KAHDESTOISTA LUKU.
Äiti ja Minna eivät voineet aavistaa, mihin aikaan ja minkälaisissa oloissa heille kirjoitin. He olisivat suuresti hämmästyneet, jos olisivat nähneet minun istuvan yöllä kirjoittamassa päällystakki yllä ja pesukaapin kansi pöytänä, pakkasen piirtäessä koreita kukkasiaan akkunaruuduille. Meillä ei näet ollut uunia pienessä huoneessamme, vaan oli tyydyttävä siihen lämpöön, minkä Amalia meille huoneestansa soi, ja kuta kovempi pakkanen oli, sitä vähemmän hän tahtoi luovuttaa muille. Välistä voin tuskin pitää kynää kädessäni, niin kohmettuneet olivat sormeni. Jalat sitä vastoin olivat mukavasti asetetut pehmeään nukensänkyyn, jonka Henriette oli minulle luovuttanut siihen tarkoitukseen.
"Tässä on teille työtä, mamseli Staal", huudahti Amalia eräänä päivänä kasvot ilosta loistavina. "Varmasti tulet kadehtimaan minua, äiti. Katsoppa tätä nenäliinan mallia! Se on äskettäin tullut Parisista, ja keisarinnalla on samanlainen. Eikö se ole kaunis? Nyt on vain saatava nimi, joka siihen sopii. Teidän täytyy mennä Davidsenille, mamseli Staal, sitä tilaamaan. Kuta pikemmin voimme alkaa, sitä parempi."
Katselin kauhistuksella leveätä reunusta, jonka muodostivat kukkaiskiehkurat ja melkein näkymättömät rei'ät ja pohjat. Tulisinko jäämään sinne niin pitkäksi aikaa, että saisin sen valmiiksi? Se hetki tuntui melkein juhlalliselta, jolloin ensimmäiset pistot ompelin.
Kevät teki vähitellen tuloaan. Sain sen ensi tervehdykset orvokkikimppujen kautta, jotka ostin pieneltä tyrkyttelevältä myyjältä. Huhtikuun puolivälissä valmistui kahdeskymmenes osa nenäliinasta. Muistan hyvin, kuinka mieleni oli raskas sinä päivänä. Salaneuvoksetar Trolle oli matkustanut erään sukulaisen luo Holsteiniin epämääräiseksi ajaksi. En ollut pitkään aikaan saanut kirjettä omaisiltani. Everstinna oli hyvin ärtyisä, ja Henriette sai toria sen vuoksi, että hän — aivan vastoin tahtoani — rupesi minua puolustamaan. Näytti siltä kuin kaikki olisi kääntynyt minua vastaan tuottaakseen minulle huolta. Mutta iltapuolella tuli Frederik tuoden jotakin kädessään.
"Tässä on teille vähän lohdutusta, jota te varmaan kovin kaipaattekin."
Se oli kirje Minnalta. Rouva Bärenschild huomasi iloni ja samassa silmänräpäyksessä otti hän ompelupöydästään lankavyyhdin.
"Tulkaapa pitämään minulle tätä, mamseli Staal."
"Enkö minä saa, äiti, Marie tahtoo kernaasti lukea kirjettään."
"Et, Henriette, sinä pidät käsiäsi niin levottomasti. — Kerimme nyt yhdellä kertaa nämä kaksi naulaa mattoa varten, mamseli hyvä."
Teinkö väärin luullessani hänen keksineen sen minua kiusataksensa? En voinut muuta. Mutta olihan kirje taskussani, ja se antoi minulle voimaa pitää nuo kaksi naulaa loppuun asti hymyssä suin. Sen jälkeen oli Amalia koristettava, he ajoivat pois, ja minä saatoin häiritsemättä lukea kirjettäni.
"Minulla on niin paljon kerrottavaa, Marie, ja tänään tunnen vielä tavallista selvemmin, kuinka huonosti kynä ja muste korvaavat suullisen keskustelun. Osaisin niin helposti kertoa sinulle kaikki, mutta kaikkea ei ole helppo kirjoittaa, ja kuitenkaan en voi pitää mitään sinulta salassa.
