KYMMENES LUKU.
Elokuu tuli. Lapset pääsivät kesälomalle ja se oli päätetty viettää eräässä huvilassa Frederiksbergallee'n varrella. Amalia olisi mieluimmin asunut Strandvejen'in varrella, mutta rouva Bärenschild pani vastaan, ja luulenpa todella että hän teki sen vain Amaliaa kiusatakseen.
"Teidän täytyy, mamseli Staal, lähteä edeltä sisäkön kanssa, ripustamaan ylös akkunaverhot ja panemaan kaikki kuntoon."
Lise-sisäkkö, joka ensimmäisestä keskustelustamme asti oli osottanut minulle tuntuvaa epäsuosiota, ei ollut ensinkään hyvillään tästä toimenpiteestä. Hänen käsityksensä mukaan olin minä jonkinlainen vakoilija, joksi everstinna todellakin oli kehottanut minua rupeamaan, vaikka tosin menestyksettä.
Pöly tuprusi sisään täyteen ahdatun omnibuksen akkunoista, ajaessamme Vesterbro-katua, tuota rakasta Vesterbro'ta, jolle en ollut kertaakaan astunut eromme jälkeen. Minusta tuntui kuin tekisi entisen kotimme näkeminen minulle hyvää. Pistin pääni akkunasta ulos, mutta mitä näinkään! Talo oli melkein kokonaan alas revitty, rakas arkihuoneemme oli avoinna kaikkien katseille, kauniit vihreät seinäpaperit riippuivat repaleina. Ruokasalin läpi saatoin katsoa puutarhaan. Missä ennen oli ollut kukkapenkereitä ja sieviä käytäviä, näkyi nyt soraläjiä ja kiviä. Hetkinen vain, ja vaunut vierivät pois, mutta olin nähnyt kylläksi. Tuntui, kuin olisin jäänyt kodittomaksi, ajattelin professorin lintuja ja voin tuskin pidättää kyyneleitäni. Voi, olin aina luullut, että muuttaisimme sitten kaikki vanhaan kotiimme, mutta tätenhän me joutuisimmekin siis aivan vieraaseen ympäristöön. Pääsisimmekö edes ollenkaan enää yhteen. Jumala sen yksin tiesi. Yhtymisemme tuntui minusta entistä kaukaisemmalta ja epätodellisemmalta.
"Teille tulee vedet silmiin", virkkoi muuan lihava eukko, jonka syli oli täynnä kääröjä ja laukkuja, ja joka lakkaamatta pyyhki hikisiä kasvojaan, "se tulee pelkästä kuumuudesta, näen mä, eikä minunkaan laitani ole juuri kehuttava, ja kuitenkin saamme me Frederiksbergiläiset olla kiitollisia näistä siunatuista omnibuksista. Ovat ne kuitenkin suurena helpotuksena, kun pääsee omia jalkojaan vaivaamasta."
Vaikka en voinut olla hänen kanssaan yhtä mieltä siinä asiassa, olin kuitenkin niin kiitollinen tuon lihavan eukon ystävällisistä katseista, että tarjouduin pitämään kahta hänen kääröistään. Toinen sisälsi kahvipapuja, kuten hajusta heti päätin, toisen, joka oli laukku, otin vähällä pudottaa säikähdyksestä maahan, sillä sen sisältö liikkui sangen epämiellyttävällä tavalla.
"Hyvänen aika, luulenpa että pelkäätte", huudahti eukko ja nauroi haletakseen, "ei siinä ole kuin muutamia viattomia kaloja, jotka ostin lapsilleni, sillä nähkääs, niillä on ollut hinkuyskä, eivätkä saa vietä syödä lihaa."
Lise-sisäkkö veti hamettaan puoleensa, nyrpisti nenäänsä ja katsahti kopeasti kalalaukkuun.
Olin koko päivän ankarassa työssä. Luutnantti Due tuli antamaan minulle hiukan neuvoja huonekalujen sijoittamisessa, kuten hän sanoi. Se oli suuri apu, sillä muuten olisin ollut sangen pahassa pulassa.
