IX LUKU.
Onnettomuus ja vetoomus.
Sä säästämättä lähetät
Paraasi tyranneja vastaan,
Elämän kylvöö siemennät —
Oi, kirkas tähti loistava,
Tunnetko tuskaa taistossa?
H. Hamilton King.
Miltei kaikki mitä Norbert jälestäpäin muisti tuosta ikävästä talvesta oli se, että oli kylmää — kylmää sisällä ja ulkona. Pimeässä, joka aamu ennen kuuden lyöntiä, hän nousi työntövuoteeltaan ja nakkasi päälleen vaatteet, jotka hyvin olisivat voineet olla lämpöisemmätkin. Sitten hän kiiruhti keittiöön, nautti aamukeitoksensa toisten kanssa ja sai Calvinin emännältä palan leipää juustoviipaleen kera tahi kourallisen viikunoita tai rusinoita toiseksi aamiaisekseen, jonka oppilaat söivät luokalla läksyjään lukiessa. Kirja ja taulu kädessä hän kiiruhti pimeiden katujen halki vaihtaen koulutoveriensa kanssa huomautuksia ja tervehdyksiä, joiden piti käydä latinaksi, vaikkakin sen laatu jätti paljon toivomisen sijaa. Kouluun saavuttuaan hän otti paikkansa suuressa, tyhjässä, himmeästi valaistussa etusalissa ja seisoi tai polvistui alkuharjoituksissa, väristen kylmästä ja heitellen kaipaavia silmäyksiä sille paikalle, jossa Louis de Marsacin tapana oli ollut seista. Luennoissa ja kertauksissa, jotka sitte seurasivat — pääasiassa kreikan ja latinan kielillä, joita erinomaisesti opetettiin — hän oli vallan tarkkaamaton. Mutta kun hänellä oli hyvä muisti ja erinomaiset luonnonlahjat, hän aina sattui tietämään tarpeeksi paljon päästäkseen kokeiden ohi ja välttääkseen rangaistusta. Oli kahden tunnin väliaika päivällistä ja virkistystä varten, sitten tunti virsien veisuuta varten, josta hän paljon piti. Kello neljältä kaikki luokat kokoontuivat isoon saliin, jossa aina kolme oppilasta vuoroonsa lausui uskontunnustuksen, isämeidänrukouksen ja kymmenen käskysanaa ranskaksi. Johtaja luki sitten siunauksen ja jokainen meni kotiaan, Norbert sitä mieluummin jos hänen isänsä sattui olemaan kotosalla. Keskiviikko ja sunnuntai olivat puolijuhlapäiviä, vaikka Norbertin mielestä edellinen oli hyvin kalliisti ostettu, koska silloin piti kuunnella pitkää saarnaa tuomiokirkossa. Enimmän osan loma-ajastaan hän halusta käytti urheiluihin ja harjoituksiin Plain-palaisissa. Siellä hän saavutti paljo enemmän kiitosta kuin koulussa. Sillä vaikka ijälleen pieni ja näköjään hyvin lapsellinen, oli hän väkevä ja näppärä, joten pian oppi taitavasti käyttämään käsijousta ja kaaripyssyä.
Jollei hänen isänsä vaikutusta ottanut lukuun (mutta isä oli alinomaan poissa), oli kaikki tähän aikaan omiaan karkaisemaan häntä. Hän oli kadottanut ystävän ja toverin, jota hän kunnioitti ja ihaili ja joka asettumatta ylemmä oli onnistunut pitämään hänet hyvän ja säännöllisen käytöksen siteissä. Samaan aikaan hän kadotti lempiunelmansa, ainoan salaisen ja romantillisen säteensä, joka valaisi synkät, autiot paikat hänen jokapäiväisessä elämässään. Sillä hänelle ei koskaan johtunut mieleenkään olla petollinen ystävälleen tai kiistellä hänen kanssaan palkinnosta, jota kumpikin halusi. Louis oli heistä parempi, ja tietysti paremman piti voittaa. Se oli juuri Norbertinkin onni, mutta hänen täytyi unohtaa se. Täällä, kylmässä, ikävässä, ilottomassa Genevessä kääntyi kaikki häntä vastaan. Miten hän sitä vihasikaan! Kuinka hartaasti hän toivoikaan pääsevänsä takaisin ihanaan Ranskaansa! Jospa hänen vain tarvitsisi viipyä Genevessä ainoastaan kasvatuksensa päättääkseen, voisi hän sitte lähteä Parisiin, nähdä kuninkaan ja hovin, olla läsnä tanssiaisissa ja naamiaisissa, taistella kuninkaan puolesta ja voittaa kunniaa ja mainetta. No niin — kukaties jonakin päivänä! Kuka voi sanoa?
