VII LUKU.
Sisar Claudine.
"Vanha järjestys vaihtui antaen tilaa uudelle."
Tällä välin aika kului Genevessä tuoden mukanaan edistystä ja muutosta. Yksi muutos oli jo tapahtunut Berthelierin talossa. Sivullisesta se tuskin tuntui suuriarvoiselta, mutta tuotti suurta tuskaa eräälle pelokkaalle, hennolle sielulle. Claudine parka, pitäen sydämestään vielä kiini omasta uskonnostaan, luopui surullisena oikeudestaan martyyrikruunuun ja jätti sen kirkon, jota rakasti. Ei siltä että todellinen marttyyrius olisi seurannut, vaikkakin hän olisi edelleen lujasti kieltäytynyt mukaantumasta oleviin oloihin. Semmoiseen kohtaloon ei saanut tilaisuutta ainoakaan kiihkokatolilainen Calvinin kaupungissa, mutta hänet olisi voitu sakottaa ja vangita, ja jos pysyi edelleen uppiniskaisena, lopulta pakottaa lähtemään kaupungista. Mutta mikä häneen enimmän vaikutti, oli pelko että sen kautta hän tuottaisi ikävyyksiä veljelleen, eikä suinkaan ajatus omasta turvallisuudestaan.
Berthelierin asema oli jo ennestään sietämätön. Totta on että varma määrä suvaitsevaisuutta osotettiin hiljaisuudessa hänelle kärsimystensä vuoksi vapauden asiassa. Siitä huolimatta pastorin vuotuinen kotitervehdys, jolloin hänen tapanaan oli kysyä kansalaistensa uskoa ja siveyttä, oli kauhistus Claudinelle ja Margaretalle. Hän itse näytti pikemmin nauttivan saadessaan hämmästyttää ja sekaannuttaa noita arvon naisia. Nämä pastorit olivat kaikki kunnon miehiä, muutamat heistä todella kyvykkäitä, vaikkakin yleisen mielipiteen silmissä he kärsivät Calvinin varjosta — tuosta jättiläisestä, joka sai suuret miehet näyttämään kääpiöiltä. Berthelierin suosikki heidän joukossaan oli eräs Abel Poupin, joka kulkutaudin raivotessa noin kymmenen vuotta sitten oli valittu sairaiden papiksi. Hän alkoi hyvällä menestyksellä, mutta viimein ruttohuoneen kauhut voittivat hänet ja hän rukoili vapautusta. Tämän heikkouden sijaan, jota hän katkerasti katui, hän korvaukseksi koetti herkeämättömällä huolella hoitaa tehtäväänsä ja elää vakavassa, yksinkertaisessa hurskaudessa.
Hänelle Berthelier selitti, ettei hänellä ollut halua häiritä vallitsevaa järjestystä, että hän ottaisi osaa saarnoihin niin usein kun hänen terveytensä sallisi ja käyttäytyisi joka suhteessa kuten lainkuuliainen kansalainen ainakin. Mutta pelastukseen uskominenhan oli, kuten isä Calvin itsekin opetti, mahdollinen vain erityisen armon avulla, joka annettiin ainoastaan valituille. Koska sitä ei oltu annettu hänelle, mitä mahtoi hän sille.
"Te voisitte rukoilla sitä", sanoi Poupin.
"En, jollei minulla sitä jo ole", vastasi Berthelier.
Poupin huomautti hyvin vakavasti: "Herra Berthelier, te vain saivartelette kanssani. Te tiedätte sangen hyvin, että näissä kysymyksissä jokainen voi puhua itsensä umpipohjukkaan, mutta ken etsii, hän aina löytää tien ulos siitä. Etsittekö te?"
Berthelier kumarsi päätään ja sanoi vakavasti, "Jumala tietää".
Pastori lisäsi vakavia sanoja ajan lyhyydestä ja iankaikkisuuden läheisyydestä. Kun Berthelier näki hänen menevän pois, sanoi hän sydämellisesti:
"Siinä on todellinen mies."
