IV LUKU.
Ranskan pakolaiset ja Geneven libertinit.
"Hiljainen voimakas henkilö meluavassa maassa."
Seuraavana sunnuntaiaamuna, joka oli syyskuun ensimäinen, suuri kello "Clemens" soitteli kutsujaan varhaiseen jumalanpalvelukseen P. Pietarin tuomiokirkossa, missä oli määrä toimittaa kristityn kirkon vakavin ja pyhin jumalanpalvelusmeno, pyhän ehtoollisen jakaminen. Kaikki kirkkoon johtavat kadut olivat tungoksellaan sanankuulijoita tai ainakin kirkkoon mielijöitä. Erittäin tänään — Genevessä hyvin muistettavana päivänä — nuo joukot tarjosivat iloisemman ja vaihtelevamman näön kuin tavallista. Siellä oli paljo siivoja kansalaisia tummissa puolivillaisissa tai verkaisissa puvuissa, paljaspäisiä oppipoikia, puseroihin puettuja poikia ynnä palvelustyttöjä hopeisine puolivöineen, hyvin tärkättyine kulmikkaine päähineineen ja korkeine nahkakenkineen. Mutta oli toisia aivan erilaisia henkilöitä, verrattain harvalukuisia vaan hyvin huomattuja vaatetuksensa loistosta ja komeudesta, samettiviitoista, höyhenhatuista ja miekoista, jotka riippuivat heidän kupeillaan. Muutamat saattelivat naisia, joiden puvuissa silkki ja pitsit loistivat kaupungin ylellisyyslakien uhalla. Heidän ohi kulkiessaan rypistyivät monet kasvot, ja moni ääni kuului mutisevan, jopa Raamatun vakavilla lausetavoilla, heille vähemmän imartelevia ennustuksia tuomiosta, joka jumalattomia libertineja odottaa tulevassa maailmassa. Kuultiin viittauksia "pöyhkeistä narreista", "löylyn lyömistä hetaleherroista" j.n.e., jotka olematta erittäin sopivia, kumminkin joka tapauksessa kevensivät puhujien mieliä. Mutta kohteliaisuudet nakattiin kernaasti takasin. Libertinit laskettelivat ivaa, pilkkaa, halveksivia katseita ja häväistyssanoja "uudestasyntyneille", "kuoletetuille" ja "pyhimyksille".
Eräät pojankasvot katselivat heitä kumminkin ystävällisesti, eräs nuori sydän riemuitsi heidän oivista juhlapuvuistaan, humusta ja liikkeestä, jonka ne synnyttivät ikäville kaduille. Norbert de Caulaincourt oli ollut ainoastaan kuusi päivää kaupungissa, kumminkin oli hän jo tullut siihen johtopäätökseen, että paikat hänestä tuntuivat hyvin epämiellyttäviltä. Ei siltä että hän olisi katunut valinneensa isänsä kohtalon tai lausunut moitteen sanaa hänestä, — sellaista eivät edes villit hevosetkaan olisi voineet kiskoa hänestä! Mutta alkaaksemme hänen murheittensa sarjaa, oli ensin kirjansitoja herra Antoine Calvin, joka asui Rue Cornavinin varrella Berthelierien vierellä, avannut heille talonsa tarjoten Jumalan nimessä heille leipää ja suojaa. Epäilemättä sangen ystävällisesti tehty kirjansitojan puolelta. Norbert aavisti hänen sillä tahtovan itselleen ansiota ja odottavan korvausta tulevassa maailmassa. Mutta hänestä, Norbert Caulaincourtista ja hänen isästään, ranskalaisesta aatelismiehestä, joka oli kuin ruhtinas näiden porvarien, näiden tolvanoiden joukossa — tuntui aterioiminen tuon ammattilaisen, hänen vaimonsa ja poikiensa parissa, joista vanhemmat työskentelivät isiensä "orjan ammatissa", suorastaan onnettomuudelta ja häväistykseltä. Totta oli että pakolaisia kohdeltiin kunnioitettuina vieraina. Perheen pojat auttoivat oppipoikaa palvelemaan ja osottivat nuorelle ranskalaiselle seuralaiselleen hienoon kunnioitukseen yhdistettyä kohteliaisuutta, mutta tämäkään tuskin lievensi hänen ylenkatsettaan.
