalle.' T'ai Tsung:in 200,000 nidosta käsittävä keisarillinen kirjasto oli samoilla tienolla (Si An Fu, Šen Si), mistä oli lähtenyt 'Ensimmäisen Keisarin' julistus kaiken kirjallisuuden hävittämiseksi.
T'ang-dynastia on järjestänyt neljä luokkaa palvottavia kungfutselaisia pyhimyksiä tarkoin määrättyine arvoineen ja uhreineen, mutta ennen kaikkea se on korottanut itse Kungfutsen arvon palvonnan esineenä ja Kungfutsen kulttia ylipäänsä. Tämän hallitsijasuvun ajalta alkaa verovapauksien myöntäminen Kungfutsen suvulle hänen temppelinsä ja hautansa hoitamista varten.
Tällöin lienee alkanut myöskin veistokuvien käytäntöönotto Kungfutsen palvonnassa. Williams'in mukaan eräs Uei Dži-niminen oppinut tämän hallitsijasuvun alussa teki Kungfutsen ja hänen 72 oppilaansa kuvat ja käytti niitä jonkinlaisina opetusvälineinä koulussaan. Veistokuvien käyttö ei ole buddalaisuuden mukana Kiinaan tullut vaikka se on buddalaisuuden kautta suuresti lisääntynyt. Kungfutselaisissa temppeleissä ei yleensä käytetä kuvia, vaan ainoastaan nimilaattoja. Poikkeuksia kuitenkin on, ja erikoisesti on mainittava Kungfutsen sukutemppeli Dž'y Fu:ssa, jossa on useita jättiläiskuvia, kuten myöhemmin saamme nähdä.
Vuonna 705 antoi keisari määräyksen, että sadan perheen vuosiverot ja -tulot oli käytettävä Kungfutsen sukutemppelin ja siellä toimitettavien uhrien hyväksi. Tämä oli alku K'ung-suvun maa-alueiden omistamiseen. Vuonna 792 vapautettiin jälleen kolmekymmentä perhettä kaikista verorasituksista velvollisuudella huolehtia säännöllisesti temppelin ja sen puistikon puhtaanapidosta. Vuonna 725 vapautettiin viisi perhettä kaikista verovelvollisuuksista tarkoituksella pitää huolta Kungfutsen haudasta.
Tähän saakka on Kungfutsesta yksinään ollut mahtava veistokuva hänen sukutemppelissään Dž'y Fu:ssa. Vuonna 725 toimitutti keisari Kungfutsen kymmenelle parhaalle oppilaalle veistokuvat tähän temppeliin. Ne olivat tietysti paljon pienempää kokoa kuin mestarin oma kuva. Vuonna 740 annettiin keisarillinen määräys, että toisen ja kahdeksannen kiinalaisen kuun määrättynä päivänä (Kungfutsen syntymän ja kuoleman aikaan; huhti- ja syyskuussa) oli Kungfutselle toimitettava erikoisen arvokkaat uhri: Tämä määräys on ollut voimassa näihin päiviin saakka. Kautta maan on näinä määräpäivinä härkiä ja muita pienempiä eläimiä Kungfutselle uhrattu hänen temppeleissään, joita on jokaisessa virallisessa kaupungissa. Uhrin toimittajina ovat paikkakunnan korkeimmat viranomaiset. Valtion valvonnan alainen opettajisto on myöskin velvollinen ottamaan osaa uhritoimitukseen. Koulujen oppilaiden tulee polvistua Kungfutsen kuvan tai nimilaatan edessä.
T'ang-dynastiaa seuraavana viisikymmenvuotisena sotilasmielivallan aikana ei Kungfutsen kunnia sanottavasti kasva. Mutta kun Sung-hallitsijasuku (960-1280) saa taas jossain määrin turvatumman yhteiskunnallisen tilan syntymään ja kun silloin muutenkin ilmenee vilkkaita henkisiä virtauksia, niin Kungfutsenkin arvovalta saa siitä osansa. Kungfutsen sukutemppelin hoitoa varten tekevät keisarit suurisuuntaisia lahjoituksia. K'ung-suvulle ja sen suurimmalle miehelle myönnetään ennenkuulumattomia erikoisoikeuksia.
Heti Sung-dynastian ensimmäinen keisari Tai Tsu ('suuri alku'; omaa sukuaan Džao; kotoisin Kungfutsen esi-isien asuma-alueilta Sung-valtion lähettyviltä; siitä dynastian nimi Sung) antoi hallituksensa toisena vuonna (961) määräyksen, että julkisissa tutkinnoissa oppiarvon saaneiden tulee osoittaa kunnioitustaan Kungfutselle hänen temppeleissään heti tutkinnon jälkeen. Myöskin tämä säädös on ollut voimassa siitä alkaen näihin päiviin saakka.
