Nuoren tytön elämäntarina

by Cornelia Levetzow

YHDESTOISTA LUKU.

On kerrassaan tuskallista poissaolevana, kysellessään rakkaan sairaan tilaa, aina saada vastaukseksi: hän on hiukan parempi. Miten kernaasti olisin itse tahtonut nähdä äitiä, voidakseni itse huomata, ettei häntä muu vaivannut kuin vähäinen voimattomuus, joka johtui unettomuudesta. Ajattelin usein tohtori Stubin neuvoa, lämpimämpää ilmanalaa, ja toivoin, että äidin veli panisi toimeen matkan Italiaan. Mutta niin omituisen ristiriitainen on ihmisluonto, että kun toivoni täyttyi, kun minulle ilmoitettiin, että he todella matkustaisivat, tunsin ennemmin surua kuin iloa. Kuinka moni olikaan lähtenyt kuolemaan sinne, missä luuli paranevansa. Jospa edes olisin saanut tavata heitä kerran ennen heidän lähtöänsä, mutta se oli mahdotonta, ja kirjeenvaihtommekin, ainoa, mutta suuri lohdutukseni, oli siitä lähtien käyvä harvemmaksi ja epäsäännöllisemmäksi kuin ennen.

Lokakuun viidentenätoista päivänä he matkustivat, äiti, Minna, kreivi Örnklo ja hänen poikansa. Sää oli kesäisen kaunis. Minä koetin mikäli mahdollista heittää kaikki huolet sekä uskolla ja toivolla ajatella tulevaisuutta.

Henriette oli uskottuni. Hänelle minä ilmaisin pelkoni ja toivoni, hänelle kuvailin niitä onnen päiviä, joita ennen olimme viettäneet, eikä hän koskaan kyllästynyt kuuntelemaan eikä kyselemään. Näen niin selvään ajatuksissani, kuinka hänen pienet kasvonsa loistivat ilosta, kun hän toi minulle kirjeen. Luutnantti Duelle en puhunut rakkaistani, sillä minusta tuntui, kuin hän ei olisi sen enempää heistä välittänyt. Sitä paitsi en tahtonut kuulla hänen mainitsevan äidin ja Minnan nimeä tavallisella kevyellä äänellään. Muuten oli hän minulle aina erinomaisen ystävällinen, ja minä rupesin pitämään hänestä yhä enemmän. Hänen hyvät puolensa tulivat selvimmin näkyviin, — luulenpa oikeastaan vastoin hänen tahtoansa, — kun hän puhui ruotsalaisesta morsiamestaan ja heidän tulevasta kodistaan. Sitä vastoin tulivat hänen pahat puolensa ilmi, — niitä hänellä valitettavasti myöskin oli, eikä hän tosiaankaan koettanut niitä peittää, — kun hän arvosteli muita ihmisiä ja salaisella nautinnolla luetteli heidän vikojaan.

Salaneuvoksetar Trolle ja luutnantti Due, — tuntuu omituiselta mainita kaksi niin vastakkaista luonnetta yht'aikaa, — koettivat joka tilaisuudessa minua korottaa, kun taas everstinna ja Amalia, juuri siitä syystä, koettivat alentaa minua ja osottaa, että olin ainoastaan palvelija. Eversti minua tuskin huomasi. Kerran kun hänen vaimonsa valitti hänelle olevansa minuun tyytymätön, kuulin hänen tosin sanovan:

"Helene hyvä, onhan kokemus nyt osottanut, ettei kukaan heistä kelpaa. Tämä tuntuu minusta kuitenkin olevan kunnollisimpia. Hänen aikanaan on täällä ainakin ollut rauha, eikä minun ole tarvinnut asioihin sekaantua."

"Voi, niitä miehiä", huokasi rouva Bärenschild, "itsekkäitä ovat alusta loppuun asti. Tyhmin teko, minkä koskaan olen tehnyt, on se, että menin naimisiin. Kun sinä vain olet ikävyyksistä vapaa, hyvä Bärenschild, et välitä vähääkään siitä, että minua syrjäytetään."

"Kun kaksi ihmistä yhdessä ovat tehneet tyhmyyden, menettelevät he viisaimmin, kun ovat toisiaan siitä muistuttamatta", vastasi eversti lähtien uhkaavan näköisenä huoneesta pois.

