NELJÄSTOISTA LUKU.
Muutaman päivän kuluttua matkusti Gustav laittamaan pappilaa kuntoon, ja pari päivää sen jälkeen muutimme me kaupunkiin.
"En ole ikänä moista kuullut", sanoi Amalia, "kuin että aijotte lähteä pois. En sitä myöskään oikein usko. Kyllä te vielä muutatte mieltänne. Jos päätätte jäädä, korotetaan palkkaanne."
"En ole valittanut palkan pienuutta, neiti Amalia, mutta te kyllä ymmärrätte, että kernaasti palaan takaisin rakkaitten omaisteni luo."
"En, sitä en ymmärrä. Hyi, tuota ikävää Jyllantia! Sinnehän te aijotte matkustaa. Jääkää tänne, mamseli Staal. Saatte enemmän vapautta, pääsette teatteriin vähintäin neljää kertaa talven kuluessa. Kukaan ei tule panemaan oljenkorttakaan tiellenne."
Kun hän huomasi ettei päätöstäni voinut järkyttää, kääntyi hän Louisen puoleen, jonka pyyntöjä ja kyyneleitä hän ei luullut minun jaksavan vastustaa.
Se oli varsin epämiellyttävää. Tuo herttainen tyttö itki, pyyteli ja soimasi välinpitämättömyyttäni joka kerta kun minut näki. Mutta lohdutin itseäni sillä, että hän näytti olevan yhtä tyytyväinen kuin ennenkin, milloin en ollut läsnä.
Ja päivät kuluivat, mutta kuluivat äärettömän hitaasti. Milloin oli mieleni toivehikas, milloin alakuloinen, aina levoton. Voi, varmaankin tulisi vielä joitakin esteitä. Välistä tunsin itseni hyvin heikoksi. Ajattelin kuolemaa. Ennen en ollut koskaan sitä pelännyt, mutta nyt se ajatus minua kauhistutti. Ompelin ompelemistani nenäliinaa, pistin piston toisensa jälkeen. En voinut sitä kestää, vaan minun täytyi tuon tuostakin hypähtää ylös hengähtämään!
"Taistelin urhoollisesti sen puolesta, että pääsisitte täältä pois", sanoi luutnantti Due. "Mutta minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että tunsin itsekästä iloa, kun se kuitenkaan ei tapahtunut. En olisi kernaasti tahtonut kadottaa teitä niin pian ja niin äkkiä. Meillä on ollut niin hauskaa yhdessä aamusin, vaikka te harvoin tai tuskin koskaan olette myöntänyt valitukseni oikeutetuiksi. — Uskokaa pois, tuntuu hyvin raskaalta kun ei voi pitää niistä, joihin on veren siteillä sidottu. Tuskin on olemassa kahta niin vastakkaista luonnetta kuin Helenen ja minun. Me olemme sitä paitsi toisistaan eronneitten vanhempien kasvattamat, hän äidin, minä isän. Myönnän, että minä suureksi osaksi olen syypää kiistoihimme. Ärsytän, kiusaan ja pilkkaan, mutta en koskaan ilman syytä. Itseänihän se vähimmin hyödyttää, sillä se tekee minut ilkeäksi. — Mutta mitä minä tässä juttelenkaan. Te kai tuskin enää tunnette vanhaa ystäväänne, sillä hän ei tunne itseään. Varmaankin ovat happamet karhunvaaramet, joita eilen söimme, vaikuttaneet minuun pahasti ja saaneet minut synkkämieliseksi. — Maaliskuussa täytän kaksikymmentä viisi vuotta ja sen jälkeen en viivy täällä ainoatakaan päivää enää. Katsokaapa, neiti Marie, minun on odotettava puoli vuotta ja olen kuitenkin kärsivällinen, teidän ainoastaan kuukausi ja teistä se on hirveätä. Pidän teistä hyvin paljon, mutta tuo jännitys on todellakin vähän naurettavaa. Olette tunteellinen, neiti Staal, liian tunteellinen. Teidän pitäisi koettaa pysyä levollisempana."
