VIIDES LUKU.
Kun tulimme kotiin, meni äiti makuuhuoneeseen, vaan kumpikaan meistä ei häntä seurannut. Minna kiersi käsivartensa minun vyötäisteni ympäri, oli aivan kalpea ja pelästynyt kuin pieni lintu. Minäkin tunsin omituista levottomuutta eikä mieleni tehnyt katkaista äänettömyyttä.
Pieni huoneemme oli yhtä kodikas ja hauska kuin kaksi tuntia sitten, kun me kevyin ja iloisin mielin sen jätimme. Auringon viimeiset säteet leikkivät isän kuvalla, ja me lähestyimme sitä vaistomaisesti, ikäänkuin olisimme toivoneet siltä selitystä ja lohdutusta.
Kun äiti palasi makuuhuoneesta, näytti hän tyyneltä, melkeinpä tyytyväiseltä, mutta näin kuitenkin selvästi, että hän oli itkenyt. Hän pisti pari puunkalikkaa uuniin, ja kun ne alkoivat iloisesti loimuta, tuli hän luoksemme.
"En laisinkaan pidä siitä", virkkoi hän, "että pienet tyttöni ovat niin miettiväisen ja huolestuneen näköisiä ja päälle päätteeksi aivan ilman syytä. Mitä siis on tapahtunut? — niin, sitä ette tiedä ja sen vuoksi olette peloissanne. Mielikuvitus elämöi pahimmin pimeydessä, jonka vuoksi aijonkin toimittaa teille valoa, ja koska nyt olette uskottuni, aijon kertoa teille menneisyyteni, jotta voisitte päättää, olenko menetellyt oikein veljeäni kohtaan, jonka ilokseni sain jälleen nähdä pitkistä ajoista. Sillä vaikka emme ole tavanneet toisiamme viiteentoista vuoteen, rakastan minä häntä ja tiedän myöskin, että hän rakastaa minua."
Äiti asettui sohvaan ja me kummallekin puolen häntä. Hän painoi kätensä otsaa vasten ikäänkuin kootakseen ajatuksiaan ja rupesi sitten kertomaan: "Komea oli lapsuuteni koti, kaunis pieni linna, jonka tornit kuvastuivat järven kalvoon. Keskellä suurta linnanpihaa loiski suihkulähde, ja molemmin puolin linnaan vievää ajotietä kasvoi satavuotisia lehmuksia, muodostaen pitkän, pitkän kujan. Puutarha sijaitsi järveen viettävällä rinteellä ja oli täynnä mitä harvinaisimpia kukkasia, ja suuressa ansarissa oli kesä keskellä talvea. Kesällä oli meillä aina vieraita. Komeita ajoneuvoja vieri tuon tuostakin linnan pihalle, jolla kaiken kokoiset ja rotuiset koirat telmivät, ja livreijaan puettuja palvelijoita liikkui kiirein, hiljaisin askelin kaikkialla. Vietimme lyhyesti sanoen todellista suuremmoista herraskartanon elämää, jommoista te, lapsukaiseni, jotka olette kasvaneet vaatimattomissa oloissa, tuskin voitte itsellenne kuvaillakaan, niin loistavaa, etteivät Minnan uhkarohkeimmatkaan mielikuvitukset ole voineet semmoista luoda. — Isäni kuoli minun pienenä ollessani. Hän oli paljoa vanhempi äitiäni, vähintäin kolmekymmentä vuotta oli heidän välillään iässä eroa. Äitini ei häntä rakastanut, kuten minulle sittemmin on kerrottu, vaan rakasti ainoastaan miehensä rikkautta ja loistoa. En tiedä, onko se totta; hän puhui hyvin harvoin isästäni, mutta käytti ainakin isäni kuoltua aina surupukua."
Äitini oli erinomaisen kaunis, mutta ylpeilikin kauneudestaan. Muuten hän oli lempeä ja hellä, ja ken hänet ohimennen tapasi, ei olisi voinut aavistaa, miten kopea hän todellisuudessa oli.
"Veljeni Carl oli kahtatoista vuotta vanhempi minua. Meidän välillämme oli kolme sisarusta kuollut. Carl oli kaunis poika, mutta hiukan hento ja heikko, joita puutteita hän koetti peitellä osottamalla suurta rohkeutta ja uskallusta. Hän kävi pää pystyssä, tietäen varsin hyvin olevansa suvun pää, omaisuutemme perillinen, jota hän antoi ympäristönsä, jopa äidinkin tuntea, vaikka tosin aina sävyisällä tavalla. Minä rakastin häntä hartaasti ja hän palkitsi rakkauttani sanomattomalla hellyydellä, joka ei ensinkään äitiä miellyttänyt, sillä äiti tunsi, että rakastimme toisiamme enemmän kuin häntä. Lapset ovat paljoa tarkkanäköisemmät kuin täysikasvuiset yleensä luulevat. Huomasin selvään, että äiti hyväili minua enemmän muiden läsnäollessa, että hän tahtoi näytellä kaunista, hellää äitiä, ja se minut hänestä vieroitti. Sitä on raskasta ajatella, mutta velvollisuuteni on sanoa teille totuus."
Äidin ja Carlin kesken syntyi usein pieniä riitoja minun tähteni. Carl väitti että kasvatustani laiminlyötiin, että minun olisi pitänyt saada oppia paljoa enemmän, eikä aina saada tahtoani täytetyksi. Semmoisissa tilaisuuksissa vastustin häntä, sillä vapauteni oli minulle hyvin kallis ja kernaasti soin tahtoni täyttyvän, mutta hän oli oikeassa, sillä minua todella hemmoteltiin ja laiminlyötiin.
Talossamme oli omituinen henkilö, joka oli yhtä omituisella tavalla sinne joutunut. Kun isäni nuorempana kerran kävi Kööpenhaminassa, tutustui hän erääseen nuoreen iloiseen mieheen, joka lueskeli lakitiedettä. Isäni mieltyi häneen, pyysi häntä käymään luonaan maalla, ja hän tulikin. Vierailut uudistuivat tiheään, siksi kunnes isä ei enää tullut toimeen ilman häntä, ja tuo nuori mies siinä määrin oli ehtinyt tottua ylellisyyteen ja mukavuuteen, että oli kadottanut kaiken tarmonsa, kaiken halun omin neuvoin hankkia itselleen tulevaisuutta. Hän tunsi olevansa kykenemätön jatkamaan opintojaan ja entistä yksinkertaista elintapaansa ja jäi siis meille. Isä lupasi hänelle määrätyn palkkion, ja korvaukseksi siitä oli hän talon huvimestari, jonka aina piti olla valmis sukkeluuksineen jokaista huvittamaan.
Tämä on surullinen juttu, mutta kotona ollessani tuntui se minusta hupaiselta.
Isäni kuoltua jäi herra Höppe, joka silloin jo oli vanhanpuoleinen mies, rauhallisesti paikallensa. Äiti, jolle aika usein kävi pitkäksi, ei voinut tulla toimeen ilman häntä. Herra Höppe luki hänelle ääneen, kertoi hänelle paikkakunnan uutiset ja kehui hienoin peitetyin sanoin hänen kauneuttaan ja rakastettavaisuuttaan. Carlin kanssa pelasi hän biljardia ja höyhenpalloa, minua hän keinutti, kertoi taruja ja leikkeli niihin kuvia.
Sinä näytät alakuloiselta tämän kertomuksen kuultuasi, pikku Marie, ja se sisältääkin jotain ihmiskuntaa alentavaa, jotain kauhistuttavaa. En käsitä kuinka silloin saatoin olla niin huvitettu hänen suuresta ruokahalustaan, hänen herkullisuudestaan ja ahneudestaan. Palvelijoita kohtaan oli hän yhtä kopea kuin meidän seurassamme nöyristelevä, jonka vuoksi he kaikki häntä vihasivatkin.