Kun Amalian piti mennä teatteriin, oli hänellä paljon puuhaa puvustansa. Se antoi paljon miettimisen aihetta, sillä sen piti tietysti olla viimeisen muodin mukainen, mutta siinä piti sen lisäksi olla hänen oman persoonallisuutensa leima. Harvinainen ja silmiinpistävä oli sovitettava yhteen suurimman aistikkaisuuden kanssa. Rahoja ei säästetty, ja minusta tuntui, kuin olisi näytelmäkappale ollut aivan sivuseikka, ja hän olisi mennyt sinne ainoastaan tullakseen ihailluksi.

"Pitäkää huolta lampuista ja tulesta, mamseli Staal", sanoi everstinna heidän mennessään pois, "joka tunti täytyy teidän käydä kaikissa huoneissa. Palvelija ei saa lisätä puita uuneihin, minua pelottaa niin kovasti. Te ette saa lähteä minuutiksikaan pois talosta. Kenties minä lähetän tänne jonkun katsomaan, onko täällä kaikki hyvin."

Tuo uhkaus ei koskaan toteutunut, mutta everstinna luuli yhä vielä, että minussa piili halu juosta pois, ja sen vuoksi hän piti tarpeellisena minua pelottaa.

Tohtori Stub kävi vähän väliä hoitelemassa rouvan itsepäistä päänsärkyä. Vaikka hän ei millään tavalla osottanut minua muistavansa, oli minusta kuitenkin hauska nähdä hänen juhlallisuuttaan ja liikkumattomia kasvojaan. Järkähtämättömän tyynesti kuunteli hän rouva Bärenschildin valituksia, antoi tarpeelliset määräykset ja poistui sitten, ilmielävänä jääpuikkona, kuten Frederik Due sanoi.

"Jospa sinä olisit täällä, Marie", kirjoitti Minna Neapelista, "olisi onnemme täydellinen. Nyt olemme onnellisia ainoastaan siinä toivossa, että tämä verraton ilma tekisi äidin terveeksi, jotta me voisimme jälleen yhtyä. Ystävämme professori Lange iloitsee meidän täällä olostamme. Hän on täällä kuin kotonaan. Ylhäiset ja alhaiset, kaikki he hänestä pitävät, ja hän tietysti myös pitää heistä. Me kävelemme pitkiä matkoja tässä paratiisillisessa seudussa ja puhumme silloin enimmäkseen sinusta, Mie. Professori on hyvin pahoillaan siitä, että sinä et ole täällä. Hän tahtoisi niin kernaasti näyttää sinulle maalauksiansa. Joka tapauksessa on hän hyvillään siitä, että olet joutunut hyvien ihmisten luo, sillä hän tuntee eversti Bärenschildin perheen ja pitää heistä paljon, etenkin tyttärestä. Christiankin tuntee heidät ja kiittelee heitä, joka on äidille suuri lohdutus, sillä hän on aina huolissaan sinun tähtesi, sisko kulta, vaikka kirjeissäsi tunnutkin tyytyväiseltä.

"Olemme tutustuneet erääseen nuoreen tanskalaiseen tyttöön, Hedevig Bang'iin, joka on täällä veljensä kanssa. Hänellä on keuhkotauti eikä häntä voitane pelastaa kuolemasta. Voi, Marie, sitä on niin raskasta ajatella. Päivä päivältä hän käy heikommaksi, mutta hän on niin kärsivällinen, niin ystävällinen ja iloinen. Hän rakastaa äitiä. Sinutkin hän hyvin tuntee meidän kertomuksistamme ja lähettää sinulle sydämmellisimmät terveisensä.

"Christian serkku on omituisesti muuttunut, on aivan kuin toinen ihminen. Hän lukee melkein herkeämättä, mutta hänellä onkin paljon opittavaa, tiedätkö. Hän on myös vakavampi, ja eno kehuu häntä siksi, että hän ajattelee ennenkuin puhuu, jota hän ei ole ennen tehnyt. Kummallinen Christian joka tapauksessa on, mutta hän on niin hyvä ja hellä äitiä kohtaan, että oikein hänestä pidän.

"Hyvästi, Marie. Professorin mielestä eivät kirjeesi ole tarpeeksi pitkiä. Hän tahtoisi kuulla jotakin uutta rakkaasta Kööpenhaminastaan, jotakin joka ei seiso sanomalehdissä, kuten hän sanoo. Äiti ja minä tahdomme vain kuulla sinusta itsestäsi, ajatuksistasi ja tunteistasi. Olethan oikein terve ja pidät hyvää huolta itsestäsi? Oletko kasvanut?

"Hyvästi, Mie, ja ajattele edes puoleksi niin paljon Minnaasi, kuin hän ajattelee sinua.

