KAHDEKSAS LUKU.
Ovi oli raollaan. Työnsin sen hiljaa auki ja astuin kauniiseen, tilavaan etehiseen, jossa naulat ja pöydät olivat päällysvaatteita täynnä. Siellä oli siis vieraita. Arastellen avasin oven, jonka kautta tulin suureen ruokasaliin, missä hopealta hohtava illallispöytä oli valmiiksi katettuna. Siellä ei näkynyt ketään, mutta viereisestä huoneesta kuului silkkihameitten kahinaa, vilkasta, vaan ei millään tavalla äänekästä puhelua, sekä sointuvaa, joskaan ei varsin sydämmellistä naurua. En rohjennut mennä sinne enkä myöskään kernaasti olisi jäänyt siihen, missä olin. Toivoin, että joku palvelijoista tulisi viemään minut omaan huoneeseeni.
Seisottuani hyvän aikaa levottomana odottaen, kuulin vihdoin askeleita. Nuori upseeri kulki kiirein askelin läpi huoneen. Hän ei huomannut minua, ennenkuin seisoi aivan edessäni, jolloin hän tekeytyen säikähtyneeksi astui kolme askelta taaksepäin ja huudahti:
"Näenkö aaveita keskellä kirkasta päivää!"
Hänellä oli omituiset kasvot. Niiden ilme olisi ollut kaunis ja miellyttävä, ellei sitä olisi pilannut ivallinen piirre suun ympärillä.
"Oletteko elävä olento, vaiko henki?"
Veitikkamaisuus, hyväntahtoisuus ja ilkeys taistelivat yliherruudesta hänen katseessaan ja äänessään.
"Olen saanut paikan tässä talossa, joka" —
"Joka! Niin, on parasta, ettette jatka, sillä kävisi liian laveaksi luetella tulevia tehtäviänne. Olette siis mamseli Staal. — Onko teitä koskaan ennen mamseliksi sanottu?"
Hänen katseensa loukkasi minua. Vastasin hyvin kylmään kieltävästi.
"Eikö? No niin, siihen teidän täytyy tottua täällä. — Koska meidän on hiukan tutustuttava toisiimme, ja koska minä olen ensimmäinen, jonka tapaatte, pyydän esitellä itseni: olen luutnantti Frederik Due, everstinnan veli ja erittäin hyväluontoinen ihminen. Ei pidä itseään kiitellä, mutta joka tapauksessa tahdon lisätä, — herättääkseni teissä luottamusta, — että pidän itseäni yhtenä tämän rakastettavan perheen parhaimmista jäsenistä."
Vereni kiehui. Mikä oikeutti häntä käyttäytymään noin tuttavallisesti minua kohtaan.
"Kenties tahdotte olla hyvä ja käskeä jonkun osottamaan minulle huoneeni."
"Kautta kunniani, tekisin sen kernaasti, mutta pelkään, että se käy vaikeaksi, jopa mahdottomaksikin, koska mainittu huone — minun luullakseni — löytyy ainoastaan mielikuvituksen maailmassa. Mutta jos mamseli Staal tahtoo seurata minua, niin näytän teille, missä sisäänkäytävä huoneeseenne on, jos semmoinen on olemassa, jota kuitenkin, huomauttaakseni siitä vielä kerran, epäilen."
Hänen äänessään oli jotakin ärsyttävää, jos kohta se tavallaan oli ystävällinenkin.
Menimme ulos pitkään käytävään. Ensimmäisen oven edessä hän pysähtyi, kumarsi ja meni tiehensä.
Huoneessa, johon astuin, oli joukko kauniita huonekaluja ja tavaroita, joita oli sinne asetettu ilman sanottavaa järjestystä. Nurkassa seisoi englantilaisella peitteellä peitetty vuode, jolle oli viskelty kukkasia, nauhoja ja muita koristeita. Suuri peili näytti minulle kuvani kiireestä kantapäähän. Nuo kasvot olivat todella liian kalpeat ja vakavat. Minun täytyi koetella rohkaista mieltäni.