Herrasväki saapui illalla. Ei minua sanallakaan kiitetty, mutta ei myöskään moitittu, ja sekin oli jo paljon.
Amalia oli saanut kaavapiirustukset pitsimantiljaan, joiden mukaan minun piti ommella korko-ompelua. "Teidän täytyy pitää kiirettä, mamseli Staal", sanoi hän, ja minä koitin kiirehtää minkä jaksoin. Kävellä en ehtinyt, vaan istuin käsitöilleni puutarhassa iloiten kukkaintuoksusta, vihreistä puista ja päivänpaisteesta.
Olimme siellä useammin yksinämme kuin kaupungissa ja yleensä vallitsi ikävänlainen mieliala. Everstinnalle kävi aika pitkäksi ja hän oli pahalla päällä. Amalialla oli ikävä, jonka vuoksi hän oli entistä tuittupäisempi. Luutnantti Duella oli myös ikävä ja ajan kuluksi teki hän herkeämättä pientä pilaa, etenkin sisarestaan. Everstistä sitä vastoin tuntui hauskalta olo perheen keskuudessa, lukuunottamatta muutamia ukkoskohtauksia. Hän oleskeli paljon lasten kanssa, jotka rouva Bärenschild ja Amalia kokonaan laiminlöivät.
"Louise täti tulee tänne viikon päiviksi", ilmoitti Amalia eräänä aamuna suuruspöydässä. Kukaan ei virkkanut mitään, mutta selvästi näkyi, etteivät he olleet siitä hyvillään. Ainoastaan eräs iloitsi vilpittömästi hänen tulostaan. —
Kun ensimmäinen auringonsäde pilkisti sisään huoneeseemme, joka sijaitsi idänpuoleisessa tornissa, herätin minä pienet ystävättäreni, ja nopeasti pukeuduttuamme menimme ulos huvimajaan, käyttääksemme rauhalliset aamutunnit lukemiseen. Autoin heitä kirjoituksissa ja läksyjenluvussa tutkintoa varten ja rupesin opettamaan heille vähän englanninkieltä.
"Mikä salaliitto tämä on?" kuului eräänä aamuna odottamatta salaneuvoksetar Trollen ääni, "näin teidän menevän ulos eilen ja nyt taas tänään ja tulin siitä oikein uteliaaksi. — Näytätte lukevan oikein mielellänne. Te pidätte varmaankin paljon mamseli Staalista, lapset?"
Louise päästi käteni, mutta Henriette kietoi käsivartensa ympärilleni.
"Me rakastamme häntä", sanoi hän.
Salaneuvoksetar istuutui, selaili hiukan kirjoja, ojensi minulle ranskalaisen kirjan ja pyysi minua lukemaan ääneen.
"Hyvin, oikein hyvin. Ja nyt kerron teille erään tuuman, kuullakseni hyväksyttekö sen, ennenkuin esitän sen everstinnalle. Suostuisitteko te, mamseli Staal, — sillä että kykenette, siitä olen varma, — suostuisitteko opettamaan Louisea ja Henrietteä? Se olisi heille suureksi hyödyksi. Voitte olla vakuutettu siitä, että olen huomannut kuinka hyvä teidän vaikutuksenne heihin on ollut."
"Jos minä todella siihen kykenisin, suostuisin hyvin kernaasti."
Henriette riemuitsi, eikä Louisekaan iloaan peitellyt.
Salaneuvoksetar nyykäytti meille ystävällisesti päätään ja meni pois. Hetken kuluttua hän palasi. Hänellä oli suuri itsensähillitsemis-kyky ja hän olikin aivan tyyni, mutta poskilla näkyi kuitenkin tavallista tummempi puna.
