X LUKU.
Valon välkähdys.
"Lunnaita, liian korkehia vaaditaan".
Koko Geneve tunsi surua ja osanottoa de Caulaincourtin vuoksi ja oli tuskainen hänen kohtalostaan. Mutta viimein tämäkin asia joutui varjoon hyvin tärkeälaatuisten julkisten tapausten tähden. Libertinipuolue kohotti useiden tappioiden jälkeen yhäkin voimakkaana ja uskaliaana jälleen päänsä ja vaati ratkaisevaan taisteluun Geneven omistamisesta. Erikoinen riitakapula, jonka se oli valinnut, oli kansalaisoikeuksien myöntäminen Ranskan pakolaisille. Pakolaiset olivat uskonnollisia miehiä ja Calvinin hyviä ystäviä, joka viimemainittu itsekin oli ranskalainen. Sitten libertinit nostivat huudon "Geneve geneveläisille", ja koettivat vakuuttaa rahvasta, että kunnianhimoinen pappi maanmiestensä avulla aikoi saada kaiken vallan omiin käsiinsä, sortaa vanhat kansalaiset ja hallita yksinvaltiaana. Tämä ainakin olisi ollut uskottavaa. Mutta "halvemmalle luokalle", erittäinkin kalastajille ja venemiehille järvellä he kertoivat toisen tarinan. "Calvin ja hänen ranskalaisensa", he sanoivat, "neuvottelivat Ranskan kuninkaan kanssa jättääkseen kaupungin hänelle ja ryöstääkseen siten kansalaisilta heidän ikivanhan vapautensa." Kun muistaa että Ranskan kuninkaan ensimäinen työ olisi, jos hän saisi kaupungin valtaansa, polttaa Ranskan pakolaiset aivan jokaisen, ei tämä kertomus tuntunut kovinkaan todennäköiseltä. Kumminkin sitä uskottiin siksi paljo, että se sai aikaan hirmuyön, jonka kuluessa katuja saarsivat aseelliset joukot hillitsemättömiä libertinejä ja jousilla varustettu kalastajalauma. Nämä huusivat: "Tappakaa, tappakaa! Kuolema ranskalaisille ja ranskalaisystäville!" Kaikeksi onneksi nämä pysyivät hiljaan oviensa sisäpuolella, joten meluajat eivät löytäneet ketään tapettavia. Mutta tämä oli julkinen kapina. Se osotti, että järjestyksen vihollisia täytyi hillitä viipymättä, muuten uusi Geneve särkyisi pirstoiksi eikä yhdenkään ihmisen elämä olisi turvassa siellä. Muutamat libertinien johtajista, ennen muita Philibert Berthelier ja Ami Perrin, pääsivät pakoon Bernin kanttoniin, mutta Daniel Perrin, kaksi Comparet-veljestä ja muita vähemmänarvoisia otettiin kiinni ja suljettiin vankilaan.
Ami Berthelier piti itsensä erossa koko asiasta. Vaikkakaan ei aivan samanmielinen uuden hallituksen kanssa, hän oli sitä vielä vähemmän omien heimolaistensa kanssa, joiden tarkoitukset, jos onnistuisivat, hänen mielestään johtaisivat täydelliseen laittomuuteen. Kumminkin puoluevimman kohotessa niin korkealle hän tuskin voi toivoa nimeänsä vapaaksi epäluulosta. Häntä ei olisi hämmästyttänyt millään hetkellä, vaikka hänet otettaisiin kiini jostakin syystä ja sijoitettaisiin vankilaan.
Kun Norbertilla ei ollut mitään muuta tekemistä, oli hän palannut kouluun. Hän sanoi itsekseen, että hänen oli siellä yhtä hyvä tai huono olla kuin missä muualla tahansa. On totta ettei hän paljoa tehnyt, mutta enempää ei hän ollut tehnyt koskaan ennenkään. Tähän aikaan kaikki viranomaiset alkaen rehtorista hänen luokkansa järjestysmieheen asti olivat hyvin lempeitä häntä kohtaan. He tiesivät hänen sielunsa katkeruuden. Päivät kuluivat hitaasti. Viimein eräänä toukokuun iltana tullessaan ulos koulusta hän huomasi tavattoman väenkokouksen kadulla. Kaikki katselivat komeata ratsumiestä, jolla oli torvi vyötäisillä ja valkeakilpinen sauva kiinnitetty jalustimeen.