"Ajatteleppa, Mie, Christian-serkku piti minusta, ymmärrätkö, hän piti minusta niin paljon, että olisi tahtonut minut vaimokseen. Sinä et voi hämmästyä enemmän kuin minä, kun sen kuulin. Minulla ei ollut vähintäkään aavistusta siitä ja hämmästyin kovin, mutta kävin myös hyvin surulliseksi. Hän oli niin vakava, niin kiihkeä, oli kuin hänen elämänsä onni olisi riippunut minun vastauksestani, enkä kuitenkaan voinut vastata myöntävästi. Jos minä joskus maailmassa menisin naimisiin, täytyisi minun rakastaa miestäni enemmän kuin kaikkia muita, mutta minä pidän äidistä ja sinusta kymmenen kertaa enemmän kuin Christianista. Minuun koski sydänjuuria myöten nähdessäni, kuinka onnettomaksi hän kiellostani tuli. Olin vihoissani itselleni enkä kuitenkaan mistään hinnasta maailmassa olisi peruuttanut sanojani. Viimein pyysin häntä menemään äidin luo, ja sen hän tekikin. Minä menin ulos puutarhaan itkemään, mutta hetken kuluttua tuli Carl-eno luokseni, sulki minut syliinsä, puhutteli hellillä hyväilysanoilla ja vei minut sisään äidin luo. 'Kaikki on sovitettu, Louise', huudahti hän, 'tyttäresi on tehnyt kaiken hyväksi jälleen. Suhdettamme ei vähänkään varjo enää saa synkistyttää. Jos kohta sinä olet minua vastaan rikkonut, on tämä jalomielinen tyttö tehnyt niin suuren uhrauksen, että se sovittaa kaikki.'
"Voitko käsittää sitä, Marie, että Carl-eno sanoo rakastavansa minua kuin omaa tytärtään, ja kuitenkin on hän niin iloissaan siitä, etten rupea hänen tyttärekseen. Minusta siinä on käsittämätön ristiriita. En myöskään mitenkään saa häntä ymmärtämään, etten mitään uhrausta tehnyt, kun annoin Christianille rukkaset. Sanonpa mitä hyvänsä, on hän siitä kuitenkin vakuutettu. Se minua oikeastaan hiukan loukkaa, mutta hänen rakkautensa ja hellyytensä on niin suuri, että minun on mahdotonta olla hänelle suuttunut.
"Christian on nyt matkustanut pois maailmaa näkemään. Carl-enon mielestä ei meidän ollenkaan olisi pitänyt puhua keskenämme, mutta siihen minä en suostunut, se tuntui niin kylmältä ja tylyltä. Me kävelimme yhdessä päivää ennen hänen lähtöänsä, hän avasi minulle koko sydämmensä ja se kevensi hänen mieltään. 'Älä ole suruissasi minun tähteni, Minna', sanoi hän, 'kyllä minä tulen onnelliseksi, monta vertaa onnellisemmaksi, kuin jos en olisi sinuun tutustunut'.
"Carl-eno puhuu nyt usein isästä ja ottaa osaa keskusteluun, kun puhumme sinusta, sisko, jota hän — nyt voin sen sanoa — ei ennen ole tehnyt. Äiti voimistuu päivä päivältä, ja sitä on äärettömän hauska nähdä ja suloista on ajatella, että pian saamme tavata toisiamme. Voi, kuinka olisin onnellinen, jos Hedevig voisi parantua, mutta se on mahdotonta. Hän ei enää voi olla jalkeilla. Hänen veljensä kantaa häntä joka päivä vuoteelta sohvalle ja sohvalta vuoteelle. Voi, hän on niin huolissaan ja kuitenkin hän sisartansa lohduttaa ja rohkaisee, jopa laskee leikkiäkin hänen kanssaan. Välistä toivon, että Jumala kutsuisi minut luokseen ja armahtaisi Hedevigiä. Sinulla ja äidillä on kuitenkin toisenne, mutta Hedevigin veljellä ei ole ketään koko suuressa avarassa maailmassa paitsi sisartaan. Kun he puhelevat keskenään tulevasta elämästä, panen minä käteni ristiin. Sitä on ihanaa kuunnella, mutta kuitenkin sydäntä särkevää. Professori ei voi sitä kestää; hän menee ulos ja itkee. Äiti sitä vastoin ottaa osaa keskusteluun. He rakastavatkin häntä sydämmellisesti.
"Tämä on surullinen kirje, Marie, enkä kuitenkaan kernaasti tahtoisi mieltäsi pahoittaa. Olen meikein iloissani siitä, ettet ole täällä, sisko. Suru valtaisi sinut liian voimakkaasti. — Jumala olkoon kanssamme koetuksen aikana!"