"P.S. Asuntomme vieressä on pieni puutarha, josta on näköala merelle päin. Siellä äiti istuu koko aamupäivän akaasia-puun alla ja katsellessaan tuota ihmeen ihanaa näköalaa, uneksii hän kodista Tanskassa, jossa hän saa nähdä näön, joka kuitenkin on hänelle kaikkein rakkain: sinun kasvosi."

Niin hellästi minua rakastettiin. Se kevensi sydäntäni, antoi voimaa olemaan kärsivällinen ja katkaisi loukkauksilta odan.

Kun meillä oli vieraita, täytyi minun usein tuntikausia soittaa pianoa nuorten tanssiessa. Toisinaan minut silloin valtasi omituinen mieliala. Olisin paljoa mieluummin itkenyt kuin noita iloisia säveliä virittänyt. Kun kuulin naurua ja riemua, mietiskelin, olivatko he todella sydämmestään iloisia, ja kun näin nuo komeat herrat ja kauniit naiset, tunsin vilkasta halua tietää, olivatko he sisimmässäänkin kauniit, oliko heidän ystävällisyytensä tarkoitettua, ja olivatko sanat, jotka tulvivat heidän huuliltaan, tosia. Toisin ajoin taas, kun mieleni oli tasapainossa, iloitsin soitosta, huomasin että minäkin olin nuori, ja jalkani liikkui vaistomaisesti tahdin mukaan. Jospa edes yhden ainoan kerran saisin tanssia muitten mukana! Mutta eihän se käynyt laatuun, minä olin mamseli Staal, jonka ainoastaan tuli soittaa.

Eräänä päivänä oli meillä tavallista suuremmat pidot sen johdosta, että eräs kaukainen sukulainen oli mennyt kihloihin rikkaan tilanomistajan kanssa. Silloinkin tanssittiin, enkä minä voinut kylläkseni katsella nuorta paria, etenkin morsianta, joka oli niin naisellisen suloinen kainossa rakkaudessaan. Suuressa onnessaan ei hän voinut nähdä huolestuneita eikä edes vakavia kasvoja lähellään, jonka vuoksi hän tuli luokseni, laski kätensä olkapäälleni ja virkkoi:

"Nyt te olette soittanut meille niin kauniisti ja niin kauan, nyt teidän todellakin pitää tanssia."

En koskaan unohda hänen ystävällisyyttään, hänen kaunista hymyään ja hänen säteileviä silmiänsä. Hän veti minut lempeästi ylös tuolilta, viittasi sulhaselleen ja istuutui minun paikalleni.

Tuo komea herra kumarsi minulle ja pian me olimme tanssin pyörteessä.
Olin aivan päästäni pyörällä, sillä se oli tapahtunut niin odottamatta.
Minun olisi varmaankin pitänyt kieltäytyä.

"Tehän tanssitte mainiosti", huudahti Frederik. "Teidän täytyy totta totisesti tanssia minunkin kanssani."

Hän ei välittänyt kiellostani, ja jälleen olin minä tanssivien joukossa.

"Olkoon tämä viimeinen kerta, mamseli Staal, kun te panette toimeen tämmöisiä kohtauksia", kuiskasi rouva Bärenschild, "muuten minun on pakko, niin ikävältä kuin se tuntuukin, mamseli hyvä, muistuttaa teille julkisesti, kuka olette."

Menin takaisin pianon ääreen, saatuani nöyryytyksellä maksaa lyhyen iloni.

Hyvin usein sain kokea vääryyttä, mutta samaten kuin ansaitsematon kiitos synnyttää salaista katkeruutta, samoin herättää vääryys salaista tyydytystä. "Niin et minua arvostelisi, jos voisit katsoa sydämmeeni." Se on katkera ajatus edellisessä tapauksessa ja tyydyttävä jälkimäisessä.

Monena raskaana hetkenä ajattelin sanoja, joita äiti oli lausunut oman kokemuksensa nojalla: "Kaikkinainen henkinen hyvä tulee osaksemme siinä määrin, kuinka vakavasti ja hartaasti me sitä pyydämme." — Kun koko sydämmestäni rukoilin itselleni kärsivällisyyttä, sainkin sitä, en omasta voimastani, vaan se annettiin minulle korkeudesta.

Amalia kiivastui toisinaan kaksin verroin, kun minä tyynenä ja äänettömänä kuuntelin hänen moitteitaan:

"On kuin kaataisin vettä hanhen päälle. Luulenpa todellakin, ettei mikään pysty tuohon ihmiseen!"

