VI LUKU.
Muuan Norbert De Caulaincourtin ystävä.
"Ja koska pelastit sen kukoistavan elämän, puree se kaunista kättäsi."
Rudyard Kipling.
"Miten uskallat koskea koiraani?"
"Miten uskallat kutsua sitä tuolla nimellä?"
"Kutsun koiraani millä nimellä itse haluan. Tule tänne Kain, Kain!"
"Sinä et saa koskea siihen. Miten sinä uskallat, kysyn?"
"Taidat pitää ensimäisestä murhaajasta, koska panet pahaksesi jos kutsun eläintä hänen mukaansa."
"Tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että sanoessasi Kainin nimeä tarkoitat — —."
"Oh, sepä hyvä! Silloin pitäköön piski hänen nimensä ja loputkin siitä.
Tule tänne, Calvin!"
"Kas tässä sinulle! Ja tuo tuossa saakoon lääkkeeksi pitkän köyden ja lyhyen kirjotuksen."
Tämä vihainen keskustelu tapahtui eräänä lauvantai-iltana isolla "Plain-palais'iksi" kutsutulla kentällä. Tänne saapuivat Geneven nuorukaiset leikkeihin eli pilkka-ammuntaan ja muihin miehellisiin harjoituksiin ja urheiluihin. Heidän jokapäiväisessä elämässään muuten olikin kovin vähä virkistystä ja huvia. Kahden kiistelijän ympärille oli kerääntynyt piiri. Suuri Perrin niminen poika, huomatun libertinin Ami Perrinin serkku ja akademian oppilas, vannoi viimeisen tuomion pahan näköiselle sekarotuiselle piskille. Libertininuorukainen oli antanut sille puolueensa tavan mukaan loukatakseen ja ivatakseen Calvinin nimen. Toinen, pitäen koiraa kulkusta yhdellä kädellä, antoi Perrinille vasten kasvoja huumaavan iskun toisella kädellä. Se maksettiin nopeasti. Samalla muita liittyi leikkiin. Pian oli syntynyt kaunis taistelun alku. Libertinit olivat heikompana puolueena. Jo siitäkin syystä täytyi nuoren Norbert de Caulaincourtin, joka oli paikalla, mennä heidän puolelleen. Koira rukka oli riidan esine, ja näytti luultavalta että se kuristettaisiin tai revittäisiin kappaleiksi mylläkässä. Viimein Norbert, ollen aina keskellä kuohua, heittäytyi elukan päälle ruumiineen ja jalkoineen, kuten englantilaiset pojat tapaavat jalkapallo-kahakassa hyökätä pallon yli. Oli ihme ettei pojalta ja koiralta henkeä litistetty. Norbert oli varma että ainakin tusina huonoja seuralaisia oli hänen päällään tukehduttaen hänen hengitystään. Koirarepale alimaisena, tuntematta ystävää vihollisesta, teki hurjia ponnistuksia saadakseen päänsä vapaaksi. Sitten se puri. Norbert jo arveli viimeisen hetkensä tulleen.
Yht'äkkiä paino väheni, näytti vierevän pois. Hän taisi jälleen hengittää. Viimein hän näki valon niin hyvin kuin voi erottaa silmistään sinkoilevilta säkeniltä. "Nouskaa ylös", sanoi ääni hänen korvassaan. Sitten käsi koski häneen ja auttoi hänet lopulta jaloilleen seisomaan. Hän koetteli katsella ympärilleen, mutta oli vielä sekaisin ja pyöröpäinen.
Hän näki pelastajansa olevan erään akademian etevimmistä oppilaista, saman nuoren ranskalaisen, joka jo alussa oli varoittanut häntä tottelemattomuutta seuraavista rangaistuksista. Varteva, kauniskutrinen nuorukainen, auringonpaiste kasvoillaan, kumartuen piestyn koiran yli, muistutti häntä p. Mikaelin taistelusta louhikäärmeen kanssa, jollaisia kuvia joskus oli nähnyt.
"Kiitoksia, de Marsac", hän sanoi. "Vieköön tuon koiran! Se puri minua." Sitten kävivät he käsittäin.
"Se on kuollut", sanoi toinen ääni, "tai ainakin sietäisi kuolla.
Lopetetaan se!"