Seuraavan keisarin (Tai Tsung) määräyksestä laitettiin v. 983 Kungfutsen temppeli Dž'y Fu:ssa mitä loisteliaimmaksi. Tämän hallitsijan seuraaja Džen Tsung (998-1023) osoittautui tämän dynastian keisareista kaikkein innokkaimmaksi Kungfutsen palvojaksi. Hän antoi mitä ankarimpia määräyksiä, että Kungfutsen temppelit kaikissa kaupungeissa oli pidettävä hyvässä kunnossa ja määrätyt uhrit hänelle niissä säännöllisesti toimitettava. Tähän saakka on kokonaan unhotettu Kungfutsen lähimmät sukulaiset. Džen Tsung korotti myöskin Kungfutsen isän, äidin ja vaimon palvottavien joukkoon. Kungfutsen pyhäkön hoitoa varten hän määräsi entisten lisäksi kymmenen perhettä, vapautettuina muista velvollisuuksista, kuten edellisetkin.
Tulvimalla tulee nyt Kungfutselle keisarillisia kunnianosoituksia, arvonimiä ja lahjoituksia. Kungfutsen nykyinen kunnianimi Drï Šeng ('viisaista parhain'), jota jo historioitsija Szï-Ma Ts'ien oli käyttänyt, tulee nyt Kungfutsen viralliseksi nimeksi. Keisari uudistaa kaikki Kungfutsen temppelin uhriesineet, lahjoittaa erään kallisarvoisen uhriastian temppeliin ja Kungfutsen suvulle 300,000 hopearahaa ja 300 kääröä silkkiä. K'ung-suvun päämies — 46:s polvi Kungfutsen jälkeen — saa Juhlamenoneuvoston varaesimiehen arvon ja kuusi suvun muuta jäsentä pääsee valtion korkeimpien arvohenkilöiden joukkoon. Keisarin määräyksestä rakentaa K'ung-suvun päämies vuonna 1008, suurentaen Kiinan kansallispyhäkköä, uuden temppelin sille paikalle, missä nytkin pyhäkön päärakennus on. Kymmenen vuotta myöhemmin sai K'ung-suvun päämies oikeuden juhlallisissa uhritoimituksissa käyttää keisarillista päähinettä — ellemme sanoisi kruunua — ja vastaavaa keisarillista juhlapukua.
Seuraava keisari Ren Tsung (Jen Tsung 1023-1063) antoi, kuten edellä on mainittu, K'ung-suvun päämiehelle nimen Jen Šeng Kung, 'Uhkuvan Viisauden Prinssi', joka hänellä yhä on. Tämä sivistysharrastuksistaan kuuluisa keisari, joka m.m. ensimmäisenä otti käytäntöön tuon Kiinassa niin suuresti suositun rinnakkaismietelauseiden (Tei Tzï) kirjoittamisen, lahjoitti Kungfutsen sukutemppelille tällaisen korkeanomakätisesti kirjoitetun paralleliseinäkoristeen, mikä on suurin ajateltavissa oleva kunnianosoitus. Tähän aikaan elää Kiinan toinen suuri historioitsija Szï-Ma Kuang, joka 354-nidosta käsittävässä historiateoksessaan koskettelee myöskin samoja asioita kuin Kungfutse Kevättä ja Syksyä-teoksessaan.
Keisari Džē Tsung (1086-1101) lahjoitti Kungfutsen sukutemppeliä varten lisää maa-alueita noin 2,500 hehtaaria. Tämän seuraaja Huei Tsung (1101-1125) on harras taolainen, mutta lisää runsaasti helmiä Kungfutsen kruunuun. Hän antaa kiinnittää Kungfutsen päähineeseen kaksitoista kuninkaallisten käyttämää tupsua, ja hänen vaatteisiinsa kaksitoista vertauskuvallista kuviota (embleemiä); hänen käsiinsä asetetaan ruhtinaallinen valtikka, kunniataulu, Džen Kuei, ja 24 keihästä pystytetään temppelin pääoven eteen. Täysin ruhtinaallinen hovi syntyy Kungfutsen sukutemppelin yhteyteen hoviherroineen ja kunniavahteineen. Pyhäkkö saa nykyisen nimensä Ta Dženg ('suuri täydellisyys').