Äiti kirjoitti:
"Olen melkein entiselläni, tyttöseni! Pian voimme ruveta ajattelemaan lähtöä, mutta onkohan meidän lähdettävä? Päätä itse, silmäteräni, onko meidän jätettävä Hedevig? En sitä usko. Tiedät, kuinka ikävöin, mutta nyt kun olen parempi, ei ikävöimiseni enää ole niin sairaloista. Tunnen että täälläolomme lohduttaa sekä häntä että veljeä, enkä luule koskaan voivani antaa itselleni anteeksi, jos jättäisin heidät yksin murheineen."
Vastasin paikalla, ettei kukaan voinut tuntea ja arvostella äidin läsnäolon siunausta paremmin kuin minä, ja etten millään ehdolla tahtoisi sitä kuolevalta riistää. Minulla oli voimaa odottaa.
Mutta voimani ei ollut niin suuri, kuin sanoin sen olevan. Epätietoisuus aina on tuskallista. Nyt en enää edes saanut toivoa heitä takaisin, sillä samallahan olisin toivonut Hedevigin kuolemaa. Minnan kirje antoi kyllä paljon ajattelemista. Christian raukka! Raskaalta mahtoi tuntua rakastaa häntä ja tulla hyljätyksi, ja kuitenkin kiitin Jumalaa, että niin oli käynyt, sillä mitä suruja ja nöyryytyksiä olisivatkaan äiti ja Minna saaneet kokea, jos Minna olisi vastannut Christianin tunteisiin.
Rouva Bärenschild oli huonoissa voimissa. Lääkäri määräsi merikylpyjä, ja päätökseksi tuli, että me kesäkuun keskivaiheilla muuttaisimme ulos Strandvejenin varrelle. Edellisenä kesänä kun Amalia sinne tahtoi, olivat tuhannet seikat esteenä, mutta tällä kertaa ei vaikeuksia ollut ensinkään. Lapset voivat joka aamu ajaa kouluun, ja kaikki voitiin varsin hyvästi järjestää.
Pari päivää ennen muuttoa piti meillä olla suuret päivällispidot. Everstinna tuli luokseni seisoessani pyyhkimässä tomua lukemattomista hyllyille asetetuista pikkutavaroista.
"Ompelupöydälläni oli rubinisormus ja nyt se on poissa. Täällä ei ole käynyt kukaan muu kuin te."
"En ole sitä nähnyt."
"Ettekö? Vai niin, mutta löytyä sen pitää."
Vasta silloin ymmärsin, mitä hän tarkoitti: "Voi, eihän se ole mahdollista, rouva Bärenschild, ettehän toki minua epäile."
"Vastaiseksi en epäile ketään, mutta sormuksen pitää löytyä."
Hän loi minuun kylmän katseen ja meni huoneesta pois. Mitä oli minun tehtävä? Kätkin kasvot käsiini ja nyyhkytin ääneen.
"Älkää olko houkkio, mamseli Staal", virkkoi Amalia puoleksi äkäisellä, puoleksi lohduttavalla äänellä, "sormus kyllä löytyy. Tietysti te olette viaton. Älkää huoliko välittää äidin puheista. — Nyt teidän todellakin pitää kuivata silmänne, sillä kokonainen korillinen kukkasia on pantava maljakkoihin oikein kauniisti ja aistikkaasti. Kaikkein hienoimmista on sidottava pieni vihko, joka asetetaan kunniasijan eteen."
Minä tein kuten hän käski, mutta kyyneleeni putosivat kukkasille, joilla niitä kuitenkaan kukaan ei nähnyt.
"Mutta äiti", huudahti Amalia myöhemmin, "sormushan on sormessasi".
"Niin, tietysti, se joka sen otti, pani sen takaisin."
"Niin totta kuin Jumalaa on olemassa, minä en ole sitä nähnyt."
"Älkää toki noin kiivastuko, mamseli hyvä. Valitin, kun se oli poissa, nyt olen saanut sen jälleen, emmekä huoli puhua siitä sen enempää."
Eikö hän voinut huomata olleensa väärässä, vai eikö hän tahtonut? Tämä oli katkerinta, mitä minulle koskaan oli tapahtunut. Pyysin Amalialta saada jäädä huoneeseemme päivällisen ajaksi.
