II LUKU.
Ami Berthelier'in historia.
"Kerran alkanut vapauden taistelu periytyy vertavuotavasta isästä poikaan; vaikka usein ehkäistynä, ei sitä koskaan voiteta."
Kun Geneve järven kaunis kaupunki otti vastaan uskonpuhdistuksen, oli se jo tuntenut vapauden nousevan auringon kunniaa ja loistoa. Noin kaksikymmentä vuotta sitten oli se heittänyt niskoiltaan kaksinkertaisen tyranniuden, joka itse asiassa oli yksi ja sama. Sillä julman, irstaan piispaprinssin ristien takana oli Savojan ruhtinaan miekka ja valtikka. Piispa ja ruhtinas yhdessä olivat sortaneet Geneveä, kunnes taakka tuli liian raskaaksi kannettavaksi ja kaupunkilaiset alkoivat kysellä toisiltaan puodeissa ja toreilla:
"Miksi kannamme sitä kauemmin?" He olivat jo hyvin kehittyneet tekemään tämänlaisen kysymyksen ja löytämään vastauksen. Heidän ammattikuntansa olivat harjaantuneita, ja vilkkaan kaupungin seura- ja kunnalliselämä oli tehnyt ne nopeiksi; samoin kauppa, näppärät ammattimiehet, taajat matkat ja vieläpä kaikki henkiset edut, joita aika — ja se oli Renessansin aika — voi tarjota, puolestaan vaikutti siihen. Heistä, niinkuin useimmista heidän aikalaisistaan, se aika oli nuori; se oli täynnä toimeliaisuutta ja lupaavaa odotusta. Samoin se oli nuoruuden ja reippauden virheitä täynnä, täynnä rohkeutta ja vallattomuutta ja tuota tietämättömyyttä, joka on vallan varma kaikesta taivaassa ja maan päällä.
Kumminkin, kun aika on nuori, on hyvä niiden olla, jotka myöskin ovat nuoria. Semmoinen oli Ami Berthelierinkin kohtalo. Hän oli varakkaan Geneven kansalaisen orvoksi jäänyt lapsi. Isänsä oli lisännyt omaisuutensa enemmän kuin kaksinkertaiseksi menemällä naimisiin liikeystävänsä, Augsburgin kaupparuhtinaan, tyttären kanssa. Nuori Berthelier, kasvatettuna Paduassa sai Renessansin hengen ja tottui rakastamaan sen klassillisia oppeja, sen latinalaisia runoja, sen kirjastoja ja sen "ruskeita kreikkalaisia käsikirjoituksia". Mutta vielä enemmän hän piti vapaan, uudestasyntyneen Geneven unelmista. Hän oli nuori, hieno mies, oppilas ja koululainen, mutta ennen kaikkea hän oli Geneven kansalainen, sielultaan ja mieleltään hugenotti. Tällä kunnia- ja tunnusnimellä ei ollut vielä uskonnollista merkitystä. Uskonto ei tunkenut ollenkaan vielä semmoisten miesten kuin Ami Berthelierin ajatuksiin. Heille se pikemmin merkitsi jäsenyyttä ligassa, jota ensin pidettiin porvarillisena yhdistyksenä Freiburgin ystävällisten asukasten kanssa. Mutta se olikin, kuten lopuksi huomattiin liga Geneven ikivanhain oikeuksien puolustamiseksi. Hänen parhaat ystävänsä olivat loistava ja vaihteleva Bonivard, St. Victorin kuuluisa johtaja, tunnettu historiassa, tarinassa ja runoudessa Chillonin vankina; Lévrier, virheetön tuomari, moitteettomin Geneven patrioteista; ja ennen kaikkia hänen oma sukulaisensa Philibert Berthelier.
