I LUKU.
St. Clairen nunnat.
Oli aivan aikaista, ennen kello viittä, pimeänä, pilvisenä elokuun aamuna vanhassa Geneven kaupungissa enemmän kuin kolme ja puoli sataa vuotta takaperin. Mutta jo oli kokoontunut tungos komean porttikäytävän luo, joka johti St. Clairen nunnaluostariin. Siinä oli muutamia hyvinvoipia kansalaisia verkaviitoissa, tai ainakin hyvissä villaisissa. Nämä antoivat toisillekin hyvin kaivatun, kunnioitettavamman ulkonäön. Väki oli enimmäkseen alimaisesta kansanluokasta, raakoja miehiä ja joutilaita katupoikia, jotka ilvehtivät, huutelivat ja laskettelivat sukkeluuksia toisilleen ja sivukulkijoille omalla tavallaan. Mutta heidän huonosointuisten ja usein tarkotuksettomien huutojensa joukosta kohosi aina yksi korkeammalle muita: "Messut pois!"
"Ole hiljaa, suulas nulikka!" sanoi eräs pinkkatakkinen mies ja antoi huutajalle kajahtavan korvapuustin. "Tiedäthän ainakin että tämä: 'Messut pois!' merkitsee: 'Koulut sijaan!' Ja älköön vaan mestarisi piloille hellitelkö sinua vitsan säästämisellä!"
"Ota tämä iskustasi!" vastusti poika lyöden pois hyökkääjän hatun ja viskaten sen ojaan.
"Pyydän, lopettakaa!" huusi kolmas puhuja. "Katsotaanpas somia naisten kasvoja, kun he kulkevat ohitse. Neuvosto on kohdellut heitä paremmin kuin he ansaitsevat. Se on antanut heille kohteliaan luvan mennä minne vaan haluavat ja suojatut vaunut turvaksi."
"Vieläpä suojatut vaunut! Kylpy järvessä olisi heille paremmin tarpeen", sanoi eräs. "Me olemme onnellisesti päässeet heistä ja heidän ruttoisesta parvestaan. Hyi kirous!"
Pinkkatakin kantaja kääntyi suuttuneena häneen. "Mitä ovat St. Clairen nunnat tehneet sinulle tai omaisillesi, että sinun pitää kiroaman heitä? Katso itseäsi, väärä-oppinen! Kirouksia tulee omaan kotiisi, niinkuin kanoja, orren täydeltä."
"Hush! Olkaa meluamatta", puhui käskevä ääni, samalla kun kansa teki tietä kaupungin edus- eli valtuusmiehelle. "Väistykää, väistykää! Naiset tulevat heti. Kunniamme tähden, Geneven lapset, elkäämme antako heidän kuulla huonoa sanaa meidän joukostamme."
Edusmiehen varma ääni sai väen kuuliaisuuteen, ja rahvas seisoi hetkisen hiljaa katsellen suureen porttiin, joka niin kauvan oli ollut suljettu ulkomaailmalle. He tiesivät mitä sen ulkopuolella oli. Mutta mitä se oli kätkenyt sisäänsä noina kaikkina vuosina?
Heidän katsellessansa portti tärähteli, liikkui ikäänkuin sitä avattaisiin sisäpuolelta. Kahdesti, kolmasti se näytti olevan aukeamaisillaan, mutta kumminkin sen salvat seisoivat. Kentiesi vanhan portinvartijan kädet, koettaessaan avata sitä, vapisivat liian paljo toimessaan. Ja todellakin oli surullista. St. Clairen nunnat aikoivat jättää ainaiseksi nunnakuntansa ikivanhan talon — muutamat heistä ainoan kodin, minkä he koskaan olivat tunteneet. Geneve oli ottanut vastaan uskonpuhdistuksen ja kirkolliset huoneet piti muutettaman kouluiksi tai sairaaloiksi. Niiden asukkailla kumminkin oli vapaus joko jäädä kaupunkiin tai jättää se, niinkuin halutti. St. Clairen nunnat pitivät parempana lähteä pois. He aikoivat mennä nunnakuntansa toiseen asuntoon Annecy'yn.