"Ei, se ei käy päinsä. Lapsia varten katetaan eri pöytä ruokasaliin ja sen ääressä teidän täytyy istua."
Päätäni poltti ja silmäni olivat väsyneet itkusta, kun astuin ruokasaliin pienten ystävättärieni kanssa, jotka turhaan olivat kyselleet, mikä minua vaivasi.
"Kello on kymmenen minuuttia yli viisi", sanoi hymyilevä, rakastettava emäntä vieraillensa, "pelkäänpä melkein, ettei hän tule ollenkaan. Se olisi todellakin pettymys".
Amalia katsoi ulos akkunasta: "Oi, sepä ihanaa, tuolla hän tulee!"
Olin niin alakuloinen, että tuskin huomasin noita outoja mielenilmauksia. Käänsin kuitenkin muitten tavoin katseeni oveen päin. Se avautui ja — pettivätkö silmäni? — oma professorinihan sieltä tuli. Ei, se ei ollut harhanäky, todellisuutta se oli. Hän ojensi käsivartensa minua kohti, ja minä riensin hänen syliinsä.
Iloissani unohdin hetkeksi kaikki, mutta sitten vetäydyin hiljaa irti, pitäen kuitenkin hänen kättään omassani, hänen uskollista kättään, joka kyllä oli minua puolustava.
"Teitte kauniisti ja ystävällisesti, hyvä rouva Bärenschild", virkkoi hän kääntyen hämmästyksestä sanattoman everstinnan puoleen, "kun lähetitte palvelijanne höyrylaivalle tuomaan minut heti tänne, mutta se oli, suoraan sanoen, turhaa. Olisin tullut joka tapauksessa, sillä kaikkein ensimmäiseksi tahdoin tavata tätä lasta." Hän kohotti päätäni ja katseli minua tarkkaan.
"Mutta, Mie kulta, sinähän näytät kovin kalpealta etkä ole sanottavasti kehittynyt siitä kuin viimeksi sinut näin. — Niin, hänellä on aina ollut niin hellä sydän, kaipuu on syynä kaikkeen, ja kuitenkin olen vakuutettu siitä, että olette tehneet parastanne häntä lohduttaaksenne ja rohkaistaksenne, etenkin te, rakas neiti Amalia. Arvaan että teistä ja Mariesta on tullut oikein hyvät ystävät, melkein kuin sisarukset." Hän pani toisen käsivartensa Amalian vyötäisille, toisen minun ympärilleni ja veti meidät aivan lähelle toisiamme. Amalia ei vastannut mitään, mutta punastui korvia myöten.
Professori ei huomannut mitään. Hän suuteli minua otsalle, pisti käteni kainaloonsa ja huudahti:
"Olette varmaankin jo odottanut minua, armollinen rouva, mutta nyt teidän tosiaankaan ei tarvitse enää odottaa. Olen nyt aivan valmis käymään pöytään. Niin, pienen neitini saan tietysti pitää."
Hän ei huolinut heikosta yrityksestäni vetää kättäni irti. Ei mikään auttanut, minun täytyi häntä seurata. Luutnantti Due irvisteli hullunkurisesti ja hyväntahtoisesti mennessämme hänen ohitsensa.
Siinä minä istuin, samalla kertaa onnellisena ja onnettomana kunniavieraan vieressä. Pidot olivat meidän kunniaksemme. Se oli hänestä luonnollinen asia, jota hän myöskään ei salannut.
"Sinä olet varmaankin sitonut kukkavihkoni? Kiitos, tyttö kultani, oletko myös järjestänyt maljakot?"
Tällä kertaa ei Amalia kiitosta saanut.
Professori jutteli vilkkaasti ja iloisesti. Kaiken aikaa hän pakotti
minua ottamaan osaa keskusteluun. Hän piti minua päähenkilönä.
Everstinna istui äänetönnä, ja eversti näytti janoavan selitystä.
Amalia sitä vastoin koetti selvään professori Langea miellyttää.
Vierasten kesken vallitsi mitä iloisin mieliala.
"Kas niin, rakas ystäväni", sanoi eräs vakava herra, parooni Eberfeldt, "nyt otan minä teidät takavarikkoon lopuksi iltaa. Se on vanha lupaus."
"Tulen heti paikalla", vastasi professori, "minun täytyy vain saada puhua hiukan tyttöseni kanssa."
