VIII LUKU.
Uusi Geneve.
Sillä välin tuo kaupunki järven rannalla, jossa Claudine, Gabrielle ynnä muut viettivät hiljaista, tasaista elämää, oli tullut ihmeellisten tapausten näyttämöksi. Ei kaikki asukkaat kumminkaan, vaan paras osa heistä ja se osa, joka sai yhä enemmän yleistä vaikutusta, oli taipuva perustamaan sinne puhtaan jumalaisvallan, jota tarkasti hallittaisiin Jumalan lain mukaan niiden toimesta, jotka katsoivat olevansa Hänen palvelijoitaan ja lähettiläitään maan päällä. Tätä suurenmoista yritystä oli koeteltu ennenkin. Savonarola oli Florensissa opettanut muutamia vuosia selvästi ja loistavasti, vaan onnistumatta, että Kristus yksin oli sen herra ja kuningas, kunnes lapsetkin huusivat kaduilla "Viva il Re Gésu!" (Eläköön kuningas Jeesus!) Me tiedämme miten tämä päättyi — miten onnettomuuksien ja useiden erehdysten jälkeen profeetta, kuten oli odotettavissakin, kuoli kielletyn ja hyljätyn kuninkaansa puolesta. Geneven profeetan työ kesti kauemmin. Hän säästyi lopullisesta murhenäytelmästä, joka kaikesta huolimatta olisi rajattomasti korottanut hänen mainettansa. Mutta olikin useita yhteisiä, jos vastakkaisiakin, kohtia innokkaan, kiihkoisen italialaisen ja kylmän, voimakkaan ranskalaisen välillä, jonka tuli oli voimakkaampaa, koska se poltti sisällisesti.
Se seikka että ranskalaisen työ ei ainoastaan kestänyt kauvemmin, vaan tunkeutui syvemmällekin kuin toisen, johtuu epäilemättä osaksi siitä tosiasiasta, että häntä avustivat muutamat henkilöt, joissa todella oli "hengen elämä lakina", uutena elämänä, joka tarkoittaa oikeudellisuutta, voimaa ja voittoa.
Mutta myöskin ulkopuolella libertinipuoluetta, jonka kanssa meillä on vielä enemmän tekemistä, oli Genevessä aina semmoisia, jotka jäivät osattomiksi tästä salaperäisestä vaikutuksesta, kuten Ami Berthelier ja hänen sisarensa sekä nuori Norbert de Caulaincourt. Kumminkin oli useita, jotka avasivat sielunsa alttiiksi sille, kuten vanuttaja levittää vaatteensa aurinkoon valkenemaan. Norbertin isä oli yksi niistä. Hänen elämänsä siitä saakka, kun hän otti vastaan uuden uskonnon, oli ikävää. Ne tilaisuudet olivat hyvin harvoja, jolloin hän saattoi tavata Gourgollesissa jonkun matkustavan hugenottipapin, tai salapuvussa lähteä johonkin kenttäkokoukseen, tahi salaa nauttimaan pyhää ateriaa. On totta että hänellä oli aina Jumalan sana tarjona ja että henkinen elämä voidaan säilyttää hyvin korkealla menemällä suoraan lähteelle ilman mitään johtavaa virtaa tai kanavaa. Kumminkin ovat säännöllisessä kristityn elämän kulussa virrat ja kanavat Jumalan siunauksen teitä.
"Minä olen toinen mies, senjälkeen kun tulin tänne", hän sanoi ystävälleen Antoine Calvinille.
"Nyt te menette levittämään valoa", Antoine vastasi, nitoen ahkerasti veljensä uutta teosta 'Kristinuskon perusteet'.
"Olen siihen kyllä halukas, mutta minne mennä, mitä tehdä?"
"Kysykää veljelläni."
"En mielelläni häiritsisi häntä vierasten ihmisten asioilla."