"Mitä se hyödyttäisi", välitti de Marsac. "Jos joku yksinkertainen poika on antanut elukalle liian suuren nimen, onko sen vuoksi syytä tappaa se? Antakaa sen olla, tai päästäkää se isäntänsä luo, joka näkyykin tulevan tuolla. Caulaincourt, oletteko pahoin loukkautunut?"
"Enpä juuri mainittavasti", Norbert kerskui. "Kiittämätön otus! Seuraavalla kerralla ne puolestani saavat hirttää sen", hän lisäsi yrittäen naurahtaa.
"Sallikaa minun olla haavurina", sanoi De Marsac vetäen kauniin, valkean liinan esille.
Nyt koira nousi ja ravisteli itseään totuttuun tapaansa. Ehkäpä se näki omistajansa lähestyvän puoli vihassa, puoli lemmessä. Louis de Marsac nosti kohteliaasti hänelle hattuaan.
"Tässä on koiranne, herra Perrin", hän sanoi. "Ei ollut sen vika, että nimensä aiheutti ikävyyttä eräälle meistä. Löytyy viljalti hyviä nimiä valita. Voisihan kutsua koiraa Caesariksi, vaikkapa Aleksanteriksi, sillä ketäkään loukkaamatta. Täällä Genevessä olisi viisaampaa, ettei leikittäisi sen suuren nimen kanssa, joka sillä nyt on. Tällä kertaa kyllä ei ole vahinkoa tullut, paitsi että ystäväni tässä suojellessaan sitä on saanut kätensä purruksi."
"Olen hyvin pahoillani", sanoi Perrin. "Kiitän häntä ja teitä. Uudestasyntyneeksi puhutte sangen sievästi. Jos kaikki olisivat teidänlaisianne, voisimme paremmin tulla toimeen heidän kanssansa."
Hän läksi pois, koira lyyhäten perässä lohdutonna. De Marsac käänsi huomionsa Norbertiin ja sitoi hyvin taitavasti ystävänsä haavat, jotka eivät olleetkaan vaaralliset.
"Minä kävelen kanssanne kotianne", hän sanoi. "Seuraavassa ovessa teistä Rue Cornavin varrella asuu tuttaviani. Olen hyvin iloinen nähdessäni heitä tänään juhlailtana."
"Te tulette pian valmiiksi koulusta, eikö niin?" Norbert kysyi.
"Kyllä akademiasta, mutta minun on vielä käytävä jumaluusopillinen koulu."
"Arvelen teidän olevan iloinen päästessänne pois. Tiedän vaan, että minä ainakin olisin."
"En iloitse poispääsystäni, vaan siitä minne menen." Noiden kirkkaiden kasvojen yli kulki silloin ilme, joka teki ne vieläkin kirkkaammiksi.
He olivat nyt saapuneet Porte Neuvelle, jonka kautta he astuivat kaupunkiin useiden Plain-palaisilta palaavien kanssa. Käytävää pitkin kulkiessaan he kohtasivat Berthelierin ja Gabrielien, jotka nauttivat siksi vuodenajaksi erittäin ihanasta ilta-ilmasta.
Kumpikin nuorukainen tervehti. De Marsac punastuen hymyili onnellisena.
"En tiennyt teidän tuntevan heitä", sanoi Norbert.
"Oh, tunnen toki. Kerroinhan teille olevani menossa katsomaan heitä. Herra Berthelierin sisar, neiti Claudine, ja minä olemme hyviä ystäviä. Muutama vuosi sitten, kun saavuin tänne vielä melkein lapsena, olin eräänä päivänä torilla katsellen ympärilleni ja ostellen kirsikoita ynnä muuta sellaista. Silloin näin tämän neitiparan vihaisten, toruvien kalaämmien pelottamana joutuvan miltei pois tunnoiltaan. Se oli ennen kuin hyvä järjestys oli toimitettu torille ja koko kaupunkiin, josta kiitos isä Calvinille. Gabrielle oli sanonut heille, aivan oikein, että häntä oli koetettu pettää. Minä taistelin hänen puolestaan kaikin voimini, jotka todella eivät olleet suuret, ja viimein toin hänet riemusaatossa kotia. Hän oli paljon kiitollisempi kuin tilaisuus vaatikaan, ja on aina siitä saakka ollut erittäin hyvä ystävä minulle. Minä — he — he ovat kaikki hyviä minulle, vaikkakin viime aikoina, ollessani kovin kiinnitetty lukuihini, olen nähnyt heitä ainoastaan harvoin."