Tämä merkillinen mies oli kansan johtajan perikuva. Rahvaan kanssa hän laski leikkiä, nauroi ja piti kemuja, kätkien vakavammat ajatukset iloisen naamion taa. Hänestä tuli heidän lemmikkinsä. Ja hän käytti koko siten saavutetun vaikutuksensa innostaakseen heitä omalla vapauden rakkaudellansa ja auttaakseen heitä saavuttamaan sitä. Näytellessään iloista, huoletonta elämää, koko maailman nähden uhraten huvitusten alttarilla, hänen sydämensä todellinen kutsumus oli vapaudelle, jolle hän tarvittaessa oli valmis antamaan oman elämänsäkin.
Hänen nuori ja varakas serkkunsa Ami piti parempana suitsuttaa ainoastaan pyhemmällä alttarilla. Tultuaan nuorena isänsä kuoleman kautta riippumattomaksi, hän hienon aistinsa johtamana kiintyi henkisiin harrastuksiin aistillisten nautintojen asemasta ja täytti järven rannalla sijaitsevan miellyttävän maatalonsa mieluummin ylioppilailla ja oppineilla kuin hyvillä seuraystävillä. Äiti kuoli jo hänen lapsuudessaan, mutta hän oli suuresti kiintynyt ainoaan kymmentä vuotta nuorempaan sisareensa. Ja hyvin tunnettua oli, että vielä hellempi side yhdistäisi hänet eräänä päivänä kauniiseen Yolande Lévrieriin, isänmaallisen tuomarin holhottiin ja veljentyttöön.
Kaikki onnistui, kunnes äkkiä puhjennut myrsky katkasi sen tukeen, jonka mukana hän oli kukistuva. Vihattu kirkkoruhtinas, Savojan miekan kannattamana ja Mamelukkien, geneveläisten itsevallan suosijoiden, avulla tekeytyi pahimmalla hetkellä Geneven herraksi. Seurasi hirmuhallitus, jolloin takavarikkoon otot, vangitsemiset, kidutukset ja kuolema olivat päiväjärjestyksessä. Kaksi Geneven vapauden johtajaa, Berthelier ja Lévrier, kuolivat mestauslavalla, molemmat lannistumattoman rohkeina; Lévrier sitäpaitsi erittäin hyvän kristityn tavalla, joka hän näyttää olleen. Kolmas, Bonivard, heitettiin vankilaan, jonka hänen kärsimyksensä ja englantilaisen runoilijan stanzat ovat tehneet niin kuuluisaksi. Mutta oli muitakin, jotka saivat osansa suurista kärsimyksistä, vaikkakin jäivät kunniasta osattomiksi.
Heillä ei ollut runoilijaa; — he kuolivat. Hyvin karvas oli Ami Berthelierin huulille tarjottu malja, hänen joka oli hyvin tunnettu suuren sukulaisensa hartaaksi ihailijaksi ja likeiseksi ystäväksi. Kun oli vaikea todennäköisyyden varjollakaan todistaa isänmaan ystäviä syyllisiksi johonkin, jota voitaisiin kutsua rikokseksi, käytettiin äärimäisiä tapoja sen saavuttamiseen. Mutta ei kidutuspöytä eikä ratas, ei kahleet, pimeys, eikä puute voineet avata uskollisen oppilaan sulettuja huulia, vaikka ne mursivat hänen vahvan rakenteensa, muuttivat hänen hiuksensa valkeiksi ja lisäsivät hänen ikäänsä kaksinkertaisilla vuosilla. Kun viimein tuli vapautus, se tapasi hänet sekä henkisesti että ruumiillisesti murtuneena, varjona entisyydestään. Hänen omaisuutensa olivat sortajat ottaneet takavarikkoon. Jälellä oli, salaisten ystävien huolehtimana, ainoastaan sen verran kuin hän tarvitsi yksinkertaisen toimeentulon turvaamiseksi, mitä hyvänsä tulevaisuus toisikaan hänelle. Margareta, perheen vanha palvelija, joka oli ollut hänen sisarensa amma, tuli takaisin hänen luoksensa hoitaakseen vähäisiä varoja vaatimattomassa asunnossa, jonka ystävät olivat toimittaneet hänelle. Se oli yläkerta Rue Cornavilla olevasta talosta, josta alakertaa käytettiin ulkomaan hedelmien myymäläksi. Hänen sisarensa sai pahojen päivien alkaessa turvapaikan St. Clairen nunnien luona, Amin suureksi huojennukseksi.