"Se juuri on hänen ammattinsa. Hän sanoo yhdelle ihmiselle 'mene' ja hän menee, toiselle 'tule' ja hän tulee, samoin palvelijalleen — se on, jokaiselle geneveläiselle — 'tee tämä' ja hän tekee."
De Caulaincourt vaikeni hetkeksi, ennenkun vastasi: "Lähettäköön hän sitten minut minne tahtoo. Sillä", hän lisäsi mielenliikutuksella, "kaikki paikat ovat samanlaisia minulle. Olen kerran koettanut asettua yhteyteen rakkaitteni kanssa, jotka jätin jälkeeni Gourgollesen. Mutta turhaan. Ei sanaa, ei merkkiäkään tule minulle. Näen että olen kuollut heille, kuten he näyttävät olevan minulle. Sentähden minulla ei ole muuta kotoa maan päällä, paitsi minkä teidän ystävyytenne antaa minulle täällä."
Niinpä hän kääntyi Calvinin puoleen ja lähetettiin ensin evankeliselle lähetysmatkalle talonpoikain luo Geneveä lähinnä olevaan savoijalaisalueeseen. Hänen taitonsa heidän patois-murteessaan — niin harvinainen Ranskanmaalla — oli erikoinen puolle toimeen, ja koska puheena oleva paikka oli lähellä, voisi hän helposti palata saamaan neuvoa, ohjausta ja rohkaisua; — jos hän nimittäin enää palaisi ollenkaan. Sillä jokainen reformeerattu lähetyssaarnaaja matkasi alituisessa hengenvaarassa. Hän tiesi itse sen.
Koko uusi Geneve paloi ja hehkui lähetysinnosta. Ei ainoastaan malttamattomat nuorukaiset kuten Louis de Marsac, vaan ikämiehet kuten de Caulaincourt, leimahtivat liekkiin ja halusivat kuluttaa ja kulua — niin, jopa tulla uhratuiksi — Hänen puolestaan, jota heidän sielunsa rakasti.
Hänen puolestaan, jota heidän sielunsa rakasti! Tätä juuri reformatsioni, tätä protestantismi — niin, tätä kalvinismikin sisälsi heille. Ei se sisältänyt mitään rautaista logikanjärjestelmää, vaan elävän, ikuisen ystävän kasvot, Hänen joka — niin se tunnettiin — rakasti ja oli valinnut jokaisen ennen maailman perustamista "kunnioittamaan Jumalaa ja hänestä aina nauttimaan". Dogmit, jotka meistä tuntuvat ankarilta, vieläpä vastenmielisiltäkin seurata, tuntuivat heistä — tuon toisen Jumalan äänen ankaran tyttären tavalla, josta runoilija laulaa — olevan
"Jumalan kasvoin hellin hempi,
Joidenka hymy suloisempi
Kuin mikään muu on maailmassa."
Näiden sankarisielujen uskossa oli sanomatonta suloutta, siinä oli timantin lujuutta, jota maailman aseet ei voi kukistaa. — "Sinä ohjaat minua Sinun neuvollasi ja jälestäpäin otat kunniaan. Ketä minulla on taivaassa paitsi Sinä? Ja maan päällä ei ole ketään, mitä minä halajan paitsi Sinua?" Ei ole maailma koskaan nähnyt voimakkaampia, vaan ei myöskään jalompia eikä pyhempiä tai hellempiä sieluja kuin ne, jotka tuolla tavalla käsittivät, eikä luultavasti koskaan tule näkemäänkään.
Heidän siveyslakinsa eivät sulkeneet pois maallisia, puhtaita ja pyhiä iloja, vaikkakin ne joskus olivat liian vakavia ottaakseen huomioon pientä kauneutta. Louis de Marsacin kaltaiset nuorukaiset, jotka tavoittelivat marttyriutta, kuten nykyaikaiset innokkaat nuoret sotamiehet haluavat urhoollisuusmitalia, eivät aina pysyneet henkisen innostuksen korkeudessa. Tai pikemminkin ylämaat, missä ilma oli kirkas ja puhdas ja missä oli nähtävänä ihmeellisiä maisemia, missä laaksot olivat kukkapeitteisiä ja sulovirtaisia, olivat heille ainoastaan osia samasta matkasta, jolla sama ystävä astui heidän rinnallaan ja sama koti oli matkan määränä.