"Ettekö pidä nuorta neitiä hyvin kauniina?" Norbert kysyi. "Minusta hän on."
"Hän on kaunis", Louis vastasi hiljaa. Aine raukesi.
"De Marsac", sanoi Norbert hetkisen äänettömyyden jälkeen, "saanko tehdä teille kysymyksen?"
"Noh, luonnollisesti."
"Sanoitte heti iloitsevanne siitä minne menette, kun jätätte koulun. Ettehän voi tarkoittaa noita isä Calvinin pitkiä luennoita. Mitä se on, joka seuraa koulun jälkeen?"
"Minä menen jälleen maahani, Ranskaan, saarnaamaan evankeliumia siellä."
Norbert pysähtyi ja katsoi hämmästyneenä häneen. "Mikä saa teidät tekemään niin?" hän kysyi viimein.
"Miksi en tekisi niin?"
"Miksi ette? Kun kerran olette turvassa leijonan pesästä, miksi pistätte päänne uudestaan sinne?"
"Siksi että olen Hänen asiallansa, joka voi sulkea leijonan kidan." Norbert vaikeni, hän aavisti jotakin. Hän oli kuullut isä Calvinin, isä Bonnan ynnä toisten pappien puhuvan semmoisista asioista. Mutta että tämä poika, hänen oma koulutoverinsa, aikoi toimia sen mukaan, se oli aivan eri asia.
Kumminkin, heidän käännyttyään Rue Cornaville, hän sanoi:
"Ette kai tahdo mennä kauemmaksi nähtyänne, että ystävänne ovat ulkona kävelemässä."
"Minun ystäväni on neiti Claudine, joka luultavasti on kotona. Käyn kysymässä häntä.". Sitten hän saattoi Norbertin ovelle saakka.
Siten alkoi taasen yksi noista poikain ystävyyssuhteista, jotka ovat niin ilahuttavia nuoruudessa ja avuksi usein jälestäpäinkin. Kukaties se on silloin täydellisin, kun toinen ystävistä juuri on jättämäisillään lapsuuden ja toinen juuri tulemaisillaan miehuuteen. Heille tulee koulupojan toveruustunteen lisäksi miltei ihaileva kunnioitus nuoremman puolelta ja suojeleva hellyys vanhemman puolelta. Norbert varmasti ihaili Louis de Marsacia. Hän noudatti tämän tapoja niin pitkälle kuin voi, koettipa seurata omia luennoitaan kunnollisesti ollakseen seuraavassa promotsionissa niin lähellä ihannettaan kuin mahdollista, päästyään korkeammalle luokalle. Vieläpä hänen mieltymyksensä meni niin pitkälle, että koetti kuunnella tarkkuudella isä Calvinin saarnaa. Hänellä oli siihen useita tilaisuuksia. Sunnuntaisin Calvin toisten pappien kanssa piti vuorostaan saarnan kaupungin kirkoissa, ja sitten hän usein oli P. Gervaisissa, Rue Cornavin asukkaiden seurakuntakirkossa. Paitsi sitä, joka keskiviikko akademian kaikkien oppilaiden piti kuunnella hänen luennoitaan pääkirkossa. Norbert halusi keksiä tuon kumman, tenhoavan salaisuuden, joka voi pitää hänen uljaita, elämää ja voimaa uhkuvia ystäviään ihastuneina, liikkumatta tarkkaavina usein melkein hietalasin kaksi tuntia. Mutta se yritys meni vallan tyhjiin. Hän piti isä Calvinia ihmisenä mitä suurimmassa kunniassa, mutta saarnojen asemasta hän Norbert de Caulaincourtin mielestä olisi voinut yhtä hyvin puhua kreikkaa.
