III LUKU.
"Suuri valkea valtaistuin."
"Se joka on niin uskollinen ollut yhdessä asiassa,
Voi olla yhtä uskollinen kaikessa."
Sewell.
Vuodet tulivat ja menivät. Oli jälleen elokuun aamu Genevessä, mutta paljoa herttaisempi kuin se, joka kauan aikaa sitten näki St. Clairen nunnain lähdön. Cornavin portti oli juuri aukaistu päästääkseen sisään maito-, hedelmä- ja kasviskauppiaita, jotka aikoivat tuoda tavaroitaan aikaiseen myötäväksi. Maatuotteilla lastattujen vaunujen jälessä kävellen, kuten niiden ajajat, luikahti sisään huomaamatta kaksi, joilla ei ollut mitään myötävätä. He olivat kookas puseroon puettu mies ja tummatukkainen poika, joka saattoi olla neljäntoista vuotias, mutta sellaiseksi kuitenkin oli pieni ja lapsellisen näköinen. Nämä kaksi astuivat oitis sivuun tungoksesta ja vetäytyivät huomaamatta huoneen varjoon. Silloin äkillisestä mielenjuohteesta vanhempi matkaaja polvistui ja painoi huulensa karkeaan, epätasaiseen maahan.
"Kiitos Jumalan!" hän sanoi innokkaasti. "Tämä on Hänen vapaa kaupunkinsa! Tämä on siunattu Geneven alue!" Kyyneleitä oli hänen voimakkailla kasvoillaan, kun hän jälleen nousi.
"Isä!" huusi poika. "Katso, isä, katso! Tuolla on Jumalan istuin, suuri, valkea istuin!"
Vuoriston haltija kohosi kaupungin yli etäisenä, vaan vallan näkyvänä puhtaan kirkkaassa ilmassa, ei hehkuen auringon nousun hohteessa, vaan valkeana ja tahratonna synkässä ylevyydessään Jumalan ikuisen oikeuden tavalla.
Germain de Caulaincourt kohotti kyynelten himmentämät silmänsä.
"Se on Mont Blanc, hyvin suuri vuori", hän vastasi välinpitämättömästi.
Kuudennentoista vuosisadan sielut eivät usein väreilleet luonnon ihanuuksien kosketuksesta, vaikka moni heistä hyvin käsitti sen hienompiakin sulouksia. Mutta epäilemättä oli poikkeuksia. Katsaus Norbert de Caulaincourt'in nuoriin tuijottaviin silmiin riitti vakuuttamaan, että hän kuului niihin. Hänellä oli suuret, tummat silmät ja kauniit, pehmeän tyttömäiset kasvot.
Isä laski kätensä ystävällisesti poikansa olkapäälle. "Varmasti olet hyvin väsynyt", hän sanoi, "ja hyvin nälkäinen."
"Niin tekin olette, isä", nuori Norbert vastasi vilkkaasti, mutta kääntämättä katsettaan pilvissä olevasta valkeasta ihmeestä.
"En tiedä, ennenkuin myöhempään, mitä sille asialle teemme. Mutta menkäämme neuvosmiesten puheille!" kehotti De Caulaincourt.
"Menemmekö ravintolaan?" ehdotti Norbert, yhä katsellen ylös.
Germain pudisti päätään. "Ravintolat voivat antaa ainoastaan niukan tervehdyksen rahattomille vieraille", hän sanoi.
Hänen puhuessaan avattiin ovi kadun toisella puolen ja valkotukkainen mies tuli esiin hitaasti, sillä hän oli rampa. Hän katsoi hetkisen kahteen vieraaseen, kääntyi pois, otti muutamia askelia katua myöten, kääntyi takasin, katsoi taasen ikäänkuin neuvottomana.
Muukalaiset nostivat talonpoikaisia lakkejaan ja tervehtivät, — vaan ei talonpoikien tavalla. Ami Berthelier vastasi, ja yhteisestä vaikutteesta he lähestyivät. Ami puhui ensin. "Arvelen, herrat, että olette muukalaisia täällä?"
"Niin olemme, herra. Tulemme Ranskasta pakolaisina evankeliumin tähden."
"Miten on matkanne onnistunut?"