Muutamia päiviä jälestäpäin Claudine ja Gabrielle istuivat yhdessä neuloen. Huone oli mukavasti sisustettu, sillä Berthelier varoi ettei hänen sisareltaan puuttuisi mitään. Kumminkin oli vältetty kaikkea koreata ja loistoon vivahtavaa. Yksi kaunistus oli huoneessa kumminkin: nuori tyttö, joka istui jalkapallilla vanhemman naisen tuolin vieressä, näytti keränneen kasvoihinsa kuten maljaan ihanuutta kylliksi komeata palatsiakin varten. Hänen kauneutensa oli etelämainen, hiukset kuin kiillotettua eebenpuuta, silmät kuin tummat auringot pitkien mustien ripsien verhossa, hipiä hienosti ruskahtava, piirteet jalomuotoiset, hempeys hieno. Juuri tällöin nuo kukankaltaiset kasvot kumartuivat silminnähtävästi huolestuneina vaikeasti kirjailtavan kohdan yli.
Claudinella oli oma neuloksensa, mutta hän näkyi enemmän ajattelevan Gabrielien työtä. Hän näytti heikolta ja huonolta, hänen mieliharminsa olivat kovin kohdelleet hänen ennestään heikkoa terveyttään.
"Luulen rupeavan hämärtämään", huomautti Gabrielle.
"Se nyt on hullua! Silmäni ovat vanhat, mutta kumminkin erotan vielä varsin hyvin päivän valon. Vaan sinä kyllästyt pian neulomiseen. Luostarissa työskentelimme aina aivan ehtooseen saakka. Minua huvittaisi tietää mitä olisi tapahtunut, jos joku noviisi olisi ilmoittanut olevansa väsynyt ja tahtonut lopettaa työnsä kesken, kuten sinä usein teet, Gabrielle."
"Niin, mutta luostarissa te olitte orjia, totellen toisen tahtoa. Nyt olemme vapaat."
"Vapaat? Jos oppilaat olisivat vapaita mestaristaan, kuinka paljo oppisivatkaan he ammatistaan sinun luullaksesi?"
"Varmasti tottelisin teitä, tätini", Gabrielle vastasi nöyrästi, "vaikkakaan en oppisi teiltä alottelijan tavalla."
"Oppisit minulta —? Onpa kauan siitä kun minulta olet tahtonut oppia."
Claudinen äänessä oli hieman tuskallinen väre.
"Opin paraikaa tätä kirjailua teidän johdollanne, ja tahdon sen täydelleen oppia."
"Se kyllä on vaivan arvoinen. Johtajamme oppi sen eräältä läheiseltä sukulaiseltaan, joka oli saanut opin eräältä Savoijan ruhtinatarvainaan — Jumala olkoon hänelle armollinen — seuranaiselta. Se oli niinä vanhoina hyvinä aikoina, jolloin armollinen herttuamme usein kävi meitä katsomassa, ja piispa mielellään asui hiippakunnassaan ja kaupungissa vallitsi suuri humu ja ilo."
"Mutta nyt", sanoi Gabrielle, "olemme päässeet eroon savoijalaisista.
Ja kiitämme siitä Jumalaa."
"On helppo puhua eroonpääsemisestä savoijalaisista, mutta se ei ole yhtä helposti tehty. Tiedätkö kuinka monta parasta perhettämme on savoijalaista verta ja rotua? Tiedätkö sitäpaitsi —. Oi, mutta luulen ettet tiedä, eikä minun olisi pitänyt siitä puhuakaan."
"Mitä sinä, rakas täti, tarkoitat?" kysyi Gabrielle. "Mitä minä en tiedä?"
"Ah, ei mitään — ei mitään sen tärkeämpää."
"Onko joku ystävistämme polveutunut savoijalaisesta verestä, kuten sanot, tätini? Niinpä niin, tiedän niin olevan laidan. Mutta mitä se haittaa, jos he ovat hyviä ja uskollisia, kuten Rosetit, Vandelit ja Aubertit. Ja tiedättehän, että Ranskan pakolaiset ovat paraita joukossamme."
Miksei Claudine ottanut varteen tätä tilaisuutta siirtyäkseen vaarallisesta aineesta, sen sijaan että palasi siihen? Oli varmaankin paha onni, joka sai hänen sanomaan:
"Jos savoijalainen veri on hyvää, pidän siitä enemmän kuin ranskalaisesta. Sitä on meidänkin joukossamme. Vieläpä myös —. Mutta arvelen etten sano sen enempää."