Ami palasi niinkuin kummitus elävien ihmisten maailmaan. Vähän oli jätetty elämää häneen, ja kaikki mitä oli, näytti olevan muutettu katkeruudeksi. Täytyy olla kauheata kulkea seitsemän kertaisesti kuumennetussa ahjossa ilman Jumalan pojan läsnäoloa. Ihme on että kukaan tekee sen ja jää eloon. Mutta sitä enemmän, koska Ami Berthelier kaikesta tuskasta huolimatta ei ollut rikkonut omaa sieluaan vastaan, on meidän uskominen että Yksi, vaikkakin näkymättömänä, seisoi hänen tuntemattomana turvanaan, eikä vallan unhottanut häntä silloinkaan kun hän epäili Hänen olemassaoloaankin. Ami Berthelier meni vankilaan välinpitämättömänä puolipakanana, niinkuin Renessansin mies ainakin. Sinne mennessä hänellä oli hyvin vähä uskoa hukattavaksi, mutta sieltä palattua hän oli piintynyt uskomaton "ilman toivoa ja ilman Jumalaa maailmassa".
Kalsea, katkera epäilys itsestään, maastaan ja kaikista ihmisistä oli vallannut hänen sielunsa. Vieläpä uskonpuhdistuskin, nykyaikaisen vapauden todellinen aamuaurinko, noustessaan Geneven yli tapasi hänet sellaisena, jolle vanha rakkaus palaa jälleen, mutta joka ei sitä tunne.
Suuri "toukokuun kahdeskymmenes ensimäinen" [silloin Geneve vannoi pitääkseen uskollisesti uskonpuhdistuksen perusteet] tapasi hänet kylmänä ja tunteettomana. Hän kyllä seisoi Pyhän Pietarin suuressa kirkossa tunkeilevien kansalaisten keskellä, jotka kohottivat oikean kätensä ja vannoivat ollakseen uskolliset Jumalalle ja Hänen totuudellensa, mikä nyt ensi kertaa ilmaantui heille Hänen pyhässä evankeliumissaan, — mutta hän ei kohottanut kättään eikä vannonut. Koko toimitus oli vierasta hänen tietoisuudelleen, se oli hänestä tarkotuksetonta ja ilman hengen antamaa sisältöä.
Hän ei osannut lukea ajan merkkejä. Hän kääntyi himmeään länteen, josta ei voinut tulla valoa; ja siten, vaikka itä hänen takanaan oli yhtenä loimona nousevan auringon kunniasta, hän ei voinut nähdä sitä.
Philibert Berthelierin pojat ja toiset vanhan Hugenotti-puolueen jäsenet, jotka olivat säilyneet vainoilta tai palanneet maanpaostaan, tulivat tervehtimään häntä. Mutta hänestä ne käynnit olivat enimmäkseen turhia ja kiusallisia. Jotkut olivat sydämestään heittäytyneet uuteen liikkeeseen, toiset taasen nuoren Berthelierin johtamina pitivät yhtä vähä reformeeratuista kun heidän isänsä ruhtinaspiispasta. Heissä kuvastui vanhojen hugenottien alempi eikä ylempi kerros. Ami, vaikkei hänellä ollut heidän uskottomuuttansa vastaan muistuttamista, inhosi heidän kevytmielisyyttänsä, raakuuttansa, ja heidän sopimatonta puhetapaansa ja käytöstänsä.