"Mitä aijot lahjoittaa sisarellesi?" kysyi pikku Henny.
Se oli vaikea kysymys. Ei voinut olla puhettakaan siitä, että ompelisin jotakin. Ajattelin ostaa korko-ompeleilla kirjatun nenäliinan, mutta en sitä sitten kuitenkaan tehnyt. Minna olisi siitä pitänyt, luullen sitä minun tekemäkseni. Se olisi tuntunut petokselta. Antaisinko hänelle jonkun hopeakalun? Hyi, ei, en voinut antaa hopeakalua Minnalle. Loppupäätökseksi tuli, että läksin erään puutarhurin luo, sidoin myrttiseppeleen hänen ansarissaan ja lähetin sen kosteisiin sammaleihin käärittynä morsiamelle.
Syyskuun viides päivä oli sunnuntai. Menin kirkkoon, vaan en kuunnellut saarnaa yhtä tarkkaan kuin tavallisesti, ja kuitenkin palvelin Jumalaa sydämmessäni. Näin rakkaani ajatuksissani, tiesin että heidän onnessaan oli aukko, kun en ollut heidän luonaan, enkä ollut parempi kuin että iloitsin siitä.
Iltapäivällä ajoin salaneuvoksetar Trollen kanssa Frederiksbergiin.
Joimme vettä lähteestä, ja vanha vartijatar tunsi minut.
"Kas, tekö se olette? Siitä on hirveän pitkä aika kun te viimeksi olitte täällä. Niinhän se on, niinhän se on. — Eivätkö äitinne ja sisarenne enää elä?"
"Elävät kyllä, Jumalan kiitos, molemmat."
Kolme päivää sen jälkeen, juuri kun ajattelin Minnaa, kuinka herttainen hän mahtoi olla emäntänä, ja äitiä, näyttikö hän oikein terveeltä ja laskiko hänkin päiviä, ilmoitti palvelija kreivi Örnklon.
"Sepä minua ilahuttaa, kreivi Örnklo, on sangen ystävällistä, että tulette tänne niin pian kotiintulonne jälkeen."
"Minun täytyy tunnustaa, rouva everstinna, että tällä kertaa koskee tuloni pääasiallisesti serkkuani, neiti Staalia."
Everstinna kävi aivan jäykäksi, ja Amalian kauniit silmät laajenivat tavallista suuremmiksi.
"Tuon teille tuhansia terveisiä, Marie hyvä, tädiltä ja Minnalta. Viimeksimainitulta on minulla myös moitteita. Hän sanoi, ettei mikään voima maailmassa olisi voinut estää häntä olemasta teidän luonanne semmoisessa tilaisuudessa."
"Syy on minun", virkkoi Amalia kiireesti, "en tahtonut päästää häntä niin vähällä".
"En luullut neitiä itsekkääksi. — Kenties voimme mennä tuonne viereiseen huoneeseen, serkku hyvä, puhelemaan lähemmin keskenämme."
Hän kertoi minulle juhlasta vilkkaasti ja tarkkaan yksityiskohtia myöten. Hän oli suuresti muuttunut, lausui ajatuksensa paljoa paremmin, näytti miehekkäämmältä ja vakavammalta sekä vähemmän tyytyväiseltä itseensä, vaan ei oloonsa, joka minua hiukan kummastutti.
"Eikö ole omituista mielestänne, että minulla, sen jälkeen mitä on tapahtunut, — jonka tietysti tiedätte — oli halua tulla häihin?"
"Se minua päinvastoin ilahuttaa."