"Pitkillä matkoilla vuoristojen yli olemme piilleet talonpoikien majoissa ja enimmäkseen vaeltaneet öillä. Toin kotoa mukanani vähä rahaa ja muutamia jalokiviä; — ainoastaan sen verran kuin voin piilottaa luonani. Vuorilla jouduimme ryövärien käsiin ja meiltä rosvottiin aivan kaikki. Olimmepa iloiset päästyämme hengissä. Viime yönä me kävelimme tänne pienestä vuoristokylästä. En tiedä sen nimeä. Tänä aamuna odotimme portin luona, kunnes se avattiin toriväelle, ja tulimme sisään heidän kanssaan."
"Muukalaiset, jotka etsivät suojaa luonamme, menevät kaupungintaloon ja esittävät asiansa valtuusmiehille."
"Minä tiedän sen. Pyydän teitä ystävällisesti sanomaan mistä löydän kaupungintalon."
"Ei kiirettä vielä, herra. Heidän jaloutensa eivät istu ennenkun jumalanpalveluksen loputtua; se on kello kuudelta. Pikemmin tulkaa ensin sisään kanssani ja lopettakaa paasto."
"Mutta te olitte poismenossa. Minä tulen häiritsemään teitä."
"Ette ollenkaan. Minä olen geneveläinen, te olette uskovainen, se on kyllin. Tehkää minulle kunnia ja tulkaa sisään."
He olivat pian Berthelier'in asuinhuoneessa. Siinä he tapasivat yksinkertaisesti puetun naisen, jolla oli suloiset, surulliseen vivahtavat kasvot ja jonka isäntä esitteli heille sisarenaan, Claudine Berthelier'inä. Ami oli jo saanut tietää vieraittensa nimet.
Claudine vastasi kohteliaasti, vaikk'ei sydämellisesti, ja meni ulos kiiruhtamaan aamiaista.
Keitto oli Genevessä yleinen aamiaisruoka. Mutta vieraiden nälkää ajatellen Berthelier kuiskasi sanan Claudinelle, ja pian toi vanha palvelija, Margareta, vadissa kylmää suolattua paistia. Keitoksen, leivän ja valkean hapanviini-maljan kanssa siinä olikin koko ateria. Pöytä oli hyvin siloitettu ja pilkuttoman puhdas, mutta pöytävaatteita ei käytetty silloin, ja kaiverrettu leipäpala oli ainoa suola-astia.
"Missä Gabrielle on?" kysyi Berthelier, kun hänen sisarensa tuli sisään. Hän tuskin oli lopettanut puheensa, kun rakastettava tyttö, puoleksi lapsi, puoleksi neiti, tuli sisään. Hänen hyvin yksinkertaiset liivinsä ja harmaasta puolivillaisesta tehty hameensa eivät voineet salata vartalon kauniita piirteitä, samalla kun kukkeat kasvot näyttivät yhä kauniimmilta erilaisuuden vuoksi. Häntä seurasi vanha palvelija, joka toi tullessaan säätynsä tavan mukaan oman tinalautasensa ja asetti sen kainosti pöydän päähän.
Kaikki kääntyivät pöydän ympärille. Berthelier asettui päähän, molemmat Caulaincourtit yhdelle puolelle ja Claudine ynnä Gabrielle toiselle puolelle. Vieraat seisoivat odottaen pitkää rukousta. Mutta heidän kummakseen Berthelier ainoastaan mutisi "siunatkoon Jumala ruokamme", ja alkoi leikata suolattua paistia. Se oli hänen nälkäisille vierailleen yhtä tervetullut kuin kaunein kiitosluku.
"Onko totta, herra", hän kohta senjälkeen kysyi, "että Henrik kuningas on antanut uuden vainoomiskäskyn?"