Kun hänen isänsä oli kotona, oli asianlaita parempi. Hän lohduttihe sillä ajatuksella, että oli saanut tulla hänen kanssaan Geneveen. Tavallisesti he kävelivät yhdessä Crêtsissä tai menivät niihin seurapiireihin, minne Ranskan pakolaiset kokoutuivat, kuullakseen päivän uutisia protestanttisuuden levenemisestä. Isä mielellään oli läsnä katselemassa pojan urotöitä Plain-palaisin leikeissä.
Germain de Caulaincourt oli yksi niistä viidestäkymmenestä huomatusta Ranskan pakolaisesta, joille tähän aikaan oli myönnetty kansalais-vapaus Geneven kaupungissa. Hänen työnsä sai suurta tunnustusta osakseen, ja hän tottui yhä enemmän pitämään ja iloitsemaan siitä. Se kehitti hänessä voimia ja kykyjä, joista hän ei koskaan ennen ollut tiennyt. "Jumala tekee minut hedelmälliseksi maanpakolaisuuteni maassa", hän usein ajatteli kiitollisena.
Hänen pitkä poissaolonsa varhain keväällä ei ollut hänen pojalleen mikään iloinen aika. Tähän asti oltiin Norbertia koulussa kohdeltu pikemmin säälien. Häntä pidettiin nuorempana kuin hän todellisuudessa olikaan. Mitään vakavia virheitä ei osattu epäilläkään tuossa hiljaisennäköisessä, tyttömäisen kauniskasvoisessa pojassa löytyvän. Niinpä hämmästyikin jokainen kun herra de Caulaincourtin "lapsi", kuten häntä kutsuttiin, joutui melkoisen vakavaan pulaan. Väitellessään toisen pojan kanssa jo itsessään laittomasta onnenpelistä hän kadotti malttinsa ja vannoi Jumalan pyhän nimen kautta, jota tapaa hän oli tottunut kuulemaan Ranskassa liian keveästi käytettävän. Joku sattui sen kuulemaan ja ilmoitti siitä hänen korttelinsa kymmenysmiehelle ja hänet kutsuttiin rangaistavaksi, ei kouluun, vaan maistraatin eteen.
Geneven uusien lakien mukaan sai kehno kiroilija ensi rikoksesta maksaa pienen sakon ja hänen piti julkisesti anoa rikostaan anteeksi Jumalalta ja kaupungilta polvistuen ja suudellen maata. Norbert tarjoutui maksamaan sakon myöden tarkoitusta varten erään koulukirjoistaan, mutta päättävästi hän kieltäytyi toimittamasta julkista anteeksipyyntöä. Kuullessaan että uusittu rikos rangaistaisiin päivän vankeudella, teki hän sen paikalla vannomalla ettei koskaan myöntyisi semmoiseen nöyryytykseen. Hän sai sen johdosta virua neljäkolmatta pitkää tuntia — niin, hyvinkin pitkää — piispanpalatsin pimeässä maanalaisessa kopissa. Häntä ei olisi vapautettu silloinkaan, koska hänen julkeutensa oli lisätty rikos, mutta säälistä lapsiparkaa kohtaan, jonka isä juuri silloin oli hengenvaarassa Savoijassa evankeliumin tähden, niin kuitenkin tehtiin. Hänet lähetettiin takasin kouluun huomauttaen, että häntä oli tarkasti pidettävä silmällä. Tämän opettajat tekivätkin ja ilmoittivat tuloksena havainnoistaan, ettei poika osottanut vähintäkään halua henkisiin harrastuksiin, että hänen koulutyönsä oli huolimatonta, että hänen luonteensa oli kiivas ja että hän useammin kuin kerran oli tapellut ratkaisten vanhalla Geneven tavalla nyrkkivoimalla riitansa. Tätä tapaa kovasti ahdistettiin uudessa Genevessä.