Norbert katsoi miestä koska muutkin katsoivat, mutta ilman mielenkiintoa, kunnes joku huomautti "lormayeurilainen".
"Mitä sanotte?" hän huudahti nyt hyvinkin innokkaasti.
"Katsoppas nauhaa hänen hatussaan! Rautatammi on Savoijan, genistakanerva Lormayeurin kreivien merkkejä. Se tarkoittaa, että hän on lähettiläs ja tuo uutisia. Seuratkaamme häntä kaupungintalolle ja kuulkaamme!"
Sinne saavuttuaan he kuulivat, että pieni neuvosto oli paraillaan istumassa (tavaton asia ehtoopäivällä) ja että torvensoittaja laskettiin oitis puheille.
Useita käsiä ojennettiin vastaanottamaan hänen ohjaksiaan, kun hän heitti ne alas, mutta Norbert tapasi ne ensin.
"Suokaa anteeksi herrani", sanoi hän, "tunnetteko te isääni, herra de
Caulaincourtia, joka on vankinanne?"
"Oh, kyllä, nuori herraseni. Juuri hänen lunnaittensa johdosta olen nyt täällä."
Norbertin sydän pamppaili rinnassa. Äkkinäisellä riemulla hän huusi:
"Ja miten hän voi?" Mutta vastaukseen ei miehellä ollut aikaa. Jo kiirehti neuvoston lähetti torvensoittajaa sisään ja pyysi lähelläseisovien huolehtimaan hänen hevosestaan.
Norbert oli kumminkin kuullut kyllin. Sana "lunnas" kaikui hänen korvissaan mitä suloisimmalta säveleeltä. Se tarkoitti vapaaksipääsyn mahdollisuutta. Se tarkoitti lisäksi parempaa ja kunniallisempaa kohtelua, joka ennemmin tulee sotavangin kuin tuomitun harhaoppisen osaksi.
Totta — mutta takana oli kysymys: Mistä tulee lunnaat? Se voisi tulla ja luultavasti tulisikin hyvinkin vaikeaksi kysymykseksi. Mutta se ei huolettanut häntä.
Toinen virkamies tuli ulos, kirjuri silmälaseineen ja kynä korvan takana.
"Viekää tämä hevonen 'Villin miehen ravintolaan'", hän sanoi. "Sen omistaja tulee oitis perässä."
Norbert kiiruhti kirjurin luo kysellen innokkaasti, saadakseen oikopäätä tiedon.
"Olen vannotettu. En voi sanoa mitään. Saatte tietää kaikki oikealla ajallaan."
"Tule pois, Norbert", sanoi kaksi muuta poikaa. "Ei ole syytä odottaa. Voimme kylmetyttää jalkamme odottaessamme täällä tuntikausia kunnes neuvosto näkee soveliaaksi lopettaa!" Norbert kumminkin yhä viipyi, kykenemättä tempaamaan itseään pois paikalta.
Noin puolen tunnin perästä kirjuri tuli jälleen esiin. Nähdessään
Norbertin odottavan ovella hän sanoi:
"Luulen että asut lähellä herra Ami Berthelierin asuntoa. Tahdotko mennä noutamaan hänet?"
"Mielelläni", huudahti Norbert innokkaasti. "Onko hänelle kirjettä?
Saanko viedä sen?"
"Ei; mutta tuo hänet tänne niin nopeasti kun voit."
Norbert kiiti Rue Cornavinille ja toimitti hengästyneenä asiansa.
"Oh, herra, joutukaa!" hän sanoi. "Isältäni on uutisia."
Kutsumus pienen neuvoston puolelta ei itse asiassa olisi hämmästyttänyt Berthelieriä, joka koko ajan kuten tiedämme odotti, että hänet julistettaisiin yhteiskunnan viholliseksi. Kutsumus Lormayeurin lähettilään tulon johdosta — mitä se mahtoikaan merkitä? Mutta oli asianlaita miten tahansa, hänen piti toimia parhaansa mukaan ja osottaa tarpeellista kunnioitusta kaupungin neuvostolle. Siksi hän pani hienosta verasta tehdyn virkaviitan päällensä, otti nahkoitetun päähineen ja ripusti sivulleen vanhanaikaisen miekan, jota hän ei koskaan ollut tilaisuudessa käyttämään.
"Minä tulen mukaan", sanoi Norbert hänelle.