Kun olin yhdeksän vuoden ikäinen, en ollut vielä paljoakaan oppinut. Osasin puhua ranskaa, tanssia ja vähän rimputtaa pianoa. Muu ei muka ollut niin tärkeätä, ilmankin voi tulla varsin hyvin toimeen, arveli äiti, kenties omasta kokemuksestaan. Carl sitävastoin oli opiskellut verrattain paljon. Kahdessa ensimmäisessä tutkinnossa oli hän saanut paraimman arvolauseen. Pitemmälle hän ei tahtonut pyrkiä. "Olisi sopimatonta minun antautua jotain tieteenhaaraa tutkimaan", sanoi hän hyvin arvokkaasti. "Luonnollisesti", arveli äiti, "se olisi mieletöntä sinun asemassasi. Sinun pitäisi sen sijaan matkustaa ulkomaille", ja sen hän tekikin.
Kun toisinaan käyttäydyin pahasti kamarineitiäni kohtaan, kutsui äiti minut luoksensa ja piti pienen varoituspuheen, joka minusta siihen aikaan tuntui korkeimmalta siveysopilta.
"Sinun tulee aina olla alentuvainen ja ystävällinen alhaisempia ihmisiä kohtaan, pikku Louise, kun he osottavat sinulle tarpeellista kunnioitusta. Meidän on myös annettava heille heidän pienet vikansa anteeksi, josta Jumala meitä palkitsee, mutta jos he vähimmässäkään määrässä laiminlyövät jotakin kunnioituksessaan meitä kohtaan, on velvollisuutemme oman arvomme tähden rangaista heitä kovasti ja ankarasti, kerrassaan masentaa heidät, ja ellei se auta, niin heti paikalla talosta pois. Ymmärrätkö? Semmoisessa täytyy näet olla ankara. Suutele nyt minua, pienokaiseni, ja lue sitten rukouksesi."
Minä panin käteni ristiin ja lausuin Isämeidän rukouksen. Äiti oli minulle opettanut missä kohden minun piti katsoa ylöspäin ja missä luoda katse alas. Semmoisina hetkinä tunsin itseni varmasti vakuutetuksi siitä, että Jumalalla oli täysi syy olla minuun tyytyväinen, joka tunne äidissä, hänen itsensä suhteen, varmaankin lienee ollut vielä valtavampi.
Talvella vietimme pari kuukautta Kööpenhaminassa, missä alituiseen pidettiin pitoja. Semmoinen elämä kulutti kovin äidin terveyttä, mutta hän ei välittänyt yskästään eikä enentyvästä voimattomuudestaan. Olihan hän vielä kynttiläkruunujen valossa, lumivalkeine ihoineen mustaa pukua vasten, suurine silmineen ja säännöllisine piirteineen, nuoriakin kaunottaria kauniimpi. Kun hän ja Carl palasivat kotiin kutsuista, olivat he usein sangen pahalla tuulella. "Kaikenlaisten ihmisten seuraan sitä tuleekin kutsutuksi!" huudahti äiti. "Niin, on se kiusallista", vastasi Carl, "että tuommoiset sivistymättömät henkilöt pääsevät tuppautumaan maan hienoimpien sukujen seuraan. Meillä, meidän kutsuissamme on onneksi toisin. Me olemme yksimieliset siitä, äiti, ettemme koskaan kutsu luoksemme ketään, joka ei kuulu meidän säätyymme, ellei ole kysymys nerosta tai taiteilijasta, sillä heidän suhteensahan on asian laita toinen."
Minä kuuntelin heidän puhettaan ja iloitsin siitä, että suonissani virtasi hienonhienoa aatelisverta ja että sukuni oli kuusitoista-polvinen. Luulisi, etteivät semmoiset seikat pieneen lapseen vaikuttaisi, mutta niin ei ole laita. Carlin ja äidin alituiset puheet arvostamme sekä palvelijain ja melkein kaikkien alempiarvoisten imartelu täytti sydämmeni kopeudella. Huomasin, että ihmisiä oli monta laatua, että itse kuuluin paraimpien joukkoon, ja iloitsin siitä.
Pastori Skau oli siihen aikaan kirkkoherrana Carlin maatilalla. Hän kävi usein meillä ja puheli kauan ja vakavasti äidin kanssa. Hän oli suora puheissaan ja innokas, aivan kuin nytkin, eikä sen vuoksi miellyttänyt äitiä.
"Sepä vasta on omituinen mies", kuulin kerran äidin sanovan eräälle ystävättärelleen, "kehottaa minua kristilliseen nöyryyteen, aivan kuin en olisi ennestään jo nöyrä. Nöyryytänhän itseäni Jumalan edessä ja olenhan opettanut lapsianikin sitä tekemään. Käyn joka sunnuntai kirkossa ja olen sen lisäksi hyvä köyhille. Minun mielestäni pitäisi papin kiittää ja kehua sitä, joka niin tekee, mutta syynä siihen on — olen pahoillani, että minun täytyy se sanoa, koska hänellä muuten on hyvinkin hyviä ominaisuuksia, — se, että hän on ruvennut harrastamaan vapaamielisiä aatteita."
Te ette voi sitä ymmärtää, pienet tyttöni, mutta kasvatus voi ihmeellisellä tavalla himmentää ihmisen käsitystä asioista. Äitini lausui, mitä ajatteli, varmasti vakuutettuna siitä, että ajatteli oikein.
Luulen isäni kuitenkin olleen hiukan toisenlaisen, sillä pastori Skau oli hänen ystävänsä, ja kuollessaan antoi isäni hänelle todisteen luottamuksestaan määräämällä hänet holhojaksemme.
Kun tuo kunnon mies nosti minut syliinsä ja koetti pienten kertomusten ja vertausten kautta antaa minulle vastamyrkkyä sitä myrkkyä vastaan, jota joka päivä imin itseeni, huomasin heti hänen tarkoituksensa ja suljin tunnollisesti sydämmeni kaikilta semmoisilta pelottavilta aatteilta, jotka opettivat minulle aivan päinvastaista, kuin mitä äidiltä, Carlilta ja herra Höpeltä olin kuullut. Viimeksi mainittu vihasi pastoria koko sydämmestään ja teki hänet aina naurettavaksi matkimalla meidän suureksi huviksemme hänen käytöstään, mikä kieltämättä ei ollut aivan virheetön.
Kun olin kymmenen vuoden ikäinen, matkusti äitini erääseen saksalaiseen kylpylaitokseen. Hän oli hyvin heikko eikä tahtonut minua mukaansa, mutta Carl sai häntä seurata. Kuukauden kuluttua palasi Carl yksinään takaisin.
Me kyllä itkimme hiukan, mutta osanotto, jota kaikilta puolin runsain määrin tuli osaksemme, lohdutti pian orvoiksi jääneitä, niinkin pian, että ystävämme ihmettelivät, ettemme niin hellää äitiä sen enempää surreet. Mutta te varmaankin sen käsitätte. Hän oli elänyt enemmän maailmaa kuin meitä varten, ja sen vuoksi kaipasimme häntä vähemmin, kuin meidän maailman mielestä olisi pitänyt.
"Pikku Louise", sanoi minulle Carl jonkun aikaa sen jälkeen, "sinä olet minun lemmikkini, paras aarteeni, monessa suhtein ylpeytenikin. Sinusta pitää tulla ylpeyteni joka suhteessa, ja siksi me ryhdymme vakavasti miettimään kasvatustasi. Tietosi eivät saa jäädä pintapuolisiksi, kuten useimpien nuorten tyttöjen, vaan niiden pitää olla oikein loistavia. Sen vuoksi on sinun tästä lähtien kuudenteentoista ikävuoteesi asti ponnistettava kaikki voimasi, mutta voit myöskin olla vakuutettu siitä, ettei sinulta vapaahetkinäsi kielletä minkäänlaista toivomaasi virkistystä tai huvitusta."