Viimein talvi kului ja maa sai kevään kultaisen perinnön. Norbert tunsi aivan tietämättään vuodenajan vaikutusta. Eräänä kauniina huhtikuun iltana hän tuli hyppien kotiin koulusta, ikäänkuin pitäen maailman, vieläpä Genevenkin maailman, jotenkin hyvänä elämisen paikkana.
Antoine Calvin seisoi ovellaan keskustellen vakavasti kolmen muun henkilön, pastori Poupinin, Ami Berthelierin ja sinitakkisen kaupunginlähetin kanssa. Norbert tunsi kylmiä väreitä selkäpiissään, sillä hänestä tuntui varmalta että juuri hänestä oli puhe. Mitähän ne nyt taas olivatkaan saaneet ilmi? alkoi hän tiedustella omaltatunnoltaan, joka ei ollut vallan puhdas. Oliko se hänen taistelunsa Jean Amblarden kanssa, Ambard-neuvoksen lesken ikkunan rikkominen, vaiko hänen salaiset kohtauksensa turmeltuneen nuoren libertinin Ami Perrinin kanssa? Jotakin sellaista se varmaan oli, sillä kun hän lähestyi katsoi pastori häneen murheellisesti ja Berthelier ja Antoine Calvin kuiskasivat jotakin toisilleen. He eivät näyttäneet vihaisilta, vaan surullisilta ja hämmentyneiltä. Hän kuuli Antoine Calvinin sanovan:
"Tehkää te se, herra Berthelier, minä en voi."
Hän kääntyi omaan huoneeseensa. Poupin meni hänen kanssaan ja lähettiläs poistui.
"Seuraa minua", sanoi Berthelier Norbertille.
Tämä totteli kummastellen. Gabrielle oli huoneessa, johon he saapuivat, mutta poistui isänsä viittauksesta.
Berthelier nojautui uuninreunustaan ja käänsi kasvonsa pois.
"Mitä se on, herra?" kysyi Norbert, alkaen ensi kertaa aavistaa jotakin pahempaa kuin häpeää poikamaisista erhetyksistä. Sitten hän sanoi äkkinäisen pelon vavistuttamana: "Onko kysymys — isästäni?"
"Niin on, poika raukka."
"Mitä? Oh, mitä?" Norbert kysyi hengittämättä.
"Se on sitä mikä oli todennäköistä, mitä me pelkäsimme."
"Eihän hän vain ole kuollut?"
"Ei, hän on vanki."
"Ah, siis on toivoa!"
"En voi sanoa niin. Ole mies, Norbert, ja kohtaa pelotta totuutta. Se on parasta, eikö niin?"
Norbertin huulet mutisivat tuskin kuuluvasti: "Kyllä". Sitte hän karkaisten itseään lisäsi:
"Mistä sen tiedätte? Kuka teille siitä kertoi? Kenties se ei olekaan totta."
Berthelier pudisti päätään. "Muuan 'harmaajalka' Libertiesen toiselta puolen, mennessään asioilleen Chamberyyn, näki hänet sidottuna hevosen selässä aseellisten miesten keskellä, jotka kantoivat Lormayeurin kreivin värejä."