Jospa täällä uskaltaisi hiukan siivota, ajattelin, sekä pyyhkiä tomun kauniista kirjoituspöydän korutavaroista. Kun on tottunut kotonaan täydelliseen järjestykseen ja puhtauteen, on vaikeata olla saattamatta sitä käytäntöön kaikkialla, minne joutuu. En kuitenkaan uskaltanut mitään muutosta tehdä, vaan tyydyin avaamaan akkunan, jotta väkevä ruusuveden ja mantelin tuoksu huoneesta poistuisi.
Kaikesta päättäen oli tämä vanhimman tyttären huone. Minkähän lainen olikaan hänen luonteensa? Sen mukaan, mitä täällä näin, kuvailin häntä huikentelevaiseksi ja ajattelemattomaksi.
Viereisessä pienessä huoneessa oli kolme vuodetta, kaksi pientä ja yksi iso, nukkekaappi, piironki, pesukaappi sekä hylly koulukirjoja varten, kaikki hyvin yksinkertaista. Se huone ei minua ensinkään miellyttänyt. Siellä tulisin siis asumaan lasten kanssa. Jospa siellä olisi löytynyt edes joku hauskempi kolkka, mutta sitä ei ollut, ei ainoatakaan paikkaa, johon olisin voinut mukavasti istahtaa rakkailleni kirjoittamaan. Mutta, ajattelin minä, enpä huoli olla suruissani semmoisesta ulkonaisesta seikasta. Lapsista ja minusta tulee oikein hyvät ystävät, olenhan täällä etupäässä sen vuoksi, etteivät he vaivaisi äitipuoltansa, pienet raukat. Ehkä he kaipaavat hellyyttä, ja sitä koetan minä heillä antaa.
Istuuduin akkunan viereen etumaiseen huoneeseen ja odotin ikävöiden, että joku tulisi. Arvelin ottaa kirjan suuresta kirjakaapista, jossa näin monta rakasta, vanhaa tuttua, mutta en rohjennut eikä minulla sitä paitsi olisi ollut kylliksi mielenrauhaa lukeakseni. Olihan tämä kaikki tullut niin äkkiä, etten vielä aamulla voinut tämmöistä tapausta aavistaakaan.
Rupesi jo hämärtämään, kun ovi äkkiä avautui, ja sisään astui kaunis, nuori tyttö, jolla oli kiiltävä musta tukka, ruskeat silmät, komea vartalo ja vielä komeampi puku.
Hän otti, luomatta minuun huomiota, pienen peilin käteensä, asettui sitten selkä isoon peiliin päin tarkastamaan kuvaansa joka suunnalta, jommoista temppua en koskaan ennen ollut nähnyt. Arvattavasti hän keksi minut peilistä, sillä äkkiä hän kääntyi.
"Kas! Olette kai mamseli Staal." Hän ojensi kätensä. Ensin luulin, että hän teki sen toivottaakseen vierasta tervetulleeksi kotiinsa, mutta seuraavassa tuokiossa näin, että hän vain tahtoi saada hansikkaansa napitetuksi.
"Pistäkää myöskin tukkani tukevammin kiinni, kas niin. Nyt lähetän minä lapset luoksenne, heidän on mentävä nukkumaan. Pitäkää kaikella muotoa huolta siitä, etteivät he pääse koskemaan minun koruihini. Voitte muuten panna tavarani järjestykseen ja olette tietysti ylhäällä, kunnes minä tulen."
Tätä sanoessaan katseli hän itseään lakkaamatta peilissä ja meni sitten pois. Minä olin hämmästyksestä sanattomana. Hän oli tuskin minua katsellut, vaan käyttäytyi, kuin olisin ikäni siellä ollut.
Hetken kuluttua ryntäsi sisään kaksi pientä tyttöä, jotka olivat niin toistensa näköiset kuin kaksi kastehelmeä. Ensi silmäyksellä näin kuitenkin ulkonaisesta yhtäläisyydestä huolimatta, että heidän luonteensa olivat erilaiset, sillä toisen tarkastaessa minua rohkeasti, melkeinpä uhkaavasti, loi toinen kainostellen katseensa alas.
"Hyvää iltaa, rakkaat pienokaiseni. Oikein ikävällä olen teitä odottanut. Mikä on sinun nimesi ja sinun?"