Tämä puhe teki minuun syvän vaikutuksen. Tunsin äkkiä kunnianhimon itsessäni heräävän. Sitä paitsi tahdoin kernaasti tehdä veljelleni mieliksi ja rupesin heti ahkerasti lueksimaan. Carl hankki minulle opettajattaren, joka oli yhtä taitava kuin kalliskin. Hänellä oli laajat ja perinpohjaiset tiedot, mutta itse oli hän vähäpätöinen henkilö, joka ei ensinkään vaikuttanut luonteeni kehitykseen. Herra Höppe, joka rupesi tuntemaan olevansa jotakuinkin syrjäytetty, tarjoutui hänkin opettamaan minua useissa aineissa, ja kello kahdeksasta aamulla neljään iltapäivällä sullottiin joka päivä päähäni tietoja, mutta neljän jälkeen olin vapaa, sain tehdä mitä halusin. Carl toimitti minut ajelu-, ratsastus- ja purjehdusretkille, lastenkutsuihin ja tanssiaisiinkin. Kaikkialla minua jumaloitiin, sillä ihmiset huomasivat siten paraiten saavuttavansa veljeni ystävyyden. Etenkin ne perheet, joissa oli nuoria naimaikäisiä tyttäriä, osottivat minulle runsasta hellyyttä. Minusta tuli narrimaisen itserakas pieni otus. Turhamaisuudessani ja kopeudessani loukkasin varmaankin tietämättäni monta ihmistä, jota nyt jälkeenpäin mielipahalla ajattelen.
Carl oli aina sanomattoman hellä minua kohtaan. Alustalaisiaankin kohtaan oli hän hyvänsävyinen ja köyhille antelias, etenkin kun he osasivat häntä sopivalla tavalla imarrella. Hän oleskeli parhaasta päästä Kööpenhaminassa, ja kun hän kävi maatilallaan, toi hän tavallisesti joukon ystäviä mukanaan, jotka kuitenkaan eivät kaikki olleet hänen säätyynsä kuuluvia, sillä oman tuttavapiirinsä suhteen ei Carl ollut erittäin tarkka. "Nuorimies tehköön kernaasti poikkeuksen valinnassaan, kun kysymyksessä on joku hauska veikko, varsinkin jos hän on sotilas", arveli hän.
Noiden vieraiden joukossa oli isännekin. Taisin olla noin kolmetoistavuotias, kun hänet ensi kerran näin. Hän näytti muita viisaammalta, miehekkäämmältä ja reippaammalta. Muistan että katselin häntä tarkkaan ja ihmettelin, ettei hän haukotellut ja ettei hänellä kesken iloa näyttänyt olevan ikävä kuten muilla. Hän joi myöskin vähemmin kuin muut eikä pitänyt herra Höppeä pilkkanaan.
"Onko tuo teidän äitinne?" kysyi hän minulta eräänä päivänä, osottaen salin seinällä riippuvaa taulua, joka esitti äitiä luonnollisessa koossa. Kun minä vastasin myöntävästi, katseli hän minua hyvin hellästi ja sääliväisestä ja kysyi, muistinko äitiäni.
"On varmaankin suloista voida muistella niitä, jotka on kadottanut. Minä olin ainoastaan kahden vuoden vanha, kun isäni, joka oli lääkärinä Länsi-Intiassa, kuoli. Äitini kuoli lahjoittaessaan minulle elämän. En käsittänyt miten äärettömän paljon olin kadottanut, kun minut sitten lähetettiin laivalla takaisin tänne, jossa ainoa sukulaiseni, isoäitini, otti minut huostaansa. Hän on ollut minulle kaikki kaikessa, mutta siitä huolimatta olen usein toivonut, että olisin tuntenut vanhempani, että muistaisin heidän hellyyttään, että olisin saanut heidän siunauksensa, tajuten sen täydellisesti."
Hänen sanansa tekivät minuun omituisen valtavan vaikutuksen. Kertomus
tuosta pienestä lapsesta suurella aavalla merellä oli niin liikuttava.
Vahinko vain, että hänen isänsä oli ollut ainoastaan lääkäri
Länsi-Intiassa.
Paitsi opettajatarta ja herra Höppeä oli minulla talvikuukausina kaupungissa ollessamme eri opettajat soittoa, piirustusta ja tanssia varten. Viimeksi-mainittu tuli toisinaan kesälläkin luoksemme maalle, sillä Carl tahtoi, että ryhtini, käyntini ja tanssimistapani olisi moitteeton.
Surkeata on tavoitella täydellisyyttä kohotakseen sen avulla muita korkeammalle. Tosin en tietänyt siten tekeväni syntiä, ja kun me tietämättämme teemme väärin, säälii taivaallinen Isämme meitä ja avaa silmämme, ennenkuin se on liian myöhäistä. Sen uskon varmasti. Minulle on suotu ääretön armo, sillä minä olin kaukana Jumalasta, vaan Hän valvoi parastani ja johdatti minut luoksensa.
Käydessäni rippikoulua pastori Skaun luona olin rakentanut sydämmeni ympärille kaksinkertaiset varustukset. Olin näet ensiksikin päättänyt olla lähemmin tutustumatta tovereihini, joista ei kukaan kuulunut meidän tuttavapiiriimme, ja toiseksi vastustaa eräänlaisia pastorin neuvoja ja kehotuksia, jotka, kuten minusta silloin tuntui, kävivät melkein jumalattomaan suuntaan. Luulin tekeväni vilpittömän lupauksen paeta perkelettä ja kaikkia hänen tekojaan, enkä aavistanut, että kopeus asui sydämmessäni, ja että se juuri on hänen pääominaisuuksiaan.
Koko linna oli täynnä vieraita ripillepääsyni päivänä. Minä olin ilosta aivan päästäni pyörällä, sillä nythän oli vaivaloinen työaikani loppuun kulunut, nyt seisoin täydellisyyksillä koristettuna määrän päässä valmiina niittämään, mitä olin kylvänyt. Sinä näytät epäluuloiselta, Marie kulta, et voi oikein käsittää, että minä, äitisi, ajattelin niin turhamaisia ja syntisiä ajatuksia niin juhlallisena päivänä, ja kuitenkin on se, Jumala paratkoon, täyttä totta.
Seuraavana päivänä antoi Carl minulle äitini koristukset. Hän kiersi käsivartensa vyötäisilleni, suuteli ensi kerran kättäni ja piti puheen, joka selvästi ilmaisi, millä tapaa hän minua rakasti.
"Sinä olet nyt täysikasvuinen, Louise. Olet kaunis, lahjakas, rakastettava, ylhäistä sukua ja voit päästä loistaviin naimisiin. Rikas et sinä itse tosin ole, mutta sitä minä sen sijaan olen, ja koska sinua sydämmestäni rakastan, on se yhdentekevää. Sitä paitsi merkitsevät kreivitär Örnklo'n sukulaissuhteet enemmän kuin rikkaus. Älä siis tyydy vähään, Louise, hylkää ja valikoi, kunnes löydät miehen, joka kaikissa suhteissa sopii sinulle, on ylhäinen, rikas ja samalla kaunis ja rakastettava. Eläkkeesi, 400 riksiä, ei tietysti riitä pukuusi. Minä annan saman verran lisää, ja jos haluat jotain erikoista, jotain erittäin kallista tavaraa, on sinun vain sanottava sananen, niin saat sen. Iloitse elämästä, oma ystäväni, korista itseäsi, huvittele, astu esiin ja saata itsesi huomatuksi. Toivon saavani sinusta paljon kunniaa."