Ei ole tarpeellista kuvailla yksityiskohtaisemmin Sung-dynastian kantamaa kunnioitusta Kungfutselle ja hänen suvulleen. Kungfutsen sukutemppeli ja hauta ovat yhtä lähellä kiinalaisten sydämiä kuin Europan ristiretkeilijöille Palestinan pyhät paikat samaan aikaan. Eivätkä vain keisarit osoita Kungfutselle kunnioitustaan. Koko maa on täynnä Kungfutsen ihailua ja ylistystä. Kungfutsen opetuksiin ja hänen toimittamaansa kirjallisuuteen syvennytään aivan uudella tavalla, klassillista kirjallisuutta tutkitaan ja tulkitaan intomielisesti. Tätä innostusta ei voi vähentää se seikka, että Pohjois-Kiina ja siellä olevat pyhät paikat joutuvat vieraiden raakalaisheimojen haltuun. Tähän aikaan, jolloin 'Uhkuvan Viisauden Prinssi' on 'Baabelin vankeudessa' Jangtse-virran eteläpuolella, elää täällä Hu Nan ja Kiang Si-maakunnissa Kiinan klassillisen kirjallisuuden suurin selittäjä Dzu Hsi (1130-1200) Koko aikakautta on vilkkaan Kungfutsen tutkimisen ja palvonnan vuoksi sanottu uus-kungfutselaisuuden ajaksi.
Mongoolilaisen Yen-dynastian (1280-1368) ajalta ei ole erikoisempaa mainittavana Kungfutsen palvonnan kehityksestä. Hallitsijasuvun perustaja Kublai Khān (Šzï Tsou, 'uuden maailman alku'), oli suvaitsevainen yleensä eri uskontoja kohtaan, mutta taikauskoista taolaisuutta hän piti vaarallisena ilmiönä ja määräsi sen kirjallisuuden hävitettäväksi, säästämällä kuitenkin peruskirjan, Tao Te Džing:in. Hänen suosionosoituksestaan Kungfutsen jälkeläisiä kohtaan on kerrottu edellä. Mongooliruhtinaat Kiinan hallitsijoina olivat yleensä suopeita Kiinan sivistystä ja Kungfutsea kohtaan, jolle annettiin mitä juhlallisin arvonimi.
Kotoinen Ming-dynastia (1368-1644), jonka kolmas keisari (Jung Lo') toimitti kuuluisan tietosanakirjan, 22,877-niteisen Jung Lo Ta Tien:in, oli niinikään kungfutselaisystävällinen. Kungfutse on jo niin kasvanut Kiinan henkiseen elämään, varsinkin Sung-dynastian aikana, että on mahdoton ajatella Kiinaa ilman Kungfutsea. Pari tapausta Kungfutsen palvonnasta tältä ajalta ansaitsee erikoisesti tulla mainituksi. Kun salama vuonna 1499 sytytti tuleen ja poltti poroksi Kiinan kansallispyhäkon, niin ei Lutherin vasarannaputukset Wittenberg'in linnankirkon ovella kahdeksaatoista vuotta myöhemmin järkyttäneet syvemmin Europan kansoja kuin tämä Taivaan vihan ilmaus Kiinan silloista 60:tta miljoonaa asukasta. Keisari Hung Drï (1488-1506) ymmärsi kunnianasiakseen saada tämän vaurion mahdollisimman pian korjatuksi. Neljässä vuodessa nousikin pyhäkkö entistään ehompana tuhkastansa, varustettuna kymmenellä jättiläiskivipylväällä, jotka lohikäärmekaiverruksineen yhä vielä kaunistavat pyhäkön päärakennuksen julkisivua. Mutta ikävä onnettomuus kohtasi temppeliä uudelleen muutamien vuosien kuluttua. Vuonna 1511 veivät rosvot pyhäköstä keisarilliset lahjoitukset ja muut kalleudet. Sen vuoksi antoi keisari Džen Te' (1506-1522) määräyksen, että Dž'y Fu:n kaupungin muureja oli laajennettava länteen päin niin paljon, että sen ulkopuolella tähän saakka sijainnut temppeli oli tuleva kaupungin muurien sisälle.
Mongoolikeisarin vuonna 1308 Kungfutselle antama kunnianimi
'Täydellisin, Viisain ja Oppinein Prinssi' muutettiin vuonna 1530
kuulumaan: Drï Šeng Hsien Szï: — 'Viisaista Parhain Entisaikojen
Opettaja', mikä on yhä vielä Kungfutsen kunnianimenä.