Joukon odottaessa tunkeutui valkotukkainen, voimattoman näköinen mies esiin. Hän oli hyvin rampa ja nojasi raskaasti sauvaan. Hänen pitkä, kulunut takkinsa riippui väljänä riutuneen ruumiin ympärillä. Kasvonsa olivat kuluneet ja hänen poskensa kuopallaan, mutta silmänsä olivat kirkkaat ja terävät, palaen hartaasta odotuksesta. Kansa väistyi kunnioittavasti hänen tieltään ja virallinen henkilö tarjosi hänelle seisomapaikan vierellään. Hänen vielä jupistessaan kiitossanoja alkoi yleinen liike. Kaikkien silmät kääntyivät suureen porttiin, kun se viimeinkin lensi aivan auki.
Kaksittain, surullisessa äänettömyydessä, pitäen toisiaan kädestä tulivat mustapukuiset, tiheähuntuiset nunnat esille. Alakuloisen kulkueen edessä käveli iäkäs naisjohtaja kumaraisena ja vapisevana, pää alas painuneena. Hänen horjuvaa käyntiään tuki alijohtajan voimakkaampi käsivarsi. Suorana ja vakaana astui tämä kookas ja arvokas henkilö pitäen koholla ristiinnaulitun kuvaa ja messuten varmalla äänellä Ave Mariaa. Hän tiesi että rukous taivaan kuningattarelle oli pilkkaa hänen kuulijoilleen. Sitä pahempi heille!
Sydämeen tunkeva huuto katkasi messun. "Claudine! Claudine! Sisareni!"
Valkotukkainen mies oli hyökännyt nunnan luo, joka seurasi alijohtajaa. Nunna oli kävellyt pää painuneena, itkien hiljaa huntuunsa, jonka hän nyt pelosta ja hämmästyksestä heitti osaksi sivulle. Kasvonsa olivat sievät ja miellyttävän näköiset, vaikk'eivät ne koskaan liene olleet kauniit, tuskin nuoruudessakaan. Pehmeät, ruskeat hiukset olivat yhä ilman harmaita ja otsa ja poski rypytön. Näytti kuin olisi elämä kohdellut häntä lempeästi, ja niinpä olikin, yhden suuren sieluntuskan jälkeen. "Tule mukaan, sisareni, tule kanssani, tarvitsen sinua!" hän alkoi, ei kovaa, vaan matalalla, kiivaalla, puoleksi tukahdetulla kuiskeella.
Claudine vetäytyi hänestä pois pelon hämmentämänä. "Ei, ei", sopersi hän. "Oi ei, minä olen Kristuksen morsian."
Mutta mies ei hellittänyt. "Katsoppas minua, Claudine, katsohan nyt minua", hän pyyteli. "Olen Ami, veljesi, jota niin rakastit entisinä, vanhoina aikoina. Etkös muista?"
Silloin nunna katsoi häneen, katsoi vakavasti, ikävöiden. Uusi valo koitti hänen tumman sinisissä silmissään. "Niin, minä muistan", hän sanoi uneksien. "Vanhat ajat! — Mutta ne ovat menneet, aikoja menneet. — Olen kuollut maailmalle. Anna minun mennä!"
Ami piti yhä kiinni. "Claudine", hän anoi, "katsoppas minua vielä kerran."
Claudine katsoi jälleen. "Mutta te ette ole Ami. Olette vanha, vieras mies", hän sanoi, kasvonsa epäilevän näköisinä. Sitten hän muuttuneella äänellä lisäsi: "Enkä minä voi puhua kanssanne. Nähkääs, suljemme tien. Minun täytyy mennä."
"Et saa mennä, Claudine, kuulehan! Orvon lapsuutemme muiston nimessä, kun olin isä ja äiti sekä sinulle — —"
Tässä alijohtaja kääntyi ja puhui. "Mitä tämä sopimaton sekaantuminen merkitsee?" hän kysyi ankarasti. "Eikö ollut sovittu että saisimme mennä ilman nöyryytystä tai estettä? Tämäkö on teidän väärä-oppista lupauksen pitämistä? Mies, väisty! Elä koske pyhään sisareen, Kristuksen morsiameen!" Sitten hän sanoi vastaansanomattomalla, käskevällä äänellä: "Sisar Agatha, tule pois!"
Murtuneen miehen hento vartalo näytti kasvavan ja hän puhui melkein majesteetillisesti: "Hän, jota kutsutte Sisar Agathaksi, on sisareni Claudine Berthelier. Hän lähtee kanssani kotiin."
"Hän ei saa! Sisar Agatha, muista itseäsi ja valaasi! Pitäkää huoli, valtuusmies, täyttäkää lupauksenne ja pyytäkää heitä antamaan tietä."