"Minä en voi kärsiä veljeäsi", huudahti Minna keskeyttäen äidin kertomuksen, "oliko tuo sopivaa puhetta semmoisessa tilaisuudessa, hyi!"
"Ja kuitenkin hän rakasti minua, Minna, kuitenkin hän on hyvä ihminen, huolimatta kaikista turhamaisista ennakkoluuloistaan, joihin hän itse ja muut olivat hänet kietoneet. Näen Marien poskien hohtavan kilpaa sinun poskiesi kanssa. Minäkin punastuin veljeni sanoista enkä kiellä ylpeyteni nousseen ajatellessani, että kaikkia erinomaisia ominaisuuksiani pidettäisiin keinona edullisen avioliiton solmimiseen."
Jonkun aikaa sen jälkeen matkustimme Italiaan, jossa tutustuin professori Langeen. Taiteilijana oli hän arveluni mukaan tavallaan seremonia-sääntöjen ulkopuolella, ja minä olin häneen hyvin mieltynyt. Kaikki oli hänelle niin tuttua, Rooma oli kuin puoleksi hänen kotinsa, ja suurella hyväntahtoisuudella hän sitä meille näytteli ja selitti sen merkillisyyksiä. Tosin hän oli yhtä hyväntahtoinen muutamia muita tanskalaisia naisia kohtaan, jotka mielestäni eivät millään tavoin huomiota ansainneet, ja se ei minua miellyttänyt. Mutta hän oli nero, suuri nero, ja niille on paljon anteeksi suotava, niin ajattelin.
Nyt, rakkaat lapseni, luulen teidän saaneen selvän ja todenmukaisen käsityksen siitä, mimmoinen silloin olin. Sekä silmäni että sydämmeni oli hunnun peitossa, ja kuitenkin olin itse täysin vakuutettu siitä, että olin tavattoman tarkkanäköinen. Vielä on olemassa sentapaisia ihmisiä, mutta luulen, että niiden luku vuosi vuodelta vähenee, sillä valistus tunkeutuu tuon hunnun läpi.
Talvi kului humussa ja sumussa, pidoissa kotona ja muualla. Minä en ehtinyt juuri lueksia, sillä aika meni vierailuihin ja pukupuuhiin, mutta loistelin sillä, mitä olin oppinut. Moni kosija sai rukkaset. Surulla en niitä jaellut, enkä myöskään luule kenenkään minua rakkaudesta kosineen, ei, siitä kyllä voin olla varma.
Herra Höppe imarteli minua lakkaamatta. Carl täytti kaikki toivomukseni, asetti minut etusijalle kaikissa tilaisuuksissa ja osotti minulle aina mitä suurinta rakkautta. Minä sain toimia kutsuissamme emäntänä, mikä minua suuresti huvitti. Teidän isänne oli ainoa veljeni porvarillisista ystävistä, joka edelleen kävi luonamme. Veljeni pyysi minua erityisesti olemaan hyvin kohtelias häntä kohtaan. "Hän on kerrassaan kunnon poika", sanoi hän. "Vahinko ettei hän ole aatelista syntyperää, sillä hänellä on tosi aatelismiehen sydän, rehellinen kuin kulta. Hän on liian hyvä tähän kirottuun maailmaan. Uljas hän on ja itsenäinen. Hän on ainoa niin sanotuista ystävistäni, joka ei ole tahtonut käyttää minua hyödykseen, petkuttaa minua tavalla tai toisella, onpa hän kieltäytynyt vastaanottamasta useita tarjouksiakin, joita olen hänelle tehnyt. Vapaamielinen hän muuten on, mutta hän on oikeudenmukainen jokaista kohtaan, ja jokaiselle suotakoon ajatuksen vapaus."
Tämän suosittelun jälkeen käyttäydyin, kuten veljeni tahtoi, erittäin kohteliaasti luutnantti Staalia kohtaan, mutta hän ei viihtynyt seurassamme ja kävi sen vuoksi hyvin harvoin luonamme.
Siihen aikaan mieltyi veljeni erääseen hyvin kauniiseen, nuoreen tyttöön, mutta ennen kosimistaan kysyi hän, oliko minulla mitään sitä vastaan, sillä siinä tapauksessa hylkäisi hän koko tuuman. Se osotti sydämmellistä rakkautta ja rajatonta luottamusta minuun, mutta samalla siitä huomasi, ettei hänen rakkautensa tyttöön ollut juuri kaikkein syvintä laatua.
Jos hän kerta tyydytti veljeäni, niin minä puolestani en olisi voinut parempaa kälyä toivoa. Hän oli hyväntahtoisin, mukautuvaisin, yksinkertaisin pieni olento, mitä ajatella voi. He menivät naimisiin ja meidän kolmen välillä vallitsi erinomaisen hyvä suhde. Minä luovutin hänelle emännän paikkani, mutta pysyin yhä kuitenkin etusijalla niinhyvin mitä talon johtoon kuin veljeni rakkauteen tulee.
Kului kaksi vuotta. Me elimme entiseen iloiseen ja loistavaan tapaamme, mutta semmoinen elämä ei enää minua tyydyttänyt. Ikävöin jotain ylevämpää. Jumalallinen kipinä, joka on kätketty jokaisen ihmisen sydämmeen, kaipasi ravintoa. Huomasin että paljon tässä hymyilevässä maailmassa oli tyhjää ja pintapuolista, ja ikävöin jotain, tietämättäni itsekään mitä. Carlin pieneen poikaan olin syvästi kiintynyt ja hänen luonaan vietin suuren osan aikaani. Rupesin myöskin paremmin tajuamaan luonnon viehätystä, mutta kaipasin kuitenkin alati jotain muuta, jotain korkeampaa, elävää harrastusta.
Eräs hyvin kaunis nainen, jolle uskoin mielentilani, vakuutti, että minussa varmaankin piili jokin luonnonlahja, joka vielä murtautuisi esiin. Hänenkin laitansa oli ollut semmoinen, sanoi hän, mutta kun hän oikein toden teolla oli ruvennut soitantoa harrastamaan, oli hän saanut mielenrauhansa takaisin. — Lapsena ollessani kehuttiin paljon minun piirustustaitoani, jonka vuoksi minussa heräsi ajatus ruveta sitä kehittämään.
Käännyin heti kunnon professorimme puoleen, mutta hän oli päättänyt viettää kesänsä erään vanhan ystävättären luona Farumissa, eikä hänen päätöstään voitu järkyttää. Carl ja hänen vaimonsa aikoivat lähteä erääseen saksalaiseen kylpypaikkaan. Minua ei haluttanut seurata heitä ja olin aivan epätoivoissani siitä, etten voinut käyttää heidän poissaoloaan opetellakseni maalaamaan. En ollut tottunut esteitä tapaamaan, ja ne vain kiihottivat minua. Vihdoin tuli Carl eräänä päivänä luokseni ja sanoi:
"No, pikku siskoni, nyt voit saada tahtosi täytetyksi, jos vain itse haluat. Professori ei tahdo päätöksestään luopua, mutta sinä saat kernaasti, jos tyydyt vaatimattomiin oloihin, oleskella samassa paikassa, jonne hän matkustaa, nimittäin erään papinlesken luona, joka on luutnantti Staalin äidinäiti. Olen häneltä kuulustellut, ja hän ottaa sinut kernaasti vastaan. Nyt sinulla on kokonaista kolme kuukautta aikaa maalaamiseen, ja siellä maankolkassa ei sinua tietysti kukaan tule häiritsemään, niin että toivon sinun maalanneen ja piirtäneen tarpeeksi koko elämäsi ajaksi, kun me palaamme kotiin."
Kun Carl matkusti, sulki hän minut syliinsä virkkaen: "Yhdeksän vuotta sitten, Louise, matkustin samaan kylpypaikkaan ja tulin kotiin surupukuun puettuna. Jumala meitä tällä kertaa varjelkoon."
