XXXVII
Tämän donnan näkeminen saattoi minut niin pitkälle, että silmäni alkoivat liiaksi iloita hänen katselemisestaan, ja siitä syystä monet kerrat vihastuin itselleni sydämessäni ja pidin itseäni sangen viheliäisenä. Ja niin minä useasti sadattelin silmieni epävakaisuutta ja sanoin niille ajatuksissani: "Ennen oli tapananne saada itkemään se, joka näki tuskallisen tilanne, ja nyt näyttää kuin tahtoisitte unohtaa tämän asian tuon donnan vuoksi, joka teitä katselee ja joka katselee teitä vain siksi että ikävöi tuota kirkastettua donnaa, jota teidän oli tapa itkeä. Mutta mitä voitte, se tehkää; minä vain muistutan häntä teille hyvin usein, te kirotut silmät, sillä ei koskaan, ei ennenkuin kuolemassa olisi kyyneltenne pitänyt ehtyä". Ja kun itsekseni olin näin sanonut silmilleni, ahdistivat huokaukset minua ankarina ja tuskaisina. Ja jottei tämä taistelu, jota kävin itseni kanssa, jäisi vain sen poloisen tietoon, joka sen sai tuta, päätin sepittää sonetin ja kertoa siinä tuon kauhean tilan. Ja sepitin tämän sonetin, joka alkaa: Oi silmäni, nuo karvaat kyyneleet. Ja siinä on kaksi osaa: ensimäisessä puhun silmilleni niinkuin sydämeni puhui; toisessa torjun mahdollisen epätietoisuuden, tehden tiettäväksi kuka noin puhuu, ja se alkaa tästä: Näin lausuu. Sen voisi hyvin jakaa useampiinkin osiin, mutta se olisi turhaa, koska sonetin voi ymmärtää edelläkäyvän selityksen vuoksi.
Sonetti XXI
"Oi silmäni, nuo karvaat kyyneleet, joit' itkeneet jo ootte kauan sitte, sai muillekin, sen usein havaitsitte, vain säälin kyllyydestä silmiin veet.
Nyt on kuin itkunne ois ehtyneet; jo mennehetkö kaikki unhoititte? Ma sentään tahdon, että muistaisitte vain häntä, jota ootte itkeneet.
Tuo heikkoutenne mua huolestuttaa, se pelvon valtaan saa mun kokonaan, kun toiset silmät kohtaa katseheni.
Elossa ette saisi milloinkaan
donnaanne, vainajata, unehuttaa".
Näin lausuu, sitten huokaa, sydämeni.