"Kuulen, hyvä mamseli Staal, että olette tuiki välttämätön nykyisessä asemassanne, jonka vuoksi teillä kuitenkaan suinkaan ei ole syytä siihen jäädä. Olen pitkän elämänvaellukseni aikana koonnut koko joukon ihmistuntemusta, minulla on jotensakin terävä huomiokyky ja olen aikoja sitten huomannut, että kasvatuksenne asettaa teidät aivan toiselle sijalle, kuin missä nyt olette. — Minun ei ole tapana helposti lahjoittaa kellekään ystävyyttäni, mutta kun sen teen, toivon myöskin antavani lämpimän ystävyyden, joka näyttäytyy enemmän teoissa kuin sanoissa. Luulen helposti voivani hankkia teille kotiopettajan toimen ja tulee olemaan todellinen ja suuri ilo auttaa teitä semmoiseen paikkaan, jossa teille annetaan arvoa ansionne mukaan."
"Olen teille sanomattoman kiitollinen suuresta ystävällisyydestänne, mutta tarjoustanne en voi ottaa vastaan."
Salaneuvoksetar tuli luokseni, katsoi minua suoraan silmiin ja huudahti:
"Olisiko se mahdollista, voisitteko te noiden äidittömien tähden siinä määrin uhrautua?"
"En, rouva salaneuvoksetar, minun olisi kyllä tosin hyvin vaikeata erota lapsista, mutta syy on itsekkäämpää laatua."
"Saisinko kysyä, mikä se syy on?"
"Omaisistani tuntui raskaalta, että minun olosuhteitten pakosta täytyi lähteä vierasten ihmisten pariin. He luulevat nyt, että olen löytänyt kodin, jossa minun on hyvä olla. Jos vaihtaisin paikkaa, tuntisivat he uudestaan samaa tuskaa, kuin heistä erotessani."
"Sekö oli se itsekäs syy?" Salaneuvoksetar Trolle laski kapean kätensä hyväillen pääni päälle ja kuiskasi hellällä äänellä: "Te olette hyvä pieni tyttö."
Iltapäivällä oli Amalia pahalla tuulella. "Te tuhlaatte liian paljon aikaa lasten hyväksi", sanoi hän, "en ymmärrä kuka on pannut noita opettajanoikkuja päähänne. Te laiminlyötte ompelemisen, eihän mantilja ole vielä edes puoleksi valmis. Nyt täytyy teidän jättää kaikki muu, poimia kukkia ja asettaa ne oikein kauniisti maljakkoihin."
Kapteeni Ridderspore, kosija, joksi luutnantti Due häntä nimitti, tuli sitten illalla Amaliaa tervehtimään, ihaili kukkia ja sanoi: "Neiti on varmaankin järjestänyt ne itse. Tuskin voi nähdä mitään sen ihanampaa."
"Kuinka te arvasitte, että minä olin ne järjestänyt", virkkoi Amalia nauraen, "niin, luulenpa todella olevani jotensakin lahjakas siihen suuntaan. Täytyyhän jollakin tavoin huvitella täällä maalla."
Kapteeni Ridderspore otti ruusunnupun ja kiinnitti sen rintaansa. Hän ansaitsi todellakin kosijan nimen. Väsymättä hän palveli Amaliaa, joka ei taipunut häntä ottamaan, mutta ei häntä hylkäämäänkään. Aatelismiehenä, upseerina ja varakkaana miehenä ei hänelle sopinut antaa rukkasia. Mutta hyvin vähälahjaisena sekä järjen että ulkomuodon puolesta ei hän Amaliata varsin miellyttänyt, jonka vuoksi hän näki parhaaksi antaa kapteenin odottaa. —
Palatessani eräänä sunnuntai-aamuna elokuun puolivälissä kirkosta, ylläni vaalean sininen puku, äidin viimeinen joululahja, tuli Amalia vastaani käytävässä.
"Mitä näenkään, mamseli Staal, tuommoinen kaunis puku yllä? Kuinka sopimatonta! Olettehan aina ennen valinnut tummia kankaita. Minun mielestäni on luonnollista, että aina olette siististi puettu, mutta niin vähän silmäänpistävästi kuin mahdollista."