"Tuskin saatoin silloin hänestä irtautua ja siitä asti en ole häntä nähnyt vasta kun tänään."
Äiti vaikeni. Kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan. Tartuin hänen käteensä, suutelin sitä ja pyysin häntä lopettamaan.
"Voi, äiti, olemme kuulleet tarpeeksi, voimme kuvailla itsellemme loput, et saa toistamiseen surujasi elää."
"Erehdyt, Marie kulta, olen jo kertonut katkerimmat muistoni, jälellä ovat vain enää muistot, jotka ylentävät mieltä itse tuskassakin.
"Ihmeellisesti Jumala minua johdatti! Ellei hän olisi antanut minulle tuota maalaamisen halua, ei minusta koskaan olisi tullut sitä mikä nyt olen. Älkää luulko, että tahdon itseäni ylistää. Olen heikko, viheliäinen olento, mutta olen Jumalan lapsi. Olemmehan kaikki kolme hänen luottavaisia lapsiansa.
"Komeat rotuhevoset korskuivat ja tömistelivät keveiden, sirotekoisten wieniläisten vaunujen edessä. Vanha ajurimme levittelihe istuimellaan sillä suurenmoisella arvokkuudella, joka on ominaista vanhoille ajureille vanhoissa suvuissa. Nauhoitettu palvelija, jolla oli valkoiset hansikkaat kädessä ja joka aina herrasväkensä nähden oli nöyrä, mutta muita kohtaan kopea ja nenäkäs, seisoi takana, minun ajaessani vastaiseen kotiini rouva Staalin luokse Farumiin. Hän ei voinut ottaa vastaan kamarineitiäni, ja minä mietin siinä istuessani, mitenkä tulisin toimeen omin neuvoin, joka tuntui minusta sekä hullunkuriselta että vaikealta.
"Vihdoin pysähdyimme soman pienen yksikerroksisen talon edustalle. Sen seiniä peittivät ruusu- ja viiniköynnökset aina katolle asti, jossa muodostivat seppeleen kahden isonlaisen ullakkoakkunan ympärille. Talon ympärillä oli sievä puutarha. Kirkkaat akkunat loistivat ilta-auringon valossa. Pieni kanarialintu, jonka häkki riippui ulkopuolella, lauleli iloisesti ja nokki vihreätä linnunruohoansa. Iltakello soi, ja avonaisessa ovessa seisoi professori iloinen hymy huulilla, ja hänen vieressään kaunis vanha nainen lumivalkoisin hiuksin sekä hymyilevä, ruskeasilmäinen talonpoikaistyttö ottamassa minua vastaan."
"Se oli Karen!" huudahti Minna käsiään taputtaen.
"Niin, Karen se olikin. Hän nyykäytti minulle päätään. Professori auttoi minut alas ja isoäiti ojensi minulle kätensä toivottaen minut tervetulleeksi. Vaunut vierivät pois, ja minä astuin matalasta ovesta kauniiseen pieneen huoneeseen, jossa kaikki oli niin kiiltävän puhdasta, yhtä puhtoista kuin isoäidin sydämmessä. Mieleni kävi heti tyyneksi ja rauhalliseksi, tuntui niin hyvältä ollakseni ja kuitenkin ihmettelin, että niin todella oli laita."
Sohvan yläpuolella riippui isänne muotokuva. "Eikö se ole kaunis", virkkoi isoäiti. "Sen antoi professori minulle joululahjaksi, ja minusta tuntuu, kuin olisi hän ilmielävänä luonani; voin aivan noihin silmiin katsomalla katsoa suoraan hänen rehelliseen sydämmeensä."
Pian huomasin, että olin joutunut ihmisten seuraan, jotka kokonaan erosivat niistä, joiden kanssa ennen olin seurustellut. Vaikka isoäidin näkö oli huono, vaikka hän käveli vaivaloisesti ja yleensä oli heikko, puheli hän iloisesti ja nuorekkaasti, sillä hänen sydämmensä oli pysynyt nuorena. Pitkä elämä monine suruineen ei ollut häneltä rauhaa riistänyt, vaan oli sitä päinvastoin hänelle antanut. Tulevaisuus häämötti valoisana isoäidin ajatuksissa, sillä hänen tekonsa eivät valoa paenneet; palvelija oli saava palkkansa. Hän puhui tulevasta elämästä semmoisella varmuudella, kuin olisi sitä jo kokenut, ja kuolemasta, — kuolemasta, jota meidän piireissämme mikäli mahdollista koetettiin unohtaa, — tyyneydellä, joka minua hämmästytti: "Vapahtaja on oleva luonani viimeisenä hetkenäni. Luotan hänen armoonsa." Vaikka minulle osotettiin suurta hienotuntoisuutta, tunsin kuitenkin selvään, että he olisivat kohdelleet minua samalla tapaa, jos olisin ollut vähäpätöinen, varaton tyttö, mutta en siitä loukkaantunut, päinvastoin, se kohotti heitä silmissäni. Olin nähnyt niin paljon nöyristelyä ja imartelua, että se oli käynyt minulle vastenmieliseksi.
Kuinka kunnianarvoiselta näyttikään isoäiti sileässä mustassa puvussaan lumivalkeine kauluksineen ja myssyineen ja hopeanhohtoisine hiuksineen. Kuinka oivallisesti pieni veitikkamainen hymy häntä somisti, sillä isoäiti hymyili usein veitikkamaisesti, ja hän osasi laskea leikkiä, jos kohta puhua vakavastikin milloin tarvittiin. Vaikka professori oli yli viidenkymmenen ikäinen, oli hän kuitenkin isoäidin mielestä nuori mies. Olihan isoäiti kantanut hänet kasteellekin ja oli siis tavallaan oikeutettu pitämään professoria jonkinmoisen äidillisen vallan alla.
Vaieten kuuntelin minä heidän keskusteluaan. En ollut tottunut puhumaan heidän tavallaan, mutta mielelläni heitä kuuntelin. Ainoa seikka, johon en oikein voinut tottua, oli se, että Karen huoneessa askaroidessaan sekaantui puheeseen. Hänen ystävällisyytensä minua kohtaan, tapa, jolla hän sanoi: "Taitaa olla koti-ikävä, vai kuinka?" loukkasi minua niin, että selvästi lausuin julki paheksumiseni.
"Te ette tunne Karenia", sanoi professori. "Hän on todellinen aarre. Hän tuli tänne viidentoista vuotiaana ja on nyt kahdenkymmenenviiden vanha. Hän elää kokonaan rouvaansa varten, auttaa häntä kaikessa ja hoitelee häntä kaikin tavoin. Äskettäin kosi häntä muuan poika, josta hän piti, mutta arvatkaa mitä hän vastasi: 'Minä en jätä vanhaa rouvaani. Hänen ei tarvitse nähdä vierasta palvelijaa luonaan. Tiedän, kuinka hän tahtoo kaikki askareet toimitettaviksi, ja olen täällä loppuun asti. Jos tahdot odottaa, niin voit sen tehdä.' — Ettekö nyt myönnä, että Karenilla on oikeus puuttua puheeseen ja tavallaan pitää itseään perheeseen kuuluvana?"
Lauantai iltapäivänä — olin silloin ollut sieltä neljä päivää — huomasin erikoisen ilon kuvastuvan kaikkien kasvoille ja sain pian tietää syyn siihen: Talon poikaa odotettiin tulevaksi.
Hän näytti erinomaisen iloiselta tullessaan täyttä laukkaa ratsastain, hyppäsi alas hevosen selästä ja suuteli isoäidin kättä varmaankin parikymmentä kertaa. Ajattelin itsekseni, näyttikö hän niin iloiselta sen vuoksi, että oli niin hyvä.