Silloin, Geneven vielä ottaessa vastaan uskonpuhdistusta, kohosi sen ympärille joukko voimakkaita vihollisia, jotka vallan uhkasivat sen olemassaoloa. Vanha isänmaallisuuden tuli leimahti tuhastaan. Ami, joka luuli etteivät kyyneleet olleet enää häntä varten, pudotti kuumia pisaroita sormilleen. Hän peitti silmänsä nähdessään Geneven kansalaiset järjestettyinä puolustamaan kotejaan, kun hän itse ei voinut käydä taisteluun heidän kanssansa. Hän auttoi kaikesta voimastaan puolustusta, ja ilman Margaretaa olisi hän itse nähnyt puutetta antaessaan vielä enemmän. Kun isänmaalliset kansalaiset hävittivät omat laitakaupunkinsa uhraten omat kauniit huvilansa ja paljo omaisuutta, estääksensä vihollista saamasta tukea siellä, jätti hän ilolla mökkinsä St. Gervaisin esikaupungissa, ja muutti köyhään asuntoon, jota siihen aikaan kutsuttiin La Fusteriaksi. Ahtaassa asunnossaan siellä hän antoi suojaa eräälle talonpojalle vaimoineen, jotka monen muun tavalla olivat jääneet kodittomiksi esikaupunkeja hävitettäessä.
Talonpoika oli yksinkertainen, rehellinen mies, jonkalaisia Geneven kansalaiset tavallisesti tarkoittavat "harmaa-jaloilla". Hän eli ja muokkasi omaa, vähäistä maatilkkuaan. Vaimo oli savojalainen ja paljoa terävämpi. Heillä oli mukanaan lapsi, jonka arveltiin olevan heidän omansa. Kaupungissa vallitseva tavaton tungos pian toi kuumeen, ja sekä mies että vaimo saivat sen ja kuolivat. Kun vaimo sairastui, niin lapsi tuli Margaretan hoitoon. Tuntiessaan kuolevansa vaimo tunnusti ettei se ollut hänen omansa, vaan korkeampisäätyisten vanhempien lapsi, jonka hän oli ottanut hoidettavakseen. Tämän ilmoituksen Margareta huolellisesti kertoi isännälleen, joka kumminkin tuskin kuunteli ja pian unhotti sen kokonaan. Mutta ei hän kieltänyt Margaretan vakavaa pyyntöä, että hän saisi pitää lapsen ja hoitaa sitä. Niihin aikoihin kun he palasivat Rue Cornaville, jota onneksi ei ollut tarvinnut hävittää, oli hänen holhokkinsa tullut suureksi elämän iloksi hänelle.
Aika kului. Pian, kuten näytti, liian pian ei ollut enää lasta, vaan tummasilmäinen, tummatukkainen pikkuneiti, liian vallaton hoitaa ja ohjata, — vähäinen vartalo elävä sormen nippuihin asti. Piti katsoa ettei hän pudonnut tuleen tai vetänyt tuoleja päälleen. Siinä oli toimiva pieni mieli poistamassa toisia ikävyyksiä, vaan toisia tuottamassa. Ihmeellistä oli, että tämä hämmästyttävä olento sai päähänsä kääntyä Ami Berthelierin puoleen kaikessa. Lapsuuden oikullisuudella hän oli tyranni uskolliselle hoitajallensa, joka piti hänestä huolta yötä ja päivää, ja ihaileva orja valkotukkaiselle miehelle, joka satunnaisesti ikäänkuin lahjana antoi isällisen huomautuksen. Hän odotti katsetta ja hymyä häneltä, käytti kaikki kauniit taitonsa kiinnittääkseen hänen huomiotaan, ja kohosi autuuden tasalle istuessaan hänen polvellansa.