En tehnyt vastaväitteitä, vaan ripustin pois kauniin sinisen pukuni. Sen alla olisikin todella kevyemmän sydämmen pitänyt sykkiä. Pukeuduin vanhaan mustaan silkkipukuuni, joka mielestäni oli säädyllisin ja teki minut enimmin näkymättömäksi.
Eräänä hyvin helteisenä päivänä läksi eversti ajelemaan lasten kanssa metsään, rouva Bärenschild meni kylpemään, ja Amalia sekä Frederik-luutnantti tulivat viileyttä etsimään huvimajaan, jossa minä istuin.
"Mikä sietämätön helle! Ei voi kävellä, ei lukea eikä tehdä niin mitään."
"Se on teidän mielipiteenne, Amalia, ja kieltämättä myöskin minun, mutta neiti Staal näyttää olevan toista mieltä."
"Kaikki ihmiset eivät ole samassa asemassa. Näyttäisipä hullunkuriselta, jos kaikki panisivat kätensä ristiin vähäisen helteen tähden. En ymmärrä muuten, minkä vuoksi te, Frederik, viime aikoina olette ruvennut sanomaan mamselia neidiksi. Se on todellakin sopimatonta."
"Minulla on kyllin ikää toimiakseni omin päin, Amalia. Meidän entiset mamselimme ovat tehneet sen nimen minulle vastenmieliseksi. Tätä nuorta naista sanon minä ehdoin tahdoin neidiksi. Mutta mitä näenkään! Tuolla tulee Helene ajaen upean ritarin rinnalla. Sehän on 'kosija', niin totta kuin elän!"
Amalia odotti hetken, kunnes oli saanut nyrpeän ilmeen kasvoistansa poistumaan, ja riensi sitten vaunujen luo.
"Kaunis tyttö", huomautti luutnantti katsellen hänen jälkeensä.
"Erinomaisen kaunis."
"Kuulkaa, neiti Staal, tahtoisin kysyä teiltä neuvoa eräässä asiassa. Sallittehan." Hän otti ompelulippaastani lävistimen ja piirteli sillä kuvioita pöytään. "Lupaatteko vastata suoraan?"
"Kyllä, toivoakseni."
"Luuletteko te, että Amalia voisi tehdä minut onnelliseksi? Luuletteko, että me sopisimme hyvin toisillemme? Neuvotteko minua anomaan hänen kättään?"
"Kuinka minä uskaltaisin siinä suhteessa neuvoa, tunteehan luutnantti hänet paljoa paremmin kuin minä."
"Tuota en olisi uskonut teistä, neiti Staal, se ei ollut ystävän vastaus. Jos pahin viholliseni seisoisi papin edessä Amalian kanssa, tarttuisin hänen käsivarteensa ja huutaisin: seis, seis, ennenkuin on myöhäistä."
"Minun täytyy tunnustaa, etten pitänyt mahdollisena, että te olisitte
Amalia-neitiin kiintynyt."