Hyvin vaivaloisesti innokas poika sovellutti käyntinsä ramman miehen hitaisiin askeleihin. Hänestä aika tuntui loppumattomalta ennenkun he saapuivat saliin. Siellä hänelle sanottiin, että hän saisi mennä kotiinsa. Tätä hän ei kumminkaan tehnyt. Berthelier joudutettiin heti paikalla noiden kahdenkymmenen viiden luo.
Hän kumarsi, poisti päähineensä ja seisoi heidän edessään kunnioittaen ääneti odottaen alkua.
Siellä suuren pöydän luona, joka oli verhottu vihreällä veralla, istui neljä neuvosta ynnä muut jäsenet, jotka kaikki hän hyvin tunsi näöltä ja nimeltä. Heillä oli hatut päässä. Muuten olivat he puetut yksinkertaisiin ja kohtuullisiin, mutta hienosta kankaasta tehtyihin pukuihin. Jokaisella neuvosmiehellä oli musta virkasauvansa edessään pöydällä. He näyttivät kunniallisilta, mutta kovilta ja ankarilta, kentiesi ahdasmielisiltäkin miehiltä. Berthelierin mieleen sukelsi hänen odottaessaan ajatus, että hänen nuoruuden unelmansa oli ollut juuri tällainen. Tällaisten miesten tulisi hallita Geneveä ylpeän herttuan ja kevytmielisen ruhtinaspiispan asemasta. Hänen unelmansa oli toteutunut. Mutta oliko Geneve siltä sen parempi?
"Istukaa, herra Berthelier", sanoi ensimäinen neuvos, kääntyen hänen puoleensa näillä harvinaisen kohteliailla sanoilla.
"Tämä on parempi alku kuin odotinkaan", ajatteli Berthelier, kun hän otti vastaan tarjotun istuimen.
"Olemme lähettäneet noutamaan teidät", jatkoi neuvos, jonka nimi oli
Amblarde Corne, "syystä että olemme juuri nyt saaneet sanomia kreivi
Lormayeurilta."
Berthelier näytti hämmästyneeltä.
"Kirjuri selittää asian", lausui neuvos.
Eräs kirjurin vaippaan puettu henkilö nousi pystyyn pöydän päästä ja alkoi lukea. "Philip Manuel Joseph Jumalan armosta Lormayeurin kreivi —", siten alkoi kirje, jonka ylpeä savoijalainen oli alentunut lähettämään Geneven harhaoppisille. Seurasi sitten joukko arvonimiä sekä lyhyt osotus "Noille Genevessä", aivan kuin olisi etsitty kaikkein yksinkertaisinta kohteliaisuusmuotoa. Mutta seuraavat sanat olivat hyvin jännittävät. Kreivi suvaitsi ilmoittaa geneveläisille, että hänellä oli hallussaan eräs Germain de Caulaincourt, ranskalainen synnyltään mutta Geneven kansalainen. Tämä väärään ohjattu henkilö oli tavattu kreivin alueelta levittämässä vääriä oppeja, asettaen siten itsensä julkiselle rangaistukselle alttiiksi. Kaksi muuta Genevessä syntynyttä henkilöä oli sitäpaitsi kreivin vankilassa, nimittäin eräs Jacques de Maisonneuve eli Baudichon, jonka arveltiin olevan tämän kunnianarvoisen suvun nuorempaa haaraa, ynnä Jean Ardenot, hatuntekijäin ammattikunnan jäsen. Nämä myöskin ollen harhaoppisia olisivat ansainneet lyhyen tuomion. Mutta kreivi armossaan oli halukas kohtelemaan kaikkia näitä sotavankeina ja tarjoamaan heidät lunastettaviksi ja vaihdettaviksi.
Tässä kirjuri pysähtyi, ja Berthelier ihastuneena ei voinut olla sanomatta:
"Hyvä! Tahdomme maksaa viimeiseen ropoon asti, ja niin tahtovat kaikki ranskalaiset herra de Caulaincourtin puolesta. Maisonneuve pitää kai sukulaisestaan huolta ja hatuntekijä saa kääntyä tovereihinsa."
"Kärsivällisyyttä, ystäväni", ensimäinen neuvos sanoi totisena. "Rahaa ei siellä haluta. Herra kirjuri, lukekaa edelleen!"