"Älkää luulko, että olen kevytmielinen. Alussa surin syvästi, mutta kauan ei kestänyt, ennenkuin minulle yht'äkkiä selveni, etten minä ollut se mies, joka hänelle olisi sopinut. Hän oli minua etevämpi joka suhteessa, ja sitä ei vaimon tule olla. Se olisi ollut epäsäätyinen avioliitto, ei minulle, vaan hänelle. Kun kuulin hänen menneen kihloihin, en tuntenut rahtuakaan mustasukkaisuutta ja minulle selveni, että olin häntä oikeastaan rakastanut kuin ihannetta, kuten rakastin tätiäni, ensimmäisiä olentoja, jotka olivat herättäneet eloon paremman itseni. Ilman koetusta en kuitenkaan uskaltanut luottaa muuttuneisiin tunteisiini. Häät olivat se koetus, ja minä olen sen kestänyt. En aijo, kuten ensi silmänräpäyksessä päätin, jäädä poikamieheksi elämäni ajaksi, aijon aikanani mennä naimisiin ja toivon, ettei valintani ole tuottava häpeää sille naisihanteelle, jonka Minna on minulle luonut."
En ole koskaan voinut kärsiä naimiskauppain välittäjiä, mutta kun hän seisoi siinä niin avomielisesti puhuen, solmin ehdottomasti ajatuksissani liiton hänen ja pikku Hennyni välillä. He tulisivat varmaankin sopimaan hyvin toisilleen.
Kun hän oli mennyt, tuli Amalia luokseni ja pani kätensä ystävällisesti olkapäälleni. "Saatte kiittää itseänne kaikista ikävyyksistä, joita teillä tässä talossa on ollut. Teidän olisi heti pitänyt esiintyä itsenäisesti, puhua omaisistanne, eikä pysyä niin vaatimattomana, ettei kukaan voinut aavistaa, että kuuluitte kunnollisten ihmisten joukkoon."
"Minun mielestäni, neiti Amalia, on jokainen, joka täyttää velvollisuutensa ja sen lisäksi esiintyy vaatimattomasti, kunnollinen ihminen ja on häntä semmoisena kohdeltava."
"Niin, mutta huonommat ihmiset eivät koskaan tee tehtäviään, ellei heitä pidetä kovalla. He ovat niin kovin välinpitämättömiä, semmoiset ihmiset. — Kuulkaa, hyvä ystävä, olkaa nyt oikein herttainen ja kiltti tyttö ja jääkää tänne. Kaikki asiat kyllä järjestetään paremmalle kannalle."
Pudistin päätäni.
Siitä päivästä alkaen kohteli Amalia minua vuoroin uskottuna ystävättärenä, vuoroin alamaisena. Rouva Bärenschild ei käytöstään muuttanut. Everstin mielestä — luulen minä — nosti Amalia liian suuren melun mamselista.
Rakas ystäväni salaneuvoksetar Trolle, joka koskaan ei tehnyt mitään puolinaista, piti minusta äidillistä huolta.
"Näyttää siltä kuin luutnantti Due pitäisi teistä sangen paljon", sanoi hän eräänä päivänä luoden minuun niin läpitunkevan katseen, etten voinut olla nauramatta.
"Sen toivonkin hänen tekevän, ainakin pidän minä hänestä paljon. Sitä paitsi voin salaneuvoksettarelle kertoa, että olen hänen uskottunsa."
Hän hymyili tyytyväisesti.
"On todellakin naurettavan surkeaa", sanoi hän toiste, "kuinka kiire teillä on. Tuskinpa voitte uhrata hetkeäkään omiin vaatteisiinne. Lähetän tänne neitsy Baggen pariksi tunniksi päivässä, jotta saatte vaatevarastonne kuntoon."
Kukkaroni oli hyvin varustettu, koska tuskin olin ensinkään palkkaani kajonnut. Tuo kunnon neitsy Bagge osti ja ompeli minulle uuden, mustan silkkipuvun — vanha oli pantava viralta — ja toimitti minulle kaikki, mitä tarvitsin. Pikku Henny auttoi häntä uskollisesti.