Tuli kolkko ja kostea joulukuu pimeine aamuineen ja pitkine iltoineen. Minä sain tavallista enemmän puuhaa, sillä Amalian piti, luutnantin sanoja käyttääkseni, valmistaa koko joukko tavaroita jouluksi. Hänen omat pukunsa olivat kuitenkin tärkeimmät, ja niitä parannellessani tulin ajatelleeksi yhtä ja toista. Minkä vuoksi tehtiin kaikkia näitä valmistuksia? Tiesivätkö he mitä joulu merkitsi? Onhan kuitenkin tapana viettää ainoastaan ystävien syntymäpäiviä, eikä vierasten, ja silloin vietetään niitä tavalla, jonka tiedetään ystäviä miellyttävän ja ilahuttavan. Ja kiinnittäessäni reunusteita hameeseen lukemattomilla pienillä nauhasolmukkeilla, mietin, mitä joulun Herra mahtoi arvella heidän käytöksestään, mutta samassa kaduin ajatuksiani ja pyysin hartaasti, että hän lahjoittaisi minulle sääliväisen ja lempeän mielen.

Luutnantti Due matkusti joulukuun alussa Ruotsiin, serkkunsa luo, kuten sanottiin. Hän oli saanut loman uudenvuoden päivään asti.

Koko perheen piti viettää joulu-iltaa everstin äidin luona, joka oli hyvin iäkäs eikä koskaan liikkunut talostaan, mutta juhlatilaisuuksina kokosi lapset ja lastenlapset ympärilleen.

Amalia oli kaunis ja iloinen sinä iltana. Hän oli isoäidin suosikki ja odotti suuremmoista joululahjaa. Louise ja Henriette taputtivat käsiään ja näyttivät valkoisissa puvuissaan pieniltä enkeleiltä. Heillä oli joulu sydämmessä, vaikka siihen tosin sekaantui joulukuusi, makeiset ja lahjat, kuten lasten ajatuksissa ainakin, mutta se oli siellä kuitenkin.

"Vartioikaa tulta, mamseli Staal, älkääkä taivaan nimessä panko liian paljon puita uuniin! Te vastaatte koko talosta ja pysytte tietysti kotona. — Tule Henriette! Onpa todella naurettavaa nähdä tuota liikuttavaa hyvästijättöä sinun ja mamselin välillä. Sinun pitäisi muistaa, että jo olet suuri tyttö."

Ja pois he ajoivat jättäen minut yksin, mutta ensi kertaa ilman työtä.

Kävelin edestakaisin isossa arkihuoneessa, lankesin polvilleni kiittäen Jumalaa siitä, että minäkin olin osallinen joulun ihanuudesta, itkin ja olin kuitenkin niin iloinen. Sieluni kohosi yli ajan ja paikan, kohosi sinne, jossa surua ja eron katkeruutta ei enää ole olemassa. En ollut pitkään aikaan saanut kirjettä enkä kuitenkaan pelännyt rakkaitteni puolesta. Uskoin huoleni Herran huomaan, armollisen, rakkaan Herrani, joka kyllä heitä varjelisi. Ajattelin äidin kysymystä: "Olemmeko hänen nimessään voittaneet jonkun vian tai omistaneet jonkun hyveen?" Mitä minä vastaisin?

Kulunut vuosi oli opettanut minua täysin tuntemaan puutteeni, mutta oli samalla myöskin opettanut, mistä saisin voimaa ne voittamaan. Vastoinkäymisen koulu oli tehnyt minulle hyvää. Minusta tuntui kuin olisin tullut lähemmäksi Jumalaa. Hän oli minua vahvistanut, kun olin masentunut, hän oli antanut minulle uusia ystäviä siellä, missä vähimmin olin luullut niitä löytäväni.

Missähän tulisin ensi jouluni viettämään? Vastaukseksi johtui mieleeni
C. Hauch'in sepittämä värssy Paul Gerhard'in mukaan:

Se Herra, jonka Henki loi
Sun maasta voimallansa,
Myös varjella sun sielus voi
Hyvässä huomassansa.
Siis Herran aikaa vuota vaan,
Kun kärsimykset kohtaa!
Hän neuvon tietää ainiaan
Ja kaikki parhain johtaa.

Joku koputti ovea, ja hämmästyksekseni astui Lise sisään.

"Voi, mamseli Staal, olen niin monta kertaa ajatellut sitä, mitä te sanoitte, että minun piti oppia teitä paremmin tuntemaan. Pikku Henriette-neiti arveli, että minun pitäisi sanoa se teille. Jumala tietää minun useasti katuneen, että olin vähän nenäkäs teitä kohtaan alussa, mutta nyt tunnen mamselin, olen nähnyt kuinka kärsivällinen te olette ollut, ettekä koskaan ole puhunut pahaa kestään ihmisestä, vaan päinvastoin olette koettanut puolustaa, kun vain suinkin olette voinut. — Isä-vainajani sanoi, että on sanoja, jotka tarttuvat kurkkuun, ja minä huomaan, että 'anteeksi' on yksi niitä, mutta sanotuksi sen pitää tulla joka tapauksessa."