Berthelier luonnollisesti piti siitä. Lapsen rakkaus on suloisin imarteluista, kuten nähdään siitä tosiasiasta ettei ajanpituuskaan koskaan ole voinut haihduttaa muistoa sen mielestä, jota se on kerran kohdannut. Mutta kun vuodet kuluivat, tuli hän surulliseksi pienen Gabrielien suhteen. Hän tiesi että tätä pitäisi opettaa ja kasvattaa, mutta hänellä ei ollut vähintäkään käsitystä miten sitä olisi tehtävä. Ei Margaretakaan, joka taisi keittää ja pestä erittäin hyvin, mutta jo neulankin käyttelemiseen oli tottumaton, osannut sitä. Tärkeämpiä syitä oli ettei hän kyennyt lukemaan; ja se uskonnollinen opetus, jonka hän hartaana, vaan vähemmän valistuneena Calvinin seuralaisena oli tilaisuudessa antamaan, ei näyttänyt hänen isännästään sopivalta ravinnolta lapsille. Kaikissa näissä asioissa oli hän itsekin avuton. Jalosukuiset neidit, hän mietti, olisivat opetettavat ompelemaan, lukemaan ja rukoilemaan, ja näistä kolmesta tarpeellisesta sivistysvälikappaleesta hän voi antaa ainoastaan yhden.
Tämä se oli syy, selvä hänelle itselleenkin, josta johtui hänen esiintymisensä tuona elokuun aamuna St. Clairen naisluostarin portin luona. Mutta ihmissydämen suuret syvyydet ovat kaukana tietoisuuskuohujen alapuolella. Lapsen käden kosketus oli vähitellen herättänyt hänessä semmoista, jonka hän arveli olevan ijäksi kuolleen. Kaipaus sisareen, jota hän oli niin paljo rakastanut, alkoi ahdistaa kasvaen aina vahvemmaksi ja muuttui viimein vallan sietämättömäksi.
Äkkiä muisti Ami ett'ei hänen sisarensa ollut kuollut, että hän vielä voisi kuulla hänen äänensä, voisi vielä puristaa hänen kättänsä. Miksei hän siis koettaisi tehdä sitä?
Hänen aikomuksensa kasvoi ja vahvistui ja kantoi, kun St. Clairen nunnain karkoitus antoi siihen tilaisuuden, todellisuudessa hedelmiä. Mutta saavuttaisiko hän suotuisan tuloksen? Jonkin aikaa oli hän kiusauksessa epäillä.
Amin sydämessä, kuten unessa, asui kalpea sekaantunut nainen, puettuna ei luostari- vaan tavalliskuosiseen, geneveläiseen naisen-pukuun. Turhaan koetti hän sovittautua uusiin oloihin ja uusi ympäristö häneen, aivan kuin lapsi asettaa kokoon eriosaista, vaikeata ratkaistavaa.
Ulkomuodolta tapasi hän hoitajansa paljoa vähemmän muuttuneena kuin veljensä. Mutta muutos vanhan Margaretan mielessä oli hämmästyttävin kaikista kummallisista ilmiöistä hänen ympärillään. Margareta näet rukoili, mutta ei lukenut rukousnauhaansa kristityn tavalla. Hän puhui uskonnosta käyttäen pitkiä sanoja kuten justificatsioni, regeneratsioni, sanctificatsioni (puhdistaminen, uudestasyntyminen, pyhitys), jotka hänen kuulijalleen yhtä hyvin, tai paremmin olisivat voineet olla latinaa, sillä silloin hän olisi voinut uskoa, että niillä oli tarkoitus, vaikka tuskin olisi tietänyt mikä se oli. Claudine parka (ei kukaan kutsunut häntä nyt sisar Agatha'ksi) oli sitä mielipidettä, että sitten kun hän jätti maailman oli se tullut aivan hulluksi!