"Teillä on varmaankin täällä ikävä, kreivitär Örnklo", sanoi hän minulle ystävällisesti, "mutta senhän sanoin jo edeltäpäin veljellenne".
"Ei millään muotoa", vastasin minä melkein loukkaantuneena.
Oli ihana ilta, ja me joimme teetä puutarhan lehtimajassa. Kuu pilkisti lehmusten lomitse, puhe sujui vilkkaasti, nauru helkähteli. Karen kääri isoäidin kiireestä kantapäähän villaisiin vaippoihin ja istuutui sitten luoksemme lehtimajaan sinistä sukkaansa kutomaan; hän varmaankin arveli, että noin ulko-ilmassa saattoi olla tavallista tuttavallisempi.
Myöhään me erosimme, mutta isänne oli lausunut sanoja, jotka karkottivat unen silmistäni. "Kuinka surkeata onkaan niiden elämä, jotka vaeltavat umpimähkään, ilman päämäärää, ilman valoa." Nuo hänen sanansa kaikuivat alati korvissani.
"Mitä hän niillä tarkoitti?" kysyin minä aamulla isoäidiltä. "Kenties ne koskevat miestä, jos kohta minä tunnenkin monta miestä, joilla ei ole vähintäkään päämäärää, mutta meillä naisillahan ei ole sitä koskaan."
"Rakas, nuori tyttöseni, meillä on kaikilla päämäärä: taivas. Saavuttaaksemme sen, on meidän edistyttävä hyvässä ja Jumalan nimessä toimittava siinä piirissä, — olkoon se kuinka pieni tahansa, — joka on meille osotettu. Meidän on kehitettävä taipumuksiamme, käyttääksemme niitä, samoin kuin muita saamiamme lahjoja, lähimmäistemme hyödyksi ja Jumalan kunniaksi. Kaikilla meillä on myöskin valoa; se säteilee raamatun lehdiltä osottaen meille tietä."
Niin hän sanoi, ja hänen sanansa olivat kuin valmistuksena saarnaan, jonka kuulimme kirkossa: "Olkaa siveät ja nöyrät sydämmestä." — Voi minua, sillä sitä en minä ollut, mutta olisin toivonut sitä olleeni, ja se on ensi askel parannukseen.
Kotiin tultuani koetin parhaani mukaan miellytellä Karenia. Olinhan sitä ennen kopeudessani loukannut häntä.
Jonkun aikaa sen jälkeen sai isänne virkavapautta, ja silloin alkoi ihanin aika elämässäni. Tunsin sydämmeni jalostuvan ja laajenevan. Tuhannet vanhat sulut ja rajat särkyivät kuin saippuakuplat. Tosin sain uusia velvollisuuksia, joita ennen en ollut tuntenut, mutta sain myöskin oikeuksia, suuria oikeuksia, sillä minusta tuli Jumalan lapsi.
Miten sanomattomasti nautinkaan luonnosta! Minusta tuntui kuin olisi maailma tullut uudeksi, uudeksi Jumalakin. Hän ei enää ollut se kaukainen Jumala taivaan avaruudessa, jota ennen laimeat rukoukseni olivat tarkoittaneet, vaan elävä, läsnäoleva, armorikas Jumala, joka vaikutti voimakkaasti hengellänsä palvelijoittensa sydämmissä, niin että he innolla työskentelivät kaiken hyvän palveluksessa.
En enää maalannut. Lahjani olivat vähäpätöiset, ja minulla oli muuta tärkeämpää ajateltavaa. Aamulla varhain oli minun tapana istua mietiskelyyn vaipuneena eräällä kauniilla paikalla talon läheisyydessä. Käsitin entisen elämäni puutteet ja korotin ääneni kiitosvirreksi Jumalan armoa ja rauhaa ylistäen.
Karenista ja minusta tuli hyvät ystävät, minä autoin häntä ja vaalin isoäitiä ja professoria. Oli niin uutta ja mieltävirkistävää palvella muita. Toisinaan voin melkein kuvitella mielessäni, että aina olin ollut siellä, että olin talon omia lapsia.
Isänne elävään jumalanpelkoon ja ihmisrakkauteen perustuvat mielipiteet, ne minussa muutoksen aikaansaivat, vaan rakkaudesta häneen se ei suinkaan tapahtunut. Rakkaus tuli myöhemmin, se heräsi, kuten nuoren tytön rakkauden aina tulee herätä, — muuta en voi ajatella — sen jälkeen kun olin huomannut, että hän rakasti minua.
En voi käsittää, kuinka hän saattoi minuun kiintyä. Olihan hän, isänne, paljoa parempi minua, jalo, ylevämielinen, lujaluontoinen, todellinen kelpo miehen perikuva.
Suoruutensa ja rehellisyytensä vuoksi ei hän voinut tunteitaan peittää, joten minä, kauan ennen kuin hän minulle tunteensa tunnusti, olin lukenut sen hänen katseistaan ja kuullut sen hänen äänestään.
Eräänä aamuna palatessani tavallista varemmin kävelyltäni, kuulin isoäidin, professorin ja Haraldin innokkaasti puhelevan puutarhassa. Aavistin, että he puhuivat minusta. Kuului siltä kuin isoäiti olisi vastustanut molempien toisten väitteitä, ja minusta tuntui kuin tulisi kohtaloni ratkaistavaksi.
Kun tulin ulos puutarhaan, oli isoäiti yksinään. "Ettekö ikävöi takaisin veljenne luo?" kysyi hän.
"En ollenkaan, olen onnellinen täällä."
"Sitä tuskin voin uskoa. Varmaankin kaipaatte elintapaa, johon olette tottunut, ja tuttavianne; täällä on kaikki niin tasaista ja yksitoikkoista. Samantapaiset lapset kuitenkin paraiten leikkivät."
Minä menin vanhuksen luo, kiedoin käteni hänen kaulansa ympäri ja itkin. "Ette varmaankaan ole minuun tyytyväinen", sanoin, "ette enää pidä minusta".
"Juuri sen vuoksi että pidän teistä, arvelen niin."
"Jos te pitäisitte minusta, käsittäisitte hyvin, etten voi viettää samaa elämää kuin ennen. Semmoinen ylellisyys, jossa olen elänyt on nyt minusta syntiä, työttömyys on syntiä ja sentapainen puhe, jota siellä tavallisesti käytetään, kopea, kevytmielinen puhe on syntiä. Minun täytyy siis, varjellakseni sieluani, asettua tavallaan sotakannalle heitä kaikkia vastaan. Siitä koituu kova aika ja välistä luulen, etten tule sitä kestämään."
Isoäiti hymyili kyynelten läpi, painoi minut rintaansa vasten ja virkkoi: "Tapahtukoon sitten Jumalan nimessä, mitä on tapahtuva." Hän läksi pois, ja melkein samassa silmänräpäyksessä seisoi Harald edessäni.
"Jos pitäisin ylhäisyyttä ja rikkautta elämän onnena", alkoi hän, ja hänen äänensä värähti mielenliikutuksesta, "siinä tapauksessa en, niin syvästi kuin teitä rakastankin, koskaan pyytäisi teidän kättänne. Mutta siinä ei ole elämän onni. Avioliitto, jossa mies ja vaimo Jumalan pelossa, rakkaudessa ja yksimielisyydessä vaeltavat tietänsä, lohduttaen ja tukien toisiaan, ollen rikkaita, siksi että ovat tyytyväisiä, se minusta tuntuu elämän onnelta. En pyydä teiltä vielä vastausta, punnitkaa asiaa tarkoin. Teidän täytyy luopua paljosta, jota vailla ette koskaan ole tottunut olemaan. Teidän tulee myöskin ajatella veljeänne. Mitä hän tästä arvelleekaan?"