Menimme pieneen sivuhuoneeseen. Hän otti minut polvelleen, ja minä suutelin hänen valkoista tukkaansa, hänen rakkaita silmiänsä, hänen käsiänsä.
"No, Marie, kuinka Farumissa jaksetaan?"
"En ole käynyt siellä kertaakaan."
"Mitä! Miksi et ole pyytänyt, että pääsisit everstiIäisten vaunuissa ajamaan sinne? Se ei ollut ystävällistä! Mette asuu Karenin luona ja hänestä olisi varmaankin ollut hauska nähdä sinua."
"Kertokaa minulle vähän äidistä."
"Hyvin kernaasti. Hän kukoistaa uudelleen, on melkein samanlainen, kuin teistä erotessaan. Niin, te olette saaneet kokea paljon surua sen jälkeen. Ja Hedevig, voi Mie, hän on aivan kuin enkeli! Hänen nuori sydämmensä on taivaassa, kun minua vanhaa miestä tuhannet siteet vielä kiinnittävät maailmaan. — Älkäämme ajatelko sitä. — Et usko kuinka kreivi Örnklo on hellä sisartansa kohtaan. Uskallanpa väittää, että hän pitää enemmän sisarestaan kuin vaimostaan ja lapsistaan, ja kuitenkaan ei tuolla muuten viisaalla miehellä vieläkään ole kaikki ruuvit paikoillaan. Puhukaamme nyt Minnasta, hän on kuin ruusu! Pitkä, solakka ja kaunis, sanomattoman kaunis hän on, ja kuitenkin hän itkee paljon surusta ja säälistä sekä sinua ikävöidessään."
"Professori Lange, rohkenenko keskeyttää keskustelun, vaimoni odottaa meitä."
"Tulen tuossa paikassa, hyvä parooni, kahden minuutin kuluttua. — Huomenna saamme puhua enemmän, Mie, matkustan Fyeniin varhain ylihuomenna. Huomispäivän omistan sinulle. Minulla on vielä paljon kerrottavaa, ei juuri semmoista, joka on tapahtunut, vaan jotain, joka varmasti tapahtuu. Annan sinulle aineksia tuulentupien rakentamiseen, ei tietysti mitään suurenmoisia. — Tässä olen, herra parooni! Nöyrin palvelijanne, armollinen rouva, ja kiitoksia näistä erinomaisen hupaisista hetkistä. Huomenna palaan puhelemaan oikein kunnollisesti tyttöseni kanssa."
Saatoin häntä portaita alas, oli niin vaikeaa hänestä erota.
"Pane yllesi ja tule mukaan, Marie! Eikö totta, hän on tervetullut?"
Parooni kumarsi ja sopersi muutamia kutsumasanoja.
"Kiitän nöyrimmästi, mutta se ei käy laatuun. Näkemiin asti."
Portti sulkeutui hänen jälkeensä. Menin hitaasti takaisin ylös, peloissani odottaen mitä tuleman piti!
Rouva Bärenschild ja Amalia seisoivat keskeltä ruokasalin lattiaa. Eversti käveli edestakaisin ja oli kuin purkautumaisillaan oleva tulivuori.
"Onko teillä mitään sanottavaa puolustukseksenne?"
"Minkä vuoksi, rouva everstinna?"
"Tämäpä jo menee liian pitkälle, en ole koskaan sen hävittömämpää kuullut! Miksi ette ennen kertonut, ihminen, että hän on teidän sukulaisenne? Ellette olisi käyttäytynyt niin petollisesti, ei semmoista häpeää olisi tapahtunut."
"Ette ole koskaan näyttänyt välittävänne oloistani tai kyselleet omaisistani, yhtä vähän kuin koskaan olette kertonut minulle, keitä tänne kutsuttaisiin. En aavistanut, että professori Langea odotettiin."
"Löytyneepä keino nenäkkäisyyttäkin vastaan. Menkää heti paikalla huoneeseenne."
Eversti oli vaiti. Hän näytti siltä kuin olisi pitänyt puolustustani verrattain järkevänä.
Viipyi kauan ennenkuin sain unta. Suru ja ilo, paha ja hyvä taistelivat minussa ylivallasta. Päivä oli ollut surullisimpia ja kuitenkin oli rakkaan vanhan ystäväni tapaaminen tuottanut minulle paljon iloa. Hän oli luvannut palata huomenna. Mitäpä hän minulle kertoisi? Jotain hyvää, sen olin lukenut hänen veitikkamaisista katseistaan. — Ennenkuin vaivuin uneen, rukoilin Jumalalta voimaa antaakseni anteeksi everstinnalle, pyysin häntä tukahuttamaan vihan, joka paha kyllä, kyti sydämmessäni.
