NELJÄS LUKU.
Minna ja minä olimme taipumuksiin nähden hyvin erilaiset. Hän oppi toisia aineita hämmästyttävän helposti ja nopeasti, kun taas toiset tuottivat hänelle suurta vaikeutta, jota vastoin minun täytyi ponnistella yhtä paljon kaikissa aineissa. Kielioppi, laskento ja vuosiluvut, siinä hänen alituiset kompastuskivensä. Muistan niin selvään hänen pienten kasvojensa puoleksi hullunkurisen, puoleksi epätoivoisen ilmeen ja rukoilevan katseen, minkä hän tuon tuostakin loi äitiin, eikä äiti paraimmallakaan tahdollaan voinut olla hymyilemättä.
"Tuhma tyttö, mitä hyötyä siitä on, että osaat historiaa, kun et muista ainoatakaan vuosilukua. Mitä se sinua hyödyttää, että ymmärrät vieraita kieliä ja äännät niitä hyvästi, sillä ilman kieliopin taitoa et kuitenkaan voi kirjoittaa ainoatakaan riviä. Ja mitä laskentoon tulee, saat hävetä kaksin verroin. Isälläsi, jonka kaltainen niin mielelläsi tahdot olla, oli mainio laskupää."
Sodan syttyessä v. 1848 sattui professori Lange olemaan Italiassa, mutta tuota pikaa palasi hän kotiin, innostuneena kuin nuorukainen hyvästä asiasta.
Vaikka Minna ja minä olimme vain kymmenen vuoden ikäisiä, rakastimme me, varsinkin Minna, lämpimästi isänmaatamme.
"Olen varmaan hyvin viheliäinen ihminen", sanoi äiti uskolliselle ystävällemme, pastori Skaulle, "kun toivoisin voivani kutsua puolisoni takaisin taivaasta taistelemaan isänmaansa puolesta, jota hän niin suuresti rakasti, ja joka nyt tarvitsee hänen laisiaan sotureita. Ikävöin häntä hartaasti ja unohdan aivan, että siellä rauhan majoissa arvostellaan sotaa, taistelua ihmisten välillä, toisin kuin täällä."
"Ei teillä ole syytä soimata itseänne, rouva Staal. Tunteenne ovat niin luonnolliset, mutta voitte lohduttaa itseänne sillä, että se urhoollisuuden, kestävyyden ja epäitsekkäisyyden henki, joka häntä innostutti, vielä elää sekä päällikköjen että sotilasten rinnassa."
"Jumala on johdattava Tanskan voittoon!"
Tanskalainen sotamies — siinä professorin ihanne. Hän maalasi hänet istuvana ojan reunalla kukkivan seljapuun alla, polvillaan laukku, jota vasten hän kirjoitti kirjettä kotiinsa. Hänellä oli aito tanskalaiset kasvot. Silmissä loisti perin hyväntahtoinen, hiukan veitikkamainen ilme, ja koko hänen olentonsa ilmaisi tyyntä vaatimattomuutta. — Eräs rikas upseerinrouva osti taulun hyvästä hinnasta, jonka professori lahjoitti kaatuneiden omaisille.
Onnen päiviä olivat ne, joina sotilaat palasivat kotiin. Mekin koristimme pienen talomme minkä parhaiten taisimme lipuilla ja köynnöksillä.
Minna ja minä saimme luvan mennä professorin kanssa ratsastushuoneeseen. Itse hän pani toimeen komeat päivälliset kahdelletoista sotilaalle. Äiti toimi emäntänä. Keskellä pöytää seisoi mahtava krokaani sukkeline, voittajille tarkoitettuine viittauksineen. Jokaisen sotilaan lautasen vieressä oli vihkollinen ihania kukkasia, jotka professori oli ostanut puutarhurilta kalliista hinnasta.
Hän oli valinnut vieraansa todellisen taiteilijan tavoin heidän ulkomuotonsa mukaan. He olivat kaikki kookkaita, voimakkaita miehiä, vaaleatukkaisia, sinisilmäisiä ja rehellisen näköisiä. Hän tunsi heistä ennestään ainoastaan yhden, erään aliupseerin nimeltä Mads, joka oli ollut isämme palvelija.
Äiti pyysi hänet sisään luoksemme, ja kun hän näki isän muotokuvan, tulivat kyyneleet hänen silmiinsä.
"Niin, tuossa on minun luutnanttini semmoisena kuin hän seisoi edessäni elämäni pahimpana hetkenä. Tietäkää, rouva, että hän on minut pelastanut siitä, mikä on pahempi kuin kuolema."