"Liiaksikin totta, herra; vaikka tuskin hänen olisi tarvinnut nähdä vaivaa, koska kerran vanhankin nojalla tulet jo leimusivat kautta kuningaskunnan." Pakolainen kertoili esimerkkejä ja yksityisseikkoja, jotka keskittyivät semmoisiin kauhuihin, että nykyaikaisen pöytäseuran ruokahalu olisi hävinnyt. Tässä joukossa oli Claudine ainoa, jonka ne todella saivat värisemään. Berthelier jo tiesi kaikki ennestään. Margareta taasen ajatteli ainoastaan martyriuden kunniaa ja palkinnoita. Mitä nuoreen Norbert'iin tulee, hänen silmänsä ja ajatuksensa viipyivät aivan kuin lumottuina vastapäätä istuvassa naapurissa. Gabrielle oli tuskin vanhempi kuin hän itse, pojasta kumminkin hän jo näytti kauniilta neidolta, jonka puolesta kuka ritari tahansa olisi ylpeillen käynyt taistelemaan ja samoin häntä palvellutkin. Mutta miksi ei hän ollut puettu niinkuin toiset naiset? Miksi olivat he verhonneet hänet kokonaan tuolla hirveällä, harmaalla aineella? Mutta kumminkin, mitkä silmät, mikä suu, mitkä huulet! Miten vakavan, miten hiljaisen näköinen hän oli! Poika toivoi, että tyttö olisi puhunut, tai ainakin hymyillyt. Päästäkseen alkuun hän tahtoi kaataa vähä viiniä hänelle. Gabrielle kiitti mitä miellyttävimmällä äänellä, mutta sanoi juovansa ainoastaan vettä. Eihän se kovin kummaa ollutkaan pojan mielestä, katsoen viinin laatuun.
Viimein kaikki lopettivat. "Kiitos ruuan jälkeen" lausuttiin hyvin lyhyeen. Sitten vanha palvelija huomautti pojalle: "Nuori herra, kellot soittavat aamurukoukseen. Tahdotko tulla kanssani jumalanpalvelukseen?"
Norbert katsoi isäänsä, joka kumminkin oli niin syventynyt puheisiin
Berthelier'in kanssa, että täytyi erittäin huomauttaa häntä.
"Tahdotteko te mennä, isä?" hän kysyi.
"Mene sinä, poikani; minä en mene tällä kerralla", Caulaincourt vastasi ja jatkoi keskusteluaan.
Sen jälkeen Norbert ja Margareta menivät kirkkoon ja Claudine Gabrielien kanssa toiseen huoneeseen. Berthelier ja hänen vieraansa jäivät seisomaan akkunan ääreen. He katselivat kadulle, joka nyt oli täynnä aamujumalanpalvelukseen läheiseen St. Gervais'n kirkkoon kiirehtiviä miehiä ja naisia. Miehet olivat viitoissa tai verkatakeissa, paitsi muutamia harvoja, virkamiehiä tai neuvoston jäseniä, joilla oli hienot vaatteet. Naiset kulkivat verkahameissa ja liiveissä ja käyttivät tiukkoja päähineitä. Koska ainekset olivat yksinkertaiset, olivat väritkin koruttomia. Tuskin voi nähdä kirkkaampaa vivahdusta niin pitkältä kuin silmä voi seurata ikävää tietä.
"Herra Berthelier", kysyi ranskalainen äkkiä, "mitä tointa täällä voivat ihmiset saada, jotka tulevat tänne rahattomina, kuten minä?"
"Se riippuu asianhaaroista, herrani. Te olette Ranskan säätyläisiä?"
Caulaincourtin pää painui alas. Berthelier'in katse ilmaisi: "Enkös sinä arvannut!"
"Mieluummin", sanoi Caulaincourt, "tahtoisin olla kunniallinen silkinkutoja, muurari tai nikkari, niin ett'emme poikani kanssa olisi taakkana muukalaisille."
"Täällä ette tapaa muukalaisia, sillä Genevessä jokainen protestantti on veli."
"Kumminkaan ei kukaan ihminen tahdo riippua avuttomana veljensä niskoilla. On kirjoitettu: 'kantakaa toinen toisenne kuormaa', mutta myös samassa paikassa: 'jokainen kantakoon omaa taakkaansa.' Mitenkäs minä voin kantaa omaani ja pojan?"
"Pojasta ei ole vaikeuksia. Kun neuvosmiehet ovat nähneet teidät ja kuulleet kertomuksenne, niin joku kansalainen ottaa teidät taloonsa. Sitten saa poikanne mennä kouluun. Ja te —." Hän vaikeni.
"Ja minä?"