"Kiitos, Lise, olette tuottanut minulle todellisen ilon."

"Onpa minulla teille parempaakin."

Lise avasi oven ruokasaliin, jossa sievä teepöytä oli katettuna. Keskellä sitä komeili suuri joulukakku vahakynttilöiden ympäröimänä, kuusenoksa pistettynä keskelle.

"Tämän on Henriette-neiti toimittanut. Hän pitää mamselista aivan kuin olisitte hänen oma sisarensa, ja parempi sisar olettekin häntä kohtaan kuin tuo toinen, no, se on totta, niin kai minun ei pitäisi puhua. Olkaa nyt hyvä ja istukaa, mamseli Staal, ja pitäkää hyvänänne. Joulukakku on herkullinen, sen tiedän varmaan, sillä sulhaseni, Anton Jensen, on leipurinkisälli ja hän on sen itse leiponut."

"Ettekö tahdo jäädä juomaan teetä kanssani, Lise."

Hän kiitti, istuutui ujostellen tuolin laidalle ja rupesi leikkaamaan joulukakkua. Ennenkuin tee oli juotu, tiesin minä, mimmoiselta Anton Jensen näytti kiireestä kantapäähän, tunsin hänen hyvät ominaisuutensa ja vikansa, joista suurin oli halu olla hieno ja hiukan keikaileva, vika, josta Lise kuitenkin puhui tuntuvalla ylpeydellä.

Ovikello soi, ja Lise riensi miespalvelijan poissaollessa avaamaan.

"No, Jumalan kiitos, onhan teilläkin siis ystäviä, jotka tahtovat teitä ilahuttaa. Tässä on teille kääry."

Italiasta! Riemu täytti rintani. Otin pienen, kevyen kääryn käteeni ja suutelin sitä moneen kertaan. Sitten menin arkihuoneeseen, asetin kaksi kynttilää pöydälle rakkaan sotilastaulun alle ja panin kääryni ja Hennyn kuusenoksan kynttilöiden väliin. Lise vetäytyi pois, minä olin yksinäni ja sain rauhassa iloita pienestä joulupöydästäni.

Vasta jonkun ajan kuluttua avasin kääryn. Se sisälsi kauniin hiusrannerenkaan. Äidin ihanien ruskeiden hiuksien tummalle pohjalle oli kiinnitetty kullankiiltävä lehtikiehkura Minnan kutreista. Lukko oli norsunluusta, ja sille oli professori maalannut kauniin pienen kyyhkysen vihreä lehti nokassa: kyyhkyn öljypuunlehtineen. Sillä oli oma merkityksensä, sen tiesin, sillä hän ei olisi minua pettänyt väärällä toivolla.

Sydämmeni oli täynnä ylistystä ja kiitosta, ja minä rukoilin siunausta rakkailleni.

Mutta kenenkä hiuksista oli tuo musta seppele, joka lukkoa ympäröi? Sen kai kirje minulle sanoisi. Voi, se oli Hedevigin tukkaa, tuon lempeän, suloisen Hedevigin. Hän oli myös kirjoittanut muutamia rivejä:

"Iloista joulua! Pidän teistä hyvin paljon ja tahtoisin niin kernaasti teitä nähdä, mutta se kyllä ei tapahdu. Ensi joulua tulen viettämään paremmassa paikassa. Mutta vaikka emme koskaan tapaisikaan toisiamme, toivon että kuitenkin suotte minulle toisinaan ystävällisen ajatuksen ettekä pahastu siitä, että minun hiukseni ovat yhdistetyt niihin, jotka ovat teille paljon rakkaammat, äitinne ja sisarenne hiuksiin. Koko sydämmestäni toivotan teille iloista joulua.

Hedevig Bang."

Minna oli kirjoittanut mitä toivorikkaimman kirjeen, ja äiti sanomattoman hellän, mutta samalla tutkivan. "Jos olisit luonani, pikku Mie, täytyisi sinun tehdä tarkempaa selkoa asioista. Panisin sinut oikein kovalle, sinä tuhma tyttö."

Hänen käsialansa oli entistä vakaantuneempi. Ilokseni sen huomasin. Professorin kirje oli lystikäs ja iloinen. "Magneetti vetää minua pohjoista kohti", kirjoitti hän.