Kiinan viimeinen hallitsijasuku, mandžulainen Ts'in-dynastia (1644-1912) on yrittänyt, jos mahdollista, voittaa kaikki edeltäjänsä Kungfutsen kunnioittamisessa. Ei ainoastaan poliittinen viisaus, vaan myöskin todellinen sivistysharrastus on vienyt tämän vieraan suvun hallitsijoita kantamaan kortensa Kiinan yhteiseen kekoon. Tämän mahtavan hallitsijasuvun ensimmäinen keisari Šuen Drï muutti hallituksensa toisena vuonna Kungfutsen kunnianimen samaksi minkä mongoolit olivat hänelle antaneet, mutta erään seikkaperäisen selvityksen johdosta palautti sen jälleen (1658) Ming-dynastian aikana annettuun muotoon. Pian sen jälkeen teki sama keisari 10,000 punnan arvoisen lahjoituksen temppelin korjauksia varten. Pekingissä hän toimitti useampia uhreja Kungfutselle.
Suvun toinen keisari K'ang Hsi (1662-1723) on Kiinan suurimpia hallitsijoita, kuuluisan sanakirjan (K'ang Hsi Tzï Tien) toimittaja ja 'Pyhän Julistuksen' (Šeng Y) kirjoittaja. Vuonna 1670 hän toimitti uhrin Kungfutselle ja kävi tarkastamassa Kungfutsen temppeliä vuonna 1684. Kaikki mandžulaiset keisarit ovat osoittaneet yhtäläistä kunnioitusta Kungfutsea ja hänen jälkeläisiään kohtaan. Kun keisari astuu valtaistuimelle, käy hän itse kumartamassa Kungfutsen kuvan edessä Dz'y Fu:ssa, tai lähettää edustajansa sinne. Jos tulvat tai kuivuus tuottavat yleistä hätää, tai kulkutaudit ja muut onnettomuudet yllättävät kansaa tai keisarillista perhettä, niin ei milloinkaan unohdeta ilmoittaa siitä keisarillisen lähettilään kautta Kungfutselle apua pyytäen.
Seuraava keisari Jung Dženg (1723-1736) joutui ajattelemaan, eikö Kungfutsen esi-isiäkin olisi asetettava kunnioituksen esineiksi. Sung-dynastian aikana oli jo Kungfutsen isä korotettu palvottavien joukkoon nimellä Ts'i Šeng Kung ('Viisaan alkaja-prinssi'). Nyt päättelee Jung Dženg, että vielä ainakin neljä sukupolvea Kungfutsen esi-isiä on eristettävä muista kuolevaisista. Tämä tapahtuukin jo hänen hallituksensa ensimmäisenä vuonna. Kungfutsen viisi esi-isää suoraan ylenevässä sarjassa saa prinssin arvon kukin: Džao-Šeng, Y-Šeng, I-Šeng, Dz'ang Šeng ja Ts'i-Šeng: — 'Viisaan' (Kungfutsen) 'Alkoja, Kehittäjä, Jatkaja, Kirkastaja ja Avaaja'.
Seuraavana vuonna (1724) poltti salama toistamiseen Kiinan kansallispyhäkön Dž'y Fu:ssa. Keisari Jung Dženg sai mieluisen tehtävän sen uudelleenrakentamisessa. Kun pyhäkkö vihdoin kuusivuotisen ankaran työn jälkeen oli valmis (1730), lähetti keisari viisi poikaansa sen juhlalliseen avajaistilaisuuteen. Rakennustyössä käytettiin nyt ensikerran keisarillisia keltaisia tiilejä. Nykyinen Kungfutsen sukutemppeli on juuri tämä keisari Jung Dženg:in rakennuttama, ja se on siis lähes kaksisataa vuotta vanha. Jälkeenpäin on siihen tietysti tuotu yhtä ja toista koristusta lisäksi, koska on tullut tavaksi, että jokaisen keisarin tulee jättää joku merkittävä muisto pyhäkön kaunistamiseksi.
Mahtava keisari Ts'ien Lung (1736-1796) antoi (1744) määräyksen että kungfutselaiset temppelit ovat puhdistettavat buddalaisista papeista ja kuvista kautta koko valtakunnan. Sekä buddalaisuus että taolaisuus olivat hänen mielestään surkuteltavia harhaoppeja. Hän luopui kuitenkin aikeestaan rajoittaa niiden vaikutusvaltaa, arvellen, että se vain synnyttäisi lisää levottomuutta ja muuta pahaa. Huolimatta kunnioituksestaan Kungfutsea kohtaan hän piteli kovakouraisesti 'Uhkuvan Viisauden Prinssejä' samoin kuin taolaista 'paaviakin'.