"Voitte tehdä mitä tahdotte, kun vain mukaudutte lakeihimme, jotka, sen myönnän, ovat jotenkin ankarat. Ettehän kaiketi, tahtone pelata uhkapeliä, tai tanssia, tai laulaa rivoja lauluja sunnuntai-päivinä?"
"No eihän toki", Caulaincourt vastasi hymyillen. "Se kumminkin, mitä tahdon tehdä, olisi maanmiehieni mielestä häpeällisempää kuin tuo kaikki yhteensä. Tahtoisin näet halulla oppia ja harjottaa vaikka mitä kunniallista ammattia, joka vapauttaisi minut lisäämästä jalomielisten isäntiemme ennestään jo niin suurta taakkaa."
"Mutta tämä olisi raskasta teille. Säätyläismies —."
"Ei saisi olla kerjäläinen, eikä varas." Äänettömyyden jälkeen hän lisäsi: "Vaeltaissani ajattelin kirjapainoa. Se näyttää vähemmän kuin muut ammatit vaativan ruumiillista työtä, johon minä olen tottumaton. Sitäpaitsi olen aina rakastanut kirjoja."
"Niin paljo", sanoi Berthelier, "olen jo arvannut." Hän ei ollut vielä kauan puhunut vieraansa kanssa, kun jo huomasi hänet älykkääksi ja oppineeksi mieheksi. "Ajattelenpa vielä että kätenne hyvin ovat tottuneet säveltäjän puikkoon, tahi ellen erehdy, pitelemään miekkaa."
"Olen palvellut kuningasta ja useammassa kuin yhdessä valtakunnassa", sanoi Caulaincourt vaatimattomasti. "Mutta sen jälkeen kuin minä Kristuksen kunnioitetun martyyrin neuvosmies Du Bourg'in kautta tulin tuntemaan Hänen totuutensa olen elänyt syrjässä tiluksillani, joiden nimi on Gourgolles, Dauphinessa, kuten jo kerroin teille, vai miten?"
"Arvelen ett'ette sielläkään enää löytäneet turvaa?"
Caulaincourt myönti. "Minulle tuli kalliiksi lähteä", hän lisäsi surullisesti. "Paljo sellaista joka on hyvin rakasta minulle jäi jälkeen. Kaksi pientä tyttöä ja kaksi poikaa, toinen niistä lapsi, oli heitä. Jumalan kiitos, minä suutelin heitä heidän nukkuessaan; ja samoin äitiä, rakkainta kaikista. Mutta hän tiesi aikeeni ja antoi minulle anteeksi."
"Senkö että otitte hänen poikansa?"
"Hän ei ole Norbertin äiti, vaikkakin rakasti häntä kuten omaa lastaan. En ollut herkkä uskomaan vaaraa ja kammoksuin uhrauksia. Toivoin että ajat muuttuisivat ja toivoin myös että voisin opettaa vaimoni ja lapseni uskomaan pelastus-oppiin. Mutta naisten sydän pitää kiini vanhasta ennestään tunnetusta."
"No siitä", sanoi Berthelier, "minullakin on kokemus. Sisareni, joka kerran oli nunnana St. Clairessa, pysyy tässäkin uskonnon turvapaikassa sydämestään katolilaisena."
"Ja lapseni"; jatkoi Caulaincourt, "lapset eivät piittaa muusta kuin leikistä ja huvituksesta."
"Täällä ei ole niin", sanoi Berthelier hymyillen. "Täällä aivan lapset hehkuvat päästä lähetyssaarnaajina Ranskaan, Italiaan tai Alankomaihin, voittaakseen marttyyrikruunun."