Sekä sisällä että ulkona oli aivan yhtä pahaa. Kadut olivat täynnä tuntematonta vaaraa. Karkeat myöjätärnaiset huutoineen ja riitoineen pelottivat hänet aivan suunniltaan. Ja härkiä, joita ajettiin teurashuoneisiin, piti hän ensin villeinä eläiminä. Tuskin oli hän kotonakaan paljoa iloisempi. Hänen veljensä oli ystävällinen ja Margareta palveleva, mutta molemmat kohtelivat häntä kuten lasta, joka hän olikin kaikissa käytännöllisissä asioissa. Vieläpä pieni Gabriellekin vieroi häntä, omalla imartelemattomalla tavallaan täysikasvuisia kohtaan, joita hän ei rakastanut tai tarvinnut. Claudine ikävöi hiljaisuudessa luostaria. Jopa hän alkoi kutsua itseään luopioksi ja ajatella että oli tehnyt anteeksiantamattoman synnin.
Hän sai huojennusta, vieläpä niin vähäpätöisen kuin lapsen repeytyneiden koristeiden kautta. Eräänä päivänä juoksi Gabrielle hänen luoksensa hyvin onnettomana sunnuntaipukunsa, hauskan, pienen lyonilaisen silkkihameensa kanssa, joka oli repeytynyt vallan vyötäreestä helmaan. Tyttö selitti leikkineensä viereisessä huoneessa asuvan kirjansitojan pienten poikain kanssa. Jeannot oli sen reväissyt.
"Kelvoton, nulikka!" sanoi Claudine. "Mutta miksi sinä leikit noiden pahojen poikien kanssa, Gabrielle? Se ei sovi pikku tytölle."
Gabrielle pahastui. "Isä sallii minun", hän sanoi ja juoksi pois kutsumaan Margaretaa.
Claudinen sydäntä ahdisti kateellisuuden paha hengetär. Hän sieppasi nopeasti yksinkertaisemman puvun lapselle ja seurasi häntä kyökkiin, jossa tapasi hänet kiipeämässä pöydälle. Siinä tyttö aikoi istua ja odottaa Margaretaa, joka aivan kuin Claudinen hyvän tähden ohjaamana oli juuri silloin torilla.
"Anna panen tämän päällesi", Claudine sanoi. "Ja katsohan, Gabrielle, minä neulon sinisen silkkipukusi, ennenkun isä tulee kotiin. Hänen kanssaan sitte pääset Morland'iin kävelylle, niinkuin hän lupasi sinulle tänä aamuna."
Vähä vielä hyväilyä, ja sininen silkkipuku oli kauniisti hänen käsissään. Repeämä oli paha, mutta luostarissa opetetun neulojan taitavissa käsissä se tuli somasti ja sukkelasti korjatuksi. Claudine työskennellessään ei voinut olla huomaamatta, että puku oli huonosti tehty ja soveltumaton. "Minäpä otan ja muutan sen", hän ajatteli "ja kirjailen helman sillä kauniilla neuloksella, jonka sisar Ursula opetti minulle."
Hänen sitä suunnitellessaan tuli Margareta sisään ja katseli tarkkaavana työtä. Äkkiä hän kääntyi toiseen huoneeseen ja palatessaan toi suuren sylillisen pieniä päähineitä, vaippoja, liivejä, kauluksia ja kaikenlaista tavaraa.
"Sanoakseni totuuden, neiti", hän sanoi, "näiden pienokaisen vaatteiden tähden on paholaisella ollut paljo valtaa ylitseni."
"En mitenkään epäile sitä", vastasi Claudine, harvinaisella pontevuudella; "vaikka puolestani arvelen että hän käyttää paljo enemmän hyödykseen isä Calvin'in harha-oppeja kuin viattoman lapsen pukuja."
"En tahdo väitellä kanssanne, neiti, nähtyäni että te olette yhä vielä kuten sanotaan katkeruuden sapessa ja tietämättömyyden kahleissa. Yhtä kaikki tuo viaton, vihreä kaulusrepale ja sininen vaippa eivät sovi senkään vertaa kuin mamelukit ja hugenotit tapasivat tehdä ennen herätyksen tuloa meille. Ja lisäksi hän kaiken aikaa ylpeilee niistä kuin papukaija pyrstöstään tai paavillinen piispa rististään."