Esityksemme Kungfutsen palvonnan historiallisesta kehityksestä on muodostunut läpileikkaukseksi koko Kiinan historiasta. Olemme huomanneet, kuinka läheisessä yhteydessä Kungfutsen palvonta on ollut valtakunnan yleisen tilan ja sen henkisten virtausten kanssa. Olemme panneet myöskin merkille, että kehittyipä olot miten tahansa, aina on Kungfutsen arvo vain kasvanut — keisarikunnan loppuun saakka. Vieläpä ensimmäinen tasavallan presidenttikin Yen Šzï K'ai (Juanshikai) yritti keisarikruunua tavoitellessaan asettaa kungfutselaisuuden etuoikeutettuun asemaan valtakunnassa. Yritys ei kuitenkaan onnistunut, ja voinemme sanoa, että se ei ole enää koskaan onnistuva. Kristinusko on saamassa kungfutselaisuuden entisen valta-aseman. Siitä huolimatta säilyy Kungfutsen kunnioitus kiinalaisissa, vaikka sen virallinen palvonta onkin päättynyt.
5.
KUNGFUTSEN PALVONTA HÄNEN PAIKALLISTEMPPELEISSÄÄN.[32]
a) Temppelit.
Kungfutselaiset temppelit, joita on jokaisessa virallisessa kaupungissa (kuten jo olemme maininneet) ovat kaikki saman kaavan mukaan rakennettuja. Niiden pääovi on aina etelään päin, kuten alttarikin. Kungfutsen sukutemppelin julkisivu Dž'y Fu:ssa on myöskin rakennettu eteläistä ilmansunntaa kohti, mutta se eroaa näistä muista temppeleistä, ei ainoastaan paljon juhlallisemman ulkoasunsa vuoksi, vaan myöskin siinä, että sinne on aseettu veistokuvia. Sielulaatta on kuitenkin sielläkin kuvan edessä, joten kuvaa itseään ei pidetä aivan samanlaisen kunnioituksen esineenä kuin tavallisia epäjumalankuvia. Kungfutselle ei ylimalkaankaan osoiteta samanlaista kiitos- ja rukouspalvontaa kuin buddalaisille jumalille. Kungfutsen palvonta on pääasiallisesti määrättyjen ylistysvirsien ja hymnien lukemista hänelle. Kahdesti kuukaudessa, uudenkuun ja täysikuun aikana, toimitetaan säännöllisesti Kungfutsen palvontaa, sekä sitäpaitsi kaksi kertaa vuodessa, keväällä ja syksyllä, juhlallisemmat uhri-toimitukset. Tarkastelemme nyt noita kaikkialla tavattavia Kungfutselaisia temppeleitä.
Niissä on vähintään kaksi toisistaan erillään olevaa osastoa. Kaikki temppelin eri osastojen, porttien ja ovien nimitykset, niin hyvin näissä maakuntatemppeleissä kuin suuressa sukutemppelissäkin, viittaavat vanhoihin sivistysmuistoihin ja ennen kaikkea Kungfutsen omaan aikaan. Temppelihuoneuston eteläinen seinä on nimeltään Hung Ts'iang (Hung-seinä). Hung oli Han-dynastian aikana valtion korkeakoulujen nimi. Muuri on väriltään punainen, koska se oli Džou-dynastian virallinen väri ja on yhä edelleen onnen väri Kiinassa. Tällaiset pikkuseikat osoittavat kiinalaisille luonteenomaista taipumusta historiallisten muistojen arvossapitämiseen. Ensimmäisen osaston nimi on P'an Kung. Tämä oli Džou-dynastian aikana vasallivaltioiden korkeimpien opetuslaitosten nimi. Näissä kouluissa kasvatettiin virkamiehistöä vuoden aikojen mukaan milloin käytännöllisesti milloin tietopuolisesti. Näiden koulujen välittömässä yhteydessä oli puoliympyrän muotoinen tekolampi, P'an Dr'ï, joka myöskin löytyy Kungfutsen temppeleissä. Lammen yli johtaa kaunis kaarisilta, jota kuitenkaan ei saa käyttää muut kuin keisari itse ja joku valiohenkilö, 'ensimmäinen oppineista' (Džuang