Pieni kainoluontoinen vastasi: "Minun nimeni on Louise, hänen
Henriette."
"Me emme ole teidän rakkaita pienokaisianne", keskeytti hänet Henriette kopeasti. "Tule, Louise, koettakaamme Amalian kaulaketjua."
"Ei, sen hän on kieltänyt, en voi sitä sallia."
"Mutta me teemme sen, joko te tahdotte, taikka ette."
Veri kohosi poskilleni. Minua rupesi suututtamaan. Kiireesti kokosin kultakoristeet lippaaseen ja asetin sen kaapin päälle, mutta Henriette kiipesi tuolille ottaakseen sen takaisin alas. Minun oli pakko ottaa häntä vyötäisiltä ja väkisin kantaa hänet toiseen huoneeseen.
"Te ehkä luulette, mamseli, että saatte meitä komentaa, mutta siinä te kokonaan erehdytte, sillä meillä päinvastoin on oikeus käskeä teitä. Tule, Louise, riisukaamme itse päältämme."
Hänen silmänsä säkenöivät ja hän sulki oven välillämme.
Voi, miten olin suruissani, miten suutuksissa noihin lapsiin ja kuitenkin vielä enemmän tyytymätön itseeni, kun en voinut vihaani hillitä. Olinko siis ollut sävyisä ainoastaan sen vuoksi, ettei ainoatakaan oljenkortta oltu pantu tielleni? Ehkä olinkin pohjaltani kiivas, häijy, intohimoinen? Oliko minun taisteltava sekä ulkonaisia ikäviä olosuhteita että sisäistä vihollista vastaan? Viha oli minulle siihen asti ollut tuntematon. Lapsena olin ollut liiaksi tylsä ja sorrettu vihaa tunteakseni, myöhemmin liiaksi rakastettu ja onnellinen.
Kävelin kiivaasti edes-takaisin huoneessa. Minkä vuoksi olinkaan joutunut tänne? Tuo epäkohtelias, kopea lapsi ja tuo kylmä, nuori tyttö olivat tehneet minuun mitä epämiellyttävimmän vaikutuksen. Mutta kenties tarvitsin juuri tätä puhdistuakseni. Tämä oli koetus. Tulisinko kestämään sen? — Hänen avullaan, joka pelasti äidin hengen, toivoin sen kestäväni.
Samoinkuin sairas kernaasti nauttii katkeran lääkkeen, kun hänelle selviää, että se voi auttaa, samaten valmistauduin minäkin kernaasti kärsimään kaiken, ja mieleni tyyntyi jälleen. Ajattelin kotolaisia, näin Minnan puuhaavan ja järjestelevän yötä varten, näin hänen itkevän minun tähteni.
"Onko mamseli Staal täällä? Mutta minkä ihmeen tähden ette ole sytyttänyt kynttilöitä? Kylläpä on merkillistä kuinka tuommoiset ihmiset ovat ajattelemattomia."
Kun autettuani Amaliaa tulin pieneen huoneeseemme, nukkuivat lapset. Pieni Louise hymyili unissaan. Hänellä oli äitini nimi eikä hän myöskään ollut käyttäytynyt sopimattomasti. Hänestä tulisin pitämään, mutta tuosta toisesta — niin, pitäisin hänestäkin. Kuinka herttaiselta hän näytti nukkuessaan, voi, Jumalan kiitos, en enää ollut suutuksissani. Minkä hän sille taisi, että häntä oli huonosti kasvatettu. Kenties minulle oli suotu onni johtaa hänet parempaan päin. — Suutelin heitä varkain otsalle ennenkuin menin levolle.
Raskasta oli herääminen, mutta tultuani täyteen tuntooni kokosin kaiken rohkeuteni, muistaen Olen hyväntahtoista neuvoa. Arkkuni oli tuotu sisään. Olin vähällä menettää mielenrauhani tyhjentäessäni sitä ja nähdessäni kuinka hellää huolta Minna oli minusta pitänyt, kuinka hän oli riistänyt itseltänsä kaiken, mitä arveli minun tarvitsevan.
Kun olin valmis, heräsivät lapset. He kieltäytyivät apua ottamasta pukeutuen äänettöminä ja nyrpeän näköisinä. Tuskin olivat he huoneesta lähteneet, kun sisään astui sievä sisäkkö, joka tervehti niin ystävällisesti, että oikein teki hyvää.
