II
Yhdeksän kertaa[2] syntymäni jälkeen oli jo auringon taivas palannut lähes samaan kohtaan omaa kiertokulkuaan, kun silmilleni ensimäisen kerran näyttäytyi sieluni kirkastettu donna,[3] jota monet nimittivät Beatriceksi, koska eivät tietäneet mitä nimeä käyttää. Hän oli ollut tässä elämässä jo niin kauan, että kiintotähtien taivas oli hänen aikanaan kääntynyt itää kohti kahdennentoista osan astetta, niin että hän näyttäytyi minulle alkupuolella yhdeksättä ikävuottaan, ja minä näin hänet loppupuolella yhdeksättäni. Hän tuli näkyviini puettuna väreistä jaloimpaan, nöyrään ja kunnialliseen, nimittäin veripunaiseen, vyötettynä ja kaunistettuna tavalla, joka soveltui hänen sangen varhaiseen ikäänsä. Siinä hetkessä, sen totisesti sanon, Elämän henki,[4] joka asuu sydämen salaisimmassa kammiossa, alkoi vapista niin voimallisesti, että se hirmuisella tavalla tuntui vähäisimmissäkin valtimoissani, ja vapisten se lausui nämä sanat: Ecce Deus fortior me, qui veniens dominabitur mihi.[5] Siinä hetkessä Sielun henki, joka asuu korkeassa kammiossa, johon kaikki aistimien henget tuovat havaintonsa, alkoi suuresti ihmetellä, ja puhuen erityisesti näkemisen hengille, lausui nämä sanat: Apparuit iam beatitudo vestra.[6] Siinä hetkessä Luonnon henki, joka asuu siinä ruumiin osassa, jossa ravitsemisemme tapahtuu, alkoi itkeä ja lausui itkien nämä sanat: Heu miser, quia frequenter impeditus ero deinceps.[7] Siitä alkaen, sen sanon, otti Rakkaus[8] valtaansa sieluni, joka kohta sille kihlautui, ja se sai pian sellaisen mahdin ja sellaisen herruuden ylitseni sen voiman kautta, jonka mielikuvitukseni sille antoi, että minun täytyi kaikessa noudattaa sen mieltä kokonaan. Se määräsi monet kerrat, että minun piti etsimän saadakseni nähdä tuota nuorta enkeliä, joten minä lapsuudessani useasti kuljin etsien häntä ja näin hänet aina niin jalona ja kiitettävänä käytökseltään, että totisesti hänestä taidettiin sanoa nuo runoilija Homeroksen sanat: "Hän ei näyttänyt kuolevaisen ihmisen tyttäreltä, vaan Jumalan".[9] Ja vaikkakin hänen kuvansa, joka alituiseen viipyi luonani, yhä yllytti Rakkautta pitämään minua häikäilemättä vallassaan, oli se kuitenkin vaikutukseltaan niin ylevä, ettei koskaan sallinut Rakkauden hallita minua ilman järjen uskollista neuvoa niissä asioissa, joissa sellaisen neuvon kuuleminen saattoi olla hyödyksi. Ja koska niin varhaisen nuoruuden intohimojen ja tekojen enempi kertominen voisi tuntua uskomattomalta puheelta, jätän ne sikseen, ja sivuuttaen monet seikat, jotka voisi jäljentää samasta kirjasta kuin edellisetkin, siirryn nyt niihin sanoihin, jotka ovat kirjoitetut muistiini suurempien päällekirjoitusten alle.