"Miksette, täti Claudine? Mitä vaaraa siitä on? Nyt olen Geneven lapsi. Mitäpä siitä surisin jos kuulisin, että isoisäni-isoisä on ollut savoijalainen?"
"Surisitko, lapsi, jos se sattuisi sinua lähemmäksi?" — "Kaikessa tapauksessa", ajatteli Claudine, "saa hän kerran tietää totuuden, eikä Ami ole koskaan kieltänyt minua kertomasta sitä hänelle." Kumminkin hän vaikeni, ikäänkuin epäillen.
"Mitä tarkoitatte, tätiseni? Puhukaa vain, minä pyydän teitä", sanoi Gabrielle mielenkiinnolla, minkä puhumatapa "voisin, jos tahtoisin" aina herättää.
"Sinä olet veljeni ottolapsi ja hän on aina ollut sinulle aivan kuin isä. Arvelen ettei hän pidä siitä, että hänelle itselleen tahi sinulle sanotaan ettet ole hänen oma lapsensa. Kumminkin luulen hänen rakastavan sitä, että kaikki asiat jotka ovat totta lausutaan julki, vaikk'eivät ne olisikaan mieluisia tai virkistäviä. Mutta ajattelevathan miehet aina ristiriitaisesti."
"En tahdo omata isää tai ystäviä, paitsi niitä jotka Jumala on antanut minulle. Kellään lapsella ei koskaan ole ollut niitä parempia kuin minulla", sanoi Gabrielle lämpimästi.
"Eikö sinulle ole koskaan johtunut mieleen ajatella omia vanhempiasi, keitä he olisivat?"
"Ei koskaan", vastasi Gabrielle nopeasti. "Mitä sillä on väliä? Vaikka oletan", hän lisäsi, "heidän olleen talonpoikia, 'harmaajalkoja', kuten niitä kutsutaan, kotoisin maalta tai vihollisen pelosta hävitetyistä esikaupungeista. Isäni otti heidät vastaan rakkaudesta Jumalaan —. Ja sitte he kuolivat. Se on kaikki mitä heistä tiedän tai haluan tietää. Olen Geneven lapsi."
"Tiedätkö, rakkaani, minun olevan miltei varman siitä, että olet
Savoijan lapsi?"
Gabrielle hämmästyi. "Oi ei, ei!" hän huudahti, "se ei voi olla totta. En ole savoijalainen. Minä olen geneveläinen, minä! En tahdo olla savoijalainen. He ovat julmia ja kelvottomia. He ryöstävät ja murhaavat viattomia ja kiduttavat ja polttavat Jumalan marttyyrin!"
"Etkö luule Jumalan luoneen savoijalaiset kuten geneveläisetkin? Eivätkö sitte Geneven lapset ole koskaan toimittaneet ikäviä tekoja? Mutta olkoon tämän asian laita miten tahansa, sinä et voi parantaa syntyäsi. Ja onhan kaikilla asioilla kaksi puolta. Tyydytä itseäsi tiedolla, että olet korkeampaa syntyperää kuin arvaatkaan. Korkeampaa — niin, yhtä jaloa kuin ylhäisin henkilömme. Köyhät vanhempasi, jotka kuolivat täällä, olivat, kuten Margareta on kertonut minulle, ainoastaan kasvatusvanhempiasi. Eräästä esineestä päättäen — paperikääröstä, joka silkkikankaaseen verhottuna koristi hentoa kaulaasi — olisit sinä heidän puheensa mukaan savoijalainen ja jaloa sukuperää."
Gabrielle katsahti ylös hämmästyneenä ja ihmetellen, mutta paljoa enemmän kiusattuna kuin huvitettuna. Hän kysyi kuten luonnollista:
"Täti, missä tämä paperikäärö on? Minä haluaisin nähdä sen."
"Nyt et voi sitä nähdä — sen pahempi. Isäsi — tunnethan hänet — kertoi minulle sitä kysyessäni polttaneensa sen erehdyksestä. Se on niin miesten huolimattomuuden tapaista! Kukatiesi hän siten hävitti jonkun sinun kauniin perintösi."
"No niin", sanoi Gabrielle tarmokkaasti, "hän on tehnyt minulle hyvän työn ja minä kiitän häntä. Savoijalaisten kanssa ei minulla ole mitään tekemistä enkä minä sitä tahdokkaan."