Ja vielä enemmän, hän oli alkanut käydä koulua, ja se henki millä hänen opettajansa ja koulutoverinsa häneen vaikuttivat, tuntui, vaikkakin kaukana ivasta, kuitenkin yhtä epämiellyttävältä. Hänen täytyi myöntää että nämä pikkuporvarit, samanikäiset ja nuoremmat kuin hän, tiesivät paljon enemmän yleisistä asioista kuin hän. Ensin hän koetti kohdella opettajiaan, joita piti itseään paljon alempiarvoisina, miltei hävyttömyyteen vivahtavalla välinpitämättömyydellä, mikä kyllä oli käynyt laatuun eräitten hänen edellisten kasvattajiensa suhteen. Mutta hän huomasi hyvinkin pian että hänen täytyi muuttaa käytöstään, jos tahtoi välttää sietämätöntä häpeää saamalla julkista rangaistusta seuraavana lauvantaiehtoona.
"Mutta olenhan ranskalainen aatelismies", sanoi hän eräälle ystävälliselle pojalle, joka ollen pakolainen itsekin, koetti varottaa häntä.
"Niin minäkin olen", vastasi Louis de Marsac. "Mutta vaikka molemmat olemme Ranskan poikia — ja vaikkakin olisimme kuninkaan lapsia — ei se tee vähintäkään erotusta."
Siksipä tuona sunnuntaiaamuna, hänen käydessään kirkkoon isänsä vierellä, hänen nuori sielunsa oli katkeruutta täynnä. Hän tunsi olevansa kuin lintu, joka oli sulettu liian pieneen ja sen pahempi hyvin rumaan häkkiin. Tuskinpa voi herra Berthelierinkään näkeminen, tämän astuessa ohitse kauniin tyttärensä (niin hän luuli), paraaseen pyhäpukuun puetun Margaretan kanssa käsikkäin, lohduttaa häntä, vaikka hän nostikin heille lakkiaan kuten tapa vaati. "Täällä on kaikki niin surullista", hän sanoi itsekseen, voimatta hillitä ikävystynyttä ilmettä kasvoillaan.
"Mikä sinun on, poikani?" kysyi De Caulaincourt irtautuen siitä ylevästä mielialasta, jota tunsi tänä pyhänä juhlana — niin harvinaisena hänelle, joka vain henkensä uhalla tähän asti oli uskaltanut sellaisesta nauttia.
"Ei minua mikään vaivaa, isäni. Mutta katsohan! Tuolla menee komea herrasmies, joka on puettu samaan tapaan kuin meillä kotona." Ja Norbert loi koreaan nuoreen libertiniin, joka pöyhkeili heidän sivullaan silkissä ja sametissa, ystävällisemmän silmäyksen kuin mitä herraparka oli pitkään aikaan saanut.
Viimein hän saapui isänsä kanssa tuomiokirkkoon. He tulivat varhain, mutta se oli kumminkin miltei täynnä kansaa. Seurakunta näytti levottomalta ja rauhattomalta, ikäänkuin olisi odottanut tai aavistanut jotakin tulevaksi. Norbert ei tuntenut suurtakaan kunnioitusta häntä ympäröivää sekalaista kansalaisjoukkoa kohtaan, ja pian hän mielensä kevennykseksi antoi vikkelän iskun erään ison oppipojan kylkiluille, koska luuli tämän aiheettomasti sysänneen hänen isäänsä. Nuorukainen olisi ehkä maksanut samalla mitalla takasin, jollei muuan mies heidän vierellään olisi varoittavasti ojentanut kättään.
"Muista", hän sanoi, "että tämä on Jumalan huone."
