XXXVI
Tapahtui sitten, että missä ikinä tuo donna minut näki, siellä hän esiintyi niin säälivän näköisenä ja kasvot kalpeina ikäänkuin rakkaudesta, ja senvuoksi hän useat kerrat toi mieleeni tuon jaloimman donnani, jonka kasvoilla sama väri oli näkynyt alituisesti. Ja tosi on, että monet kerrat, kun en voinut itkeä enkä huojentaa murhettani, kuljin katsomassa tuota sääliväistä donnaa, joka näytti houkuttelevan kyynelet silmiini näöllään. Ja senvuoksi tuli minulle halu vieläkin runoilla puhuen hänelle, ja sepitin tämän sonetin, joka alkaa: Ei eleet säälin. Ja sen voi ymmärtää ilman jakoa, ylläolevan selityksen vuoksi.
Sonetti XX
Ei eleet säälin, kuulto rakkauden viel' ikään ilmenneet niin tenhoisasti naiskasvoilla (ne vaikka useasti on nähneet tuskaa silmän, sydämen),
kuin aina, kun sai teiltä katsehen poloiset silmät, joita kyynel kasti. Niin siirtyi kuva sydämeeni asti, ja tuskaan pakahtuvan pelkään sen.
En taida silmiäni nääntyneitä ma teihin usein katsomasta estää, kun kaipuu niitä itkuhun vain vei.
Niin yltyy halu katsellessa teitä, ei voi ne sitä riutumatta kestää; vaan kyynel edessänne vuoda ei.