VIIDESTOISTA LUKU.
Taivas oli harmaa ja tuuli jokseenkin tuima. Useimmat naiset vetäytyivät kannen alle, mutta minun ei tehnyt mieli seurata heidän esimerkkiään. En saanut rauhaa, vaan kävelin, niin hyvin kuin kävi laatuun, keinuvalla kannella edestakaisin. Meritauti ei jännitettyyn mieleeni pystynyt.
"Neiti on hyvin rohkea", sanoi kapteeni ja koetti sitten ryhtyä keskusteluun kanssani, mutta se ei oikein onnistunut. Lyhyet hajamieliset vastaukseni varmaankin kummastuttivat tuota kohteliasta miestä.
"Nyt olemme pian Aarhusissa."
Tuo tieto tuli melkein liian äkkiä, ja kuitenkin olin vastikään ajatellut, ettei matkasta koskaan loppua tule.
Kun laiva laski maihin, sattui silmäni heti Gustaviin. Hän tervehti iloisesti ja antoi merkin että kaikki oli hyvin. Minuutin kuluttua oli hän luonani.
"Tervetuloa, rakas sisareni, onnea ja siunausta. — Minna jäi äidin luo, meistä se oli parasta."
Niin, se olikin parasta, mieleni keveni sen kuullessani. Hän tarjosi minulle käsivartensa ja vei minut varovasti tungoksen läpi.
"Vaunut ovat tässä aivan lähellä, mutta etkö — Minna on käskenyt minun sanoa sinä — etkö tahtoisi jotain virvoketta?"
"Voi en, ikävöin vain päästä matkalle."
Me kiiruhdimme pienten vaunujen luo. Leveäharteinen jyllantilainen ajuri kohotti lakkiaan ja tervehti minua ystävällisesti sanoen: "Hyvää iltaa ja tervetuloa."
Kun on syvän mielenliikutuksen vallassa, tekee omituisen vaikutuksen katsella aivan levollisia kasvoja, ja semmoiset olivat ajuri Sörenin. Hän oli hyvinvoivan, sanomattoman itseensä-tyytyväisen ja hyväluontoisen näköinen. Kuitenkin vilkkui veitikkamaisuus hänen pienistä, tirkistelevistä, sinisistä silmistään. Tyynesti ja varovasti levitti hän lämpimän viitan ja kääri sen sitten ympärilleni.
"Matami sanoi, että tämä pantaisiin neitsyn päälle." Tottunein käsin veti hän sen kokoon kaulan ympäriltä ja pani hakaan.
"Kuka on matami?"
"Hyvä ystävä, sehän on Minna."
En voinut olla nauramatta. En ollut voinut ajatella, että Minnaa nimitettäisiin matamiksi, ketterää, solakkaa, pientä Minnaani. Matamit, jotka olin nähnyt, olivat kaikki olleet suuria, paksuja ja hirveän proosallisia. Onneksi ei Sören ymmärtänyt syytä nauruuni. Itse naurusta hän kyllä piti. Ajatteli varmaankin, että tuo matamin sisar oli aika iloinen neitsy.
"Koska saavumme perille?"
Sören käänsi päätään. "Nyt ovat hevoiskonit saaneet niin kauan levähtää, että voidaan mennä hyvää kyytiä kotiin päin. Tulemme kai perille ennen kuin kunnolla rupeaa hämärtämään."
"Katso, Marie, katso toki tuomiokirkkoa!"
Vanhalla kunnianarvoisella kirkolla oli suuri syy loukkaantua minuun. Tähystelin sitä kyllä, mutta sieluni ei saanut minkäänlaista pysyvää vaikutusta siitä, mitä silmäni näkivät.
"Onko äiti ajanut näissä vaunuissa?"
"Monta kertaa."
"Onko hän istunut tässä, missä minä istun?"
"Juuri siinä, ja Minna minun paikallani."
"Lupaathan sanoa minulle, koska aletaan kotia lähestyä."
"Sanon missä kotipitäjä alkaa." Hän kertoi sitten ajankuluksi jos jotakin, seudun asukkaista, kamarineuvoksen perheestä herraskartanossa eli kartanossa, joksi talonpojat sitä sanoivat, lähimmistä naapureistamme. "Hyvin kelpo väkeä", sanoi hän, "sanomattoman vieraanvaraisia", mutta näytti niin veitikkamaiselta, että nuo kelpo ihmiset taisivat kuitenkin olla hiukan naurettavia.
Alkoi jo hämärtää kun poikkesimme toiselle tielle.
"Tässä pitäjä alkaa, Marie, voit nähdä kirkon tuolla ylhäällä mäellä."
"Anna vaunujen pysähtyä, Gustav hyvä, tahtoisin nousta pois, en uskalla jäädä tähän istumaan, tahtoisin mieluummin kävellä."
Sören kuuli sanani ja selitti ne omalla tavallaan. "Hyvänen aika, onko neitsy semmoinen pelkuri, on niitä pahempiakin mäkiä näillä seuduin kuin tämä. Pysykää te vain rauhassa paikoillanne."