Olin niin iloinen että vallan olin unohtanut uunit. Onneksi ei vielä ollut myöhäistä ja kun valkea räiskyi kaikissa huoneissa, istuuduin pianon ääreen ja lauloin "lapsesta, joka syntyi Betlehemissä".

Kello yksi tulivat vaunut. Minä juoksin alas ottamaan heitä vastaan, hartaasti toivoen voivani jakaa heillekin hiukan joulu-ilostani.

"Iloista joulua!"

Everstinna katsoi minuun ikäänkuin olisi epäillyt minun sytyttäneen talon palamaan tai varastaneen hopeatavarat. Amalia vastasi koneellisesti: "Samaten".

"Hyi, kuinka minulla on ollut ikävä tänä iltana! Olipa se kuitenkin harmillista että isoäidin piti antaa minulle kiinalainen saali ja vielä aivan samanlainen kuin minulla jo ennestään on. Teidän täytyy käydä se vaihtamassa, mamseli Staal."

Minä syleilin pientä Hennyä, kiittäen häntä toimittamastaan yllätyksestä. Sitten näytin lapsille rannerenkaani.

"Luuletko sinä todellakin, että kyyhkynen merkitsee niin paljon. Jumalan kiitos, silloin minun rukoukseni käy toteen, sillä rukoilin aamulla oikein hartaasti, että sinä tulevana jouluna saisit olla äitisi luona ja sinun olisi oikein hyvä olla."

"Hyi, Henny, kuinka voit semmoista toivoa? Ei Marie saa lähteä meiltä pois, emme me tule toimeen ilman häntä, emme millään tavalla."

Suutelin heitä ja kiitin siitä rakkaudesta, jota he kumpikin omalla tavallaan minulle osottivat.

Uudenvuoden aattona oli meillä suuret pidot tansseineen, arpajaisineen ja joulupuineen. Joulukuusen koristaminen annettiin minun tehtäväkseni ja aamusta varhain työskentelin minä numeroimisella ja ripustamisella.

Rypäleet, konvehdit, kallisarvoiset korutavarat sekä monenlaiset ommellut esineet, jotka suurimmaksi osaksi olivat minun valmistamiani, peittivät suuren kuusen melkein kokonaan, ja oikein oli vaikeata saada tilaa kaikille kirjaville lampuille. Ajattelin meidän pientä joulukuustamme kapeine vahakynttilöineen ja muutamine pähkinöineen ja omenineen. Herättäisiköhän tämä puoleksikaan niin paljon iloa? Ajattelin, että arpajaiset eivät ole minulle mieleen. Niistä puuttuu se, mikä lahjassa enimmin miellyttää, nimittäin ystävällinen tapa arvata ja täyttää toisen toivomus. Antaja ei ole rakkaudella lahjan saajaa muistellut. Minun täten miettiessäni sain vihdoin puun valmiiksi ja siinä se seisoi niin rikkaana, ylpeänä ja komeana, että en voinut olla sitä ihailematta.

Vilkas ja iloinen oli se seura, joka illallisen jälkeen astui saliin valaistua puuta ihailemaan. Kaikki kiittelivät Amaliata. "Neidillä on verraton järjestämisen taito", sokelti kosija. Hän tarjoutui sen jälkeen arpalippuja tarjoamaan ja tuli lopulta minunkin luokseni. Minulla oli juuri aikomus kieltää, kun everstinna virkkoi:

"Mamseli ei ota osaa leikkiin, hän saa omansa huomenna."

Salaneuvoksetar Trolle lähestyi häntä ja kysyi hyvin kohteliaasti ja tyynesti:

"Toivottavasti, rakas serkkuni, se ei ole kello."

"Kello?" toisti hämmästynyt everstinna.

"Sepä hyvä, ettei niin ole laita. Pelkäsin että olitte ehtineet ennen minua. Minä olin jo aikoja sitten päättänyt antaa mamseli Staalille tämän kellon kunnioitukseni ja ystävyyteni osotukseksi."

Kaikkien silmät olivat luotuina donna Grandezzaan ja minuun, kun hän tavallista suuremmalla arvokkuudella otti vitjat ja kellon kaulastaan ja ripusti ne minun kaulaani.

En tiedä, oliko hän todella edeltäpäin päättänyt sen tehdä, vai päättikö hän nöyryytyksen hetkenä antaa minulle suurenmoisen hyvityksen.

"Ja nyt, rakas mamseli Staal", lisäsi hän hiljaa, "toivotan teille parempaa vuotta ja uudistan kesäisen tarjoumukseni."