Yen). Pihan taka-osan molemmin puolin ovat sivurakennukset, joista oikealla oleva on uhrimenoja johtavan hallitusvirkamiehen (mandariinin) juhlapukuun pukeutumista varten (Kuan T'ing). Tätä vastapäätä on vasemmalla uhrieläinten teurastuspaikka, Tsai Seng T'ing. Ensimmäisestä pihasta johtaa kolmiosainen kunniaportti takapihalle, varsinaiseen pyhäkköön. Kunniaportin keskimmäinen osa on taaskin vain ruhtinaallisten henkiöiden ja valio-oppineiden käytettävissä. Huomaamme kuinka suuret valtuudet oppiarvo Kiinassa antaa. Sivistyksensä nojalla voi halpasäätyisinkin nousta ruhtinaalliseen arvovaltaan. Kunniaportin keskiosan nimi on Tā Dž'eng Men, 'Suuren Täydellisyyden ovi'. 'Suuri Täydellisyys' on Kungfutsen sukutemppelin päärakennuksen nimi Dž'y Fu:ssa, samoinkuin se on näiden yleisten kungfutselaisten temppelien pyhimmän osaston nimi. Kunniaportin kautta, joka jakaa temppelialueen kahteen osastoon, tulemme nyt esikartanosta varsinaiseen pyhäkköön, jonka avointa keskustaa mainitaan nimellä Tan Dr'ï, 'Punainen Piha' — taaskin tuo merkitsevä väri. Tan Dr'ï oli Džou-dynastian aikana kuninkaallisen palatsin eteisen nimi. 'Punaisen Pihan' perällä on temppelin päärakennus Tā Dzeng Tien, 'Suuren Täydellisyyden Temppeli'.
Temppelin peräseinämän keskellä on joko jonkinlaisen kehyksen sisällä tai yksinkertaisella alttarin tapaisella korokkeella Kungfutsen nimitaulu, johon on merkitty: Drï-Šeng Hsien-Szï K'ung Tzï: — 'Viisaista Parhain Entisaikojen Opettaja Kungtse'. Nimitaulun edessä on erikoinen uhrialttari. Kungfutsen taulun molemmin puolin ovat hänen 'Neljä Seuralaistaan', Szï P'ei, joiden nimitaulut ovat hiukan pienempiä.
Kungfutsen oppilaat ja kungfutselaisuuden huomattavimmat edustajat ovat Kungfutsen sukutemppeliskä Dž'y Furssa, tuossa kungfutselaisuuden Pantheon'issa, ryhmitetyt neljään luokkaan, joista kuitenkin vain kaksi ensimmäistä luokkaa on sijoitettu temppelin päärakennukseen. Nämä kaksi luokkaa, puhtaimman kungfutselaisuuden edustajia, ovat saaneet sijansa Kungfutsen seurassa myöskin hänen paikallistemppeleissään. Ensimmäiseen luokkaan kuuluu vain neljä Kungfutsen parasta 'jäljennöstä', nuo yllämainitut 'Neljä Seuralaista' eli 'Toveria':
1. Jen Tzï (Jen Huei), Kungfutsen sukulainen ja ihmeoppilas; kunnianimi Fu' Šeng, 'Viisaan Toistaja'; kuoli nuorena, 32-vuoden ikäisenä; ei ole jättänyt jälkeensä kirjallisia tuotteita. Hänellä on myöskin oma temppelinsä Dž'y Fu:ssa, kotikaupungissaan, jonne hän myöskin on haudattu.
2. Tseng Tzï (Tsengtse), Kungfutsen parhaita oppilaita; kunnioituksen ja kuuliaisuuden tehostaja; siitä kunnianimi Tsung Šeng, 'Viisaan Kunnioittaja'. 'Suuri Oppi' (Tā Hsio), sen selittävä osa, on hänen kirjoittamansa. 'Seremoniakirjassa' (Li Dži) lienee myöskin hänen muistiinpanojaan. 'Kunnioituksenkirja' (Hsiao Džing) on laadittu hänen nimessään. Hänen paikkansa on Kungfutsen vieressä oikealla, sen sijaan, että Jen Huei:n nimitaulu on vasemmalla — ensimmäisellä sijalla.
3. Tzï Szï (K'ung Dži'), Kungfutsen pojanpoika ja etevä oppilas; 'Kultaisen Keskitien' (Džung Jung) kirjoittaja; kunnianimi Šū Šeng, 'Viisaan Kertoja'. Hänen paikkansa on Jen Huei:n jälkeen vasemmalla.