"Ken olisi voinut niin luulla?" vastasi Norbert, katsellen väsymättä yksinkertaista sisustusta, josta oli poistettu kaikki mikä saattoi muistuttaa roomalaista loistoa. "Ma foi! jos tämä on geneveläistä kohteliaisuutta — —"
Hänen päättämätön lauseensa häipyi erään kookkaan vanhan vaimon viittaan, tämän rajusti törmätessä häntä kohtaan. Ja nyt jokainen hänen ympärillään sysi tai sai sysäyksiä, työntäen naapuriaan tai, koettaen antaa tälle tietä, vaikk'ei mitään tietä ollut annettavissa. "Vai niin, tämäkö on Jumalan huone!" ajatteli Norbert itsekseen. "Jotakin erinomaista lienee tekeillä".
Sitte hän tungoksessa tunsi erään hienoista herroista juhlapuvussaan. Erään oppipojan vyönkiemuraan tarttui kultahetale, ja tämä tempasihe irti repien kalliin koristeen. Herrasmies siitä huolimatta tunkeutui eteenpäin, mutta muuan syrjäinen sanoi aivan ääneensä: "Seisokaa tiheässä, hyvät ystävät! Pysyttäkää ne ulkopuolella". Iskuakaan ei sattunut, kättäkään ei kohotettu, mutta kansa liittyi lujasti yhteen, seisoen hiljaa yhtenä lihas- ja jännemuurina vastustaen väkivaltaista tunkeutumista.
Norbertin veri kiehahti. Hänen mielensä oli tykkänään sisääntunkijoiden puolella. Mitä oikeutta oli kellään pidättää heitä, jos he olivat niin hulluja että tahtoivat tulla sisälle? Jos hieno herrasmies näki hyväksi mennä kirkkoon — ja sitten mokomaan kirkkoon — oli se ainoastaan hänen oma asiansa. Huomattuaan olevansa lähellä verkapukuista miestä hän yhtyi häneen ja työnsi täydestä sydämestään hänen kanssaan.
Hän näki piankin että oli läsnä useita herrasmiehiä, jotka valloittivat itselleen tien kirkkoon yhtenäisessä ryhmässä, huolimatta äänettömästä päättäväisestä vastarinnasta. Hän oli kadottanut isänsä kokonaan näkyvistään. Siksi hän kulki toisten kanssa, jotka seisahtuivat onnistuttuaan viimein asettumaan näkyville niin kutsutun "alttarin" eteen.
Mutta oliko se mikään alttari? Norbertin kummastelevat silmät voivat nähdä vain sievän valkean liinavaatteen, joka verhosi jotakin — hän ei tiennyt mitä. Hän ei ollut koskaan ollut läsnä reformeerattujen ehtoollisella. Jo asian uutuus ja esineiden yksinkertaisuus antoi hänelle lievän kunnioituksen tunteen. Erään lähellä seisovan libertinin lausuma huomautus karkoitti kumminkin äkkiä sen. "Arvelen että tällä kertaa olemme voittaneet nuo pyhät miehet".
"He ovat vallin juurella, mutta ilman tikapuita", sanoi toinen kovemmalla äänellä.
"Hiljaa!" keskeytti kolmas. "Me olemme voitolla. Näytelkäämme osamme kauniisti ja antakaamme mustatakkien viettää hartauttansa."
Silloin Norbert huomasi jumalanpalvelusta paraillaan pidettävän. Pappi jymyytti pöydän takaa jonkinlaista lukua, rukousta tai varoitusta — hän ei oikein tietänyt mitä eikä siitä välittänytkään. Mutta rajattoman pitkä se oli. Lähinnä seuraava kumminkin herätti hänetkin. Clement Marotin virsi suuren seurakunnan laulamana pani vanhan kirkon seinät kajahtamaan. Norbert yhtyi lauluun. Hän tunsi nämä virret, joita Ranskassa usein katoolilaisetkin lauloivat. Sitten seurasi yhä enemmän lukemista ja rukoilemista, mikä oli vallan käsittämätöntä välinpitämättömälle kuulijalle.