Eräänä päivänä Claudine Berthelier palasi kotiin lyhyeltä kävelyltä kovin kiihoittuneessa mielentilassa.
"Olen juuri tavannut rouva de Maisonneuven", hän selitti Gabriellelle ja Margaretalle. "Hän vaatii aivan välttämättömästi, että menisimme heidän luokseen huomenna illalliselle, jonka he antavat herra de Vezelayn kunniaksi, joka on juuri saapunut Ranskasta."
Maisonneuvet — oikeammin Baudichon de Maisonneuvet — olivat Geneven varakkain suku ja hartaita protestantteja.
"Isäni ei ainakaan mene", sanoi Gabrielle.
"Totta se on. Herra de Maisonneuve ei voinut vakuuttaa häntä, vaikkakin koetti parastaan. Rouva sanoo, että sinun pitää tulla, hän ei salli mitään estelyitä. Ja onnettomuudeksi täytyy minunkin mennä, niin vähän kuin pidänkin sellaisista kutsuista; ethän voi mennä yksin. Jumala tietää, lapseni, ettei minun tarkotukseni ole saattaa tyhjiä ajatuksia päähäsi. On kumminkin selvää että näillä 'uudestasyntyneillä' on kylliksi maailmaa ympärillään voidakseen vaatia kauniita kasvoja illallispöytäänsä nähtävikseen. Minkä puvun tahtoisit panna päällesi?"
"Mikseikäs pyhähameeni, hopeavyöni ja isäni antamat siniset silkkinauhat", vastasi Gabrielle, jonka silmät alkoivat sädehtiä.
"No hyvä", sanoi Claudine vaikkakin vain puolittain tyytyväisenä. "Rutto periköön nämä uudet ylellisyyslait, jotka eivät kai salli sen enempää yksinkertaisen porvarin tyttärelle edes juhlapäivinäkään. Mitä minuun tulee, tulen hyvin toimeen musliiniliinallani ja kankeaksi silitetyllä päähineelläni. Rouva de Maisonneuve on noutava meidät ja saattava takaisin riittävän turvan kera."
"Onpa hyvä asia ett'ette tarvitse minun turvaani", sanoi Margareta.
"Täytyy täälläkin aina joku olla pitämässä huolta herran tarpeista.
Vaikken yleensä paljoa pidäkään juhlimisesta ja kemuilemisesta, niin
suon mielelläni lapselle hieman huvia edes kerran elämässään."
Tuo tilaisuus Maisonneuvein luona olisi kumminkin näyttänyt hyvin laimealta huvilta kahdennenkymmenennen vuosisadan neidosta. Ateria, ruokalajit lain määräyksellä tarkkaan rajoitettuina, tarjottiin pitkällä, kapealla pöydällä, joka oli tehty kiilloitetuista laudoista. Miehet istuivat sen toisella, naiset toisella puolen. Mutta vaikkei ruokalajeja ollut useita, olivat ne runsaat ja erittäin hyvät. Viini myöskin oli hyvää, ja sitä nautittiin vapaasti, vaikka kohtuullisesti. Ensimäisenä oli pöydälle asetettuna vanha geneveläinen laite, pot au feu, hyvin iso malja sisältäen jäniksiä, salvukukkoa, metsänriistaa ja muuta lihaa omassa runsaassa mehussaan, joka oli veden sijasta tehty viiniin. Paistetut ja keitetyt viilekkeet seurasivat ja viimeksi oli aimo kasat makeisia, joista Geneve yhä oli kuuluisa, vaikkakin uuden hallituksen aikana niiden kauppaaminen oli laimentunut. Ei ollut monta nuorta läsnä, mutta niistä, jotka olivat, tämä osa juhlatilaisuutta tuntui kyllin arvokkaalta.