"Olisi monin verroin pahempi, jos nousisit pois, rakas ystävä. Koska sinä sitten uskaltaisit tulla sisään? Tuskinpa ennen huomispäivää."
Hän hymyili ja otti käteni omaansa. Hänen luja kädenpuristuksensa rauhoitti minua. Oikeastaan häpesin häntä. Hän varmaan paheksui käytöstäni. Katsahdin salaa hänen kasvoihinsa, vaan en nähnyt niissä ankaraa ilmettä, päinvastoin oikein lempeän ja hyvän.
"Näitkö mustan olennon, joka juoksi niityn poikki? Panenpa pääni pantiksi siitä, että se oli Mette, joka on ollut vakoilemassa ja joka nyt juoksee kotiin ilmoittamaan vaunujen olevan tulossa. Tässä on lammikko ja tässä pappilan puutarha. Vahti antaa jo äänensä kuulua, ja tuossa on Diana. Rohkeutta, Marie hyvä, rohkeutta!"
Nyt olin perillä! Voi, tuossa he seisoivat ovensuussa! En ollut enää levoton, vaan rauhallinen, pyhä tunne valtasi sydämmeni.
"Tässä hän nyt on hyvässä tallessa", sanoi Gustav nostaessaan minut alas.
Lepäsin heidän sylissään, ja me vuoroin itkimme, vuoroin nauroimme. He veivät minut sisään hauskaan valaistuun arkihuoneeseen, riisuivat minulta päällysvaatteet, kuin olisin ollut pieni lapsi. Oi, kuinka oli suloista heitä katsella, kuulla heidän ääntään, puristaa heidän käsiään.
Äiti oli niin liikutettu, Minna niin iloinen, niin huoltapitäväinen. Hän askaroitsi teepöydän ääressä. "Sinä varmaankin tarvitset jotain lämmittävää, Mie."
Tarkastin häntä oikein tyystin. Hän oli muuttunut, mutta, jos mahdollista, vielä kauniimmaksi ja suloisemmaksi kuin ennen. Surut olivat häneen niin syvästi vaikuttaneet, että olivat jättäneet jälkiä. Mutta katkeruutta ja vihaa eivät ne olleet sydämmessä synnyttäneet, sillä ne eivät olleet ihmisten aikaansaamia, vaan Jumalan lähettämiä suruja, ja olivat vain tehneet hänet entistä lempeämmäksi ja hurskaammaksi.
Tuossa seisoi kirjakaappi ja kirjoituspöytä, ja tuossa riippui isän muotokuva! Sydämmeni oli tunteista tulvillaan. Menin viereiseen pimeään huoneeseen, heittäydyin polvilleni ja kiitin Jumalaa. Kaikki tuska ja levottomuus olisi voinut säästyä, jos olisin turvallisesti antanut kaikki hänen käsiinsä. — He olivat tuolla sisällä, oi, se oli ihastuttava ajatus. Valo tunkeutui sisään ovenraosta, siellä sisällä tiesin rakkaitteni olevan.
"Mutta Marie, sinä, mitä teet siellä pimeässä huoneessa? En käsitä sinua ja äitiä. Hän on myös mennyt huoneeseensa. Minun mielestäni meidän nyt pitäisi olla yhdessä, kun niin kauan olemme toisiamme kaivanneet."
"Tässä on sinun huoneesi, Mie", sanoi Minna illalla, "aivan äidin huoneen vieressä. Ovi kai tulee olemaan auki välillänne, arvaan minä. Voi, Jumalan kiitos, että olet luonamme, sisko!"
"Niin, Jumalan kiitos!" Äiti sulki minut syliinsä.
Olin kauan valveilla. Kellon lyödessä kaksitoista nousin ylös. En tosin luullut unta näkeväni, kuten lapsena ensi kertaa nukkuessani äidin katon alla, mutta halusin hartaasti äitiä nähdä. Hän nukkui rauhallisesti, hän hymyili unissaan. Voi, olisin voinut seisoa koko yön häntä katsellen, mutta siitä hän olisi torunut. Hiivin hiljaa takaisin vuoteeseeni.
Aamulla heräsin — kuten niin monesti entisinä aikoina — hopeanheleään nauruun. Kun avasin silmäni, seisoi Minna kumartuneena ylitseni, tuttu, veitikkamainen hymy huulillaan.
"Hyvää huomenta, Marie! Etkö häpeä, kello on jo yli yhdeksän. Sinä ja äiti saatte rangaistukseksi olla ilman teetä. Olen kolme kertaa sitä kulettanut tänne, ja te vaan olette nukkuneet. Nyt on pian kahvinaika. — En voi tätä käsittää, sillä äiti tavallisesti herää kello neljä." Samassa äiti astui sisään. Hän näytti terveeltä ja nuorekkaalta ja tervehti meitä herttaisella, iloisella hymyllään.