Kiitin häntä täydestä sydämmestäni, mutta kieltäydyin sekä kerroin, että minulla oli entistä enemmän toivoa päästä takaisin omaisteni luo.

Niin ystävällisesti kuin salaneuvoksetar Trolle aina minua kohtelikin, ei hän kuitenkaan ollut ensinkään tuttavallinen. Hänen hyvyytensä oli vanhemman, ylhäisen naisen hyvyyttä vaatimatonta nuorta tyttöä kohtaan.

"Onnellista uutta vuotta, tuhat kertaa parempaa kuin edellinen on ollut", huusi pikku Henny seuraavana aamuna.

"Onnellista uutta vuotta, ja toivon teidän pääsevän täältä pois", sanoi
Lise. "Ei elämä täällä ole nuorta ihmistä varten."

Kaikki ystäväni toivottivat minulle parempaa vuotta. Se varmaankin merkitsi hyvää, ja minä alotin vuoden 1859 paraimmilla toiveilla.

Tullessani sisään sain minä "omani" yhdessä muitten palvelijain kanssa, nimittäin kymmenen riksiä. Minua ei haluttanut käyttää niitä omiin tarpeisiini, vaan päätin ostaa niillä kaksi hopealusikkaa Liselle ja Anton Jensenille.

Luutnantti Due saapui kotiin iltapäivällä. Hän näytti onnelliselta ja miehekkäältä. Ylimielisyys oli kuin poispuhallettu, mutta ei kestänyt kauan ennenkuin rouva Bärenschildin ja Amalian pisteliäät huomautukset saivat hänet entiselleen.

"Olen oikein ikävöinyt saada puhua kahden kesken kanssanne, hyvä neiti Staal", sanoi hän seuraavana aamuna. "Minulla on teille kaikkein lämpimimmät terveiset ja sen lisäksi kirje. Kenties tahdotte ensiksi lukea sen."

Hän näytti kovin veitikkamaiselta ojentaessaan minulle kirjeen. Se oli Maijalta, ja siinä hän mitä herttaisimmalla tavalla pyysi minua pitämään hänen kotiansa omanani ja, niinpian kuin kevään tullen matka kävisi vähemmän vaivaloiseksi, tulemaan sinne. Ystäviä heillä oli melkein kaikkialla, kirjoitti hän. He ottaisivat minut avosylin vastaan. Lähemmin voitaisiin asiasta sopia, kun olin tehnyt päätökseni.

"Totta puhuen, neiti Staal, ei minusta kirjeen pitäisi antaa itkun aihetta."

"Minä itkenkin ilosta ja kiitollisuudesta. On suloista oppia tuntemaan niin hyviä ihmisiä, mutta tarjoumusta en voi ottaa vastaan."

"Ette voi ottaa vastaan! No, sepä vasta on kaunis tapa osottaa iloaan ja kiitollisuuttaan."

"Älkää toki pahastuko. Eihän semmoista tarjoumusta sovi hylätä väärästä kunniantunnosta tai muista sentapaisista syistä. Empimättä ottaisin sen vastaan, ellen toivoisi piakkoin voivani päästä takaisin omaisteni luo."

"Omaistenne luo! En anna tupakkapiippuakaan teidän omai… anteeksi. Kuulkaapa nyt, hyvä neiti, kuvaus kodista, joka teille tarjotaan, ennenkuin sen hylkäätte."

Luutnantti Due otti kahvimyllyn ompelulippaastani, asettui mukavasti istumaan ja rupesi kertomaan, jota tehdessään hän lakkaamatta veti kyynäränmitan ulos ja jauhoi sen takaisin sisään.

