XXXI
Sitten kun silmäni olivat jonkun aikaa vuodattaneet kyyneleitä ja olivat niin väsyneet, etteivät jaksaneet huojentaa tuskaani, teki mieleni huojentaa sitä muutamilla surullisilla säkeillä; ja sen vuoksi päätin kirjoittaa canzonen, jossa vaikeroiden kertoisin hänestä, jonka tähden niin suuri tuska oli tullut sieluni näännyttäjäksi, ja silloin ryhdyin canzoneen, joka alkaa: Jo itki silmät syömen kärsimystä. Ja jotta tämä canzone päätyttyään näyttäisi jäävän kuin enemmän leskeksi, jaoitan sen ennenkuin kirjoitan tähän: ja sellaista tapaa tulen noudattamaan tästälähin.
Sanon että tällä poloisella canzonella on kolme osaa: ensimäinen on esipuhe; toisessa kerron donnastani; kolmannessa puhun canzonelle säälittävin sanoin. Toinen osa alkaa tästä: On mennyt Beatrice; kolmas tästä: Nyt lauluparkani. Ensimäinen osa jakautuu kolmeen: ensimäisessä sanon minkä vuoksi ryhdyn laulamaan; toisessa sanon kenelle tahdon laulaa; kolmannessa sanon kenestä tahdon laulaa. Toinen alkaa tästä: Ja koska muistan; kolmas tästä: Ja kerron donnastani. Kun sitten sanon: Jo maahan ylhään, kerron hänestä, ja teen kertomuksestani kaksi osaa: ensimäisessä sanon syyn, miksi hänet meiltä vietiin; sitten sanon kuinka hänen lähtöänsä itketään, ja se osa alkaa tästä: Niin sielu seijas. Tämä osa jakautuu kolmeen: ensimäisessä sanon, kuka ei häntä itke; toisessa sanon, kuka häntä itkee; kolmannessa kerron tilastani. Toinen osa alkaa tästä: Vaan murheen saa; kolmas tästä: Tuo mulle suurta. Kun sitten sanon: Nyt, lauluparkani, puhun tälle canzonelle osoittaen minkälaisten donnain luo sen on lähdettävä ja jäätävä.
Canzone III
Jo itki silmät syömen kärsimystä ja vaivaa kyynelten niin kauan kesti, jo että raukkain voima riutui aivan. Nyt jos ma tuskaan tahdon lievitystä, mua ettei kuoloon veis se verkkaisesti, niin laulan kesken huokailun ja vaivan. Ja koska muistan, että donnastani ma teille, donnat, lauloin armahille, kun keskellämme viipyi vienoinen, nyt muille laula en, naissydämille laulan lempiville ja kerron donnastani itkien. Hän äkin täältä lähti riemuun taivaan ja jätti Amorin ja minut vaivaan.
Jo maahan ylhään Beatrice läksi, pois taivoon, joss' on rauha enkeleillä, hän teidät jätti, siell' on maja uus. Ei kylmyys elon armaan riistäjäksi, ei tullut kuume, niinkuin muutoin meillä, vain yksin ylen suuri ihanuus. Niin loisti hänen nöyryytensä valo, loi taivoon saakka kirkkaan heijastuksen; tuot' ihmein katsoi Herra ylhäinen, sai halun suloisen pois täältä kutsua tuon Vapahduksen. Niin muutti donna maahan riemujen, kun ansainnut ei raskas elo mainen, tääll' ett' ois viipynyt tuo ihanainen.
Niin sielu seijas lähti murheen maasta ja jätti asuntonsa kauniin, armaan, ja paikkaan hyvään nousi, autuas. Ken kyynelöiden hänestä ei haasta, syön kivinen ja halpa sill' on varmaan, ei hyvän henki lie sen valtias. Niin korkeata voimaa sydän halpa ei saanut, että muistais häntä tuolla, ja siksi siltä kyynel kaikkoaa. Vaan murheen saa ja halun huoata ja itkuun kuolla, ja kaiken lohdutuksen unhoittaa, ken vielä donnan näkee muistissansa, mit' oli hän, ja mikä kuolemansa.
Tuo mulle suurta tuskaa huokaukset, kun raskahina muistot mulle näyttää sen, joka multa särki sydämen. Ja usein, kun vie kuoloon ajatukset, suloinen kaipuu sydämeni täyttää suruisat kasvot kalvastuttaen. Kun kuva tuo käy oikein kiinteäksi, niin tuska ympäröi mun kaikkialta, se saa kuin sokkona mun liikkumaan, ja häpeällä saan pois rientää silloin toisten katseen alta. Käyn yksin itkien ma kutsumaan: "Oi Beatrice", lausun, "ootko vainaa?" Vähemmän tuska mua silloin painaa.
Niin vaivan voihkeet, itkut ikäväni sydäntä jäytää, kun ma yksin jään; ken kuulis mua, siitä vaivan saisi. Ja millaiseksi muuttui elämäni, kun donna muutti maahan ylhempään, ei ihmiskielin sitä kerrottaisi. Ah donnat, vaikka kuinka tahtonenkin, en tilaani voi kertoa ma kurjaa, niin polttaa mua elon karvaus. Niin suur' on surkeus, ett' on kuin kaikki kantais mieltä nurjaa, kun näkyy huulieni riutumus. Vaan mikä olen, Beatrice huomaa; ma toivon pelastusta donnan tuomaa.
Nyt lauluparkani, sa itkein lähde, käy luokse donnain, neitten nuorien. Säkeistä siskojen he ennen saanehet on huvitusta. Sa tytär surun, vailla huojennusta nyt viivy seurassansa itkien.