Kirjuri kumarsi. "Nykyään on", hän jatkoi, "nykyään on kaupungissanne nuori nainen, kreivin sukulainen, jonka hänen ylhäisyytensä haluaa saada" — tässä Berthelier äkkiä kohotti päätään katsahtaen kirjuriin nähtävästi hämillään — "haluaa saada takaisin", hän toisti. Sitten suoristaen itseään hän jatkoi: "Koska hän on tämän neidon holhooja oikeuden mukaan, pitäisi hänen saada tämä hoitoonsa, voidakseen kasvattaa häntä sopivasti ja arvonmukaisella tavalla ja asettaakseen hänet niitten tiluksien omistajaksi, jotka oikeuden mukaan kuuluvat hänelle." Seurasi paljo muita asioita puettuna komeasointuisiin sanoihin. Mutta kaiken tarkoitus oli hyvin selvää. "Antakaa nuori nainen minulle, ja te saatte kolme harhaoppistanne ehjinä ja terveinä. Tarjoan teille Germain de Caulaincourtin, Jacques de Maisonneuven ja Jean Ardenotin vaihdoksi neiti Castellarista, joka keskuudessanne on tunnettu nimellä Gabrielle Berthelier."
Ami Berthelier ei puhunut sanaakaan, ei huudahtanutkaan, mutta hän näytti siltä mikä hän todellisuudessa olikin — sydämeen haavoitetulta mieheltä.
Muuan neuvoksista, joka istuimeltaan voi nähdä hänen kasvonsa, sanoi sääliväisesti:
"Emme päätä mitään hätäisesti. Tämä juttu on tutkittava."
"Ja vaikka niin olisikin laita", sanoi toinen, "mistä voi kreivi tietää vaikka pistämme hänelle jonkun talonpoikastytön. Me saamme miehemme takaisin ja nauramme hänelle vasten kasvoja?"
"Geneven miehet toimivat kunniallisesti", sanoi ensimäinen neuvos äänessä syvä moite. "Ja tietysti kreivi pitää huolen sopivista varovaisuuskeinoista. Jatkakaa, herra kirjuri!"
Loppu kreivin kirjeestä, koristettuna suurella sanatulvalla ja kaunopuheliaisuudella, sisälsi seuraavat tiedonannot: Lapsen, Olive de Castellarin, varasti sen vanhemmilta paholaisen johdatuksesta ja erään roistomaisen sukulaisen toimesta, joka toivoi perivänsä omaisuuden jos nämä kuolisivat lapsettomina, sen oma imettäjä. Tämä, nimeltään Josefine Mendol, antoi lapsen sitten parempaan talteen sisarelleen, hyvinvoivan talonpojan Robinetin vaimolle. Hän sai nämä Robinetit tulemaan Geneveen, missä asuivat eräässä esikaupungin talossa, jonka asukkaansa olivat hävittäneet peljäten savoijalaisten hyökkäystä. Hän kadotti Robinetit ynnä lapsen näkyvistään sen jälkeen, eikä kuullut ennenkun pitkän ajan perästä, että he molemmat olivat kuolleet kulkutautiin, mutta että lapsi oli elossa ja että muuan Geneven kansalainen oli ottanut sen omakseen. Kuolinvuoteellaan omantunnonvaivojen ahdistamana hän oli kertonut kaikki nämä asiat ripittäjälleen, velvoittaen hänen tekemään ne tunnetuiksi lapsen sukulaisille.
"Kaunis juttu tämä!" sanoi toinen neuvos, jonka nimi oli Bonna. "Mutta kysyn teiltä, miten on todistettu että se kansalainen, joka otti lapsen omakseen, oli juuri herra Ami Berthelier, joka nyt on tässä edessämme saapuvilla?"
"Tässä on enemmän", sanoi kirjuri, joka oli huolella tutkinut paperia toivotellen, että ruhtinas olisi käyttänyt taitavampaa kirjuria sekä vähemmän sotkenut kirjoitustapaa savoijankielisillä omituisuuksilla. "Antakaa kuulua sen kokonaisuudessaan", sanoi ensimäinen neuvos.
