SEITSEMÄS LUKU.
Kolme päivää oli kulunut. Äiti oli paljon parempi, ja niin suuri riemu meidät täytti nähdessämme hänen voimistuvan, että melkein kokonaan voitimme levottomuuden, jolla muuten olisimme vastausta odottaneet.
Minna oli mennyt ulos hengittämään raitista ilmaa, kun kirjeenkantaja kirjeen toi. Ajattelin viimeistä, jonka äiti sieltä päin oli saanut. Mitä tämä sisältäisi, suruako vai iloa? Katselin hienoa kuorta, varmaa käsialaa, vaakunaa, yhdeksänpalloista kruunua. Vapisevin käsin avasin sen ja luin:
"Rakas sisarentyttäreni!
Kirjeesi tuotti minulle sekä surua että iloa, surua sen vuoksi, että kerroit äitisi olevan sairaana, ja iloa sen vuoksi, että näin hänen kuitenkin puhuneen tyttärellensä minusta ja puhuneen niin, että tunsit minua kyllin kääntyäksesi luottamuksella puoleeni, ja sitä et ole tehnyt turhaan.
Syvemmin tuskin lienee vielä ketään rakastettu, kuin minä rakastin sisartani. En ole koskaan ollut täysin onnellinen siitä hetkestä asti, kun hän minut jätti.
Vuodet ovat vihaani lauhduttaneet, oikeutettua vihaani. Olen kaivannut häntä niin paljon, että annan hänelle anteeksi, vaikkei hän syyllisyyttänsä tunnustaisikaan, kuten aikoja sitten olisin katuvaiselle anteeksi antanut. Sinä arvostelet isäsi tyttärenä asiaa toisella lailla, ja minä kyllä aina tulen pitämään arvossa tunteitasi. Isälläsi oli jaloja ja suuria ominaisuuksia, hän oli ystäväni. Kaksin verroin katkeralta tuntuu, kun meidät pettää se ihminen, johon rajattomasti luotamme.
Pari päivää sen jälkeen kun olet tämän kirjeen saanut, tulen luoksenne ja suurella, jos kohta surunsekaisella ilolla tulen saattamaan sairaan sisareni ja hänen tyttärensä kotiini, jossa kaikki, mitä voidaan, koetetaan tehdä, jotta hän saisi terveytensä takaisin.
Minulle on kerrottu, että äitisi on kasvattanut erästä lasta, luultavasti jotakin isäsi sukulaista. Jos hän vielä on teillä, jota tuskin kuitenkaan voin uskoa, lienee hän siinä iässä, että voi itse elättää itsensä. Minä en tietysti voi hänestä huolta pitää.
Siinä toivossa että tapaan sisareni terveempänä, lopetan,
kiittäen sinua avomielisestä, luottavaisesta kirjeestäsi.
Enosi Carl,
Örnklon kreivi."
Minä luin joka sanan, ja sydämmeni taukosi sykkimästä. Laupias Jumala, minne minä joutuisin! Kuten lapsena ollessani toivoin pois, kauas pois, jotta en olisi rakkailleni esteenä.
"Siinä iässä, että voi itsensä elättää." Niin, hän oli oikeassa, mutta miten? Koetin turhaan koota ajatuksiani.
Tohtori Stub tuli samassa ja meni äidin luo. Hänet nähdessäni juolahti mieleeni ajatus. Hän oli kerran kysynyt, tuntisimmeko me jonkun nuoren tytön, joka tahtoisi paikan eräässä perheessä, vaan en oikein muistanut, mikä tulisi hänen toimenansa siellä olemaan. Kenties olisi se juuri minulle sopiva toimi.
Kokosin kaikki voimani ja koetin näyttää niin tyyneltä kuin mahdollista — mutta voi, kuinka levoton olinkaan pohjaltani — ja pyysin saada puhutella häntä.
Tuntui melkein siltä, kuin olisin puhunut lumiukolle, sillä niin tyynenä hän istui, minun selittäessäni olosuhteitamme ja ansion etsinnän välttämättömyyttä.
"Vai niin, en ole koskaan aavistanut, että te olette kasvattitytär. Tahtoisitte paikan, josta olen puhunut, eikä se olekaan vielä täytetty, mutta minä tuskin luulen sen teille sopivan."
"Olisiko minun opetettava lapsia?"
"Ei, lapset käyvät koulua. Teidän tulisi lukea ääneen, soittaa pianoa, auttaa milloin missäkin, luulenpa myöskin vanhimman tyttären pukemisessa, ja sen lisäksi olla lasten kanssa heidän joutoaikanaan, jotteivät he liiaksi vaivaisi rouvaa, joka on heidän äitipuolensa. Lapset ovat kahdentoista vuotiaat kaksoset. Palkka on viisi riksiä kuukaudelta."