Toisen virren aikana tummapukuinen, hoikka olento astui saarnastuoliin. "Hän on isä Calvin", virkkoi Norbert itsekseen, "isäntämme, hyvän herra kirjansitojan, veli, joka ei ole lainkaan suosittu. Semmoinen laiha ja kalpea mies, mustatukkainen, piikkipartainen ja pitkänenäinen. Silmät hänellä ovat läpitunkevat kuin kaksiteräinen miekka."
Seurakunta kiintyi tykkänään häntä kuuntelemaan. Vieläpä libertinitkin, häirityn kärpäsparven lailla kohistuaan, vaipuivat jonkinlaiseen vastenmieliseen äänettömyyteen, ollen aivan kuin pakotettuja kuulemaan puhetta jota vihasivat. Niin oli Norbertinkin laita. Hänen täytyi kuunnella. Nuo kylmät, selvät ja kiihkottomat sanat tulivat syvästä vakaumuksesta, tunteiden syvyydestä, syvemmältä kuin kiihkon lähteistä. Teräs on kylmää, mutta ahjon kova kuumuus sen valmistaa. Jokainen sana oli mitä sattuvin tarkoitukseensa ja tarkoin sovitettu kuin kivi mosaikkiin. Norbert tunsi tajuttomasti sen voiman. Vaikkei hän välittänytkään itse aineesta, joka käsitteli Herran ehtoollisen oikeata vastaanottamista, ja vaikka toistikin itsekseen ettei se häneen lainkaan kuulunut, hän ei kumminkaan voinut siirtää siitä huomiotaan.
Hän koetti pudistautua sen vaikutuksesta ja ajatella muita asioita. Hän yritti katsoa ympärilleen tunteakseen mikä noista hienosti puetuista herroista olisi herra Philibert Berthelier, libertinien johtaja ja läheisen naapurin, kaunistyttärisen ja ramman miehen sukulainen?
"Vie sun, miten tuimilta he kaikki näyttävätkään ja miten päättäväisiltä! Miten he käsillään tapailevat miekkojaan! Jollei tämä olisi kirkossa, niin tapahtuisi pian kuuma löyly täällä! Ah, ehkäpä niin tapahtuukin, sillä eihän tätä juuri voida kirkoksi kutsua."
Mutta tällöin tuo voimakas ääni tempasi hänet taasen mukaansa ja piteli häntä jättiläisen otteella. Ääni oli kylmä, miltei matala, mutta kumminkin se täytti joka tuuman suuresta rakennuksesta.
"Minä ohjaan itseäni mestarini säännöillä", sanoi Calvin, "joka on minulle selvä ja hyvin tunnettu. Koska pian tulemme vastaan ottamaan Herramme pyhän aterian, niin jos joku jonka konsistorium on siitä kieltänyt lähenee tätä pöytää, tahdon menetellä vaikka se maksaisi henkenikin niin kuin minun tulee."
Seurasi vakava rukous. Sitten saarnaaja kylmästi astui alas saarnastuolin rappuja, tuli esiin ja otti paikkansa Herran pöydän luona. Kunnioittavasti hän kohotti valkean liinan ja paljasti leivän ja viinin. Se oli Norbertille harvinainen näkö. Hän oli tottunut ottamaan vastaan rippileivän ja kunnioittamaan kalkkia, vaan ei koskaan uneksinutkaan maistamista. Hartaan vakavasti Calvin siunasi aineet ja seisoi sitten odottavasti.
Syntyi äkkiä kohahdus, kilinä ja jalkain töminä. Asestetut libertinit virtasivat eteenpäin, jokainen ojentaen oikean kätensä ottamaan leipää ja vasemmalla pitäen miekan kahvasta.
"He ottavat sen", oli Norbert sanomaisillaan. Mutta hän tukahdutti sanansa hämmästyneenä. Leivän ja viinin yli ojennettiin kaksi kättä — suojelevaa kättä — hentoja ja heikkoja kuten sairaan vaimon tai kuolevan lapsen. Mutta äänessä, joka kaikui täyteen ahdetun kirkon halki, ei ollut heikkoutta. "Nämä kädet te voitte rusentaa, nämä käsivarret silpoa, tämän henkeni te voitte riistää, mutta ette koskaan voi pakoittaa minua antamaan pyhää ainetta siihen soveltumattomille ja häpäisemään Herrani pöytää!"