Mads nyyhkytti ääneen ja jatkoi sitten matalalla äänellä:
"Varmaankin tuottaa se teille iloa, jos sen kerron; tänä onnellisena hetkenä avaan kernaasti sydämmeni. — Olin häneltä varastanut, rouva, varastanut siltä mieheltä, joka aina oli ollut hyvä minua kohtaan. Mutta hän huomasi sen ja syytti minua. Silloin lankesin polvilleni ja rukoilin, ettei hän Vapahtajan tähden tekisi minua onnettomaksi. Hän nuhteli minua ankarasti, mutta samalla kuitenkin hellästi, ja mitä luulette hänen tehneen kuullessaan, että olin tehnyt tuon rikoksen hankkiakseni varoja elättääkseni vanhaa, sairasta äitiäni? Hän antoi minulle viisikymmentä riksiä äidilleni lähetettäviksi, summan, jonka hän oli säästänyt jotakin matkaa varten. Jumala häntä siunatkoon!"
Mads toi muutkin sotilaat meidän huoneeseemme, ja he sitoivat kukkavihkonsa yhteen ja ripustivat ne kuvan ympärille, jonka tehtyään he poistuivat kajahuttaen raikkaan eläköön-huudon.
Iloitsimme suuresti Madsin kertomasta jutusta. Minna tahtoi kertoa sen professorille, mutta äiti kielsi häntä.
"Madsin luottamusta emme saa väärinkäyttää, ja sitä paitsi, jos rakas ystävämme saa kuulla kauniin piirteen jostain ihmisestä, leviää tieto siitä pian ympäri koko kaupungin, ja olisiko oikein palkita Madsin luottamusta sillä tavoin."
Meillekin alkoi vilkas aika. Moni isän entisistä asetovereista kävi meitä tervehtimässä osottaakseen hänen leskelleen myötätuntoisuuttansa.
"Hän on isänsä näköinen", sanoi eräs nuori kapteeni Minnasta, "mutta teidän toinen tyttärenne ei, kumma kyllä, muistuta häntä eikä teitäkään".
"Hänessä on henkistä yhtäläisyyttä. Marie muistuttaa luullakseni luonteeltaan sekä miestäni että minua."
Kapteenin sanat saivat poskeni hehkumaan, mutta äidin vastaus teki minut sanomattoman onnelliseksi, sillä hän ei huomauttanut kapteenia erehdyksestä, ei sanallakaan viitannut siihen, että olin vieras.
"Jospa olisin rikas", oli Minnan tapana sanoa, "ja minulla olisi suuri talo keskellä metsää ja vaunut ja valkoiset hevoset niiden edessä. Silloin sinä saisit ajella joka päivä, äiti kulta, ja me opettelisimme ratsastamaan, ja puutarhassa olisi keinu ja paljon kauniita kukkia. Niitä saisi Mette hoitaa. Professorille antaisin suurimman ja valoisimman huoneen koko talossa, ja hän saisi jänispaistia ja mielikakkujaan joka toinen päivä, ja kun hän lähtisi ulkomaille, niin me seuraisimme häntä, eikö totta?"
"Älä semmoista toivo, Minna, hyvähän meidän on ollaksemme, olemmehan niin onnelliset. Toivoisit vain, että tätä aina kestäisi."
"Anna hänen rakennella tuulentupia, pikku Marie, vaikka hän luullakseni tuskin tulisi olemaan onnellisempi suuressa talossa metsän keskellä kuin täälläkään. Onni, Minnaseni, ei riipu niin paljon ulkonaisista oloista, kuin luulet. Sen koti on omassa pienessä sydämmessäsi, lapseni. Kun se sykkii viattomana ja puhtaana, seuraa sinua rauha ja ilo, millaisissa oloissa elänetkin. Sanotaan, että tosi onnea on vain vähissä, juuri parhaiksi riittävissä varoissa olevilla ihmisillä, mutta se väite on aivan väärä. Onni voi viihtyä yhtä hyvin kuninkaan salissa kuin työmiehen ullakkohuoneessa. Jos sydämmemme olisi oikein hyvässä suhteessa Jumalaan, sitä lausetapaa käyttääkseni, voisimme olla äärettömän onnelliset Minnan suuressa talossa metsän keskellä."
Pastori Skau kävi usein luonamme. Äidillä oli merkillinen taito saada kauas kaikkoamaan synkkä mieliala, jonka vallassa hän hyvin usein oli, mikä varmaankin useimmiten johtui epäsovusta hänen ja hänen vaimonsa välillä. Pastori ei ollut mikään tohvelisankari, ja rouva Skaun täytyi tahtomattaankin tavallisesti taipua hänen tahtonsa mukaan, mutta sen rouva kosti olemalla ärtyisä ja tyly heidän jokapäiväisessä kotielämässään.
"Minkä vuoksi valitsi se mies juuri sen vaimon?" sanoi professori hiukan ylenkatseellisesti.
"Te erehdytte" vastasi äiti, "ei hän valinnut häntä, vaan hyväntahtoisen nuoren tytön, joka innolla omisti kaikki hänen aatteensa. Kaikki avioliitot olisivat onnelliset, ellei kukaan antaisi näennäisen pettää itseänsä."