Virkamies selvitti ääntään ja näytti epäilevän. "Jos nainen tahtoo —" hän alkoi.
"Hän on pitävä valansa. Tule, sisar!"
Claudinen hämmentyneet silmät kääntyivät säälittävästi yhdestä toiseen. Hän vaihteli väriä, hän näytti olevan pyörtymäisillään. Mutta hän ei liikkunut eikä tehnyt elettäkään pudistaakseen pois veljensä kättä.
Lopulta sitten johtaja välitti. "Antakaa sisar Agathan valita", hän sanoi heikolla, vanhuudesta vapisevalla äänellä. "Sisar, mitäs sinä itse tahdot?"
"Niin, valitse", sanoi alijohtaja ankarasti. "Tule kanssamme ja pidä lupauksesi, tai mene takaisin maailmaan, josta olet luopunut, ja kadota sielusi iäksi!"
"Jollei Jumala anna sinulle katumusta", sanoi johtaja. "Mutta valitse, sisar Agatha, sillä meidän pitää mennä."
Claudine vapisi kovin. Virran tavoin riensivät nuoruuden päivät takaisin hänen luoksensa. Mutta toisella puolen oli elämän tottumus, oli hänen valansa ja oli vielä se, jota hän piti velvollisuutenaan Jumalaa kohtaan. Hänellä ei ollut voimaa päättää.
Amin vahva tahto ratkaisi hänen puolestaan. Hän tarttui Claudinen käsivarteen ja veti hienolla väkivallalla hänet pois. Oli jo aika: he olivat jo liian kauvan sulkeneet tien. Johtaja pois kääntyessään sanoi surumielin jäähyväisensä, alijohtaja taas ankaralla äänellä lausui: "Jumala antakoon sinulle anteeksi." Oikeastaan hänen ajatuksensa kumminkin oli: "En usko, että Hän sitä koskaan tekee."
Ami johdatti sisarensa kansan läpi, joka seisoi melkein ääneti ja kunnioittaen, lukuunottamatta muutamia häpeemättömiä katupoikia kokkapuheineen luopuvalle nunnalle. Heidän saavuttuaan rauhalliselle kadulle, hän sanoi: "Meillä on jonkinverran käveltävänä, sillä minä asun sillan takana Rue Cornavi'n varrella. Majapaikkani on köyhä, mutta mukava. Olen valmistuttanut huoneen sinulle. Tiesin että tulet kanssani."
Claudine oli kävellyt hänen rinnallaan koneellisesti, hämmentyneenä. Tai paremmin, niinkuin se joka yht'äkkiä on muutettu toiseen maailmaan. Kadut, talot, ohikulkijat — kaikki olivat ihmeitä. Häntä ivaavat pojat olivat sekä ihme että kauhistus. Maakin hänen jalkainsa alla tuntui lisäävän hänen epävarmuuttansa, johon kummallisesti sekaantui tieto väärinteosta. Hän oli siellä missä hänellä ei ollut oikeutta olla ja missä ei ollut hänen paikkansa. Oli paljo taloja, paljo väkeä, useita kasvoja ja kaikki hänelle tuntemattomia.
Mutta kuultuaan veljensä puhuvan hän koetti jännittää itseään. Hänen hämmentyneessä ajatuksessaan alkoivat hienon syntyperän ja veren vaistot päästä voitolle. Hän teki kohteliaan yrityksen vastata, vaikka tuskin ymmärsi Amin puhetta. "Asutko siis yksin?" sai hän lausutuksi.
"Margareta on aina mukana."
Claudinen kauniit, hämmästyneet kasvot saivat puhtaan mieltymyksen hohteen. "Vanha rakas vaalija!" sanoi hän. "Mutta ei — se ei voi olla. Hän olisi jo sadan vuoden vanha."
Epäselvä hymy kierteli Berthelier'in lujilla, selväpiirteisillä huulilla. "Hän on juuri kuudenkymmenenkolmen vanha", hän sanoi. "On vasta kuusitoista vuotta siitä kun erosimme, eikä hän silloin ollut vanha muista kuin minusta ja sinusta."
"Kuusitoistako vuotta? Ei se minusta tuntunut niin pitkältä.
Uskonnonharjoituksissa ovat tunnit pitkiä, mutta vuodet lyhyitä."
"Minusta se tuntui paljoa pitemmältä. Paitsi Margaretaa on luonani vielä lapsi."
"Mikä lapsi?" lausui Claudine hieman kummastuneella äänellä.