"Toivoisin Norbertin olevan täällä", virkkoi tuttu ääni.
Gabrielle katsahti ylös ja tapasi Louis de Marsacin hymyilevän katseen. Tämä istuen vastapäätä tahtoi hänen katsomaan erittäin maukasta manteli- ja juustokakkua. Tietysti Gabrielle tiesi koko ajan, että Louis oli siellä. Tyttö oli kahden verroin iloinen siitä että tämä puhutteli häntä, sillä tätinsä oli vanhemman oikeudella saanut paikkansa yläpuolella ja nuori väki molemmin puolin oli vierasta. Hän ojensi kätensä kakkua kohden.
"Tämä on parempaa", sanoi Louis, antaen hänelle toisen.
"Onko oikein ottaa parasta?" hän epäili.
"Varmaan, koskei kukaan muukaan halua sitä."
Juuri silloin eräs läsnäoleva pastori luki loppurukouksen. Kaikki nousivat pöydästä ja hajosivat saliin, muodostaen pieniä keskusteluryhmiä.
Gabrielle seisoi epävarmana, tuntien olevansa jotenkin yksinäinen ja turvaton näiden kaikkien vieraiden joukossa. Hän oli kiitollinen de Caulaincourtille, joka tuli hänen sivulleen ja osotti muutamia läsnäolevia henkilöitä, joita Gabrielle ei ennestään tuntenut.
"Mutta missä on", hän kysyi, "herra de Vezelay?"
"Ettekö tunne häntä? Se on tuo kookas, kaunis mies nahkareunustaisessa samettiviitassa."
"Arvelin että se on tohtori Theodore Beza."
"Ken on herra de Vezelay?" sanoi de Caulaincourt hymyillen. "Oppinut mies, runoilija ja samalla kertaa suurten tilusten ja rikkauksien herra. Ja kaikki mitä hänellä on, kulta, oppi ja nero, kaikki nämä hän mieluimmin tahtoo laskea hänen ja meidän Herramme jalkain juureen."
"Tiedän että hän on isä Calvinin hyvä ystävä", sanoi Gabrielle.
"Arvelin että hän olisi tahtonut olla täällä tänään."
"Hänet kutsuttiin, mutta hänellä oli liian kiirettä tullakseen. Mutta täällä on yhdeksästä pastorista neljä ja neljästä neuvoksesta kolme, joten luullakseni kirkko ja valtio ovat hyvin edustettuina."
"Olen etsinyt teitä, de Caulaincourt", sanoi talon emäntä tullen samalla paikalle. "Tahdon esittää teidät tohtori Theodorelle. Hän tuntee erään, joka on nykyjään ollut lähellä Gourgollesta, ja hän voi antaa tietoja teidän perheestänne, tosin ei paljon vaan kaikki hyviä." Siten de Caulaincourt vietiin pois ja Gabrielle jäi vielä kerran yksin. Mutta Louis oli odottanut tilaisuutta ja lähestyi häntä.
"Pyydän, neitini", hän sanoi, "koettakaamme yhdessä avainleikkiä."
Sitten johti hän Gabrielien pienen pöydän luo, jolla oli suuri, raskas avain tai metallipala tehty merkkien ja kuvioiden avulla sen näköiseksi. Koettaa lykätä niin pitkälle kuin mahdollista pöydän kulman yli tätä avainta ilman että se putosi, oli Geneven asukkaiden yksinkertainen, kiihkoton ajanviete, jolla he lepuuttivat väsyneitä aivojaan paljon valtiollisen ja jumaluusopillisen väittelyn jälkeen. Tarina kertoo että itse isä Calvinkin olisi nähty jonain harvinaisena lepohetkenä työntävän avainta. Kaksi muuta nuorukaista yhtyi leikkiin ja tarjoutui opettamaan Gabriellea, joka enimmäkseen antoi avaimelle liian kovan työnnön, niin että se putosi lattialle kilisten hänen omaksi pelästyksekseen ja toisten huviksi. He kaikki kumartuivat yhdessä ottamaan sitä ylös. Ken ensin avaimen tapasi, sai opettajan toimen. Mutta pian molemmat toiset menivät pois. Leikkiä jatkaessa Gabrielle sanoi Louisille: "Miksen minä opi tätä?"