"Sitä et vielä tiedä. Ajattelin kaikkea tätä eilen illalla, kun herra de Caulaincourt oli illallisella kanssamme ja puhui mennäkseen Savoijaan."
"Luulin hänen ajattelevan vaan mennä maalaisten pariin", sanoi Gabrielle. "Toivon ettei hän liittyisi libertineihin. Se olisi liian vaarallista."
"Kenpä tietää vaikka hän ajattelisi yhtä vähän vaaraa kuin tuo nuori de Marsac raukka, jonka puolesta voisin itkeä", sanoi Claudine. "Lapsi, Gabrielle, mikä sinua vaivaa?" Hän näki tytön käsien vapisevan ja hänen kasvojensa vaihtavan väriä. Vaistomaisesti hän puhui hitaasti ja miellyttävästi kuten se joka pakottaa itseään johonkin tehtävään. "Herra de Marsac on hyvin ystävällinen nuorimies ja minä kunnioitan häntä hyvin suuresti ystävänä. Mutta me emme ole hänen heimoaan, eikä hänellä ole täällä ketään isää tai holhoojaa hillitsemään hänen toimiaan. Siksi meidän ei tarvitse puhua hänestä enempää. Ihmettelen miten herra de Caulaincourt ranskalaisena tuntee niin hyvin savoijalaisten kielen. Hänen pitänee huomata se sangen mukavaksi käyttää täällä, missä patois puhutaan niin yleisesti."
"Norbert kertoi minulle —"
"Puhu kovemmin, rakkaani, en voi oikein kuulla sinua. Mikä ääntäsi vaivaa? Mitä Norbert sinulle kertoi?"
"Että hänen isänsä nuoruudessaan oli ollut vankina Savoijassa", sanoi Gabrielle vaivaloisesti, painaen kasvonsa syvään työnsä yli, jota hän teki hyvin huonosti.
"Tiesin hänen pian väsyvän kirjain painamiseen ja sitomiseen, sillä semmoiset ammatit eivät sovellu herrasmiehille. Vielä enemmän hän väsyisi tyhjäntoimittamiseen. Siten paljaasta toiminnanpuutteesta hän olisi pakotettu kulkemaan ympäri maakuntaa kuten vaeltava munkki. Paitsi sitä hän on harhaoppinen, koska levittelee isä Calvinin oppia. Se on kaikki minulle vierasta. Mutta sitten — kaikki on täällä vierasta, kaikki on muuttunutta."
"Ei vierasta — ei", sopersi Gabrielle.
"Ei sinulle, lapseni. Sinähän myöskin olet unhottanut vanhat polut, mitkä olivat tarpeeksi hyvät isillemme ja isoisillemme, jotka lepäsivät Jumalassa. Se on kovaa minulle, joka opetan ja rakastan sinua."
"Te rakastatte minua", Gabrielle sanoi hellästi asettaen kätensä hänen käsivarrelleen.
"Niin, lapseni, minä rakastan sinua. Siksi toivon mitä hartaimmin näkeväni muutoksen sinussa. Minä niin mielelläni toivoin, että olisit minulle kuin rakas tytär, iloni ja lohdutukseni tässä uudessa, kylmässä, uskottomassa maailmassa. Mutta nyt sinä et enää tahdo oppia enempää minulta. Pidät tosiaan parempana vannan palvelijattaren opetusta kuin minun. Minun täytyy myöntää hänen olevan hyvä taloudenhoitaja ja uskollinen palvelija. Mutta tietämätön, ennakkoluuloinen, suuriluuloinen tunkeilija näkymättömiin asioihin, turhamaisesti pöyhistynyt lihallisessa mielessään, kuten pyhä kirja sanoo, hän on. Haluaisin nähdä johtajamme — ei, ei hänen, hän oli liian lempeä — apujohtajamme ottavan Margaretan käsiinsä."
"Täti rakas, en ole oppinut mitään Margaretalta vaan teiltä."
"Se on lörpötystä, lapseni! Olet heittänyt opetukseni tuuleen."
"En tahallani, sillä siitä olin kauvan aikaa surullinen ja murheissani.
En tietänyt mitä ajatella."
"Miksi et ajattele sillä tavalla kuin kaikki hyvät miehet ja naiset ennen meitä?"