Pitkät saarnat eivät ehkä olleet vaikein osa yleisestä ikävyydestä tässä ikävässä, surullisessa Genevessä. Hän kaipasi joka päivä urheiluja ja huveja "La belle France'ssa", vilkkaita tansseja, naamiaisia ja riemunpitoa. Täällä oli kaikki niin kylmää, väritöntä. Ja kuinka hän vihasikaan ikävää, yksitoikkoista luentojen, saarnojen ja katumuskehoitusten sarjaa! Tuskin vähemmän vastenmielisiä olivat yksinkertaiset ateriat, jolloin keskustelu varmaan kääntyi kysymyksiin, joista hän ei välittänyt eikä voinut ymmärtääkään. Samoin ruoka, vaikka aina terveellinen ja riittävä, kumminkin oli hyvin kohtuullinen. Muiden lapsellisten oikkujen ohella lapsen halu imelään ja makeisiin yhä säilyi hänessä. Hän ei voinut salata ylenkatsettaan ja tyytymättömyyttään kun ilmoitettiin, että lailla oli tarkasti rajoitettu niitten ruokalajien luku, mitä kukin sai pitää päivällisellä tai illallisella. Tämä ylenkatse luultavasti johtui pikemmin porvarineuvosten ja raatiherrain halveksumisesta, kuin rakkaudesta herkkuihin. Se oli osa samasta lapsellisuudesta, joka koulussa hänestä teki laiskan, vastahakoisen ja vallattoman, vieläpä joskus kapinallisenkin. Tässä de Marsacin vaikutus tuli erittäin otolliseksi. Hänen ystävällinen apunsa ja suora, veljellinen neuvonsa pelasti Norbertin muutamien hairahduksien seurauksista ja pidätti häntä toisista, vielä pahemmista.
Hänen johdollaan Norbert alkoi miehistyä ja miehistyessään hän huomasi, että Genevessäkin oli saatavissa muutamia huvituksia. Oli kumminkin — ja niin aina ennenkin — hyvä olla hänen isänsä kanssa, jolle hän pahimmillakin tuulillaan oli aina tasapuolinen ja kuuliainen. Olipa hauskaa nähdä de Marsacin joka päivä koulussa vaihtavan sanoja tai katseita hänen kanssaan milloin vaan järjestys salli sen, tai heidän menevän yhdessä sunnuntaisin hiljaiselle kävelylle Crétsiin tai virran rannalle, ja juhlapäivien ehtoopuolina Plain-palaisiin urheiluihin, joissa de Marsac paukutteli käsiään Norbertin voitoille ja oli joskus osallisenakin niissä.
Olipa vielä jotakin, mitä Norbert piti parempana kuin ehkä kaikkea muuta yhteensä. Silloin tällöin isänsä otti hänet mukaansa, kun hän pistäysi illalliselle ystävänsä Berthelierin luo. Silloin Norbert nautti mitä suurimmasta onnesta istuessaan pöydässä vastapäätä viehättävää Gabrielle Berthelieriä. Joskus hän sai palvellakin tyttöä tarjoomalla leipää ja suolaa. Vieläpä hän sai vaihtaa sanan tai parikin. Usein myös he kohtasivat kadulla, jolloin hän tervehti ja sai joskus sanan vastaukseksi. Kukaan ei arvannut, minkä arvoiset nämä kohtaukset olivat hänelle ja kuinka hän odotti niitä. Eikä hän olisi sietänytkään kenenkään tietävän siitä, ei edes isänsä tai de Marsacinkaan.
Siten aika kului ja talvi oli melkein mennyt. Vielä oli ilma ankara ja paksu lumi maassa.
Oli kaikkein kylmimpiä, pimeimpiä ja surullisimpia maaliskuun öitä, kun kerran Norbert de Caulaincourt maaten työntövuoteellaan isänsä vieressä kuuli kadulta huudon "La four chauffe" (uuni on kuuma). Hän oli ollut sikeässä unessa, mutta hänellä oli hyödyllinen kyky herätä mielen mukaan, silloin kun hänen tahtonsa oli tarpeeksi vahva kuten tässä tilaisuudessa. Hän oli edellisenä iltana päättänyt tarkkaan mitä tehdä. Hän kiiruhti ylös — olikin maannut vaan puolipukeessa — heitti puseron päälleen ja kiinnitti sen, otti kengät käteensä, ja sitten hyvin varovasti, peljäten herättävänsä isänsä, joka nukkui paljoa keveämmin, hän hiipi ulos huoneesta ja alas rappuja.