"Hyvää huomenta, te olette jo järjestänyt tavaranne, kuten näen, niin, herrasväki täällä nousee myöhään, he juovat teetä vasta kello kymmenen, mutta" — sitä sanoessaan hiljensi hän ääntänsä melkoisesti ja viittasi oveen päin — "jos tahdotte kupin kahvia meidän toisten kanssa, niin saatte sen kernaasti".
En ollut nauttinut mitään edellisestä aamupäivästä asti, jonka vuoksi hänen tarjouksensa houkutteli minua, mutta salaperäinen tapa, jolla hän sen esitti, sai minut kuitenkin kieltäytymään.
"No niin, kuten tahdotte. Voi sentään, kuinka mamseli on nuori, ei tämä paikka sovi teille. Palkka on tosin kyllä hyvä ja saattaahan täällä sen lisäksi koota hiukan juomarahojakin, mutta katkeralta tuntuu, kun ei anneta arvoa enemmän kuin tomulle, jota tallataan. Everstinna varsinkin on hirveän —"
"Älkää panko pahaksenne, mutta minä en todellakaan voi kuulla teidän puhuvan sillä tapaa perheestä, jonka leivässä me molemmat olemme."
Tyttö mittasi minua kiireestä kantapäähän: "Vai niin, pikku mamseli, olkaa hyvä ja kertokaa vain sisällä jok'ainoa sana, jonka olen sanonut, mutta suurta kiitosta ette tule vaivastanne saamaan."
"Toivon, että opitte minut paremmin tuntemaan", sanoin. Tyttö vain keikautti päätänsä. "Tahdotteko olla hyvä ja näyttää minulle tien arkihuoneeseen."
Huone oli suuri, hieno ja miellyttävä, kaipasin vain kukkasia akkunoissa, jotka kuitenkin koristavat enemmän kuin kirjavat matot ja samettiverhot. Mutta kuka tuolla sohvan yläpuolella riippui! Tulin niin sanomattoman iloiseksi, sillä vanha ystävänihän se oli, sotamies kukkivan seljapuun alla. Kuinka hyvästi tunsinkaan hänen ylöspäin luodun katseensa, josta ilmeni, ettei häneltä ajatuksia puuttunut, vaan että hän vain etsi sanoja, joihin ne voisi pukea. Hän herätti minussa paljon rakkaita muistoja. Eräänä päivänä olin kysynyt professori Langelta, kenelle tuo sotilas kirjoitti.
"Tietysti morsiamelleen."
"Mutta eihän hänellä ole sormusta sormessaan."
Heti kohta ilmestyi hänen oikeaan käteensä paksu kultasormus, joka vieläkin niin kirkkaana kiilsi.
"Eikö Minnalla ole mitään muistutettavaa?" kysyi professori sitten.
"On kyllä, hän voisi lähettää kirjeessään muutamia pieniä lemmikkejä, joita tuolla ojassa kasvaa."
Ja professori maalasi kolme lemmikkiä laukulle alotetun kirjeen viereen. Sen jälkeen hän kääntyi hymyillen äidin puoleen: "No, entä te, rouva Staal?"
"Morsian tulisi varmaankin iloiseksi, jos saisi kiharan hänen hiuksistaan."
Tuskin oli hän sen sanonut, kun sotilaan ohimon kohdalle ilmestyi selvä jälki, ja paksu, keltainen, hiukan jäykkä kihara lemmikkien viereen.
Vaivuin kokonaan muistoihini enkä tullut ensinkään iloiseksi, kun luutnantti Due astui sisään.
"Hyvää huomenta, mamseli Staal, näytätte olevan taideteosten tuntija."
"Ei tarvitse olla tuntija pitääkseen tätä kauniina."
"Kauniina? Tarkoitatte kai hyvin maalattuna, sillä kaunis se todellakaan ei ole. Jos minä olisin maalari, niin maalaisin vain semmoista, joka todella on kaunista."
"Minun mielestäni tarjoaa omituisuus, luonteenomaisuus yhtä paljon mieltä kiinnittävää ja etenkin tämä taulu, jossa sotilas esittää Tanskan kansallisuuden perikuvaa."