"Laittautukaa kuntoon, mamseli Staal", sanoi rouva Bärenschild seuraavana aamuna, "lähteäksenne puolen tunnin kuluttua huvilalle ottamaan vastaan tavaroita."
"Mutta huomennahan oli määrä lähteä."
"Olen muuttanut päätökseni."
"Enkö voisi viipyä kahteentoista, kenties silloin ehtisin tavata professori Langea."
"Se ei käy päinsä."
"Olkaa vakuutettu siitä, neiti Staal", virkkoi hänen veljensä kiivaasti, "että minä tulen kertomaan hänelle asian oikean laidan."
"Ei, sitä ette saa, en tahdo millään ehdolla häntä huolestuttaa. Sanokaa hänelle lämpimimmät terveiseni, mutta älkää mitään kertoko. — Rouva Bärenschild, suostukaa toki. Teette minulle äärettömän suuren palveluksen, jos siirrätte asian huomiseksi. Suren suuresti, ellen saa häntä enää nähdä."
"Kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa, etten sitä salli."
Olisi ollut alentavaa enää pyytää ja sitä paitsi ei siitä olisi hyötyä ollut. Koko tuuma oli kostoksi aijottu tai — kuten everstinna luultavasti sanoi — rangaistus eilisestä.
"Oikein se on häpeällistä", sanoi Lise, "palvelija kertoi minulle koko jutun. Eivät edes suoneet teille sitä iloa, että saisitte puhella iso-isänne kanssa, tai mikä hän lienee."
Oli mitä ihanin sää ja kaikkialla niin kesäistä ja vihreätä, mutta mieleni oli niin murheellinen, etten voinut siitä iloita. Huvila sijaitsi Klampenborgin ja Charlottenlundin välillä. Se oli kaunis pieni asunto, rakennus verannalla varustettu, edustalla puutarha täynnä ruusupensaita.
Kun kaikki oli valmista illalla, olin kovin väsynyt, mutta tyynempi. Katselin veden kirkkaaseen, siniseen kalvoon ja mietin professorin sanoja: "Annan sinulle aineksia tuulentupien rakentamiseen."
Päivä kului kuten toinenkin. Nenäliina edistyi ripeään, sillä "aamuhetki kullan kallis". Heinäkuussa sain Minnalta lyhyen, liikuttavan kirjeen. Se oli tapahtunut, Hedevig oli kuollut. Ilman tuskia oli hän nukahtanut, kuin väsynyt lapsi uneen vaipuu. Paperilta näkyi kyynelten jälkiä. Kirjeessä ei ollut mainittu mitään matkasta eikä heidän aikeistaan.
Ikävöiden odotin seuraavaa kirjettä, mutta viikko kului viikon jälkeen, eikä mitään tullut. Eräänä päivänä valitin sitä Amalian läsnäollessa.
"Kyllä teille on tullut kirje", huudahti hän. "Kun viimeksi kävin kaupungissa, pyysi Frederik minua ottamaan sen mukaani. Minä olin sen aivan unohtanut! Se on varmaankin laukussani tai hatturasiassa tai jossain muualla, en enää muista missä."
Etsin laukusta, hatturasiasta ja kaikista mahdollisista paikoista, mutta turhaan.
"Minua suututtaa, että olen hukannut kirjeenne, mamseli Staal, mutta ei minusta siitä kannata niin suurta melua nostaa. Eihän onnettomuus ole korvaamaton. Kyllä te pian saatte uuden kirjeen."
Mutta onnettomuus oli minusta kuitenkin suuri. Kirjoitin ja ilmoitin heille kuinka oli käynyt. Kuinka kauan tulisi kestämään, kunnes saisin vastauksen? Mitähän kadonnut kirje lienee sisältänyt? Mitä päätöksiä he olivat tehneet? Oliko onni lähellä, vai oliko se yhä vielä kaukainen utukuva vain?
"En voi hyvin", sanoi Henriette eräänä aamuna. Hän oli luonnostaan hyvin reipas eikä olisi syyttä valittanut. Koetin hänen otsaansa. Se poltti. Hänen kaulansa oli kipeä, eikä hän voinut mitään syödä.