Eikä hän ollut ainoa liereillään olija talossa. Jeannette, palvelija, oli jo keittiössä kirkastaen lyhtyä illallistulen hiiloksella, johon hän tätä tarkoitusta varten oli puhaltanut liekin. Sen edessä oli aimo joukko tavallista eilen illalla sotkettua ruisleipätaikinaa, joka oli jätetty, kuten emännät sanovat, nousemaan. Tämän hän asetti varovasti suureen puumaljaan aikoen kulettaa sen "korttelin" yhteiseen leipomauuniin, joka aamu lähetti määrätty luku perheitä taikinansa, tavallisesti tois'illan varaston, tähän yhteiseen leipomoon. Huuto kadulla "uuni on kuuma" kutsui heitä.
"Taivaan nimessä, herra Norbert, mikä saa teidät vuoteestanne tänä jäätävänä yönä? Mutta koska olette täällä, auttakaapas minua tässä työssä kuten hyvä poika ainakin."
Iso, raskas malja, joka oli lujasti sidottu kierretyllä olkiköydellä, piti nostettaman vahvan palvelusvaimon selkään. Norbert auttoi häntä siinä ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Kerroitte minulle että Berthelierin Margareta oli kipeä ja että nyt, kun ei kukaan muu ollut tilaisuudessa tekemään sitä, neiti Gabrielien piti tuoda leipä uunille."
"Vai sieltä päin tuulee! Sinunlaisesi lapsi! No niin — nuoret ovat nuoria vaan yhden kerran. Tule siis matkaan. Tässä, pidä lyhtyä kunnes avaan oven!"
Viima, kylliksi kylmä jäätämään luihin asti, kohtasi heitä heidän astuessaan lumiselle kadulle. Mutta Norbert ei tuntenut kylmää, sillä juuri silloin seuraavan talon ovi avautui ja keveä, hento olento astui arasti ulos. Gabrielien kori ei ollut läheskään niin raskas kuin Jeannetten, koska talous oli paljo pienempi, ja hän voi helposti kantaa sen käsissään. Hänellä ei ollut lyhtyä — luultavasti oli luottanut Jeannetteen.
"Olkaa hyvä, neitini", alkoi Norbert läheten. Mutta hän ei päässyt pitemmälle. Hänen kuvaamattomaksi kiukukseen kookas olento astui esiin varjosta ja sanaa sanomatta otti tytöltä korin.
Se oli vallan sietämätöntä. Joutuen äkkinäiseen raivoon Norbert hypähti vastustajansa luo ja iski häntä armotta kasvoihin.
"Korjaa luusi, lurjus!" huusi hätyytetty koettamattakaan kostaa, mutta pitäen kiini korista. "Se on varas", arveli hän, "tahtoisi varmaan että laskisin leivät, saadakseen juosta pois niiden kanssa."
Mutta Norbert tunsi Louis de Marsacin äänen. Louis, hänen sankarinsa,
hänen ystävänsä, hänen Jonathaninsa — niin hänen kuninkaallinen
Davidinsa tämän nimen korkeammassa merkityksessä, sen loistossa — tämä
Louis oli auttamassa häntä! Et tu Brute!
"Oh, Louis!" hän huusi kovaa, äänessä syvä katumus. "Ja sinä tiesit, että minä tahdoin tämän tehdä!"
"En", sanoi toinen hämmästyneenä ja kummastellen, "miten minä voin siitä tietää? Vasta eilen luennoiden jälkeen kuulin palvelijan sairastuneen."
"Tulehan pois, tulehan pois!" Jeannette huusi kärsimättömänä. "Gabrielle, sinä menetät paikkasi uunin luona ja herra Berthelierin taikina jää leipomatta."
"Neitini", sanoi Louis tyynesti, "olkaa hyvä ja sanokaa kumpi meistä saa seurata ja kantaa korianne."
Gabrielle epäili, mutta ainoastaan silmänräpäyksen. Sitten hän lausui:
"Herra de Marsac on kävellyt kaupungin läpi Rue de Riveltä asti, kun sitä vastoin herra de Caulaincourt tuli lähimmästä ovesta. Sentähden herra de Marsac saa jos tahtoo tulla kanssani ja kantaa korini. Herra de Caulaincourt, nyt on hyvin kylmä, teidän pitäisi mennä oitis takaisin vuoteeseenne."