Epätoivon huuto pääsi Norbertilta. Hän tiesi harhaoppisten kohtalon, jotka joutuivat Savoijan julman ja kiihkoisan ylimystön käsiin. Hän tiesi sitäpaitsi Lormayeurin kreivin julmimmaksi ja kiihkoisimmaksi kaikista.
Berthelier laski kätensä ystävällisesti hänen olkapäälleen. "Ole rohkea, poikani. Kestä tämä — niin kuin Hän sinulta sitä tahtoisi."
"Minä en voi!" huusi Norbert. "Jos se edes olisi kuolema keskellä taistelun melskettä, se olisi kaunista ja miehen täytyy pelotta kohdata sitä! Mutta tämä — kidutus, maineettomuus — oh, Jumalani!" Pojan ääni kohosi intohimoiseksi huudoksi: "Miksi koskaan tulimmekaan tähän vihattuun paikkaan, josta miehet lähetetään tuommoisille asioille?!"
"Jumalalla on mielestäni hyvin vähä tekemistä sen suhteen", sanoi Berthelier katkerasti. "Tämä rintani väsyi avuksihuutamasta tai syyttämästä Häntä. Sitä ei voida auttaa, mutta kärsiä. Se on ankara koulutus erittäinkin sinun ikäisellesi nuorukaiselle. Isäsi olisi ylpeä nähdessään sinun kantavan suruasi kuten kunnon miehen tulee."
Tuli hetkisen hiljaisuus; sitten Norbert huudahti kärsimättömänä:
"En tahdo sietää sitä, tahdon oikeutta!"
"Oikeuttako, poikani? Silloin sinun pitäisi matkata kauvaksi saadaksesi sitä."
"Tahdon mennä — minä vetoon — rukoilen polvillani huutaen ja itkien."
"Kehen vetoot? Savoijalaiseenko? Et voi päästä hänen luoksensa. Jos pääsisitkin, niin hän, semmoinen hän on, hyväksyisi ainoastaan yhden lunnaan harhaoppisesta — lunnaan, joka voidaan maksaa vain itsensä uhraamisella. Isäsi pitäisi sen liian korkeana hintana. Vetoaisitko neuvostoon tai valtuustoon? Ne ovat yhtä voimattomia kuin mekin."
"Niitä hallitsee ainoastaan yksi mies."
"Mutta hänen valtansa lakkaa L'Arven siltaan. Norbert, Norbert! Mitä sinä tahdot? Minne menet?" Norbert oli kääntynyt nopeasti ympäri, kiiruhtanut rappusia alas ja oli jo kadulla ennenkun Berthelier oli päättänyt puheensa.
Yksi mies on tehnyt kaiken tämän. Hän hallitsee Geneveä ja on lähettänyt hänen isänsä ulos kärsimään ja kuolemaan. Norbert lapsellisessa sydämessään uskoi tämän miehen kaikkivaltiaaksi. Hän oli kohtalo itse, sallimus — järkähtämätön, voimakas, vastustamaton, kaikkivoittava kohtalo. Pelastakoon tämä mies nyt hänen isänsä!
Koko Norbertin pelko häntä kohtaan oli kadonnut. Jos tuo suuri mies tunti sitten olisi puhunut hänelle, hän olisi tuskin rohjennut vastata. Nyt Norbert vain halusi katsoa häntä silmästä silmään ja vuodattaa koko sielunsa hänelle.
Hän lentämällä riensi alas Rue Cornavinia, yli sillan, pitkin Rue de La Citetä ja Grande Ruetä aina Rue des Chanoinesille. Hänen koputukseensa hyvin tunnetulle ovelle vastasi naispalvelija, joka kertoi jokaisen tietävän, että isä Calvin luennoitsi fransiskanisalissa jumaluusopin oppilaille. Pari minuuttia sen jälkeen Norbert oli vanhassa fransiskaniluostarissa tuomiokirkon takana. Ylös ensimäisiä rappuja yhdelle monipylväisen salin suletuista ovista, jonka takana Geneven suuri neuvosto tavallisesti istui, hän kiiruhti. Tällä kertaa innokkaiden äänien ja meluavien keskeytysten siasta tunkeutui kylmä, tasainen, kiihkoton ääni hänen korviinsa. Hän työnsi ovea hiljaan. Se antoi perään ja hän astui sisään.