4. Mong Tzï (Mongtse), Kungfutsen innokas ihailija; ei kuulunut hänen varsinaisiin oppilaisiinsa; eli 372-289 e.Kr. Klassillisen kirjallisuuden suurin tyylitaituri. Kunnianimi Jā Šeng, 'Toinen Viisas'. Hänellä on myöskin oma temppelinsä kotikaupungissaan Tsou Hsien:issa.
Kungfutselaisten suurmiesten toiseen luokkaan kuuluu 'Kaksitoista Älyniekkaa' Šzï-ōr Džē'. Näiden kunnianimi on Hsien Hsien, 'Edesmennyt Hyveenharjoittaja'. Yksitoista näistä on Kungfutsen omia oppilaita. Kahdestoista on yli tuhat vuotta jälkeenpäin elänyt henkilö: —
1. Min Tzï (Mintse), kunnianimeltään Tzï Ts'ien. 2. Ruan Tzï (Jantse); Tzï Jung. 3. Tuan-Mu Tzï; Tzï Kung. 4. Džung Tzï; Tzï Lu. 5. Pu' Tzï (Pu Tzï); Tzï Hsia. 6. Jiu Tzï; Tzï Ro'. Nämä ovat temppelin itäseinustalla. Sen länsiseinustalla ovat seuraavat kuusi 'älyniekkaa': —
7. Ruan Tzï (Jantse); Pē Njiu. 8. Tsai Tzï; Tzï Ngo (Tzï O). 9. Ruan Tzï (Jantse); Tzï Jiu. 10. Jen Tzï (Jentse); Tzï Jiu. 11. Džuan Sen Tzï; Tzï Džang. 12. Džu Tzï (Džutse, Chutse, Chu Fu-Tzï); Džu Hsï.
Viimeinen näistä on uudemman kungfutselaisuuden huomatuin henkilö, klassillisen kirjallisuuden oikeaoppisten selitysten kunnioitettu kirjoittaja, tavallaan oikeaoppisen kungfutselaisuuden perustaja. Eli 1130-1200 j.Kr.
Kolmannen luokan kungfutselaiset ovat saaneet sijansa Punaisen Pihan molemmin puolin olevissa sivurakennuksissa, läntisessä (Hsi U) ja itäisessä (Tung U). Nämäkin ovat yleensä Kungfutsen omia oppilaita. Suuri joukko onkin täällä merkkimiesten tauluja, 36 kappaletta kummallakin puolella, siis yhteensä 72. Kaiken kaikkiaan on kungfutselaisessa paikallistemppelissä 88 mestarin opetuslasta.
b) Palvonta.
Tarkoin määrätyt uhrimenot ovat kummassakin suuressa palvontatilaisuudessa, keväällä ja syksyllä, aivan samat. Vieläpä niiden nimikin on sama: Ting Džï, 'Ting-Uhri'. Ting on määrätyn päivän nimi, jolloin uhri toimitetaan. Pääkaupungissa on uhrin toimittajana itse keisari tai hänen edustajansa. Maakuntien pääkaupungeissa on Kungfutsen palvonta korkeimman virkamiehen, maaherran, huolena. Muissakin kaupungeissa johtaa sikäläinen korkein hallitusvirkamies uhritoimituksia. Kungfutsen palvonta on siis kauttaaltaan ensi kädessä valtiollinen toimitus. Minkäänlaista papistoa ei kungfutselaisuudessa ole. Sen sijaan on buddalaisuudessa ja taolaisuudessa suuri joukko papillisia henkilöitä, miehiä ja naisia.
Hyvissä ajoin ennen varsinaisten juhlallisuuksien alkamista järjestetään pyhäkkö juhla-asuun. Koko juhlajärjestys, kaikkia yksityiskohtia myöten, on edeltäpäin tarkoin määrätty, vieläpä kirjallisesti ja piirustustenkin avulla esitetty. Kungfutsen nimitaulun eteen asetetaan taiteellinen uhriastia palavine suitsutuspuikkoineen. Sen molemmin puolin palaa suuri soihtu. Kolme pöytää järjestetään näiden eteen uhriesineiden asettelua varten. Keskimmäisellä pöydällä on useita maljakkoja täynnä kaikenlaista maanhedelmää, sekä suuri joukko viinalla täytettyjä pikareita. Sivupöydille asetetaan valmista ruokaa maljakkoihin ja kuppeihin. Temppelin keskelle, valkoisen silkkikäärön eteen, tuodaan uhrieläimet: — suuri härkä keskelle ja lammas ja sika sen oikealle ja vasemmalle puolelle, kaikki teurastettuina.