Sanoin hänelle, etten tarvinnut ajatusaikaa, mutta etten vain oikein voinut käsittää, minkä vuoksi hän minusta piti. Hän tarttui silloin käteeni ja vei minut isoäidin luo. Isoäiti tuli iloiseksi, mutta hänen iloonsa sekaantui hiukan surumielisyyttä. Professori, jonka vilkkaus on teille tuttu, oli aivan haltioissaan, ja Karen pudotti — ensi kertaa elämässään — kaksi lautasta pelkästä hämmästyksestä ja ilosta.
Minä olin onnellinen. Sanomattoman nöyränä ja kiitollisena otin vastaan onneni ansaitsemattomana lahjana Luojan kädestä. Minkäänlaisia esteitä en havainnut onnelleni. Niin olin itse muuttunut, että unohdin, mimmoinen veljeni Carl oli. Olihan hän pitänyt Haraldia liian hyvänä tätä maailmaa varten ja sitä paitsi oli hän aina arvostellut upseereja eri tavoin kuin muita. Kirjoitin hänelle sydämmellisen kirjeen enkä ensinkään pelännyt vastausta, vaan antauduin huolettomana onneni valtaan.
Mutta lienen liian laajapuheinen, ja te olette kenties myöskin liian nuoria tätä kuullaksenne, lapseni, mutta kun selailee muistojen kirjaa, riistää se kokonaan ajatukset mukaansa. Katsokaa, kuinka kuu paistaa kirkkaasti ja kauniisti! Niin se paistoi silloinkin, kun isänne ja minä istuimme pappilan kummulla puhellen keskenämme, tai kun isoäiti meidän käsivarsiemme nojassa käveli puutarhassa.
Vihdoinkin saapui veljeni vastaus. Saadessani kirjeen käteeni ja nähdessäni tuon tutun vaakunan ja yhtä tutun käsialan, valtasi minut pelko. Harhakuvitus haihtui, ja muistin veljeni semmoisena kuin hän oli. Kuitenkaan en ollut tarpeeksi valmistautunut kirjeen sisältöä varten. Veljeni oli raivoissaan. Solvauksia sateli isällenne ja minulle. Sen jälkeen seurasi pyyntöjä ja mitä hellimpiä lupauksia. Kaikki unohdettaisiin, minä pysyisin hänen rakkaana siskonaan, kunpa vain purkaisin kihlaukseni, mutta ellen sitä tekisi, ellen paikalla Haraldia jättäisi, silloin olisi kiittämätön sisar veljen ajatuksissa kuollut, jalkani ei saisi koskaan astua hänen kynnyksensä yli, eikä hän enää koskaan tahtoisi minua nähdä.
Tunsin katkeraa tuskaa, vaan en rahtuakaan epäilystä enkä epäröimistä. En näyttänyt kirjettä kellekään, vaan lähetin sen holhojalleni liittäen siihen seikkaperäisen kirjeen itseltäni, jossa kiitin häntä siitä hyvästä, mitä hän oli tahtonut minuun istuttaa, ja jota nyt ymmärsin pitää arvossa. Kuvasin siinä hänelle koko entisen ja nykyisen sieluntilani sekä isoäidin, professori Langen ja Haraldin vaikutuksen itseeni.
Kunnon pastori ei kirjoittanut, vaan tuli itse luokseni.
Hän syleili minua, laski kätensä pääni päälle ja lausui: "Kun te olitte pieni tyttö ja istuitte minun sylissäni, rukoilin koko sydämmestäni Herraa varjelemaan lammastaan ja hän kuuli rukoukseni. Olkoon nyt entisyytenne teille kuollut, mutta sen ystävyyden perusteella, joka vallitsi isänne ja minun välillä, annan teille hänen siunauksensa. Tosin hän oli ylpeä mies, mutta hän pani arvoa tosi ansioon, missä tahansa sitä tapasi. Hän ei olisi kieltänyt teiltä suostumustaan."
Ne sanat lohduttivat. Ensimmäistä kertaa silloin toden teolla isääni ajattelin, ja ajatuksiini sekaantui katumusta siitä, etten ollut häntä kaivannut, kuten tyttären aina pitäisi kaivata isäänsä.
Vähän aikaa sen jälkeen olivat häämme. Professori oli koristanut puutarhan lipuilla ja huoneet komeilla georgiiniköynnöksillä. Hän oli heittänyt kaikki huolet, kuten hän niin erinomaisesti taitaa, ja oli iloinen kuin lapsi. Ihmeellistä kyllä olin minäkin levollinen, luottavainen ja iloinen kuin lapsi. Taakka, joka oli minua painanut siitä asti kuin sain Carlin kirjeen, oli kuin poishaihtunut. Puhtaampaa iloa olisin tuskin voinut tuntea. Mutta isänne vaan pysyi vakavana.
"Louise", sanoi hän minulle, "oletko nyt vain varma siitä, että minä voin olla sinulle kylläksi, ettet sinä koskaan —", mutta minä panin käteni hänen suunsa eteen estäen häntä jatkamasta.
Karen, jonka kanssa olin ollut erinomaisen hyvissä väleissä, hämmästytti minua pitämällä sangen ankaran puheen: "Te saatte niin hyvän miehen, kuin suinkin voitte toivoa. Muistakaa nyt olla mukautuvainen, näppärä, huolellinen ja säästäväinen vaimo, älkääkä suinkaan ruvetko ylhäisiä oikkuja näyttämään, älkää tulko semmoiseksi kuin olitte tähän taloon tullessanne, sillä silloinhan tuskin tiesitte, viitsisittekö vastata, kun teitä puhutteli."
"En koskaan", vastasin minä, ja lepytettynä tavasta, jolla otin hänen kehotuksensa vastaan, painoi Karen minut sydäntään vasten vakuuttaen, että olin kaikkein herttaisin tyttö ja ainoa, joka sopi hänen nuorelle herralleen.
Isoäiti laski kätensä päämme päälle ja lausui: "Minulla on ollut sinusta iloa vanhuuteni päivinä, poikani, siitä hetkestä asti kun tulit talooni, ja iloa tunnen myöskin valinnastasi."
Me asetuimme tähän nykyiseen asuntoomme asumaan, ja onni ja rauha seurasi meitä. Uutta ja mieltäkiinnittävää oli minusta rahojen tarkka laskeminen, säästäminen, ruuan valmistaminen ja kodin hoito. Isänne oli niin hellä minua kohtaan, hän oli niin reipas ja hauska. Olimme yhtä mieltä kaikissa tärkeimmissä kysymyksissä, mutta eri mieltä pikkuasioissa, joka luullakseni on välttämätön ehto täysin onnelliselle yhteiselämälle. Seuraavana vuonna syyskuussa lahjoitti Jumala meille sinut, Minnaseni. Sanomaton rakkaus ympäröi kehtoasi. Isoäiti matkusti sinua katsomaan. Isäsi lauleli sinulle, ja professori sinua tuuditti. Karen keitti korppuvelliä, ja Mette sirotti kukkasia päänaluksellesi. — Se oli isoäidin viimeinen matka. Hiljaa ja rauhallisesti nukkui hän pian sen jälkeen kuolon uneen Vapahtajaansa turvaten, aivan niin kuin oli toivonut ja uskonut. Se oli meille kova isku, mutta suruumme ei sekoittunut katkeruutta. Ainoastaan professori oli aivan epätoivoissaan. Karenia lohdutti se tieto, että hän oli täyttänyt velvollisuutensa. Hänen kosijansa, nuori talonpoika, oli häntä odottanut, ja heidät kuulutettiin vähän aikaa isoäidin hautajaisten jälkeen. — Isoäidin pieni talo myytiin. Karen sai hänen tavaransa, paitsi isänne muotokuvaa, kirjoja ja suurta nojatuolia, jonka olette nähneet professorin huoneessa.
Äiti pysähtyi, ja me aioimme nousta. "Ei, lapseni, te saatte kuulla enemmän, kaiken", sanoi hän.
