XXII
Kun tämän jälkeen oli kulunut muutamia päiviä, näki hyväksi kunnian Herra, joka ei itseltäänkään kieltänyt kuolemaa, että se mies,[25] joka oli antanut elämän niin suurelle ja silminnähtävälle ihmeelle, kuin oli tuo jalo Beatrice, erkani tästä elämästä ja lähti iäiseen kunniaan totisesti. Ja koska tuollainen ero tuottaa murhetta niille, jotka jäävät ja jotka ovat olleet lähtevän ystäviä, eikä mikään ystävyys ole niin läheinen kuin hyvän isän hyvää lasta ja hyvän lapsen hyvää isää kohtaan, ja koska tämä donna oli hyvyyden korkeimmalla asteella ja hänen isänsä, niinkuin monet uskovat ja tosi on, oli suuressa määrin hyvä, on ilmeistä että mitä katkerin murhe valtasi tämän donnan. Ja koska mainitun kaupungin tavan mukaan naiset naisten ja miehet miesten kanssa kokoontuvat yhteen sellaisen surun sattuessa, oli paljon naisia tullut siihen paikkaan, missä tämä Beatrice itki haikeasti; ja kun minä näin eräitten donnien palaavan hänen luotaan, kuulin heidän puhuvan tuosta armaimmasta, kuinka hän vaikeroi; ja heidän puheistaan kuulin nämä sanat: "Totisesti hän itkee niin, että pitäisi sääliin kuolla sen, joka häntä katselee". Silloin nämä naiset kulkivat ohi, ja minä jäin sellaisen surun valtaan, että kyynelet väliin kostuttivat kasvojani, mitä koetin kätkeä nostamalla useasti kädet silmilleni; ja jollen olisi odottanut kuulevani vieläkin puhuttavan hänestä, sillä olin paikassa, josta kulkivat useimmat hänen luotaan palaavat naiset, olisin kätkeytynyt kohta kun kyynelet olivat minut vallanneet. Ja kun siis vielä viivyin samassa paikassa, kulki taas ohitseni naisia, jotka käydessään puhuivat keskenään ja sanoivat: "Kuka meistä voisi koskaan enää olla iloinen, kun olemme kuulleet tuon donnan puhuvan niin säälittävästi". Heidän jälkeensä tuli toisia donnia, jotka sanoivat kulkiessaan: "Tuo tuossa ei itke enemmän eikä vähemmän kuin jos olisi nähnyt hänet, niinkuin me olemme". Sitten toiset sanoivat minusta: "Katsokaa tuota, joka ei ole enää itsensä näköinen, niin hän on muuttunut". Ja niin kuulin, näiden naisten kulkiessa ohi, puheita hänestä ja minusta siihen tapaan kuin kerrottu on. Sentähden myöhemmin, ajatellessani, päätin sepittää runon, koska minulla oli siihen arvokas aihe, ja siihen runoon sisällyttää kaiken, mitä olin kuullut noilta naisilta; ja koska mielelläni olisin tehnyt heille kysymyksiä, jollei sellainen olisi ollut sopimatonta, asetin aiheeni, ikäänkuin olisin kysynyt heiltä ja he vastanneet minulle. Ja minä laadin kaksi sonettia; ensimäisessä kysyn, niinkuin olisin tahtonut kysyä; toisessa sanon heidän vastauksensa, kertoen sen, mitä olin heiltä kuullut, ikäänkuin he olisivat sanoneet sen minulle vastaukseksi. Ja aloitin ensimäisen: Te, joilla muoto on niin murheinen; ja toisen: Sa lietkö tuo, ken ennen useasti.
Sonetti XII
Te, joilla muoto on niin murheinen, ja pääkin painuu tuskan miettehistä, te mistä tänne saavutte ja mistä sai kasvonne tuon säälin kuultehen?
Te donnammeko näitte vienoisen, min katseess' Amor kostuu kyynelistä? Oi, sanokaa se mulle, vilpillistä ei mitään teissä, sydän tuntee sen.
Jos suuren surun luota käytte tänne, mun vierelläni hetki viipykää ja mitään älkää salatko te multa.
Ma itkun jäljet näen silmissänne, mun sydämeni siitä säikähtää, niin katsehenne näyttää kiusatulta.
Tämä sonetti jakautuu kahteen osaan: ensimäisessä kutsun näitä naisia ja kysyn, tulevatko he hänen luotaan, sanoen niin luulevani, koska he palaavat ikäänkuin täynnänsä armautta; toisessa pyydän heitä puhumaan minulle hänestä. Toinen alkaa tästä: Jos suuren surun.
Seuraa sitten toinen sonetti, niinkuin edellä olemme kertoneet.
Sonetti XIII
Sa lietkö tuo, ken ennen useasti on donnastamme meille haastellut? on äänes tuttu, mutta muuttunut oot toiseks muodoltasi siitä asti.
Ja miksi itket nyt niin katkerasti, kuin itseäs ois murhe kohdannut? Liet hänen kyyneleitään katsellut, kun surun vallass' oot noin vaikeasti.
Suo meidän käydä itkein, allapäin (se syntinen, ken lohduttaisi meitä), me kuulimme, kun puhui nyyhkyttäin
hän, jonka kasvoja ei Sääli heitä. Ken kauan katsellut ois häntä näin, ois varmaan kuollut kesken kyyneleitä.
Tässä sonetissa on neljä osaa, koska neljällä tavalla puhuivat donnat, joiden puolesta vastaan, ja koska ne jokseenkin käyvät selville ylempänä, en ryhdy kertomaan osien sisällystä, ja senvuoksi vain eroitan ne. Toinen alkaa tästä: Ja miksi itket; kolmas: Suo meidän käydä; neljäs: Hän, jonka kasvoja.