"Palkataanko minut kuukausittain?"
"Niin, ikävä kyllä. Myönnän, ettei se ole hyvä merkki. Mutta joka tapauksessa täytyy teidän pian tehdä päätöksenne, sillä luulen tietäväni toisen, joka paikkaa haluaa."
En uskaltanut ruveta asiaa tarkemmin ajattelemaan, sillä pelkäsin, että voimani pettäisivät, pelkäsin, että Minna vastustaisi päätöstäni. Tunsin että oli oikeinta ottaa vastaan tarjoumus ja että tulisin levollisemmaksi, kun päätös oli peruuttamattomasti tehty. Heikko kuin olin, oli minun heti sitouduttava.
"Tahdotteko suositella minua?"
"Sen kyllä teen, mutta voitteko astua virkaan näinä päivinä?"
"Vaikka vielä tänään."
"Hyvä, tänä iltana siis, teidän sisarenne voi varsin hyvästi yksin hoitaa potilasta. Perhe on eversti Bärenschild'in, Bredgade n:o —, ensimmäinen kerros."
Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. Minä toivoin hartaasti, ettei Minna vielä palaisi, jotta ajatukseni ehtisi sitä ennen tottua uuteen tulevaisuuteeni.
"Marie pikkuinen, tule tänne luokseni, vedä ylös akkunaverho, anna minun taas nähdä Jumalan kirkas taivas, anna minun jälleen tuntea hänen siunausta tuottavan aurinkonsa lämpöä. Oi, olen niin iloinen tänään, hengitän niin keveästi. Tule tänne, Marieseni, anna minun katsella sinua. Poskesi ovat niin kalpeat ja vieläpä minun tähteni. Ansaitsenko niin paljon rakkautta? — Pelkäsit minut kadottavasi, tyttö riepu, kyllä minä sen huomasin. Itse en luullut kuolevani. Minusta tuntui, kuin olisi Herra kuullut rukouksenne, kuin olisi hän tahtonut palkita niin suuren uhrautumisen ja hellyyden. Sitä paitsi minusta tuntui siltä, kuin eivät pienet tyttöni vielä voisi tulla ilman minua toimeen."
Painoin itkien pääni alas tyynyyn, tuntui, kuin olisin ollut rikoksentekijä. Ensi kertaa salasin jotakin äidiltä, ensi kertaa olin ehdoin tahdoin tehnyt jotakin, joka tuottaisi hänelle tuskaa. Ja kuitenkin, olisinko voinut menetellä toisin?
"Kutsu Mette tänne, en ole nähnyt häntä niin pitkään aikaan. Pyydä häntä tuomaan minulle muutamia kukkasia."
Sitä ei tarvinnut Metelle sanoa kahteen kertaan. Hän karsi säälimättä rakkaita puitaan ja pensaitaan, kunnes esiliina oli täynnä, riensi sitten äidin luo, sirotti kirjavan taakkansa tyynylle, taputti käsiään ja juoksi ympäri huonetta.
Äiti nauroi niin makeasti, että melkein unohdin kirjeen ja piakkoin tapahtuvan eron.
Hetken kuluttua tuli Minna: "Terve, Marie, etpä usko kuinka ilma on virkistävä ja suloinen. Pane kauniisti päällesi ja mene hiukan ulos."
En uskaltanut häneen katsoa: "Minna, minulla on sinulle suuri pyyntö. Lupaa, ettet tee sitä, minkä täytyy tapahtua, vielä raskaammaksi valituksilla ja soimauksilla. Rakkauden nimessä, jota minua kohtaan tunnet, älä tee minua heikoksi, vaan vahvista minua."
"Hyvä Jumala, mitä sitten on tapahtunut?"
Kerroin hänelle paikasta, jonka olin saanut, kuvailin sitä valoisimmin värein. Sen jälkeen luin hänelle kirjeen, joka, lukuunottamatta sitä paikkaa, jossa minusta puhuttiin, oli ystävällisempi kuin olimme uskaltaneet toivoa.
"Kuinka kadunkaan, että olen toivonut tätäkin parempaa kohtaloa. Voi, Marie, minun olisi vain pitänyt rukoilla, ettei meitä erotettaisi. — En voi sitä vielä oikein uskoa, se soi korvissani, vaan ei tahdo tunkeutua sydämmeeni. Semmoista mahdollisuutta en koskaan ole ajatellut, että sinun pitäisi lähteä pois vieraitten ihmisten pariin. En voi olla vahva, Marie, minun täytyy saada itkeä. Kuinka paljoa mieluummin lähtisinkään itse pois. Minusta tuntuu, kuin melkein voisin olla onnellinen missä tahansa, kun vain tietäisin, että sinä olisit äidin tuona ja sinun olisi hyvä olla."
