XXXVIII
Niin omituiseen tilaan saattoi minut tämän donnan näkeminen, että monet kerrat ajattelin häntä kuin ihmistä, joka liiaksi minua miellytti, ja ajattelin hänestä näin: "Tuo donna on lempeä, kaunis, nuori ja viisas, ja ehkä hän on ilmaantunut Rakkauden tahdosta, jotta elämäni saisi levon". Ja monet kerrat ajattelin lemmekkäämmin, siinä määrin että sydän suostui siihen, nimittäin tämän ajatuksen sanoihin. Ja kun olin siihen suostunut, rupesin ajattelemaan häntä uudelleen ikäänkuin järjen käskystä, ja sanoin itsekseni: "Jumala, mikä on tuo ajatus, joka noin halvalla tavalla tahtoo minua lohduttaa ja tuskin jättää minulle toista ajatusta?" Sitten nousi toinen ajatus ja sanoi minulle: "Sinähän olet ollut niin suuressa vaivassa, miksi et tahdo päästä sellaisesta katkeruudesta? Sinä näet, että tämä on Rakkauden innoitus, joka kantaa eteemme lemmen toiveet, ja se on lähtenyt niin jalosta paikasta kuin tuon donnan silmistä, joka on osoittautunut niin sääliväiseksi meitä kohtaan". Ja kun näin olin useat kerrat taistellut mielessäni, tahdoin vieläkin vähän siitä runoilla; ja koska ajatusten taistelussa pääsivät voittajiksi ne, jotka puhuivat hänen puolestaan, tuntui minusta soveliaalta kohdistaa sanani häneen; ja sepitin silloin tämän sonetin, joka alkaa: Sun luotas, haastain kieltä lempeää; ja sanon "lempeää", koska tuo ajatus puhui lempeästä donnasta, mutta muuten se oli sangen viheliäinen.
Tässä sonetissa teen omasta olemuksestani kaksi osaa, sen mukaan kuinka ajatukseni olivat jakautuneet. Toista osaa nimitän sydämeksi, s.o. mielihaluksi; toista nimitän sieluksi, s.o. järjeksi; ja kerron, mitä toinen sanoo toiselle. Ja että on sopivaa sanoa mielihalua sydämeksi ja järkeä sieluksi, se on kyllin selvää niille, joille haluan tämän ymmärrettäväksi. Tosi on, että edellisessä sonetissa pidän sydämen puolta silmiä vastaan, mikä näyttää olevan ristiriidassa sitä vastaan mitä tässä sanon; ja senvuoksi sanon, että siinäkin tarkoitan sydämellä mielihalua, koska silloin minulla vielä oli suurempi halu muistaa tuota armainta donnaani kuin nähdä tätä toista, vaikka minulla jo oli jonkun verran halua siihenkin, mutta se tuntui vähäpätöiseltä: joten siis näkyy että toinen puhe ei ole ristiriidassa toista vastaan.
Tässä sonetissa on kolme osaa: ensimäisessä sanon aluksi tälle donnalle, kuinka ikäväni kokonaan kääntyy hänen puoleensa; toisessa kerron, mitä sielu, s.o. järki, sanoo sydämelle, s.o. mielihalulle; kolmannessa sanon, mitä tämä sille vastaa. Toinen osa alkaa tästä: Ja sielu kysyy, kolmas tästä: Ja sydän näin.
Sonetti XXII
Sun luotas, haastain kieltä lempeää, mieleeni aatos saapuu useasti ja kertoo lemmestä niin lauhkeasti, se että syömen vienoks virittää.
Ja sielu kysyy: "Sydän, ken on tää, mi lohtua käy tuomaan meille asti? Ja niinkö vaikuttaa se valtavasti ett' aatosta ei muuta meille jää?"
Ja sydän näin: "Oi sielu miettiväinen, se uusi, nuori lemmen henki on, mi toivehensa kantaa eteheni.
Ja sille elon, voiman, ansion soi silmistään tuo donna sääliväinen, ken näki tuskalla mun kyyneleni".