"Siksi, neitini, että teette sen liian hyvin. Te käytätte enemmän voimaa kuin tarvitaan."
"Sen kyllä huomaan. Mutta useimmat asiat täytyy tehdä niin hyvin kuin vaan voi, aivan kaikin voimin."
"Minä en luule niin. Tuskin useampi kun yksi tahtoisi antaa kaikki rahansa kerjäläiselle. Sillä seuraavalle ei jäisi mitään, ja mikä kaikesta pahinta, itse joutuisi kerjäläiseksi."
"Arvelen niin olevan. Mutta kukaan ei sano meille: 'elkää antako liian paljo'. Kaikki sanovat: 'anna, jaa omasi, kiellä itsesi'. Tämä viimeinen käsky kumminkin mahtaa olla aina oikein, herra Louis."
"Ei, neitini — eihän mitenkään!"
Gabrielle katsahti ylös hämmästyneenä noihin kirkkaisiin, nuoriin
kasvoihin edessään. Hän tiesi vallan hyvin miksi Louis aikoi tulla.
Varmasti tämä oli outo oppi — hänen suustaan. Siksi virkkoikin
Gabrielle lempeästi:
"Ei Kristuskaan palvellut itseään."
"Hänen tarkoituksensa ei ollut huvittaa itseään eikä myöskään kieltää itseään, vaan tehdä Jumalan tahto."
"Mutta se tahtohan määrää meitä ottamaan ristimme."
"Ei aina ristiä. Usein se on riemuakin. Herra istuu pöydän päässä ja kaataa viiniä juhlimista varten. Hän tarjoo meille juomaa ja kiitoksia."
Nuoren miehen kasvot loistivat, hänen kirkkaat silmänsä kohtasivat Gabriellen katseen. Niissä oli jotakin, joka vaikutti neitoon melkein liian voimakkaasti. Hän turvautui jokapäiväiseen puheenaineeseen.
"Tätini ja pastori, jotka kyllä eivät aina sovi keskenään, ovat kumminkin yhtämieltä siinä, että pitävät paastoa juhlia parempina. Arvelen tätini iloitsevan, ettei minulla ole sopivaa juhlimispäivää, koska kukaan ei tarkkaan tiedä, milloin olen syntynyt tai kastettu. Mutta isäni vastustaa sitä ja tahtoo välttämättömästi minun syntymäpäivääni pidettävän ensi sunnuntaina."
He pysähtyivät kuuntelemaan virttä, jota joukko onnentoivottajia lauloi
Maisonneuven perheen kunniaksi akkunan ulkopuolella. Sitten seurasi
raamatunlukua ja rukouksia, joita johti Beza ja joku pastoreista.
Sitten seurue hajosi, ja de Caulaincourt ja de Marsac saattoivat
Berthelierit heidän kotiinsa.
Seuraavana sunnuntaina pistettiin pieni käärö Gabriellen käsiin. Siinä oli norsunluinen, hopeakoristeinen taulu, erään tunnetun italialaisen taiteilijan ja Geneveen asettuneen uskonpakolaisen mestariteos.
Hän muisti polttavin kasvoin huomaamattaan kertoneensa Louis de Marsacille, että tämä päivä oli oleva hänen juhlapäivänsä. Lahjat olivat siksi harvinaisia esineitä hänelle, ettei hän ollut koskaan uneksinutkaan saavansa sellaisia. Ja kumminkin ne joskus voivat tulla kallisarvoisiksikin.