"No, se minua ilahuttaa. Mutta mitä arvelette siitä, että Helene usein on viitannut siihen suuntaan, että minun pitäisi naida Amalia. Sisar tahtoo päästä hänestä ja suo hänet veljelleen. Sydämmeni on muuten kaukana poissa, kaukana Ruotsissa asti. Kyllä te todella olette omituisin ihminen, minkä eläissäni olen tavannut. Nyt te ensimmäisen kerran katsotte minuun oikein ystävällisesti, kun kuulette, että sydämmeni on Ruotsissa. — Minulle on käynyt sangen omituisesti. Olen aina tavallani kammoksunut papintyttäriä, ruotsittaria, pitkiä naisia yleensä ja etenkin Maija-nimisiä, ja ajatelkaa, lähden tervehtimään pohjois-Ruotsissa asuvaa serkkuani ja kun palaan kotiin, olen kihloissa pitkän, ruotsalaisen papintyttären kanssa, jonka nimi on Maija. Se on syvä salaisuus, minulla on ainoastaan yksi ainoa uskottu. Teitä en pyydä vaikenemaan, sillä vaikenette pyytämättäkin. Jos olisin vähääkään tunteellinen, luettelisin kaikki hänen suloutensa ja hyvät avunsa, mutta sitä en ole ja tyydyn sen vuoksi lyhyesti selittämään hänet kaikkein herttaisimmaksi olennoksi maan päällä. Te muistutatte häntä, niin käsittämätöntä kuin se onkin. Ulkonaista yhtäläisyyttä ei ole, hän on — ettehän pahastune, se onkin kenties vain minun luuloni — hän on teitä kauniimpi. Hän on avomielinen, te suljettu. Hän on iloinen, te vakava. Eihän teillä tosin ole syytä ollakaan täällä muunlainen, — te sysäätte luotanne, peräydytte, hän tulee vastaan, ja kuitenkin te mielestäni muistutatte häntä. Tuntuu siltä kuin teidän molempien sydämmissä asuisi salainen voima, joka vastoinkäymisten kohdatessa selvimmin ilmenisi. Minulla on rajaton luottamus teidän kumpaisenkin menettelytapaan. Niin, se on arvoitus, jota en voi selittää, ja te ette tietysti voi minua ymmärtää."
"Luulenpa kuitenkin voivani. Yhtäläisyys johtuu varmaankin siitä, että palvelemme samaa isäntää."
"Niinkö luulette!" — Luutnantti Due käänsi kasvonsa puoleksi poispäin, painoi lävistimen niin syvälle vihreään puutarhapöytään, että kärki katkesi, ja kysyi: "Enkö minä sitä isäntää palvele?"
"Minun täytyy sanoa: ette. Te ette ole ruvennut vakinaiseen palvelukseen, mutta toisinaan, eikä niin aivan harvoinkaan, minun luullakseni, työskentelette te talossa tunnittain. Mutta teillä on ominaisuuksia, jotka asettavat teidät talon parhaimpien ja hyödyllisimpien palvelijoiden joukkoon, kun te kerran otatte pestin koko elinajaksenne, ja niin kyllä lopulta käykin."
"Ei mitään saarnaa, neiti Staal, taivaan tähden, ei mitään saarnaa!" Luutnantti Due painoi sormillaan korvansa kiinni, juoksi pois huvimajasta ja viskasi tietämättänsä pahoinpidellyn lävistimen porkkanapenkereelle.
Hetken kuluttua hän palasi. "Tahdotteko nähdä hänet? Tämä on valitettavasti sangen kurja kuva, erään vaeltavan tuhertajan maalaama."
"Erinomaisen miellyttävät kasvot. En väsyisi niitä katselemasta."
"Hän on komean näköinen todellisuudessa, paljoa komeampi kuin tuossa, ja kun lisäksi ajattelee, kuinka hyvä ja herttainen hän on! Ainoastaan yhdessä kohden on minulla muistuttamista häntä vastaan, mutta se onkin seikka, jota en koskaan voi oikein antaa anteeksi, seikka, joka on ristiriidassa kaikkien hänen hyvien ominaisuuksiensa kanssa. Voitteko arvata, mikä se on?"
"En mitenkään!"
"Se, että hän valitsi minut, että hän voi minuun mieltyä, että hän rakastaa minua uskollisen sydämmensä syvyydestä. Suuri vika niin puhtaassa ja lujassa luonteessa on valita kevytmielinen, huikentelevainen luutnantti elämäntoverikseen. Olen monta kertaa sanonut Maijalle, että se alentaa häntä minun silmissäni. Mutta mitä arvelette? Jos hän olisi antanut minulle rukkaset, olisin tullut onnettomaksi elinajakseni. Kaikella tässä maailmassa on valo ja varjopuolensa. — Kun minä täytän kaksikymmentä viisi vuotta ja saan itse omaisuuteni haltuuni, matkustan tyttöäni noutamaan, ja kun hän vaimonani tulee tänne, niin varokoot ne sukulaiseni itseään, jotka eivät tahdo osottaa hänelle kyllin suurta kunnioitusta. — Olen avannut teille sydämmeni, neiti Staal, osaksi sen vuoksi, että minun teki mieli jutella teidän kanssanne Maijasta, ja osaksi siitä syystä, että se oli ainoa keino, jonka kautta voimme joutua hauskaan, avomieliseen suhteeseen keskenämme. Toivon, että tästä lähtien olemme hyviä ystäviä."