"Pieni Minnamme ei oikein viihtynyt Kööpenhaminan ilmassa, jonka vuoksi päätimme oleskella kuukauden Farumissa. Me vuokrasimme kaksi huonetta isoäidin talon yläkerrassa. Tuo talo oli niin täynnä muistoja hänen rakkaudestaan. Se oli ollut Haraldin koti hänen toisesta ikävuodestaan pitäen. Kadettina ollessaan oli hän viettänyt loma-aikansa samassa huoneessa, jossa Minnan kehto kiikkui, mutta isoäidin lempeän äänen ja Karenin kaikuvan, joskaan ei kaunissointuisen laulun sijasta kuului nyt alakerrasta melua ja kiistaa, kun talon uusi omistaja torui huolimatonta palvelijaansa. Joka tapauksessa oli se ihana aika. Me kuletimme sinua pienissä vaunuissa mukana kävelyillämme, Minna, ja pian saimme nähdä ruusujen kukoistavan poskillasi. Eräänä yönä keskellä heinäkuuta heräsimme kellojen soittoon ja meluun. Taivas oli tulipunainen. Naapuritalo oli ilmi tulessa.
"Kiireesti me nousimme ja pukeuduimme. Isänne rupesi johtamaan säikähtyneitä ihmisiä, joita tulvi paikalle joka taholta. Hän piti huolta siitä, että ihmiset ja eläimet saatiin ulos, ja että ruiskut pelastivat lähellä olevat rakennukset, sillä palavaa kartanoa ei voitu pelastaa. Äkkiä kuului huuto: 'Hupsu Anna!' Hänet oli unohdettu ylisille erääseen ulkohuoneeseen, jota liekit jo kokonaan ympäröivät. Kukaan ei luullut häntä voitavan enää pelastaa. Silloin tuli isänne luokseni ja katsoen minua rukoilevasti silmiin, sanoi hän: 'Louise, saanko minä koettaa?' Minä kuulin mielipuolen huutavan, enkä voinut kieltää. Isänne nousi savuavia tikapuita ylös.
"Hetken kuluttua palasi hän tuoden Annan mukanaan. Hän jätti hänet ympärillä seisovien huostaan, mutta juuri kun luulin isänne pelastetuksi, putosi hirsi hänen rintaansa vasten ja hän kaatui maahan.
"Kun hän avasi silmänsä, pyysi hän nähdä Minnaa. Hän hymyili sinulle ja minulle ja sanoi: 'Kun sinä rupesit sotilaan vaimoksi, Louise, täytyi sinun valmistautua siihen, että hän kaatuisi taistelussa. Tämä oli taistelua luonnonvoimia vastaan. — Olen ihmeellisen levollinen, rakas vaimoni. Tiedän että Jumala pitää teistä huolen. Hänen haltuunsa annan henkeni.' Hän kohotti päätänsä, vaipui sitten alas takaisin, ja polvillani hänen vieressään olin minä, lapsi käsivarrellani; olin leski, vaan en turvaton. Tuntui kuin olisi hymy, joka viipyi puolisoni huulilla, antanut minulle aavistuksen taivaasta. Jumala oli ollut minulle niin armollinen, että olin oppinut häntä rakastamaan, häneen täysin luottamaan, turvautumaan näkymättömään aivan kuin olisin hänet nähnyt, kuten Haraldinikin oli tehnyt.
"Kun Carl sai kuulla suuresta surusta, joka oli minua kohdannut, kirjoitti hän, että jos tunnustaisin olleeni väärässä ja katuisin tekoani, antaisi hän minulle anteeksi, koska Herra oli minua niin ankarasti rangaissut. Vastaukseni oli lyhyt, ja siitä asti emme ole olleet minkäänlaisessa yhteydessä keskenämme.
"Uskollisen ystävämme pastori Skaun kautta olen vuosittain vastaanottanut minulle tulevat 400 riksiä. Veljeäni en ole koskaan ennen tavannut, mutta olen tavannut herra Höppen. Hän katsoi minua ivallisesti suoraan silmiin nostamatta lakkiaan. Kuitenkaan en häneen voinut suuttua, vaan olisin voinut itkeä säälistä häntä kohtaan. Tuhat kertaa parempi on saada osakseen pahuutta kuin itse tehdä pahaa.
"Ja nyt, rakkaat lapseni, ette saa liian kovasti tuomita veljeäni. Hänen käsityksensä mukaan hän tuskin olisi voinut toisin menetellä. Hän oli kysynyt minulta, hyväksyinkö minä hänen valittunsa, vaikka hän kaikin puolin oli sopiva. Minä olin veljeni ylpeys, ja hän oli minusta suuria toivonut. — Kenties hän lopulta kuitenkin muuttaa mielensä, niin että me vielä voimme sopia keskenämme. Mitä minuun tulee, en voi mitään katua."
"Voi ei! Ei sinulla ole mitään kaduttavaa", huudahdimme Minna ja minä yhteen ääneen ja syleilimme itkien äitiä.
"Älkää itkekö, Jumala on ollut hyvä minua kohtaan. Suuren ilon on hän lahjoittanut minulle sinun kauttasi, Marie; olethan sinä minulle yhtä rakas kuin Minna. Hän on meille aina antanut jokapäiväisen leivän ja rauhansa, joka käy yli kaiken ymmärryksen."
Äiti nousi ja vielä puoleksi muistoihin vaipuneena meni hän akkunan luo ja jäi tuijottamaan kirkasta taivasta kohti. Minä hiivin hiljaa ulos huoneesta ja koputin professori Langen ovelle. Hän oli puettuna hännystakkiin valmiina lähtemään pitoihin.
"Mitä näenkään", huudahti hän, "pikku Miekö se tulee minua tervehtimään".
"Voi, näen että olette poislähtemässä. Olisin pyytänyt teitä tulemaan luoksemme täksi iltaa. Äiti on kertonut meille menneisyydestä, ja teidän seuranne olisi häntä ilahuttanut."
Anteeksiantamattomalla kevytmielisyydellä, jolla professori yleensä kohteli kutsuja ja vaatteitaan, veti hän käsistä valkoiset hansikkaansa niin kiivaasti, että ne repesivät, ja huudahti:
"Juhlijat tulevat minuttakin toimeen! Ensimmäistä kertaa sinä minulta jotain pyydät, pikku Mie, enkä minä henno kieltää. Mene sinä nyt äidin luo, ja kun minä olen saanut kaiken tämän joutavan päältäni pois, tulen sitten kuin itsestäni."
Hän oli hyvin tervetullut. Sytytettiin kaksi vahakynttilää lampun lisäksi ja katettiin meidän tapoihimme nähden ylellinen illallispöytä. Syötyä pelasimme sitten noppaa omien puittemme pähkinöillä. Kunnon professori koetti parhaansa mukaan meitä huvittaa. Minna nauroi täyttä kurkkua, ja tartutti naurunsa muihinkin. Äiti nauroi sydämmensä pohjasta, ja minäkin muitten mukana, mutta kun olimme menneet levolle, ja kuulin heidän tasaisesta hengityksestään, että he nukkuivat, kohotin akkunaverhoa, katselin tähtikirkasta taivasta ja ajattelin veljeä, joka ajoi komeassa reessään turkiksiin käärittynä, ja sisarta, joka yksinkertaisessa päällystakissaan sai kulkea jalan. Ihmettelin että veli voi hylätä sisarensa sen vuoksi, että tämä meni naimisiin parhaimman miehen kanssa maan päällä. Mietiskelin, mitä korkein olento, maailman ja tuon ihanan taivaan Herra, mahtoi arvella hänen käytöksestään, ja sitten panin käteni ristiin ja pyysin Jumalaa siunaamaan hyväntekijääni ja hänen lastansa.