* * * * *
Siten kului aika. Sattui tapaus, jolle Geneven ahtaaksikirjoitetussa aikakirjassa tuskin on riviäkään jätetty, vaan jolla kumminkin oli ratkaiseva merkitys eräille nuorille henkilöille. Muuanna päivänä keskitalvella oli P. Pietarin kirkossa juhlallinen jumalanpalvelus. Rukousten, siunausten ja katumusvirsien jälkeen presbyteri asetti kätensä kahden nuoren pään päälle, jotka olivat kumartuneet hänen eteensä syvässä kunnioituksessa. Denis Poquelin ja Louis de Marsac määrättiin pastoreiksi ja lähetyssaarnaajiksi viemään elämän leipää synnyinmaahansa Ranskaan.
Isä Calvin saarnasi hyvin soveltuvasta aineesta: "Katso, minä lähetän teidät kuten lampaat susien sekaan". Ja täyteen ahdetussa kirkossa oli useitakin, jotka eivät tahtoneet voida kuulla itkun tähden. Nuorilla lähetyssaarnaajilla ei ollut sukulaisia siellä. Louis de Marsacin toi Geneveen pienenä lapsena hänen kauan aikaa sitten kuollut, uskonnon tähden maanpakoon ajettu, isänsä. Denis Poquelin, samoin ranskalainen synnyltään, oli vasta hiljattain tullut Lausannesta, missä hän oli kasvatettu. Mutta noina päivinä kaikki uskovaiset olivat toisilleen sukulaisia.
Berthelier ei ollut läsnä, hän oli kieltäytynyt menemästä kirkkoon. "Ihmisuhrit eivät ole mieleeni", hän sanoi, "yhtä vähän paavin kuin isä Calvininkaan toimittamat." Claudine kumminkin oli siellä. "Viimeinkin", hän sanoi, "voin lausua rukouksen näiden kahden viattoman lapsiraukan puolesta, jotka viskataan tuleen toisten ihmisten syntien puolesta."
De Caulaincourt oli poissa Savoijassa. Norbert oli mennyt kirkkoon akademian oppilaiden kanssa, mutta koska oli puolittain juhlapäivä, palasi hän kotia Berthelierien seurassa. Heidän tultuaan ulos kirkosta ja saavuttuaan "nousevan auringon kadulle" Claudinen viha, haavoitetun kyyhkysen raivo, puhkesi vallan harvinaisella tavalla ilmi.
"Jumala armahtakoon tuota pitkänenäistä, pahapuheista, vääräoppista saarnaajaa, jolle te kaikki olette myöneet sielunne!" hän sanoi. "Siinä hän seisoo vapaana ja turvattuna koko Geneve takanaan ja pyytää noita kahta poikaparkaa lähtemään poltettaviksi vienolla tulella, aivan yhtä kylmästi kuin minä sanoisin Margaretalle: mene kyökkiin ja tuo minulle pesuriepu. Jos hän tarkoittaa sitä mitä puhuu marttyriuden kunniasta, miksei hän itse mene voittamaan sitä?"
"Sitä samaa minäkin joskus ajattelen", yhtyi Norbert häneen. "En tahtoisi lähettää häntä Ranskaankaan, vaan ainoastaan Savoijan soille, minne isäni on mennyt. Voi olla hyvin viisasta, hyvin järkevää istua täällä ja saarnata meille kaikille. Tiedän kumminkin hänen olevan kunnon miehen. Näinhän hänen kohtaavan libertinejä tuona muistettavana päivänä tuomiokirkossa."
Hunnun takaa, joka verhosi Gabriellen kasvoja, tuli matala, vapiseva ääni:
"Kenties se ei ole vaikein paikka minne mennä."