"Pappila on vanha ja rappeutunut, mutta niin vaatimattomia kuin huonekalut ovatkin, tuntuvat nuo matalat, tilavat huoneet sanomattoman hauskoilta ja kodikkailta. Puutarha on suuri ja täynnä ruusuja sekä muita kukkasia. Niitä Maija yksin hoitaa. Eikö teitä haluttaisi auttaa häntä? Seutu, — no, semmoista minä en erikoisesti käsitä, ihmiset ovat minusta pääasia. Alotan sen vuoksi talon isännästä. Älkää odottako tapaavanne yhtä noita vakavia pappismiehiä, joiden synkistä kasvoista kymmenen askeleen päästä voi lukea, että maailma on murheen laakso. Päinvastoin, hän on iloinen, lystikäs, pitää puolenkillingin vististä ja pienestä punssilasista hauskassa seurassa sekä muistoistaan iloisilta ylioppilasajoiltansa. Hän rakastaa nuorisoa ja huvia, on sukkela ja leikkisä, mutta — niin, se seikka tulee kohottamaan häntä teidän silmissänne — eräässä asiassa ei hän kärsi pilaa. Kun joku pastorin iloisen käytöksen rohkaisemana uskaltaa antaa ivan nuolien eksyä uskonnon alalle, muuttuu vieraanvarainen isäntä aivan kokonaan, ja tuo onneton ihminen saa kiittää onneaan, jos häntä ei ajeta ovesta ulos. Hänen saarnojansa en rohkene arvostella, tiedän vain, että ne Maijan mielestä ovat kauniit. Minä pidän enemmän teoista kuin sanoista ja monena kylmänä, pimeänä yönä olen nähnyt hänen nurkumatta nousevan vuoteeltaan lähteäkseen viemään sairaalle lohdutusta, eikä ainoastaan henkistä, vaan Maijan täytyy myös pitää huolta siitä, että hän saa vaunuihinsa korin, joka sisältää jotakin ravitsevaa potilaalle. Auttaapa hän köyhiä seurakuntalaisiaan rahallakin, joita oikeastaan ei olisi liikenemään asti, ja niin totta kuin elän, on hänen siitä syystä pakko käyttää paikatuita saappaita juhlatilaisuuksissakin. Hänen vaimonsa on itse hyväntahtoisuus. Hänen elämäntehtävänään on tehdä vierasten — siellä on aina vieraita — ja talon omien asukkaiden olo niin hauskaksi kuin mahdollista. Ken tahtoo hänet ystäväkseen, ottakoon vain runsaasti lautaselleen hänen herkullisista ruuistaan. Ihmisistä, joilla on huono ruokahalu, ei hän yleensä pidä. Mutta teidän ei kuitenkaan tarvitse pelätä, että hän siitä syystä rupeaisi teitä vihaamaan. Ei Maijakaan syö paljon. Kunnon anoppini pitää lavertelemisesta hiukan enemmän kuin miehensä soisi, mutta ainakin minun mielestäni se vain tekee hänet hauskemmaksi. Kas, semmoinen on pariskunta. Nyt tulee Maijan vuoro ja minun täytyy koettaa esittää hänet lyhyesti. Oikeastaanhan te hänet jo tunnette monista kertomuksistani. Hän muistuttaa enimmin isäänsä ja on paras tyttö taivaan alla. Hänen sydämmensä on avoin kaikkien suruille ja iloille ja hän on aina valmis lohduttamaan, rohkaisemaan ja puolustamaan. — Palvelijat ovat kaikki talon palveluksessa harmaantuneita. Minä tosin vähän epäilen, että he salaa petkuttavat kelpo pastoriansa, mutta mitäpä siitä, sitä enemmän he hänestä pitävät. No, neiti Staal, nyt on kuvaukseni valmis. Pastori tulee olemaan isänne, hänen vaimonsa äitinne, ja Maija sisarenne. Voitteko vastustaa semmoista sisarta, hennotteko pahoittaa Maijan mieltä antamalla kieltävän vastauksen?"

"Ei se tule hänen mieltänsä pahoittamaan, vaan päinvastoin ilahuttamaan, että minä pääsen omaisteni luo. Kun ensi kerran kirjoitatte, annatte kai minun liittää pienen kirjelipun omaanne, jossa saan häntä sydämmeni pohjasta kiittää."

"Enhän voi teitä pakottaa, mutta tätä en todellakaan olisi odottanut. Käsitätte kai, että siitä, joka teistä pitää, ei tunnu hauskalta nähdä, kuinka teitä täällä kohdellaan. Se tuntuu kerrassaan tuskalliselta, varsinkin kun sekaantumalla asiaan ainoastaan pahentaisin asemaanne. Te olette niitä ihmisiä, joista enimmin pidän, ja olin vilpittömästi iloinnut siitä, että pääsisitte hyvään turvaan."

"Niin pääsenkin aikoinani. Kiitän teitä sydämmellisesti kaikesta ystävällisyydestänne, eikä minun tarvinne sanoa, että minäkin pidän paljon teistä."

"Sitä älkää tehkö. Minussa ei ole mitään, joka sitä ansaitsee. Uskokaa pois, monta kertaa minä vihaan itseäni."

Luutnantti Due pyyhkäisi kädellä otsaansa ikäänkuin karkottaakseen tulossa olevaa synkkää mielialaa, ja lisäsi puoleksi vakavalla, puoleksi kevytmielisellä äänellä. "Minä olen pohjaltani kehno mies, älkää naurako, siitä ei voi olla eri mieltä, että minä pohjaltani olen kehno mies."