Jokainen raju ajatus keskeyttää puhuja kuoleutui hänessä silmänräpäyksessä paikan hengen vaikutuksesta. Suuri sali oli täyteen sullottuna kuulijoita. Kaikkien kasvot olivat kääntyneet sen yläpäässä olevaan tuoliin ja sillä istuvaan hentoon, tummaan olentoon, joka kohotti kätensä ylös ja jonka huulilta virtasivat elämän ja kuoleman tuomiosanat. Jean Calvin selitti siellä loistavalla tavallaan ja käyttäen verrattomasti kotoista ranskankieltään oppiaan "puhdistumisesta uskon kautta". Voimakkaille, syvämielisille miehille, jotka häntä kuuntelivat, tämä oli elämän tai kuoleman kysymys, ensimäinen kaikista kysymyksistä. "Miten voin minä suoriutua elävän Jumalan tuomioistuimen edessä?" kysyi jokainen itseltään, ja jokainen kuuli nyt vastauksen.
Norbert, vaikkei hän voinut kuunnella, jäi kunnioituksesta äänettömäksi. Puhuja piti hänet sidottuna kuten koiran, joka vihaa kahlettaan vaan ei kykene murtamaan sitä, sillä isännän käsi pitelee sitä. Mutta hänen silmänsä olivat vapaat ja ne siirtyivät esineihin, joiden kanssa järjellä ei ollut mitään tekemistä. Ikkunalla hänen lähellään oli iso, harmaa hämähäkki verkkoineen, jossa oli avuton kärpänen. Ei, sitä hän ei tahtonut katsella, se oli liian hirmuista katsella. Muuan juuri hänen edessään istuva oppilas oli saanut laajat hihansa aivan rikki ja ne muistiinpanot, joita hän oli pistellyt niihin, tippuivat toinen toisensa perästä lattialle. Toisella oli silmälasit, kuten tuomarilla tai lääkärillä. Miksikähän hänen kalttaisensa nuori poika sellaisia tarvitsi? Vaan eivät kaikki olleetkaan nuoria. Tuolla muuan kookas, suuri mies näytti ainakin neljänkymmenen vanhalta. Täällä yhdellä oli aivan harmaa parta ja toisella kaljupää, kuten vanhalla Flechierillä, joka opetti latinaa koulussa. Useimmat kumminkin olivat nuoria miehiä voimiensa paraassa alussa ja tuoreudessa. Mutta ken oli tuo pieni, punatukkainen mies, jolla oli niin rohkea katse ja palavat silmät? Hänelle oli annettu tuoli itse isä Calvinin vieressä, kuten kunniavieraalle. Ah, se oli isä William Farel, Neufchatelin pastori, nyt vieraana hyvän ystävänsä isä Calvinin luona.
Mutta viimeinkin luento loppui. Kaikki nousivat ylös päätösrukoukseen. Sitte joukko virtasi ulos eri ovista, ei meluten, kuten oppilaat nykyään tekevät korvatakseen pitkää jännitystä, vaan vakavasti, miettivästi, ikäänkuin se ääni, jonka he äsken kuulivat, yhä vielä kaikuisi heidän korvissaan.
Norbert tunkeutui saliin ja seisoi kiukkuisena kärsimättömyydestä, kun huomasi täytyvänsä odottaa. Tiheä, innokas joukko tunkeili Calvinin ympärillä. Jokainen tahtoi osaansa häneltä, joko vastausta kysymykseen, tervehdyssanaa tai kädenpuristusta.
"He pidättävät häntä ijankaiken", arveli Norbert. Hän luuli seisovansa alallaan; kumminkin hän vähitellen läheni, viimein kyllin lähelle kuullakseen erään pojan, hänen koulutoverinsa, pyytävän isää palavin sanoin lähettämään hänetkin Ranskaan saarnaamaan Jumalan sanaa.