Norbert erosi Bertheliereistä heidän omalla ovellaan ja käveli sitten hitaasti Rue Countancelle. Hänen sydämessään oli hiljainen toivo, joka pian toteutuikin. Hän tapasi de Marsacin, joka tarttui hänen käteensä ajan tavan mukaan sanoen:
"Olin sinua etsimässä."
Norbert aikoi kääntyä ympäri. "Oletan että menet Berthelierien luo?"
"En. Olen lausunut siellä jäähyväiseni. Etsin sinua. Tule kanssani."
"Lähtösi on määrätty huomenaamuksi, eikö niin?"
"Aivan oikein."
"Minä tahdon saattaa sinua. Salli minun kohdata sinua."
"Kiitän sinua. Tiesin että olisit siellä. Mutta niin tekevät toisetkin. Denisillä, vaikka hän on ollut täällä niin lyhyen aikaa, on täällä myöskin ystäviä."
Norbert ymmärsi ystävänsä. Louis tarkoitti että tämä olisi heidän varsinainen jäähyväishetkensä. Heillä oli niin paljo puhumista toisilleen, ett'eivät pitkään aikaan tahtoneet päästä alkuun. Sitten Louis yritti antaa Norbertille muutamia neuvoja hänen opinnoittensa suhteen.
"Teen mitä voin", Norbert sanoi surullisesti, "mutta tulen vihaamaan täst'edes koulua. Kaikki hyvä on kaikonnut siitä sinun mukanasi."
"Oi ei! Sinä voit ajatella minua ja työskennellä minun tähteni."
"Oh! — Kun vaan tahtoisit minun tekemään jotakin puolestasi, sinun itsesi tähden."
"Kääntykäämme tässä Rue des Chanoinesille. Siellä lyö P. Pietarin kirkon kello, ja nyt on se hetki, jolloin isä Calvin odottaa minua sanoakseen 'Jumalan haltuun!' Tahdotko odottaa minua ulkopuolella, Norbert? En viivy kauan."
"Kaikesta sydämestäni", sanoi Norbert mieli huojennettuna, sillä hän oli pelännyt aivan suotta Louisin ehdottavan, että he menisivät sisään yhdessä.
Louis koputti ja Norbert kiiruhti pujahtamaan pois näkyvistä, ennenkun ovi aukaistiin. Hän käveli edestakaisin, mutta hänen kärsivällisyytensä ei joutunut suureen koetukseen. Ei kestänyt kauvan ennenkun Louis palasi kirkkaat kasvonsa synkistyneinä ja silmissä kyynelet välkkyen. Miehet siihen aikaan varoivat paljoa vähemmän kuin nykyään salaamasta tunteenpurkauksiaan.
"Mikä sinua vaivaa?" Norbert kysyi osanottavasti.
"Ei mikään. Kaikki on hyvin. Jos kyyneleet tulevat, tulevat ne riemusta, riemusta sen johdosta, että minulle on osotettu kunnia tulla katsotuksi sopivaksi sellaiseen toimeen. Kumminkin on mukana tuskaakin —. Rakas isäni Jumalassa! Mutta elkäämme enää puhuko siitä. Tule tuomiokirkon pihalle, siellä on kaikki hiljaista."
He tekivät niin ja kävelivät hetken edestakaisin äänettöminä.
Silloin Louis kysäsi äkkiä: "Sanoitko, että minun pitäisi pyytää sinua tekemään jotakin puolestasi?"
"Ah, koettele minua."
"Sinä et tiedä, et ole arvannutkaan, kenen koko Genevessä, koko maailmassa pidän kaikkein rakkaimpana."
"Kyllä, sen olen arvannut. Vaikka myönnän, että kummastelen makuasi."
"Mitä? Sinä kummastelet! Luulin että itsekin pidit häntä arvossa ja ihailit häntä."
"Arvossapitäminen ja ihailu eivät vastaa tunnettani. En koko elämässäni ole peljännyt ketään niin paljon."