Painostava ja kauhea oli äänettömyys joka valtasi joukon. Norbert pidätti henkeään, kun hän tenhottuna tarkasti libertinien nolostuneita kasvoja. Heidän ojennetut kätensä vaipuivat alas, ja he katsoivat epäillen toisiinsa. Viimein hänen ihmeekseen ja luultavasti heidän omaksikin kummastuksekseen nämä voimakkaat asestetut miehet kääntyivät vaijeten poispäin ja astuivat hitaasti ulos kirkosta. Ääneti kansa teki heille tietä. He olivat poissa.
Sitten, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut, isä Calvin piti rukouksen toisen papin avustamana. Sen jälkeen kansa astui kunnioittavasti esiin ja kukin seisten paikallaan söi palan leipää ja joi vähän viiniä. Tämä oli kaikki mitä Norbert näki, mutta hän tunsi jotakin mitä hän ei nähnyt — Jumalan voiman läsnäoloa.
Myöhemmin isä ja poika seisoivat yhdessä makuuhuoneessaan, ainoassa paikassa ovien sisäpuolella, joka oli sopiva heille yksityisiä keskusteluja varten.
"Mieleni on raskautettu puolestasi", sanoi hra De Caulaincourt.
"Miksi niin, isä?" Norbert kysyi katsahtaen ylös kengästä, jonka nauhoja aukoi.
"Sinä tiedät etten Gourgollessa koskaan käskenyt sinua. Minä annoin sinun palvella Jumalaa äitipuolesi kanssa. Mutta täällä on asianlaita toisin. Olet sanonut: 'Jumalasi on minun Jumalani'."
"Minä pidän siitä kiini, koska pidän sinusta. Kumminkin tunnustan että vanha tapa minua miellyttää paremmin."
"Minä tahtoisin sinun mielistymään minun tapaani — ei ainoastaan sen vuoksi, että se on minun, vaan koska se on oikea. Siihen luulin sinun kääntyvän Jumalan armon kautta, tämän päivän vakavan jumalanpalveluksen, rukoustemme, saarnan ja vakavan ja juhlallisen menomme kautta, erittäinkin katsellessasi Herran ehtoollisen nauttimista. Mutta Jumala ei ole nähnyt hyväksi täyttää tätä mielihaluani. Mitä sinä tänään näit — minä sanon sen surulla ja häpeällä — sopi paremmin taistelukentälle kuin Jumalan huoneeseen."
Norbert seisoi suorana isänsä edessä ja katsoi häneen säkenöivin silmin.
"Isä", hän sanoi, "olen nähnyt taistelukentän tänä päivänä. Ja olen nähnyt parhaan miehen voittavan. Tuo nälkiytynyt pitkänaamainen mustatakki voi saarnata mitä tahtoo, ja tosiaankin ymmärsin tuskin sanaakaan hänen puheestaan, mutta hän on oikeassa, koska hän puolustaa sitä ja saa kaikki ihmiset kunnioittamaan itseään — siksi on hän mies ja kunnollinen mies. Mutta, isä", hän lisäsi hetkisen perästä, "ole niin kiltti ettet puhu tästä mitään talonväelle. Nuo ynseät toverit, kirjansitojan nulikat, tulisivat vallan sietämättömiksi, jos saisivat tietää että minun täytyi sanoa niin paljo kiittävää heidän sedästään, jota muutenkin kunnioittavat kuin kuningasta."
"Hänestä tulee Geneven kuningas, ennenkun kaikki on ohi", vastasi De Caulaincourt. "Mutta minä tahdon kunnioittaa luottamustasi, poikani", hän lisäsi hymyillen.
"Tämä on taasen esimerkki Jumalan teistä ja nuhde uskottomalle sydämelleni", hän ajatteli jälestäpäin. "Juuri minkä luulin saavan harhateille joutuneen poikani kuohuksiin on koskettanut häntä oikeaan paikkaan. Jumala suokoon minun joskus nähdä kaiken toivoni hänestä toteutuvan."