"Niin sanoinkin itselleni. Ja minä koetin — oi, kuinka vakavasti — lukea kaikki rukoukset, jotka te olitte opettanut minulle ja ajatella aivan kuin tekin."
"Kuin minä —. En pidä lukua ken minun kuulee sanovan niin. Olenhan asunut niin kauan tässä harhaoppisessa kaupungissa ja olenhan ollut pakoitettu mukaantumaan sen tapoihin ja laiminlyömään kirkon sakramentit välttääkseni suurempaa pahennusta."
"Margareta, sen tunnustan, toimitti erään asian puolestani", Gabrielle sanoi matalalla äänellä. "Hän antoi minulle uuden testamentin ja rukoili minun lukemaan sitä, koska ei itse osaa lukea. Mutta te teitte enemmän, te opetitte minun rakastamaan sitä josta se puhuu."
Claudinen surullisille kasvoille tuli iloisempi ilme. Gabrielle oli koskettanut kieltä, joka värähti vastaten. Hän risti silmänsä äänetönnä.
"Silloin kirja saattoi minun rakastamaan Häntä enemmän", Gabrielle sanoi. "Se osoitti minulle, että Hän oli kaikki mitä minä halusin. Sinä päivänä jona pappi tuli meille puettuna teurastajan takkiin ja esiliinaan ja te tahdoitte minun tunnustamaan uskoni hänelle — miten sitä voin tehdä? Sydämeni oli juuri täynnä Herramme itsensä rauhaa ja anteeksiantamusta enkä tarvinnut toista. Siksi menin P. Gervaisiin, jossa silloin oli jumalanpalvelus. Ja te olitte murheellinen ja suruinen puolestani. Aina siitä asti olen halunnut kertoa teille mitä silloin tunsin."
"Sinä puhut hyvin, lapseni", sanoi Claudine. "Mutta sinä et ole oppinut enkä minäkään. On toisia Jumalan määräyksiä, jotka eivät ole kirjoitetut Hänen kirjassaan. Mutta minä olen vaan tietämätön nainen enkä tunne mitä ne ovat. Papit opettivat meitä. Nyt en tiedä mitään. Tunnen ainoastaan olevani oikeassa."
"Minä myös tunnen olevani oikeassa", aikoi Gabrielle nopeasti vastata, mutta se ei olisi ollut soveliasta, ja tyttö kuudennellatoista sataluvulla saattoi olla kaikkea muuta vaan ei epäkohtelias vanhempia ihmisiä kohtaan. Hän vaikeni, kenties ajatellen jotakin Louis de Marsacin joskus lausumaa ajatusta. Hänen tietämättään kaikki hänen ajatuksensa saivat värinsä Louis de Marsacin mielipiteistä, erittäinkin hänen parhaimmat ja ylevimmät aatteensa. Hänen oma uskonsa sai tähän aikaan paljo iloa ja kirkkautta hänen kosketuksestaan henkilöön, jonka sisäinen elämä oli puhdasta päiväpaistetta. Puolittain huomaamatta hän lausui: "Muistelen jotakin mitä Louis sanoi —."
"Ken sanoi?" täti kysyi terävästi.
"Herra de Marsac", Gabrielle korjasi punastuen. "Eräänä iltana hänen ollessa täällä vieraana hän ja isäni olivat eri mieltä jossakin asiassa ja hän sanoi: 'Herrani, tiedätte että toisella puolen maailmaa on ihmisiä, joiden yö on päivä meille ja joiden päivä on yö meille, ja yhtä kaikki näemme saman auringon'. Silloin isäni vastasi hiljaisella hymyllään: 'Herra de Marsac, jos ymmärrätte oman vertauksenne ja seuraatte sitä minne se teitä johtaa tulette olemaan paljoa viisaampi mies kuin isä Calvin'."
"Sitä en todellakaan ymmärrä. Mutta, Gabrielle, sen käsitän aivan hyvin ettei herra de Marsac saisi käydä täällä niin usein. Tahi jos hän käy, ette sinä ja hän saisi puhua yhdessä kuten teille viime aikoina on tullut tavaksi. Et ole enää lapsi, vaan nuori neiti, jonka pitää olla viisas ja varovainen."
"Koetan olla viisas", sanoi Gabrielle vapisevin huulin.