"Eikö everstinnan mielestä olisi parasta kutsua lääkäri?"
"En luule sitä tarpeelliseksi. Hän on varmaankin jo illalla terve, ellei, tulee lääkäri ylihuomenna minun luokseni."
Otin työni ja menin Hennylle seuraksi. Hän makasi kärsivällisenä vuoteellaan ja katseli minua ystävällisesti. "Jumalan kiitos että olet täällä", sanoi hän.
Seuraavana päivänä sairastui Louise. Hän itki ja valitti. Menin taas everstinnan luo.
"Eikö pitäisi kutsua lääkäri?"
"Oikein on naurettavaa, kuinka te lapsia hemmottelette. Olenhan sanonut, että hän tulee huomenna."
"Teidän olisi pitänyt kutsua minut aikaisemmin", sanoi lääkäri seuraavana päivänä, tutkittuaan tarkasti potilaita. "Heillä on tuhkarokko. Akkunat ovat niin pian kuin mahdollista peitettävät. — Saisinko kirjoitustarpeita."
"Teillä on tietysti ollut tuhkarokko", kysyi Amalia lääkärin lähdettyä.
"On."
"Minä arvasin sen, mutta minulla ei ole sitä ollut, jonka vuoksi minun täytyy matkustaa kaupunkiin."
"Ja minä en kestä kaikkia näitä toimenpiteitä", valitti rouva
Bärenschild, "minun täytyy myöskin pois".
"Ei kukaan voi pakottaa teitä jäämään, neiti Staal", huudahti luutnantti innokkaasti, "te lähdette myöskin kaupunkiin".
"Pakko ei tässä tule kysymykseenkään. Minun olisi päinvastoin hyvin vaikea jättää rakkaat pienet potilaamme."
"Toisin ette voinut ajatella, olisihan minun pitänyt se tietää. — Toivon, ett'ette luule minun pelkurimaisuudesta tai halpamaisuudesta pakenevan tautia, vaan että matkustan sen vuoksi, että sopivaisuus, tuo sydämmetön hirviö, ei salli meidän olla kahden täällä maalla."
"Huonekalut ja palvelijat viemme tietysti mukanamme", huomautti everstinna, "mutta lähetämme tänne hoitajattaren Kööpenhaminasta öitä valvomaan".
"Tässä on hajuvettä, kenties se saattaisi lapsia virkistää, ja tässä on muutamia kalentereita ja pikkutavaroita heille huvitukseksi."
Olin Amalialle niin kiitollinen, kuin olisivat he olleet minun eikä hänen sisariaan.
Eipä tuntunut varsin hauskalta olo tuossa autiossa talossa, jossa minä yksin kuljeskelin. Puutarhan puoleisessa huoneessa oli pyöreä pöytä ja muutamia tuoleja. Kaikki muut huoneet olivat tyhjät. Ikävöin hyvin hoitajatarta, mutta kun hän vihdoin tuli, ei hän minua tyydyttänyt. Hänellä oli epämiellyttävät kasvot, joista heti huomasin, että sairaanhoito oli hänellä vain elinkeinona eikä yhtään sydämmen asiana.
"Minä en ollenkaan sovi maalla olemaan", sanoi hän, "kaikkein vähimmin tämmöisessä syrjäisessä paikassa ilman miesväkeä, Jumal'auttakoon!"
Hän meni ulos puutarhaan, tutki tarkkaan akkunaluukut, pudisti päätään ja läksi sitten keittiöön keittämään itselleen kahvitilkkasen, kuten hän sanoi.
Myöhään illalla tuli eversti ratsastaen lapsia katsomaan. Hän oli hyvin hellä heitä kohtaan ja minulle hän sanoi lähtiessään: "Hoitakaa nyt lapsia oikein hyvin, mamseli Staal. Voitte olla vakuutettu siitä, että runsaasti tulen korvaamaan vaivanne."
"Älä toki semmoista puhu, isä!" huudahti Henny, "sitä hoitoa, jota
Marie meille antaa, ei voida rahalla maksaa."
Eversti katsahti häneen kummastellen ja nyykäytti sitten minulle päätään, joka varmaankin merkitsi, että hän pitäisi lupauksensa.
Kun tohtori Stub seuraavan kerran tuli, katseli hän ympärilleen ja jotakin, joka muistutti tyytyväisyyttä, kuvastui hänen kasvoillaan.