"Muutamia kuukausia sitten", kirjuri pitkitti, "eräs Castellarin suvun vanha palvelija, tietämättä näistä asioista, sattui olemaan kaupungissa suojelijat mukanaan omilla asioillaan. Hän näki tämän nuoren naisen ja hämmästyi hänen näköisyyttään äitiinsä, jonka hän vallan hyvin muisti, vaikkakin tämä oli kuollut kauan sitten. Kyseltyään kaupunkilaisilta, hän kuuli neidon olevan herra Ami Berthelierin ottotytär. Siinä ei vielä ole kaikki. Petollinen imettäjä ei tahtonut — kuten näkyy — kaikkia merkkejä lapsen syntyperästä hävittää. Mikä kummallisempaa hänenlaiselleen alemman luokan naiselle, hän osasi lukea ja kirjoittaa, opittuaan nämä taidot rouva de Castellarilta. Hän kirjoitti lapsen todellisen nimen hänen vanhempiensa aseman ja arvon, sulkien sanotun kirjoituksen pieneen kukkaroon, jonka ripusti lapsen kaulaan ikäänkuin koristeeksi." Kirjuri laski paperin pöydälle ja otti pois silmälasinsa.
"Herra Berthelier", kysyi ensimäinen neuvos hyvin kohteliaasti, "onko teillä mitään tietoa tästä paperista?"
Berthelier selvitteli ääntään; mutta se oli yhä karkea ja kaikui hänestä itsestäänkin jotenkin oudolta.
"Minä tunnen sen", hän sanoi, "se oli hukassa, luuloni mukaan hävitetty. Mutta joku viikko sitten löysin sen jälleen. Sen sisältö on aivan kuin yllä luettu". Viime sanat olivat sortunutta kuiskausta.
"Teidän täytyy huomata, herra Berthelier", virkkoi Amblarde Corne vakavasti, "ettei meillä ole valitsemisen varaa. Meidän täytyy luovuttaa hänet."
"Ei se ole niinkään huonosti kun voisi olla", eräs neuvoston jäsen huomautti. "Neito joutuu sukulaistensa ja ystäviensä huomaan. Kenties saa kauniit perinnöt."
"Mutta te unhotatte", sanoi kolmas neuvos Aubert, tunnettu kyvykkääksi apteekkariksi ja kiivaaksi protestantiksi. "Te unhotatte, että siten jätämme lapsiraukan sielun kuoleman vaaroihin. He tekevät hänestä paavilaisen."
"Suvaitkaa kuulla, herrani", sanoi kirjuri, "tässä on jonkinlainen jälkikirjoitus, jota en ole ennen huomannut."
"Lukekaa se", sanoivat useat äänet yht'aikaa.
"Kreivi on armossaan suvainnut ottaa mietittäväkseen sen surettavan asianhaaran, että nuori neiti ilman omaa syytään on tähän asti opetettu ja kasvatettu turmiollisissa opeissa" — niin hän sanoo, herrani; olen pakotettu lukemaan hänen sanansa kuten ne ovat kirjoitetut — "turmiollisissa, niin sanotuissa reformeeratuissa opeissa. Hän haluaa vakuuttaa lapsen nykyisille holhoojille, ettei mitään rajoituksia neidille aseteta uskonnon asioissa. Myöskin hän kiittää näitä hyväntahtoisuudestaan neitiä kohtaan ja katsoo olevansa velvoitettu korvaamaan sen sopivassa tilaisuudessa."
"Kauniita sanoja!" sanoi Aubert. "Kuinka paljo niihin voi luottaa?"
"Jos teidän korkea-arvoisuutenne sallivat, niin olisi minulla jotakin sanottavaa." Puhuja oli pieni, vähäpätöisen näköinen, kierosilmäinen mies. Mutta hänellä oli jonkin verran arvoa kaupungissa. Hän oli neuvoston jäsen ja sitäpaitsi ompelijain kunniallisen ammattikunnan vanhin. "Tunnen Lormayeurin kreivin erittäin hyvin. Voinpa hyvinkin sanoa lausetavan mukaan: 'Olen mitannut hänet'."
"Enemmän kuin yhdellä tavalla, herra Pradel", sanoi nuorin neuvoksista, ja yksi ja toinen vakava katse hilpeni hiukan. Pradelin ammattimaine ulottui Savoijaan asti. Hän oli useamman kuin kerran sopivan turvan suojassa käynyt Lormayeurin linnassa, asettaakseen taitonsa sen omistajan palvelukseen.
"Tunnen kreivin", hän alkoi uudelleen. "Hän on kuten kaikki muutkin ylimykset — itse ensin, paavi toiseksi, tiluksien ruhtinas kolmanneksi ja lopuksi kuka hyvänsä. Kun sanon 'itse', tarkoitan kultaa ja maita hänelle itselleen. Siihen katsoen on tämäkin asia pohjaltaan saman luonteinen. Hän tahtoo neidon käsiinsä johonkin tarkoitukseen saadakseen hänen omaisuutensa omaan verkkoonsa. Saavutettuaan sen, hän ei ole piittaava ollenkaan tytöstä tai hänen uskonnostaan."