"Tuota Tanskan kansallisuuden perikuvaa", toisti hän, koettaen matkia ääntäni, "ei minun, totta puhuen, suurestikaan tee mieli alituiseen nähdä. Kenties johtuu se siitä että olen liian paljon tekemisissä nahkapoikien kanssa, — joista neljä viidestä ovat tuon näköisiä, — antaakseni sille arvoa sen ansion mukaan. — No, mitä arvelette talon lapsista, eivätkö he ole verrattoman hyvin kasvatettuja, ja Amalia, eikö hän ole lempeä kyyhkynen, nuoren tytön perikuva?"
"Olen ollut täällä liian lyhyen ajan voidakseni tuntea heitä vielä."
"Teissä taitaa olla hiukan valtioviisaan vikaa, luulen minä. — Olette varmaankin ensi kertaa poissa äidin siipien suojasta, eikö niin?"
"Niin olen." Otin työni, istuuduin akkunan ääreen ja näytin niin kylmäkiskoiselta kuin suinkin. Hetken kuluttua tuli Amalia pieni englantilainen sylikoira käsivarrellaan, ja heti sen jälkeen everstinna. Hän oli kalpea, hento, nuorekas pieni nainen. Hän vastasi tervehdykseeni pienellä päännyökkäyksellä ja tutki minua tarkoin lorinetillaan. Poskiani poltti, niin kauan kuin tuo nöyryyttävä katse oli minuun kiinnitettynä. Luin siitä hänen ajatuksensa: "mihinkähän tuokin kelvannee". Se ilmaisi suurta epäluottamusta, ja tuntui siltä kuin olisi hän voinut odottaa minulta mitä pahaa tahansa.
"Frederik, tunsin sikarisi hajun ruokasaliin asti. Älä hyvä ystävä tuolla tavoin rummuta pöytää."
"Anteeksi, Helene, unohdin, että olet hermostunut."
"En minä ole hermostunut. — Mamseli Staal, onhan nimenne Staal? Nyt voitte laittaa teetä."
"Everstinna on kenties hyvä ja sanoo minulle, paljonko minun on otettava."
"Mitä, ettekö edes osaa laittaa teetä! Amalia!"
Amalia nousi ja näytti minulle ivallisesti, paljonko teelehtiä minun tuli ottaa.
"Se teidän tulee tietää", lausui everstinna pehmeällä, valittavalla äänellä, "että saatte vastata sokerista, kahvista ja teestä. Minä luonnollisesti tiedän, paljonko meidän on tapana kuluttaa, ja vertailen."
"Niin, sisareni välistä laskee palasetkin sokerirasiassa. Olkaa siis varuillanne, mamseli Staal."
He siis luulivat minun voivan varastaakin, mutta se ei minua liikuttanut, se koski edeltäjiäni.
Kun teenjuonti jo melkein oli lopussa, astui eversti Bärenschild sisään. Hän oli kookas, roteva mies, hänen kulmakarvansa olivat kokoonrypistetyt, ja kasvonsa hyvin punaiset. Näytti aivan siltä kuin olisi hänen ollut vaikea hengittää. Kiivaasti hän käveli edes-takaisin huoneessa.
"Tuolla nousee raju-ilma", huomautti luutnantti Due osottaen kirkasta taivasta, joka ei näyttänyt ensinkään uhkaavalta.
Eversti jatkoi marssimistaan. Joka kerta kun hän tuli pöydän luo, jossa minä seisoin, kääntyi hän, luotuaan minuun uhkaavan katseen. Viimein luulin sen sisältävän kehotuksen ja kysyin:
"Ehkä saan kaataa everstille teetä?"
Hän pysähtyi ja ärjäsi: "Mamseli, mikä teidän nimenne onkaan, sanon teille kerta kaikkiaan, etten koskaan juo teetä ja tapani on itse pyytää, kun jotakin tahdon."
Kyyneleet tulivat silmiini, sain ne töin tuskin pidätetyiksi.
"Karhu ei ole pahin eläin menaseriiassa", kuiskasi luutnantti Due ystävällisesti, mutta en ollut sitä kuulevinani, sillä hänen tuttavallisuutensa minua loukkasi.