"Herrasväki on matkustanut pois, näen minä. Olen hyvilläni siitä, että hoito on uskottu teille, sillä silloin se tulee toimitetuksi tyynesti ja tarkkaan."
Hänen sanansa eivät minua ilahuttaneet, huolimatta tunnustuksesta, jonka sisälsivät, sillä hän ei näyttänyt paljoa välittävän omasta mukavuudestani.
Tauti oli ankaraa laatua, etenkin Hennyn, ja kuitenkin hän oli heistä kärsivällisempi. Hän tahtoi niin kernaasti minua säästää ja herätti minut hyvin harvoin öisin. Pikku Louise raukalla ei ollut niin paljon sielunvoimaa. Hän tahtoi, että aina olisin hänen läheisyydessään. Minun piti kertoa hänelle juttuja, laulaa hänelle ja lohduttaa häntä. Olin hyvilläni siitä, että Hennykin samalla siitä hyötyi.
"Tule tänne, Marie! Anna minulle vähän juotavaa. Voi, kaulani on niin kipeä! Kuule, lupaathan jäädä tänne yöksi etkä anna tuon ilkeän matamin tänne tulla. Huu, minä pelkään häntä, tulen kipeäksi, ellet lupaa."
Eversti tuli joka päivä ratsastaen lapsia tervehtimään. Tohtori Stub kävi joka aamu potilaiden luona, joi lasillisen vettä, joka oli asetettu valmiiksi häntä varten puutarhahuoneeseen, ja läksi jälleen pois sanomatta muuta, kuin mikä oli aivan välttämätöntä.
Oli kulunut noin yhdeksän, kymmenen päivää. Kuumetta ei enää ollut eikä minkäänlaista vaaraa. Olin nukahtanut sohvalle, kun Louise minut herätti.
"Marie, ukkonen käy! Jumalan tähden, nouse ylös. Mitä nyt teemme!"
Siniset salamat välähtelivät akkunaluukkujen rakojen läpi himmentäen kokonaan yölampun heikon valon. Koko rakennus tärisi joka jyräykseltä, myrsky ulvoi savupiipussa, aallot kohisivat ulkopuolella.
"Marie, mitä me teemme, mitä me teemme!"
"Ole hiljaa, rakas lapsi, ja pysy vuoteessasi. Olit niin sairas, ja Jumala on tehnyt sinut jo melkein terveeksi. Voit olla varma siitä että hän antaa tämänkin tau'ota."
Samassa tempaistiin ovi auki ja hoitajatar syöksyi sisään kalman kalpeana.
"Maailman loppu on tulossa", sanoi hän, "mutta vielä pahempaa on, että puutarhassa liikkuu ja akkunain luona rapisee. Tämmöinen ilma on kuin luotu varkaita ja rosvoja varten. Jumala armahtakoon meitä heikkoja naisia!"
"Tuuli se vain on, joka saa puunoksat rapisemaan."
Salama seurasi toistaan; heidän valituksensa hämmentyivät voimakkaaseen ukkosenjyrinään.
"Marie", kuiskasi Henriette, "etkö luule, että maailman loppu todella on lähellä?"
"En, pikku Henny, sitä en luule ja tiedän, ettei Jumala meitä missään tapauksessa hylkää. — Teidän täytyy todellakin hiukan hillitä itseänne, matami Olsen, lapset ovat muutoinkin peloissaan. Usko minua, Louise, parin tunnin kuluttua on kaikki tämä oleva lopussa, ja päivä koittaa entistä kauniimpana."
"Parin tunnin! Voi, sen ajan kuluessa saattaa paljon tapahtua. Mitä se oli? Ettekö kuulleet jotakin, askeleita?"
"Ei, rankkasade sen aikaansai."
Vihdoin päivän koittaessa taukosi raju-ilma. Aurinko nousi kaikessa komeudessaan, tomu oli huuhtoutunut lehdiltä ja kukkasilta, kaikki näytti niin nuorentuneelta ja keväiseltä. Hengitin raitista, puhdistunutta ilmaa verannalla ja kiitin Jumalaa, joka oli meitä suojellut.
Hoitajatar oli mennyt ylös huoneeseensa. Lapset nukkuivat. Tunsin olevani hyvin raukea, voimaton, rasittunut. Asetuin sohvan nurkkaan ja elin pian unessa uudestaan tuon kamalan yön.