Gabrielle ei ollut ensimäinen eikä viimeinenkään sukupuolestaan, joka ei olisi pilannut säädyllistä puhetta liikanaisella sanalla. Louis oli käynyt pitkän matkan, siinä oli selvää järkeä, joka Norbertin täytyi myöntää; mutta sitten — tulla lähetetyksi takaisin vuoteeseen kylmästä kuten lapsi!
Kumartaen — kuten hän imarteli itseään, miehevän arvokkaasti — mikä temppu kuitenkin hävisi pimeään, hän vetäytyi takaisin, palasi hiljaiseen huoneeseensa ja saavutti vuoteen. Hänen voimakas, nuori vartalonsa oli kylmentynyt luihin asti, mutta sydän hehkui povessa. Hän oli vihainen koko maailmalle ja hyvin suuttunut Louisiin. — Minkätähden, sitä hänen olisi ollut vaikea selittää. Gabriellelle oli hän samoin vihainen, ja kumminkin hänen sekavista tunteistaan ei varmaankaan viha ollut valtaavin. Hänen maatessaan pimeässä ja kylmässä, kenties ensi kerran eläessään voimatta nukkua, astui muuan ajatus hitaasti esiin sekavuudesta ja esiytyi hänen sielussaan kirkkaana ja selvänä. Se oli niin suuri ajatus, että näytti nielevän kaikki muut. "Kun kerran olen mies, en ole jäävä tähän ikävään, kylmään Geneveen", hän ajatteli. "Menen ulos maailmaan, taistelen ja voitan kunniaa ja mainetta. Tahdon olla onnettaren sotamies. Semmoisia tarvitaan paljo. Ja kun on hyvä miekka kelpo kädessä, tarjoutuu hyviä tilaisuuksia joka päivä. Sitten tulen takaisin ja nain Gabrielle Berthelierin."
Tämä päätös häntä hyvin lohdutti; siksi hän koetti tehdä sen niin vakavaksi kuin mahdollista. "Minusta tulee pian mies", hän jatkoi, "silloin saan menetellä oman mieleni mukaan. Sen vannon!" Hän pisti kylmän kätensä paitansa sisäpuolelle ja tempasi esiin pienen kultaristin, jonka oli saanut äitipuoleltaan. Isänsä tietämättä ja hyvin vähän itsekin sitä ajatellen hän yhä kantoi sitä kaulassaan. "Vannon tämän kautta", hän sanoi; "ja koko maailma tietää, että mitä on vannottu ristin kautta se pitää välttämättömästi suorittaa ja on tapahtuva."
Hänen päästyään tähän onnelliseen varmuuteen uni hänet valtasi. Ensimäinen mitä hän aamulla näki oli isänsä kumartuneena hänen ylitseen. Tämä sanoi aamujuoman jäähtyvän sekä kysyi, aikoiko hän maata koko päivän.
Sillä välin Louis de Marsac ajatteli lievästi katuen, ettei hän ollut kohdellut aivan jalosti nuorta ystäväänsä. "Ja hänellä on niin vähän", hän ajatteli, "samalla kun minulla on niin paljon." Hänen oma sydämensä tiesi — liiankin hyvin — mikä olisi tulos vetoamisesta Gabrielleen. Se tuskin oli kauniisti tehty ja sitä paitsi liian pahoin Norbert raiskaa kohtaan. "Vaikkakaan hän tietysti", hän edelleen ajatteli, "koska on vaan poika — ja vielä paremmin lapsi — ei tunne tappiotaan kuten muut, tuskinpa sitä ymmärtääkään. Mutta kumminkin se oli kovaa hänelle. Olisin voinut olla ystävällisempi. Sitä minun olisi pitänyt olla, koska minulla itselläni on niin kovin paljon."
Kun he kohtasivat toisensa samana päivänä koulussa, oli hän avomielinen ja herttaisen ystävällinen. Norbert puolestaan tunsi, että hän oli miltei käyttäytynyt narrin tavoin ja oli kovin iloinen uudistaessaan vanhat hyvät välit. Siten pieni haava heidän ystävyydessään pian parani eikä jättänyt arpeakaan jälkeensä.