"Oikein hyviä ystäviä", vastasin minä puristaen lämpimästi hänen kättään.
Tämä ystävyys tuotti minulle suurta lohdutusta. Me puhuimme usein Maijasta, joka toisinaan lähetti minulle ystävällisen tervehdyksen. Luutnantti Due osotti minulle aina sydämmellistä ja vakavaa kohteliaisuutta, joka sangen räikeästi erosi hänen toisinaan melkein sietämättömästä käytöksestään rouva Bärenschildiä ja Amaliaa kohtaan. Nämä viimeksimainitut kohtelivat minua sensijaan entistä ankarammin ja usein sain kuulla, että olin oikullinen, vaikka todellakaan en sitä itse huomannut.
Luulen pohjalta heidän pitäneen suurimpana vikanani sitä, etten koskaan alentunut kielimään enkä imartelemaan — ne näet olivat ainoat tiet, joita myöten luutnantti Duen vakuutuksen mukaan pääsi heidän suosioonsa.
Salaneuvoksetar Trolle puolusti aina minua voimakkaalla tavallaan, ja kirjeissäni rakkaille omaisilleni ylistelin kaikin tavoin hänen hyvyyttään, ja kuvailin myöskin uutta ystävääni, hänen Maijaansa sekä suhdettani lapsiin. "Mutta kerro meille jotakin rouva Bärenschildistä ja vanhimmasta tyttärestä. Miksi et koskaan heitä mainitse, Marie?" ja minä vastasin, että rouva Bärenschild oli kivuloinen ja alituisen päänkivun vaivaama, ja että tytär oli ruskeasilmäinen kaunotar ja isänsä ylpeys. — Päivää ennen poislähtöämme tuli Amalia juosten arkihuoneeseen. "Ajatteleppas, äiti, kreivi Christian Örnklo on pysähtynyt portille ja puhelee Frederikin kanssa. Toivottavasti hän ei ratsasta tiehensä tulematta meitä tervehtimään."
Onneksi seisoin minä selin Amaliaan päin, sillä muuten hän olisi huomannut mielenliikutukseni, mainitessaan äitini veljenpojan kreivi Christian Örnklon nimen.
Muutaman minuutin kuluttua astui hän sisään, tervehti tuttavallisesti rouvaa ja neitiä ja heittäytyi nojatuoliin, jossa minulla oli hyvä tilaisuus häntä tarkastaa.
Hän oli äidin näköinen, siinä nimittäin, että kasvonpiirteet muistuttivat toisiaan, mutta ilme oli aivan erilainen. Näki selvään, että hänellä aina oli ollut hyvät päivät, että hän oli aika lailla kopea, mutta samalla hyvänsävyinen, ja ettei hän koskaan ollut ponnistanut sielunsa eikä ruumiinsa voimia.
Amalia keskusteli hänen kanssaan vilkkaasti hevosista ja koirista, jotka nuori kreivi näytti perinpohjin tuntevan.
"Teidän täytyy nähdä minun pieni, englantilainen koirani. Spilop!
Spilop! Spilop!"
Spilop hyppäsi emäntänsä syliin ja heilutti keikaillen pitkiä korviaan.
"Se ei ole puhdasta englantilaista rotua", huomautti kreivi Örnklo hiukan ylenkatseellisesti.
Se oli kipeä kohta Amaliassa. Frederik oli usein kiusannut häntä samalla väitteellä, ja hän oli silloin suuttunut pahanpäiväisesti. Nyt hän osasi hillitä itseänsä siinä määrin, että ainoastaan hiukan punastui.