Heillä oli yksi ainoa lapsi, pieni, meitä hiukan nuorempi tytär. Nicoline oli sievä pieni tyttö. Hän oli perinyt isän hyvän sydämmen, mutta äidin oikut. Toisinaan kävi hän meidän luonamme, mutta läheisesti tutustuimme vasta tanssikoulussa, jota pidettiin hänen vanhempiensa talossa.
Muistan vielä selvästi, kuinka ensi kertaa siellä ollessamme tunsin itseni vieraaksi noiden monien lasten seurassa. Rouva Skau kulki sivutsemme, ja minä näin selvään, että hän katseli meitä, mutta hän ei virkkanut meille mitään, jota vastoin hän hyväilemällä hyväili erästä pientä, koreasti puettua tyttöä, jonka hameessa oli koristeita kaikissa mahdollisissa paikoissa. "Olipa se kuitenkin kummallista", kuiskasi Minna minulle ja sitten hän juoksi suoraa päätä rouva Skaun luo ja sanoi kainolla, mutta yhtä kaikki luottavalla tavallaan:
"Te ette varmaankaan tuntenut meitä? Äiti lähetti terveisiä!"
Papinrouvan kasvoille tuli omituinen ilme, joka oli olevinaan ystävällinen. "Voi, sehän on oma pieni Minnani! En todellakaan sinua tuntenut, olet tullut niin suureksi. Tervehdä äitiä ja pyydä professoria pian käymään meillä."
Omituista oli kuinka me muutamissa suhtein tunsimme olevamme muita lapsia paljoa nuoremmat, ja taas toisissa paljoa vanhemmat. Olimme lukeneet, kuulleet ja ajatelleet paljoa enemmän kuin he.
Minnasta tuli pian kaikkien suosikki, mutta hän ei ruvennut mihinkään ystävyyden liittoon, johon ei minua myöskin päästetty osalliseksi. Hän oli niin pirteä ja sievä ja hän se myöskin tanssi suurimmalla sulolla, eikä kuitenkaan näistä eduistaan tietänyt. Luulen sen johtuneen siitä, ettei hän tutkinut itseään huomatakseen oman täydellisyytensä eikä muita löytääkseen heidän vikansa, vaan mieluummin päinvastoin.
"Meillä on hauska ja hyvä olla täällä sisällä, lapset", sanoi äiti eräänä kirkkaana joulukuunpäivänä, "mutta arvelen kuitenkin, että pieni kävelyretki meitä virkistäisi. Panen vähän puita uuniin, jotta koti tuntuisi lämpimältä ja mieluiselta kun palaamme."
Ilolla suostuimme hänen ehdotukseensa. Panimme työmme talteen ja pu'imme lämpimät päällysvaatteet ylle.
Lumi narisi jalkaimme alla, aurinko paistoi puiden valkoisille oksille, ja ne kimaltelivat kuin olisi niille satanut timantteja.
"Kaunis on talvikin valkoisessa puvussaan. Katsokaa, lapset, kuinka taivas on sininen ja korkea. Ilma on niin puhdas, on kuin hengittäisi itseensä terveyttä ja tyytyväisyyttä joka hengenvedolla."
Kävelimme Frederiksbergin puiston ympäri. Kanavat olivat jäässä, ja
Minnan teki mieli koettaa, kestäisikö se häntä.
"Häpeä toki, iso neljätoistavuotias tyttö! Tekeekö mielesi saada kylmä kylpy? Koskahan sinäkin viisastunet?"
"Siihen on vielä äärettömän pitkä aika, äiti kulta", vastasi Minna ja juoksi alas jäälle, joka ritisi hänen kepeitten jalkainsa alla.
Olimme hyvin iloisia ja vallattomia. Kotimatkalla tuli vastaamme useita komeita rekiä.
"Voi, jospa kerran saisi omistaa tuommoisen tai edes vain ajaa tuommoisessa reessä. Mikä kaunis verkko! Kuule, Marie, kuinka iloisesti ja sievästi kulkuset soivat kirkkaassa ilmassa. Katsoppa tuonne, äiti, tuolta tulee kaikkein komein."
Ylpeät, komeat hevoset juoksivat kuin tanssien kulkusten soiton mukaan. Niitä peitti kallisarvoinen verkko. Hienossa reessä istui turkiksiin kääriytynyt herra. Nähdessään meidät kuului hänen huuliltaan heikko huudahdus, hän kumartui ulos reestä, ja näytti melkein siltä kuin olisi hän ojentanut kätensä meitä kohti, mutta seuraavassa tuokiossa olivat nuo kevyet ajoneuvot kadonneet näkyvistä.
"Kuka se oli?" huusimme Minna ja minä yht'aikaa.
Äiti oli hyvin kalpea ja vapisikin hiukan. "Se oli minun veljeni, lapset."
Muuta hän ei sanonut, emmekä me uskaltaneet kysellä, joudutimme vain askeleitamme.