"Silloin pelkään ettei Norbert taida löytää täällä tovereita, joista hän pitäisi. Hän on hyvin kummallinen poika, tavallaan hyvin lapsellinen, kumminkin ajottain odottamattoman miehistynyt. Minua suretti, että poika, joka oli minun kaikkeni, näytti kaikkein vähimmän taipuvalta yhtymään minun aatteisiini. Hän piti parempana leikkiä äitipuolensa naisritarina tai ottaa osaa pienten sisariensa leikkeihin, kuin hoitaa lukujaan tai kuunnella Jumalan sanaa. Ja kumminkin tuo lapsi, sillä muuta hän ei ole, kiiruhti lähikaupungin naamiohuvista aivan yksin kotiin ja tuli etsimään minua kirjastostani. Olin tyytymätön häneen, sillä hän oli äitipuolensa kanssa mennyt sinne vastoin minun tahtoani. Mutta kun minä kuulin hänen kertomuksensa, näin siinäkin Jumalan johtavan käden. Norbert oli kuullut majurin, jonka talossa huvit pidettiin, ja kuninkaan kyrassierikapteenin kuiskailevan aikovansa seuraavana päivänä vangita harhaoppisen Gourgolles'in herran. Hän tuli varottamaan minua. Sitten tuo kunnon poika minun pyynnöstäni kiiruhti takaisin yksinään pimeässä kaksi peninkulmaa kaupunkiin saattaakseen vaimoani, Silläaikaa kun minä tein niitä vähiä varusteita, joita ennätin. Kiitos Norbertin nopeuden, ennätti vaimoni ajoissa saamaan ohjeeni lapsista ja tiluksista. Kuten sanoin, vaimoni antoi minulle anteeksi. Me erosimme sovinnossa. Minun tunteeni ajoittain olivat ihan tylsistyneet. Sydämeni näytti olevan kuollut kuin kivi. Mutta silloin tunsin iskun ja voimakkaan, kun antaessani Norbertillekin jäähyväissuudelmaa, hän ei näyttänyt olevan kovinkaan surullinen erostamme.
"Siten aloin yksinäisen kulkuni vuorenrinnettä alaspäin. Kuljin jurosti mieli raskaana, kun kuulin nopeita askeleita takanani. 'Olen petetty' arvelin; enkä suuresti välittänytkään, sillä miksikäs eläisin. Käännyin. Oli iltahämärä, mutta voin erottaa pojan, joka huohottaen juoksi jälessäni. Seuraavassa silmänräpäyksessä Norbertin käsi tarttui vaippaani, ja hänen äänensä kaikui korvassani."
"Isä, odottakaa minua!"
"Sinäkö?" sanoin.
"Miksi sanoitte minulle hyvästi, kun tiesitte —."
"Tiesin mitä?" sanoin.
"Tiesitte, että minä olin teidän." Niin pian kuin ennätti, hän lisäsi: "olen oppinut yhden värssyn bibliastanne: 'Sinun kansasi on minun kansani ja sinun Jumalasi on minun Jumalani.'"
"Herra Berthelier, siitä mitä silloin tein minua nyt hävettää kertoa.
Erotessa en itkenyt, mutta silloin puhkesivat syvyydet."
"Ymmärrän", sanoi Berthelier. "Jos minä ollessani vankilassa olisin vaan voinut itkeä, en olisi kadottanut uskoani Jumalaan ja ihmisiin."
"Ah, tekin olette kärsinyt?" sanoi ranskalainen osanotolla.
"Ei kuten te. Jatkakaa, pyydän."
"Olisi väsyttävää kertoa teille matkoistamme, vaaroistamme ja paostamme. Ja enpä suuresti välitäkään muistella jälleen noita kärsimyksen ja vaaran päiviä, jotka kasvoivat viikoiksi. Jumalan armosta olemme täällä aivan onnellisesti. Pojan tähden etenkin olen iloinen."
"Teillä on niin hyvä turvapaikka", sanoi Berthelier, "kuin Geneven vallit ja sen kansalaisten sydämet ja kädet suinkin voivat tarjota. Jospa vain", hän lisäsi, "Geneve olisi sisällisesti yksimielinen."
Caulaincourt näytti hämmästyneeltä. "Onko siis erimielisyyksiä joukossanne?" hän kysyi.
"Täällä on niitä. Minä olen elämäni onnen kanssa väärällä puolella, tai paremmin olen aivan kokonaan ulkopuolella."
"Te puhutte arvoituksia, herrani."
"Tiesittekö, että ennenkun uusi uskontonne saapui meille, meidän geneveläisten täytyi taistella ankarasti vanhojen oikeuksiemme puolesta?"
"Miksi sanotte uskontonne, ikäänkuin se ei olisi myöskin teidän? Ette varmaankaan ole katolilainen."
"Olen hugenotti."
"Siis — veli."