"Muutamia vuosia sitten, kun me pelkäsimme savojalaisten ja ligan hyökkäystä, hävitimme omat esikaupunkimme puolustusta varten. Tietysti olet kuullut siitä?"
Claudine pudisti päätään.
"Kansaa tuli kaupunkiin St. Gervais'tä asti hakemaan turvaa. Margareta ja minä tulimme myös, vaikk'ei Rue Cornavin ollutkaan hävitetty. Me annoimme suojaa asunnossamme maalaisväelle, eräälle miehelle ja vaimolle, jotka kuolivat siellä kuumeeseen. He jättivät tämän pienen lapsen. Margaretan täytyi hoitaa ja elättää häntä, ja — mitäpäs siinä oli tekemistä? Enhän voinut jättää lasta ulos rappusille."
"Olisittehan voineet tuoda hänet luostariin."
Berthelier kohautti olkapäitään ja vaikeni. Sitten hän alkoi jälleen: "Margareta piti hyvää huolta lapsesta, mutta nyt lapsi kasvaa ja — minä tarvitsen sinua."
"Häntäkö varten?" Sen Claudine lausui tyytymättömyyden tunteella, jota ei itsekään ymmärtänyt.
"Enemmän itseäni varten."
Äänettömyys seurasi. Viimein Claudine, jonka tajunta näytti vähitellen palaavan, kääntyi kysymään: "Veli, mikä on tehnyt sinut niin valkotukkaiseksi ja rammaksi?"
"Luulin että tiedät. Vankila ja ratas se oli. Mutta eivät he minulta mitään saaneet. Ja minä olen saanut kostoni. Se minkä puolesta taistelimme on saavutettu. Tosin kyllä emme me sitä voittaneet eikä edes meidän menettelytapamme."
"En ymmärrä", sanoi Claudine. Äänettömyyden jälkeen hän lisäsi: "Mutta toivon, veli, ettet ole unhottanut uskoa ja tullut harhaoppiseksi toisten tavalla. Sielusi olisi iäksi kadotettu."
Epäselvä hymy palasi jälleen. "En usko samoin kuin sinä", sanoi Ami.
"Mutta voit lohduttaa itseäsi, sillä en minä usko Villiam Farrel'in enkä
Johan Calvinin oppejakaan. Ja ehkäpä en pidä näitä herrasmiehiä pappeja
parempana. Kumminkin he ovat meidän puolestamme tehneet meidän työmme."
"En ymmärrä", sanoi Claudine jälleen, tällä kertaa melkein säälien.
"Yksi niistä monista asioista, joiden tähden tahdon sinua, sisareni", lisäsi Ami ystävällisesti, "on että opetat pienelle Gabriellelle hänen rukouksensa, sillä Margareta vanhoillaan kallistuu suuresti uuteen oppiin. Minä taasen pidän vanhaa — vaikkakaan en niin hyvänä vahvoille miehille — soveliaampana pienille tytöille. Mutta viimeinkin olemme perillä."
"Onko se tämä talo, jossa on kirjansitojan kilpi?"
"Ei — seuraava. Mutta risti silmäsi Claudine, kun menet sivu, sillä siihen on juuri tullut asumaan isä Calvinin oma veli, joka sitoo kirjoja hänelle."
Kun Berthelier lähestyi omaa oveaan, juoksi ulos pieni, kaunis, tummasilmäinen ja tummatukkainen tyttö ja heittäytyi ihastuttavalla, ylenmääräisellä tervetuliaisella hänen syliinsä.
"Varovasti, varovasti!" sanoi Ami. "Varo sauvaani ja rampaa jalkaani. Gabrielle, tämä on minun rakas sisareni ja sinun hyvä tätisi Claudine, joka tulee elämään kanssamme ja pitämään huolta sinusta ja minusta. Mene hänen luoksensa, suutele hänen kättänsä ja pyydä häntä rakastamaan sinua."
Lapsi peräytyi pahantuulen näköisenä. "En pidä hänen vaatteistaan", hän sanoi, "enkä tahdo kenenkään muun rakkautta kuin teidän ja Margaretan."
Berthelier katsoi sisareensa. "Näet jo että sinua tarvitaan täällä", hän sanoi. "Emme osaa Margareta enkä minä tehdä muuta lapsen kanssa kuin rakastaa sitä. Mutta tule sisään, sisareni. Tervetuloa kotiini, tai pikemmin omaasi."