Ihminen on itsekäs, Minnan lämmin rakkaus ja hänen kyyneleensä lohduttivat mäeltäni ja lievensivät suruani.
"Jumala on pannut raskaan ristin kannettavaksemme, Marie."
"Emme saa olla kiittämättömiä. Jumala suojeli äitiä. Jos olisimme hänet kadottaneet, olisi se ollut niin raskas risti, että tämä siihen verrattuna tuntuu minusta kevyeltä kuin höyhen. Sitä paitsi on meille hyödyksi nähdä hiukan maailmaa, tulla hiukan itsenäisiksi. Kirjoittakaamme toisillemme joka viikko, ja kun äiti on tullut täysin terveeksi ja täysin on sopinut veljensä kanssa, silloin muutamme taas yhteen ja nautimme entistä enemmän onnestamme."
"Isku tuli liian äkkiä, sisko. En voi rakentaa tuulentupia, en voi toivoa. Mene istumaan äidin viereen, ole hänen luonaan niin kauan kuin voit. Voi, Mie, kuinka minä voin sanoa sen hänelle, kuinka häntä lohduttaa? Mutta, olen paha kun teen sinut surulliseksi, mene sinä vain huoletta äidin luo, minä kyllä sill'aikaa pidän huolen tavaroistasi."
Pieni päivällispöytämme oli kukkasilla koristettu kuin juhlaksi, mieliruokani olivat tarjolla, mutta me emme niihin koskeneet. Minna salasi minulta kyyneleensä, kuten minä omani häneltä.
Iltapäivällä menin keittiöön Meten luokse sanomaan hänelle jäähyväiset. Hän joutui aivan pois suunniltaan kuullessaan, että äiti ja Minna pian matkustaisivat pois, minä nyt heti. Hän ei voinut sitä ensinkään käsittää, se oli hänestä aivan uskomatonta. Hänen ajatuksensa menivät vallan sekaisin. Uudestaan ja yhä uudestaan piti minun selittää se hänelle, kunnes hän viimein ymmärsi. Siiloin hän kiirehti ylös huoneeseensa ja palasi tuoden minulle yhden riksin. Minun täytyi se ottaa vastaan. Vastustuksestani hän ei vähääkään välittänyt. Se tuottaisi minulle onnea, vakuutti hän, tulisi olemaan oikea onnenraha. Sen kyllä vielä saisin kokea.
Hyvin kaunistahan oli, että Mette antoi minulle osan "hyvistä vanhuudenpäivistään". Hiivin sisään ja pistin sen talousrahastoon, joka oli melkein tyhjiin kuivunut. Tuottakoon se onnea, ajattelin minä.
Äiti nukkui. Suutelin hänen otsaansa, hänen suljetuita silmiänsä, kättänsä.
"Hyvästi, Minna."
"Hyvästi, sisko, sydämmeni on niin täynnä, etten voi sinulle mitään sanoa."
Minunkin sydämmeni oli täynnä, niin täynnä, että tuntui olevan pakahtumaisillaan. Kaikella ajatusvoimallani siunasin sitä kotia, johon minut niin hellästi oli vastaanotettu, ja joka minun nyt piti jättää.
"Tulethan pian luonamme käymään, Marie."
"Tulen, tulen varmaan."
Lihakauppiaan renki, joka meitä välistä auttoi, kantoi matka-arkkuani.
Kiiruhdin pois uskaltamatta katsoa taakseni.
"Minuun koskee kipeästi, neiti hyvä, että teidänkin täytyy lähteä maailmalle taistelemaan leivän edestä. Eipä totta tosiaan ole hauskaa lähteä kotoa pois. Muistan kyllä kuinka minäkin kärsin, mutta kun vain miehuullisesti kestää ensi ajan, menee se sitten itsestään. — No, nyt kai ollaan perillä."
Sydämmeni sykki ääneensä levottomuudesta, meidän noustessamme leveitä, komeita portaita. Ole asetti arkkuni oven ulkopuolelle, lupasi viedä terveisiä kotiin ja läksi pois. — Voi, miten tunsin olevani yksin ja turvaton, mutta ei, olihan Jumala luonani, isistä parhain kaitsi minua, sen tunsin selvään. Uskoni oli sinä hetkenä vahvempi kuin koskaan. Hän, jonka tahtomatta ainoakaan varpunen ei maahan putoa, oli kyllä pitävä huolen minustakin.