Varsinainen uhrin toimittaja, korkein paikkakunnan virkamies, on kolme päivää valmistautunut juhlatoimitusta varten ja vetäytynyt kokonaan pois julkisesta elämästä. Varhain juhlapäivän aamuna, jo ennen auringonnousua, hän saapuu suuren seurueensa kanssa temppelin esipihaan. Hän pukeutuu määrättyyn uhripukuun, jota säilytetään täällä hänen pukeutumishuoneessaan. Sen jälkeen johtaa seremoniamestari hänet 'Punaisen Pihan' koilliskulmaan pesemään käsiään vartavasten asetetussa maljakossa. Tällä välin ovat kaikki saattueeseen kuuluvat virkamiehet asettuneet kukin edeltäpäin määrätylle paikalleen.
Nyt ovat siis kaikki valmistukset tehdyt, nyt alkaa itse pyhä toimitus. Siinä on kolme osaa: —
1. Ing Šen, 'hengen vastaanotto'.
2. Hsien, uhritoimitus, ja
3. Sung Šen, 'hengen hyvästely'.
Viimeisen osan välittömässä yhteydessä tapahtuu uhriesineiden poissiirtäminen, Ts'ē Džuan.
Kumealla jyminällä, ruutipaukkujen polttamisella ja meluavalla musiikilla alkaa juhlatoimitus. Uhrintoimittaja astuu pyhäkköön henkeä vastaanottamaan. Kun hän on saapunut Kungfutsen taulun ääreen, laskeutuu hän polvilleen, asettaa siihen tuohuksensa ja painaa kolme kertaa päänsä maahan. Tämä kumartelu uusitaan kolmeen otteeseen. Hänen siinä Kungfutsen henkeä vastaanottaessaan esitetään pyhäkön edessä olevalla korokkeella tähän tarkoitukseen edeltäpäin määrätty ylistyslaulu soittokoneiden säestyksellä.
Nyt alkaa kolmiosainen uhritoimitus (Hsien) läsnäolevalle hengelle. Ensikerralla asetetaan silkki ja viina keskimmäiselle pöydälle, molemmilla seuraavilla kerroilla sivupöydille. Jokaiseen asetteluun liittyy kolmikertainen kumarrus maahan asti, K'o T'ou, kuten henkien vastaanotossakin tapahtui. Samoin esitetään jokaisen uhrin aikana määrätty hymni, johon liittyy jonkinlainen vertauskuvallinen tanssi.
Laulajina ja soittajina käytetään uhritoimituksessa 50 miestä, jotka ovat jakautuneet kahteen osastoon, kummallakin oma johtajansa. Tanssijoina esiintyy 36 poikasta, jotka nekin ovat jakautuneet kahteen ryhmään. Laulajat ja soittajat ovat pyhäkön edustalla olevalla korokkeella, tanssi tapahtuu sen edessä pihamaalla. Kun nyt ylistyshymnejä lauletaan, niin nuo pojat, ollen pukeutuneina mahdollisuutta myöten Kungfutsen aikuisella tavalla ja pitäen vasemmassa kädessään huilua ja oikeassa fasaaninsulkaa, koettavat liikkeillään kuvannollisesti ilmaista laulussa esiintyviä sanoja. Kun esim. laulumiehet laulavat: 'Puhdas uhriviini on jo valmis', niin nuo pojat uhrin valmiutta osoittaakseen tekevät syvän kumarruksen. Samoin he koettavat huilulla ja sulalla, asettelemalla niitä eri asentoihin, kuvata laulussa esiintyviä kirjoitusmerkkejä. Vain kaikkein yksinkertaisimmat merkit voidaan tällä tavoin kuvata. Sellaisia ovat esim. Šang, Hsia, Ting; ylös, alas ja päivännimi Ting.
Juhlallisuudet päättyvät hengen hyvästelyyn (Sung Šen). Sitä ennen siirretään uhriesineet pois (Tsē' Džuan), viina juodaan, silkki poltetaan ja uhrieläinten liha jaetaan alempien virkamiesten kesken. Juhlallisuuksissa toiminut ylimmäinen virkamies kumartelee Kungfutsen hengelle hyvästiksi hänen nimitaulunsa edessä samalla tavalla kuin häntä vastaanottaessaankin, jonka jälkeen hän jättää temppelin juhlallisen saattueen seuraamana.
Samanlaisia menoja toimitetaan muidenkin nimitaulujen edessä alempien virkamiesten toimesta, vaikka tietysti vähemmän juhlallisella tavalla.