Eversti avasi kaikki akkunat.
"Rakas Bärenschild, minä en siedä semmoista vetoa", huudahti everstinna.
"Miksi et sitä siedä? Siksi että olet terveytesi juurta jaksain turmellut valvomisella ja alituisilla huvituksilla. Ei ainoatakaan iltaa saa olla rauhassa."
"Päinvastoin, seurustelu tekee minulle hyvää, mutta mitä valvontaan tulee, olet oikeassa. Syy siihen, että vieraat jäävät tänne niin myöhään, on yksinomaan Amalian, joka aina tahtoo että tanssittaisiin."
"Voi, rakas isä kulta, ethän sinä toki voi pahastua siitä, että mieluummin tahdon tanssia kuin istua jäykkänä tuolilla juttelemassa ikäviä asioita. Sinä, joka tanssit niin kauniisti ja niin kernaasti vielä pari vuotta sitten, suot varmaankin tyttärellesi sen ilon."
"Kyllä, kyllä, tyttöseni, kun täällä kerta vieraita on, saat kernaasti tanssia. Olemme nuoria vain kerran elämässämme." Eversti suuteli häntä ja meni melkoisesti leppyneenä tiehensä.
"En voi ymmärtää, Amalia hyvä, kuinka saatoit elää niin vaatimattomasti, kuin sinun kuitenkin täytyi, ennenkuin isäsi ja minä menimme naimisiin. Oletko aivan unohtanut sen ajan?"
"En, äiti, olet puhunut siitä niin usein, etten ole voinut sitä unohtaa. Olin silloin lapsi, mutta muistan kuitenkin selvään, että olomme olivat vähemmän suurenmoiset, mutta muutamissa suhtein hauskemmat."
"Keskeyttäkäämme tämä keskustelu. — Tässä on kirja, mamseli Staal, josta teidän on luettava ääneen, sivulta 70, alimmaisesta kappaleesta alkaen."
"Siitäpä tulee hauskaa lukemista", ilkkui hänen veljensä, "kun täytyy alottaa keskeltä kirjaa, jota ei tunne".
"Ettekö voisi lukea vähän nopeammin?"
"Mitä ajatteletkaan, Amalia hyvä, minä juuri aijoin pyytää mamselia lukemaan hitaammin."
"Joka tahtoo rakentaa talonsa joka miehen mielen mukaan, sen talo tulee vinoksi", huomautti luutnantti. "Eikö tämä ole mielestänne tavattoman yksimielinen perhe, mamseli Staal?"
Minun oli äärettömän vaikeata olla. —
"Onko tämä teidän työtänne?" kysyä Amalia, luettuani puolen tuntia, "oletteko itse ommellut tuon korko-ompelun?"
"Olen."
"Sepä hauskaa! Voitte siis ehkä ommella tämän rintaliinan valmiiksi, joka ei ota edistyäkseen minun käsissäni. Aijon käyttää sitä huomenna."
Hän otti vähääkään häikäilemättä kirjan kädestäni, ojensi minulle käsityön ja rupesi itse lukemaan ääneen.
Vaikeata oli minun pysyä ulkonaisesti tyynenä, pidättää kyyneleitä, rohkaista mieltäni.
"Välistä tulette syömään meidän kanssamme, välistä huoneessanne, miten kulloinkin sattuu", sanoi everstinna päivällispöydässä.
Amalia oli pannut minut ankaraan työhön. Minun täytyi pitää kovaa kiirettä, jotta rintaliina valmistuisi, ja kuitenkin häiritsi hän minua mitä vähäpätöisimpien seikkojen tähden.
Iltapäivällä jäin pienen Louisen kanssa kahden kesken ja puhelin hänelle ystävällisesti. Hän kuunteli minua kiltisti, mutta vetäytyi heti kylmästi pois, kun sisar tuli sisään. — Se koski sydämmeeni. Minä ikävöin illan tuloa voidakseni muitten näkemättä ja kuulematta itkeä.
Pitkä ja surullinen se päivä oli, mutta vihdoin se kuitenkin päättyi, kuten päättyy pisin ja surullisinkin päivä.