"No hyvä, katsokaammepa mitä on tehtävissä", sanoi Claudine, valtioviisaasti kyllä ollen olevinaan huomaamatta Margaretan loukkaavia viittauksia.
"Katsokaas, neitini, tätä palaa ristiraitaista purppurata, jonka Madame de Maisonneuve antoi herralle, jotta siitä tehtäisiin Gabriellelle pieni sunnuntai- ja juhlapuku. Tämä on viehättävää, eikö niin? Tyttö on pitävä siitä nähtyään sen päällään. Minä kumminkaan en koskaan tohdi leikata sitä, sillä jos saksit erehtyisivät, niin se olisi 'syntiä ilman katumusmahdollisuutta'."
Täten Claudine taitavana neulojana löysi kutsumuksensa ja sai rauhan 'anteeksiantamattomien syntien' pelolta. Hän yhä pysyi protestanttisessa kaupungissa sydämmestään uskollisena katolilaisena. Koko sydämensä voimalla hän halusi kirkon sakramenttia, erittäinkin messua, joka silloin oli lakkautettu Genevessä. Kerran tai kahdesti hän sai uskonnollisia lohdutuksia valepukuiselta papilta, jonka hänen veljensä sattumalta löysi. Hyväntahtoisella välinpitämättömyydellään oli Ami kutsunut papin katsomaan Claudinea. Berthelier'n myöntymyksellä opetti Claudine Gabriellelle omat rukouksensa ja uskontonsa alkeet. Se oli loppumattomaksi harmiksi Margaretalle, joka teki kaikki voitavansa estääkseen tätä turmiota, ottaen lapsen milloin vain voi P. Pietarin kirkkoon kuulemaan Calvinia, ja itse koettaen painaa hänen nuoreen mieleensä uusia oppeja. Ami ollen molempien ulkopuolella katseli hiljaa, huvitettuna eri uskontojen taistelua. Hän hyvin tiesi, ettei mikään niin helposti kuin julkinen katolilaisuudesta kiinnipitäminen tulisi Gabriellea vanhempana saattamaan suuriin käytännöllisiin vaikeuksiin, jos hän Geneveen jäisi. Mutta hän aina arveli että sisarensa kaunis taikausko, jona hän piti sitä, haihtuisi pois lapsesta tämän tultua täyteen ikään. Silloin Gabrielle ajattelisi ja uskoisi kuten kaikki muutkin hänen ympärillään. Sitä ennen ei ollut väliäkään, kumpi saavutti voiton. Ami ei käsittänyt, että semmoisessa taistelussa nuoren sielun asema helposti käy tukalaksi, kun siitä juuri taistellaan ja sille kaikki on kovin todellista ja vakavaa.
Gabrielle, jonka lapselliseen mieleen saarna Pietarin kirkossa ei tunkeutunut, alussa taipui "Täti Claudinen", kuten tapasi kutsua häntä, opetukseen. Gabrielle alkoi pitää erittäin paljo hellästä, ystävällisestä naisesta, vaikkakin alusta loppuun "isä" vallitsi hänen sydämmessään ilman kilpailijaa.
Ulkona suuressa maailmassa, samoin kuin Gabriellen vielä nuoressa sydämessä, kilpailevat voimat taistelivat voitosta. On totta että nykyisen käsityksen mukaan se oli maailma pienoiskoossa.
