XXXV
Sitten jonkun ajan kuluttua, koska olin paikassa, jossa muistin mennyttä aikaa, tulin kovin alakuloiseksi, ja jouduin tuskallisten ajatusten valtaan siinä määrin, että ne saivat minut näyttämään muille peljättävän surullista muotoa. Senvuoksi, kun huomasin järkytetyn tilani, nostin silmäni ja katsoin näkikö kukaan minua. Silloin näin nuoren ja hyvin kauniin donnan, joka eräästä ikkunasta katseli minua niin sääliväisesti, mikäli ilmeni hänen kasvoistaan, että kaikki sääli näytti häneen kokoontuneen. Ja koska onnettomat, nähdessään jonkun säälivän heitä, vielä nopeammin puhkeavat kyyneliin ikäänkuin surkutellen itseään, niin tunsin silloin silmissäni heräävän halun itkeä; ja koska pelkäsin ilmaista elämäni viheliäisyyttä, poistuin tämän armaan silmien edestä, ja sanoin sitten itsekseni: "Mahdollista ei ole, ettei tuon sääliväisen donnan sydämessä asuisi sangen jalo rakkaus". Ja senvuoksi päätin laatia sonetin, jossa puhuisin hänelle ja joka käsittäisi kaiken mitä tässä kappaleessa on kerrottu. Ja koska sonetti tämän selityksen vuoksi on sangen ymmärrettävä, en sitä jaoita. Sonetti alkaa: Niin paljon lempeyttä.
Sonetti XIX
Niin paljon lempeyttä säälivää te silmillänne mulle ilmaisitte, kun tuskaneleitäni katselitte ja muotoani murheen jäytämää.
Mun elämäni tilaa synkeää, sen huomasin, te silloin aattelitte. Kavahtaa silmiäni koitin sitte, niist' etten saisi tuskan näyttäjää.
Pois edestänne riensin, tuntien kuink' alkoi itku, huolten huojentaja, niin näkönne toi liikutusta mulle.
Ja sielulleni virkoin vaivatulle:
"Tuon luona varmaan Amorin on maja,
hän saa mun käymähän näin itkien".