"Minkä vuoksi olen maannut valveilla, Minnaseni? Sen vuoksi että olen mietiskellyt, kuinka oli lapseni laita siellä kaukana, mimmoinen oli hänen olonsa. Kas, se oli syynä unettomuuteen, jota lääkärit eivät kyenneet karkoittamaan. Tänään heräsin myöskin kello neljä, mutta silloin ajattelin, että Marie makaa tuolla vieressä hyvässä tallessa, ja sitten käännyin toiselle kylelle ja vaivuin uudestaan uneen. — Mene sinä nyt, rakas tyttöseni, me tulemme kohta."
Äiti istuutui vuoteeni viereen ja tarttui molempiin käsiini.
"Nyt et pääse ylös, tupukkani, ennenkuin olet kertonut minulle kaikki, mistä et kirjeissäsi puhunut. Alappa nyt heti kauniisti."
Mitä piti minun tehdä? Olin lujasti päättänyt vaieta, mutta äiti katsoi niin tutkivasti silmiini, sydämmeni oli aina ennen ollut hänelle avoin kirja. En voinut vastustaa, vaan hän sai tietää kaikki.
"Voi, sinä rakas lapsi parka! Mutta nythän se on kestetty. Kiittäkäämme Jumalaa kärsimyksistäkin. Ne tekevät meidät paremmiksi, tyytyväisemmiksi ja kiitollisemmiksi."
Kiireesti nousin, kurkistin puutarhaan, jossa Mette hypisteli niitä harvoja kukkasia, joita siellä kasvoi. Olin niin onnellinen, mieleni oli niin nuori ja kevyt. Juoksin arkihuoneeseen Minnan luo.
Se oli hyvin kodikas huone. Huonekalut ja tapetit olivat uudet ja kauniit, akkunat täynnä kukkaruukkuja. Tosin näytti hirsikatto ja kahden jalan nojassa oleva iso uuni vähän omituiselta, mutta yleisvaikutus oli kuitenkin hauska.
Otin Minnaa vyötäisiltä ja pyöräytin häntä ympäri. "Sinä olet kaikkein suloisin pikku matami koko avarassa maailmassa", sanoin.
"Marielle on tehnyt hyvää olla ulkona maailmassa. Everstiläiset ovat paremmin ymmärtäneet herättää hänessä elävyyttä kuin me."
"Olet aina ollut erittäin teräväjärkinen, oma rakkaani", vastasi äiti pyyhkäisten hellästi hiukset hänen korkealta, avoimelta otsaltaan.
Minna luuli hänen tarkoittavan täyttä totta tällä kiitoksella, siivilöi kahvin vielä kerran ja lähestyi hiljaa akkunaa, jonka ääressä Gustav istui lukemassa. Hän painoi hymyilevät huulensa Gustavin vakaville silmille ja katsoi häneen sanomattoman hellästi ja luottavasti. Voi, olisi ollut raskasta, äärettömän raskasta nähdä Minnan luovan semmoisen katseen henkilöön, joka ei olisi sitä ansainnut, mutta Gustav sen kyllä täysin ansaitsi.
Kun olimme juoneet kahvia, kävin tarkastamassa koko taloa, ja siinä oli niin paljon tilaa ja mukavuuksia, että kyllä antoi anteeksi, ettei kaikki ollut aivan kauneuden sääntöjen mukaista. Sen jälkeen juoksin yksinäni ulos puutarhaan, ja Diana, Minnan suuri vaaleanharmaa jahtikoira seurasi minua.
Seisoin mäellä lehmuksen alla ja katselin kartanoa, jossa kamarineuvoksen herrasväki asui. Talo oli valkoinen, punakattoinen, taustana metsä kellanruskeassa syyspuvussaan. Käännyin sitten pappilaa katsomaan, joka näytti niin hauskalta savuavine piippuineen, tyhjine haikaranpesineen ja monine kirkkaine akkunoineen. Siellä he olivat! Minun ei tarvinnut astua kuin muutama askel, niin olin heidän luonaan. Avasin portin, läksin astelemaan polkua pitkin, kanervakummun yli, lähteen ohitse metsään. Diana juoksenteli edestakaisin aivan haltioissaan. Keltaiset lehdet tanssivat jalkaini edessä, kävi vinha tuuli ja tuon tuostakin tipahteli suuria, raskaita sadepisaroita. Taivas oli lyijynharmaa, mutta minusta kaikki sittenkin oli ihanaa.
Iloni puhkesi lauluksi. Juoksin yhä edemmäksi metsään ja käännyin sitten äkkiä takaisin. Olisin tahtonut syleillä koko maailmaa! Nyykäytin päätäni pienelle kesakkokasvoiselle pojalle, joka oli kiivennyt pähkinäpuuhun, torpparinvaimolle, joka nouti vettä kaivosta lapsi käsivarrellaan, vanhalle rengille ja karjanhoitajalle, joka ajoi karjaa lammelle juomaan, ja he nyökkäsivät kaikki ystävällisesti minulle takaisin. Karjanhoitaja otti punaisen myssyn päästään, ja suu vetäytyi leveään hymyyn, kun hän virkkoi: "Hyvää päivää ja tervetuloa, pikku neitsy."