"Tiedän sen, lapseni. Olet suuresti edistynyt viisaudessa ja ajattelevaisuudessa. Ei kukaan enää tuntisi sinua tuoksi ynseäksi lapseksi, jonka usein panin arestiin, koska leikit vasten kieltoani kirjansitojan poikien kanssa."
Gabrielle ajatteli että oli vallan eri asia puhella Louisin kanssa, joka oli hyvä ja viisas ja jolta hän aina oppi niin paljo, kuin leikkiä raakojen poikain kanssa, kuten kauan sitten lapsena ollessaan. Mitä täti saattoikaan tarkoittaa? Kysymyksen mukana tuli häneen ennen tuntematon vavahdus. Tietoisen ajatuksen "purppuraisessa sarastuksessa" heräsi hänessä jotakin hänelle tuntematonta.
"Minä kehityn nyt", hän sanoi. Hän tunsikin sen.
"Et vielä ole täysin kehittynyt, mutta kehityt nopeasti. Ja tahtoisin sinun tietävän, että nuoren neidon polulla löytyy paljoa vaarallisempia pauloja kuin ne, jotka lasta uhkaavat. Sen pahempi", hän lisäsi hieman katkerasti, "on uusi uskonne riistänyt varmat turvapaikat koetelluilta, kiusatuilta ja murheellisilta neidoilta."
"Täti, senkö vuoksi tulitte nunnaksi St. Claireen, että sydämenne oli murrettu?" Gabrielle äkkiä kysyi, siten rohkealla iskulla johtaen sodan vihollisen omalle alueelle.
"Sydämeni oli murtunut veljeni tähden, jolle olin kokonaan antautunut.
Sitäpaitsi minulla ei ollut mitään muutakaan paikkaa minne mennä."
"Ajattelin", sanoi siihen Gabrielle, "että olisi ollut joku —."
"Varmasti ei", sanoi Claudine innostuneena, ikäänkuin torjuen väärää syytöstä. "Olenhan Kristuksen morsian. Tai oikeammin: minä olin", hän lisäsi, syvään huoaten. Äkkiä hän jatkoi muuttuneella äänellä: "Mitä minä nyt olen, tietää ainoastaan Hän. Hän ainoastaan tietää, antaako Hän anteeksi?"
"Hän on uskollinen ja oikea antaessaan syntimme anteeksi", Gabrielle rohkeni kuiskata.
"En epäilekään sitä. Mitä minä epäilen, on se että antaako hän minulle anteeksi. Ei, elä puhu minulle. On enää vain vähä aikaa, kunnes kaikki nämä himmeät asiat minulle tulevat selviksi. Olen iloinen vaikken menekään rauhaan, vaan vaivaan. Tämän suhteen tiedän mitä sanoisit. Muiden asioiden mukana olette suoriutuneet kiirastulenkin puhdistavista liekeistä. Samoin olette poistaneet vidamen, jonka tapa oli toimia piispan puolesta ja rangaista rikoksianne. Mutta te tiedätte että vidame on mennyt eikä voi palata. Kuka teille on noussut kuolleista kertomaan kiirastulen liekkien sammumisesta?"
"Kristus on noussut meidän vanhurskauttamiseksemme", Gabrielle sanoi lempeästi, "puhdistetulla ihmisellä ei ole enää kärsimystä synnin tähden."
"Olkoon tämän asian laita kuten Hän tahtoo", Claudine vastasi. "Sinun rakastavaa palvelustasi isäsi voi tarvita tulevina päivinä. Ethän hylkää häntä?"
"Minäkö? Enkö minä rakasta häntä niin kuin ikänä lapsi on rakastanut isäänsä?"
"Ole siis hänen luonaan ja auta ja vaali häntä niin kauan kun voit. En mitenkään sano sinulle, 'Elä mene naimisiin'. Ne ovat asioita, joita me naiset emme voi järjestää oman tahtomme ja mielemme mukaan. Mutta mikä hyvänsä osasi on, elä jätä häntä hyljätyksi. Muista että hän pelasti elämäsi, ja että kaikki, mitä sinulla on, olet saanut häneltä. Mutta nyt kuulen hänen askeleensa portailta. Pane pois työsi, Gabrielle, ja mene auttamaan Margaretaa illallisen valmistamisessa."