Tsaari Paul, viidenkymmenen miljoonan hallitsija, ylenkatseellisesti nimitti kansallistaistelua Genevessä "myrskyksi vesilasissa". Vielä purevampi Voltaire ivaili, että jokakerta kun hän puki peruukkinsa, hän samalla puuteroitsi koko tasavallan. Kumminkin pieni valtio oli määrätty oman historiansa kululla valaisemaan tuota teologista opinsuuntaa, jonka sen etevin pappi niin täydellisesti on määritellyt, että se on siitä asti kulkenut hänen nimellään. Vaikkakin ylevä ja yksinkertainen käsite "valittu" — Jumalan hyväksymä — on kangistunut opinkaavaan, puristettu järjestelmän siteisiin, ja joskus vääristelty täydelliseksi erhetykseksi, ei se kumminkaan ole vähemmän suuri ja tosi. Pieni, rohkea kaupunki järven rannalla oli todellakin Jumalan valitsema eli hyväksymä kuten ennen vanhaan Sion, jolle Hän antoi oman nimensä. Se oli valittu ottamaan vastaan Hänen sanansa ja näyttämään koko maailmalle, kuinka se, kokonainen yhteiskunta rehellisesti harrasti sen noudattamista. Se oli valittu olemaan turvapaikkana Hänen vainotuille palvelijoillensa koko kristikunnassa. He tunkeutuivat sen kaduille kuin todelliseen levonsatamaan, jossa he voivat oleskella rauhassa pelkäämättä pahaa. "Salli minun tähteni onnettomuuteen joutuneiden asustaa luonasi", oli Jumalan erityinen vaatimus Genevelle; ja Geneve kuuli sen ja totteli.
Pieneltä valtiolta vaadittiin syvää uskonnollista vakaumusta ja samoin sankarillista rohkeutta kohdata voimakkaiden naapuriensa vihaa ottaessaan vastaan ja suojellessaan näitä pakolaisia. Sitä enemmän, koska ei ilman paljoa yksityistä uhraantuvaisuutta sen asukkaiden puolelta, voitu pitää yllä niin suurta paljoutta muukalaisia. Kumminkin ystävällisyys tuli runsaasti maksetuksi. Geneve tuli hyvin havaitsemaan, että on autuaampaa antaa kuin ottaa. Ei ainoastaan, että lempeät ja rehelliset muukalaiset antoivat sen kansottamiseen erittäin sopivaa ainesta, suuresti lisäten sen siveellisiä ja henkisiä voimia, mutta myöskin tekemällä uhrauksia heidän hyväksi, se tuli pelastetuksi tylyyden ja erakkomaisuuden kuolettavista vaaroista. Heidän vakava henkensä johti yhdessä aikalaisten kanssa huomion uskonnon ja elämän tummemmille ja vakavammille puolille. Sen miehen, joka innosti ja johti heitä, voimakas nero johti myöskin samalle suunnalle. Mutta käytännöllinen hyväntahtoisuus vaikuttaa laajentavasti ihmisen luonteeseen. Paastoaminen ilman muuta tarkoitusta johtaa ahdasmielisyyteen, mutta paastoaminen, siinä mielessä että voisi ruokkia tarvitsevia, laajentaa sydäntä. Ja sydän ja mieliala ovat riippuvia toisistaan. Tästä armeliaisuudesta Jumalan onnettomien hyväksi kalvinistisen Geneven ankara aikakausi sai sulouden ja loisteen, jota vailla se muuten olisi ollut. Vaikk'ei se kokonaan voinut pelastaa sitä ankarasta kiihkoilemisesta se kumminkin paransi sen itsekkäisyydestä.
Mutta ennenkun pieni kaupunki voi ottaa vastaan ja täyttää tehtävänsä, se oli ensin kasvatettava ja opetettava, puhdistettava siinä itsessään olevista kelvottomista aineksista. Todellisen järjestyksen ja tosi vapauden pahimmat viholliset ovat väärä järjestys, joka on orjuutta, ja väärä vapaus, joka on mielivaltaa. Heittäessään päältään Rooman ikeen Geneve oli vapautunut ensimäisestä. Toista vastaan sillä kumminkin vielä oli pitkä ja ankara taistelu edessään. Tätä edusti puolue, jonka jäsenet historiassa tunnetaan libertinien nimellä.
Mutta tämä näytöksen loppukohtaus tapahtui vasta vuosia sen jälkeen kun pieni Gabrielle ja St. Clairen nunna liittyivät Ami Berthelier'in huoneen jäseniksi.