"Poikani, olet liian nuori. Kaksi tai ehkä kolme vuotta vielä on tarpeen sinun valmistukseesi", sanoi kylmä, kiihkoton ääni.
Vielä sukkela sysäys, ja Norbert oli hajoittanut tungeskelijat, jotka todella tekivät hänelle tietä. Hän seisoi silmäkkäin isän kanssa, kasvot kalpeina ja silmät rajusti liekiten.
"Oi, herra", hän huusi, "elkää lähettäkö häntä! Elkää lähettäkö sen useampia kuolemaan!"
Jean Calvin katsoi häneen sanattomalla hämmästyksellä. "Hallitse itseäsi, nuori mies, ja puhu säädyllisesti", hän sanoi sitte. "Kuka sinä olet?"
"Olen Norbert de Caulaincourt, ja isäni viruu savoijalaisessa vankilassa. Oh, herra, te voitte tehdä kaikkea! Auttakaa häntä, Jumalan tähden!"
"Tiedän jo mitä on tapahtunut ja valitan sitä. Minä pidän herra de Caulaincourtia suuressa arvossa." Nuo kylmästi punnitut sanat putosivat kuten jääpalaset Norbertin sydämelle. Hän anoi leipää ja Geneven itsevaltias tarjosi hänelle kiven. Hän seisoi liikkumatta täynnä katkeraa tuskaa, katsellen noihin värähtämättömiin kasvoihin. Mutta äkkiä hän näki niissä jotakin, vaikkapa vain varjonkin pilvestä, joka sai hänet heittäytymään suuren miehen jalkoihin huudahtaen kiihkoisesti:
"Oi, herrani, säälikää, säästäkää häntä! Sananne on laki — te teette mitä tahdotte — varmaan voitte pelastaa hänet."
"Olenko minä Jumalan sijassa, voidakseni kuolettaa ja tehdä eläväksi? Norbert de Caulaincourt, miksi polvistut edessäni? En voi tehdä mitään tässä asiassa."
Norbert nousi ylös. Ei ollut hyötyä polvistua tämän miehen edessä. Sitten hän tuskassaan päästi epätoivoisen sanan, jota tuskin yksikään mies Genevessä olisi tohtinut lausua.
"Jos ette ole Jumalan asemassa kuolettaaksenne, miksi siis lähetitte hänet pois?"
Hetkeen Calvin ei vastannut. Sitten hän sanoi hyvin tyynesti, aivan kylmästi:
"En lähettänyt häntä. Hän meni omasta halustaan, jotta Jumalan tahto toteutuisi hänen kauttaan ja hänessä. Tee se tahto sinäkin, Norbert de Caulaincourt, sekä sinun, minun että hänen täytyy kumartua sen edessä. Muuta emme voi tehdä. Mene kotiin ja rukoile sekä isäsi että itsesi puolesta!"
Enempää virkkamatta Norbert kääntyi ja käveli pois. Kylmä, alaston epäilys piti häntä vallassaan. Isä Calvinista ei ollut hänelle apua eikä lohdutusta. Mitä tuolle suurelle miehelle merkitsikään hänen isänsä perikato, hänen oma tuskansa? Kenties saman verran kuin sotamiesten kaatuminen kapteenille, kenties ei senkään vertaa.
Kääntyessään surullisena kotiaan päin hän ajatteli: "Onko mitään, jota voin tehdä?" Mutta ainoa mahdollinen vastaus oli: "Ei mitään." Lähteäkö Savoijaan toivossa nähdä isäänsä, olisi pelkkää mielettömyyttä. Hänen täytyi seista siinä, missä hän oli, kärsiä ja kuluttaa sydäntään.
Siten meni synkkiä päiviä, kunnes ääretön tuska kulutti itse itsensä ja jonkinlainen uneliaisuus alkoi vallata hänet.