Minut oli vallannut omituinen rauhattomuus. Ainoastaan suurimmalla voimanponnistuksella saatoin siinä määrin malttaa mieltäni, etten laiminlyönyt tai unohtanut velvollisuuksiani.
Syyskuun kahdentenakymmenentenä kahdeksantena päivänä leikkasin irti nenäliinan ja ompelin pitsit sen ympärille. Tuntui kuin olisi taakka pudonnut hartioiltani.
Amalia oli haltioissaan ihastuksesta, ja everstinna katseli sitä kateellisin silmin.
"Siinä on melkein liian paljon koristuksia", sanoi hän. "Minun mielestäni, Amalia hyvä, olisit voinut käyttää mamselin aikaa hyödyllisemmällä tavalla."
"En mitenkään! Voi, se on ihana, se on kaunein nenäliina koko maassa."
Hän heilutti sitä ilmassa. Kosija sattui juuri olemaan läsnä. Hän katseli ihastuksella Amalian lapsellista iloa.
"Minulla on vain yhdessä kohden muistuttamista liinan suhteen", sanoi hän, "nimittäin että siinä on A.B. Minun silmissäni olisi se vasta täydellisen kaunis, jos siinä olisi A.R."
"Sitä te ette ymmärrä arvostella, herra kapteeni", vastasi Amalia lapsekkaasti. "Näyttää paljon kauniimmalta, kun kirjain pyöristyy sisäänpäin kuin ulospäin. — Voi, kiitoksia hyvä mamseli Staal, mikä kaunis muisto teistä tämä on. Nyt on vain yksi asia jälellä, jota teiltä pyytäisin. Tuskin uskallan sitä sanoakaan. Kaikki minun pitsini! Te pesette ne niin verrattomasti ettekä kieltäydy sitä tekemästä, jos teidät tunnen oikein."
Taaskin tuli minulle kiire. Pullot olivat päällystettävät villavaatteella ja pitsit harsittavat päälle. Luutnantti härnäsi Amaliaa minun puolestani. Salaneuvoksetar moitti häntä myöskin, mutta hän sai tahtonsa täytetyksi, ja se oli pääasia.
Henriette ei hetkeksikään minua jättänyt. "Kun tulemme täysikasvuisiksi, tulemme sinua tervehtimään, Marie. Siihen asti kirjoitamme oikein usein. Kuinka usein saamme sinulle kirjoittaa?"
"Kerran viikossa. Minä sitten vastaan teille myöskin kerran viikossa, ja sinun täytyy luvata, Henny kulta, olla hyvin hyvä mamselia kohtaan, joka tulee minun jälkeeni, ja sinun pitää oikein koettaa olla isällesi mieliksi ja tehdä, mikäli voit, hänen olonsa hauskaksi, josta hän niin paljon pitää."
Vihdoin valkeni viimeinen päivä. Pitsit olivat valmiit ja tavarani matkakunnossa päivällisaikaan.
"Nousen aina hyvin varhain", sanoi salaneuvoksetar, "ja huomenaamuna tulen teitä vaunuillani noutamaan. Älkää ollenkaan vastustelko, olen monesti tehnyt sen palveluksen läheisimmille sukulaisilleni, ja harva heistä on sydäntäni niin lähellä kuin te, lapseni."
Illalla sanoin jäähyväiset. "Hyvästi, rouva Bärenschild."
En tiedä, tunsiko hän suuttumusta minua kohtaan, mutta sen vain tiedän, että minä tunsin sitä häntä kohtaan. Mielialani ei ollut semmoinen, kuin olisin tahtonut. En tosin suorastaan häntä vihannut, vaan olin tyly, arvostelin häntä ankarasti, ja huomaanpa, että vielä nytkin sen teen.
"Hyvästi, mamseli."
"Toivotan teille paljon onnea", sanoi eversti. "Voitte olla vakuutettu siitä, että saatte kaikkein parhaimman suosittelutodistuksen."