"En teidän ajatuksenne mukaan. Meillä ennen hugenotti merkitsi henkilöä, joka rakasti vanhoja oikeuksiamme ja liittoutui ystäviemme kanssa Fribourgissa saavuttaaksensa ne. Mutta nyt sen sijaan Genevessä vapauden sankarien lapsia kutsutaan libertiineiksi."
"Kuka ties vanha nimi oli parempi."
"Ja ne jotka pitivät sitä omanaan olivat parempia miehiä."
"Mutta mitä tekemistä teidän libertiineillä ja hugenoteilla on nyt? Totuus, jonka te olette saavuttaneet, on tehnyt teidät vapaiksi ja on siten tehnyt teille kaikki ja enemmänkin kuin mitä he ovat tahtoneet."
"Kukaties vielä kaikki mitä heidän isänsäkin tahtoivat. Tuskin kumminkaan myönnän niin paljon. Herra Calvin ja konsistorio sitovat ihmisten omiatuntoja liian kireälle."
"Ihmistä ei voida sitoa liian kovasti pois synnistä ja erhetyksistä."
"Se on riippuvaa asianhaaroista. Libertiinit kaikissa tapauksissa pitävät asiain uudesta suunnasta vielä vähemmän, kuin heidän isänsä vanhasta. Tässä arvelen heidän olevan tavallaan oikeassa ja väärässä."
"Miten se on mahdollista? Ettehän voi kävellä samalla kertaa oikealle ja vasemmalle, tai olla yhtäaikaa valossa ja pimeässä."
"Ollaanko siis joko kokonaan oikeassa tai väärässä?" kysyi Berthelier, hienosti olkapäitään kohauttaen. "Kuka tietää? Varmaankaan ei se mies joka kävelee. Nämä meidän libertiinimme vaativat vapautta elääkseen kuten itse haluavat."
"Tehden vapauden tekosyyksi mielivallalle", De Caulaincourt lisäsi.
"Aivan niin. Mutta onko se, mitä minulla on vaippani alla, toisten ihmisten asia? Kukaties, jos herra Calvin ja konsistorio oikein ajattelisivat, he antaisivat ihmisten kulkea omia teitään — luonnollisesti järkevien rajojen sisällä ja välttäen julkisia pahennuksia — eivätkä vaatisi jokaista elämään Pyhän Antoniuksen, Noan, Danielin tai Jobin tavalla Raamatun mukaan. Mutta heille pitää välttämättä kaikki leikattaman heidän omien kaavojensa mukaan. Ne saattavat olla puhtaat ja ylevät, vaan eivät sovi kaikille. Antakaa kirkon pitää alueensa ja maailman omansa, sanon minä. Mutta heimolaiseni sanovat: 'No hyväpä niin. Korvaukseksi kirkkonne vaatimasta ärsyttävästä tarkastusoikeudesta, me pyydämme kirkon etuoikeuksia. Joll'emme kuulu teihin, antakaa meidän olla rauhassa: jos kuulumme, antakaa meille oikeus kaikkeen mitä teillä on annettavissa.' Niin he vaativat samalla kun he pitävät lujasti kiinni oikeudestaan päästä pyhälle aterialle. Kahdenkymmenen viiden neuvosto, jota me kutsumme pieneksi neuvostoksi ja joka on osaksi herra Calvinin, osaksi heidän puolellaan, on antanut epäselvän päätöksen, mutta papit — tässä kohden minun mielestäni aivan oikein — protesteeraavat sitä vastaan mitä he kutsuvat häväistykseksi. Siten ovat asiat nykyään."
"Ja minä havaitsen, ettei Geneve nykyään ole mikään taivas maan päällä", sanoi De Caulaincourt.
"Eikä koskaan tule olemaan", rauhoitti Berthelier katkerasti hymyillen. "Mutta luulenpa, että nyt teidän on aika esiintyä kaupungintalolla. Teidän hyvällä luvallanne tahdon kävellä kanssanne ovelle asti, mutta seurani edemmäksi ei olisi avuksi, koska olen pikemmin huonoissa kirjoissa heidän jalosukuisuuksiensa kanssa. Sekä omasta että sisareni puolesta olen tarkastuksen alainen ja olemme saaneet yhä uudelleen sakkoja siitä, ett'emme käy kirkossa ja että muuten olemme pyhäpäivää loukanneet."