"Eikö se todellakaan ole puhdas englantilainen? Sitä tuskin voin uskoa.
Se oli ainakin sangen kallis. Katsokaa, kuinka komea häntä sillä on.
Mutta tietysti te sen asian paremmin ymmärrätte."
"Se on jotensakin puhdasrotuinen, mutta ei aivan. — Minä tilasin äskettäin yhden sen rotuisen Englannista, kaikkein somimman pienen otuksen. Olin aikonut antaa sen eräälle serkulleni, mutta en saanut suurtakaan kiitosta vaivastani, sillä hän lahjoitti sen pienelle Therese siskolleni ja valitsi sen sijaan ison vaaleanharmaan, ruskeatäpläisen jahtikoiran. Oikeastaan olin kyllä hyvilläni siitä, että serkkuni tahtoi uskollisen, viisaan koiran, joka voi häntä puolustaa hänen kuleksiessaan yksin metsissä, siis tavallaan ystävän, kuin tyhmän, itsekkään pienen sylikoiran, joka ei kelpaa muuhun kuin hyväiltäväksi ja hemmoteltavaksi."
Amalia puri huulta, kreivi Örnklo jutteli vielä hetkisen ja nousi sitten sanoakseen jäähyväiset.
Hän ei aavistanut, mikä taistelu riehui sen vaatimattoman olennon rinnassa, joka istui akkunan ääressä ommellen, kuinka kernaasti hän olisi lähettänyt tervehdyksen serkulle ja kuinka tervetullut se tervehdys olisi ollut. — Mutta tuskin hän koskaan oli kuullut minusta puhuttavankaan. Minä olin alhaisemmassa asemassa enkä tahtonut saattaa häntä hämilleen.
"Hyvästi, hyvä kreivi Örnklo, suokaa meille pian taasen ilo nähdä teitä. Sydämmelliset terveiset kreiville ja kreivittärelle."
Vastattuaan akkunasta hymyillen poisratsastavan kreivin tervehdykseen, huudahti Amalia: "Mimmoinen tyhmä, epäkohtelias, hävytön poika!"
"Kerrassaan kelpo poika eikä niin tuhmakaan", väitti luutnantti, "vaikka en tahdo väittää, että hän on ruudin keksijöitä. Hän on kieltämättä hiukan narrimainen, mutta se johtuu varmaankin ainoastaan siitä, ettei hän ole tahtonut mitään oppia. Sanotaan että hänen herra isänsä, joka on puolittain tiedemies, on sitä kovasti surrut. Kreivitär sitä vastoin oli poikansa puolella. Hänelläkään ei liene varsin syvällisiä tietoja ja hänen kävi poikaa sääli. Tuo pikku mies, joka muutoin on itse mukautuvaisuus, kuuluu opettajiansa kohtaan olleen uppiniskainen kuin vanha kyyti hevonen."
"Nyt teidän pitää ryhtyä kokoamaan kapineita muuttoa varten, mamseli
Staal", käski everstinna.
Tein työtä minkä jaksoin, mutta käsien kootessa laseja, posliinitavaroita ynnä muuta, seurasivat ajatukset siroa ja somaa olentoa, joka laulellen riensi metsäpolkua pitkin, ison vaaleanharmaan, ruskeatäpläisen jahtikoiran seuraamana.
Minusta tuntui tavallaan ikävältä jättää huvila ja muuttaa takaisin suureen rakennukseen Bredgaden varrelle, jossa tunsin olevani enemmän sisään teljetty ja jossa minulla oli harvemmin tilaisuutta olla yksin. Frederiksbergin puistossa en ollut, vaikka se kuuluu melkein uskomattomalta, kertaakaan käynyt. Ajaessamme Vesterbron yli, näin minä suuren rakennuksen kohonneen meidän pienen talomme paikalle. Se oli äskettäin saatu katon alle, sillä harjalla komeili vihreä seppele liehuvine nauhoineen kirkasta taivasta vasten.