"Tuhannet kiitokset, mutta sitä ei tarvita. Lähden nyt kotiin."
"Kenties olisi se kuitenkin myöhemmin hyvä olemassa."
Uudistin toistamiseen etten sellaista tarvitse. Hän pudisti kättäni ja niin me erosimme. Jos hän olisi suvainnut luoda minuun hiukan enemmän huomiota, luulen että meistä olisi tullut hyvät ystävät. Näin ollen hän tuskin tunsi minua ollenkaan. Minä sitä vastoin tunsin häntä tarpeeksi kunnioittaakseni häntä.
"Hyvästi, te paha tyttö." Amalia suuteli minua. "Kuinka hauska meillä nyt olisi voinut olla yhdessä, jos olisitte jäänyt. Olen varma siitä, että tulen teitä monta kertaa kaipaamaan."
Viimeiset ja lämpimimmät jäähyväiseni sai sotamies. Kuinka kernaasti olisinkaan ottanut hänet mukaani.
Kuu oli viimeisellä neljänneksellään, sen valo himmeni päivän sarastukseen, kun salaneuvoksetar tuli minua noutamaan.
"Olisin voinut vannoa, etten koskaan tulisi ajamaan donna Grandezzan vaunuissa", kuiskasi Frederik nauraen, kun hänelle tarjottiin sijaa. Kylmä aamutuuli puhalsi suoraan vasten kasvojani. Istuin salaneuvoksetar Trollen vieressä pitäen hänen kättään omassani. Luutnantti Due istui lasten välissä koettaen näyttää iloiselta. Henriette teki samoin, mutta Louise itki.
Astuessani alas vaunuista, näin Lise-sisäkön olevan minua vastassa. Hän oli tullut Antoninsa kanssa kiittämään minua hopealusikoista. Leipurinsälli-parka oli hämillään ja uninen. Ei hän aivan vastannut Lisen kaunistettua kuvausta. Hän levitteli käsivarsiaan, joka varmaankin oli olevinaan hienoa, ja rupesi pitämään pientä puhetta, josta kuitenkin tuli sangen epäonnistunut, vaikka tarkoitus oli hyvä. Mutta kuka se tuolla seisoi kylmäkiskoisena ja jäykkänä, takki napitettuna kaulaan asti? Voinko uskoa silmiäni, vaivautuisiko tohtori Stub näin varhain nousemaan sanoakseen minulle jäähyväiset?
"Tämä on aivan liikaa ystävällisyyttä, herra tohtori. Olen siitä sanomattoman kiitollinen."
Tuskin olin sen sanonut, kun kaduin. Olin varmaan kuitenkin erehtynyt. Hän ei näyttänyt ollenkaan siltä, kuin olisi tullut minun tähteni. Joka tapauksessa tarttui hän kuitenkin ensi kertaa käteeni ja puristi sitä omituisella tavalla.
Salaneuvoksetar uskoi minut kapteenin huostaan. Sen jälkeen hän syleili minua.
"Jumala teitä siunatkoon, rakas lapseni. Jos elän, kun te tulevan kerran käytte Kööpenhaminassa, vaadin minä teidät vieraakseni."
Henriette riippui kaulassani. Hän ei enää voinut pidättää itkuaan. Louise painautui vastaani. Frederik kuiskasi: "Kesällä tulen teitä tervehtimään vaimoni kanssa." Kello soi, ja siinä seisoin sitten yksinäni höyrylaivan kannella nyökäyttäen päätäni ystävilleni, noille uskollisille ystäville, joille olin niin suuressa kiitollisuuden velassa, joiden hellyys ja hyvyys oli helpottanut niin monta katkeraa hetkeä. He olivat kaikki suruissaan eronhetkellä, mutta minä en voinut surra. Siteet, jotka minua vetivät Jyllannin rannikolle, olivat paljoa vahvemmat kuin ne, jotka minua Själlantiin kiinnittivät.