"Peljännyt? — Häntä, joka on itse lempeys ja hellyys!"
"Hän voi olla lempeä sinulle, josta hän pitää, vaan ei pahoille oppilaille kuten minulle. Mutta rakastettava! — Taivas auttakoon sinua, Louis, missä ovat sinun silmäsi!"
"Kenestä sinä puhut?" kysyi Louis, seisattuen hiljaan.
"Kenestä puhuisin jollen miehestä, jonka ovelta juuri olet palannut? Tiedän sinun rakastavan häntä siksi paljo, että se minusta tuntuu kummalta."
"On olemassa toisenkinlaista rakkautta, joka ei tunnu niin oudolta. Ah, Norbert, etkö jo ole arvannut? Olethan nähnyt hänet niin usein, ja olet nähnyt meidät molemmat yhdessä useammin kuin kerran tai kahdesti. Etkö muista tuota aamua, jolloin kumpikin meistä nousi ennen kukonlaulua ylös kantamaan hänen koriansa? Emme tosin ole juoneet samasta kupista. Minä en ole puhunut herra Berthelierin, vielä vähemmän hänen itsensä kanssa. Sillä katsos, minä menen pois, antamaan henkeni alttiiksi, ja palaanko minä vai en, se on Jumalan tahdossa. Vaan jos palaan, ja arvelen että niin tapahtuu, tahdon sitte puhua. — Hän arvaa sen. Norbert, minä pidän sinua, kuten ritari pitäisi kallista ja rakastettua toveriaan, nuorena veljenäni, nyt sydämen, kenties myöhemmin aseittenkin puolesta. Tahdotko tehdä veljen, toverin osan puolestani, niinkauan kuin olen poissa, palvellen lemmittyäni kaikessa, missä hän tarvitsee todellista apuasi?"
Tätä puhetta kuullessaan poika tunsi kuin olisi vahva manner horjunut hänen jalkainsa alla. Jos hän olisi ollut vanhempi eikä vaan poika, luonteeltaan puoleksi vielä lapsi, olisi hän huomannut tämän seikan jo pitkän aikaa sitten. Mutta hänen onnettomuutensa oli, ettei toiselta puolen hän ollut enää lapsi. Vähintäin hänen omasta mielestään sykki miehen sydän jo hänen rinnassaan. Hänen kaunis tuulentupansa oli vavissut kosketuksesta ja hajonnut hänen ympärillään muodottomiksi raunioiksi. Hetkeen hän ei uneksinutkaan vastausta. Hän ei voinut.
Louis, joka oli niin paljoa kookkaampi, katseli ystävällisesti, vieläpä hellästi poikaa vierellään. Hän näki että tämä jostakin syystä oli vaivattu ja loukattu, mutta hänellä ei ollut vähintäkään aavistusta mistä syystä.
"Mikä nuorta toveriani vaivaa?" hän kysyi. "Olenko loukannut sinua, Norbert, täten puhuttelemalla?" Sillä hän tiesi, että poika ikäistensä tavalla olisi mielellään kuulunut miesten kirjoihin.
"Ei, oh ei!" Norbert karkaisi itseään sanoakseen: "Louis, minä tahdon tehdä sen. Sinä voit luottaa minuun."
Vielä hetken puheltuaan he erosivat toisistaan de Marsacin asunnon ovella. Louis piti Norbertia vielä poikana ja oletti, että tämän äänettömyys ja surullinen katse johtuivat lähenevästä erosta. Hänen oma sielunsa oli liikutettu aina syvyyksiinsä asti, koska hän jätti taaksensa niin paljo semmoista, jota hän rakasti. Hän oli myöskin kovin kiitollinen rakkaudesta, jota kaikilta tahoilta tuli hänen osakseen. Tämän tunteen täyttämänä hän otti nuoren veikkonsa vahvoihin käsiinsä, kuten silloin oli tapa miestenkin kesken, syleili häntä hellästi ja suuteli huulille.