Syntyi äänettömyys. Sitten sanoi neuvos Corne vakavasti. "Velvollisuutemme on selvä. Asia on kumminkin äänestettävä tavan mukaan oikeassa järjestyksessä. Herra Bonna, kunnioitettu toveri, mitä te sanotte?"
Neuvos Bonnan ajatus oli valmis, kuten jokaisen toisista. Mutta hän ei voinut antaa ääntään, Berthelierin tuskainen katse kiinnitettynä hänen kasvoihinsa.
"Vartoon", hän sanoi, "kunnes herra Berthelieriä on pyydetty siirtymään salista."
Enempää odottamatta Berthelier nousi äänetönnä ja vetäytyi etukamariin. Neuvos Bonna oli oikeassa. Ei kenkään saisi olla läsnä kun äänestetään hänen omasta kuolemantuomiostaan. Ami meni akkunan luo, nojautui sitä vastaan ja katseli ulos kadulle. Tuskan tunteet kulkivat hänen mielessään, jommoisia hän ei ollut tuntenut pitkiin aikoihin eikä arvellut enää tuntevansa. Kielet, jotka tuntuivat katkenneilta ijäksi siinä myrskyssä, joka mursi hänen nuoruutensa, väreilivät nyt hirveästä tuskasta. Vielä kerran hän oli joutunut rakastamaan. Ja kyky rakastaa on samalla kyky kärsiä. Nyt tuo lapsi, joka oli hänen lapsensa kaikilla siteillä ja oikeuksilla paitsi syntyperän, menisi pois häneltä ja menisi ijäksi! Jos se vaan tulisi hyväksi Gabriellelle voisi hän sen kestää. Mutta että hän, tuo Geneven lapsi, tuon uuden uskon — jolla oli semmoinen salaperäinen voima temmata ja pitää sielut, joihin se koski — kasvatti viskattaisiin julmien paavilaisten joukon keskelle —, se ajatus oli sietämätöntä! Lilja okaiden keskellä! — Hänet revittäisiin ja kiusattaisiin, kukatiesi kuoletettaisiinkin heidän joukossaan. Ei, sitä ei hän salli! Hän kieltäytyy luovuttamasta lastaan ja kärsii seuraukset. Hän tahtoo uhmata neuvostoa, valtuustoa, koko kaupunkia; — mitä huolii hän niistä!
Ah! Mutta sitten —. Takana olivat nuo miehet, joista hän piti. Tahtoiko hän, jos voisikaan, heittää jalon ystävänsä de Caulaincourtin, puhumattakaan toisesta kahdesta, hitaaseen kidutuskuolemaan? Rakkaus häntä kohtaan, kaikilla oikeuden ja kohtuuden siteillä vahvistettuna, kuohui jälleen hänen sydämessään ja epäsi ajatuksenkin siitä. Mahdotonta on hylätä hänet. Ja kumminkin! — Oh, aivan mahdotonta on myöntyä tuohon toiseen ehtoon! Hän tunsi olevansa kuin villipeto verkossa, kykenemätön taistelemaan, kykenemätön liikkumaan. Hän voi ainoastaan kärsiä.
Kirjuri seisoi ovella. "Herra Berthelier, kunnianarvoinen neuvosto haluaa teitä tulemaan saapuville."
Hän totteli ja seisoi neuvoston edessä kuten mies, joka odottaa kuolemantuomiotaan.
Ensimäinen neuvos puhutteli häntä lempeällä, kohteliaalla äänellä. "Teidän täytyy huomata itsekin, kunnioitettava herra Berthelier, ettei teille ole jätetty valitsemisen sijaakaan tässä asiassa. Nämä kolme arvoisaa kansalaista ovat pelastettavat. Siksi hyväksymme Lormayeurin kreivin ehdot. Ja koska he epäilemättä kituvat hänen vankilassaan kaiken tämän aikaa kurjan niukalla leivällä ja vedellä, on yksimielinen ajatuksemme, että mitä on tehtävä, se on tehtävä pian. Sentähden me vaadimme teiltä, valanne ja kansalaisvelvollisuutenne perusteella, että pidätte tämän neidon, tunnettu nimellä Gabrielle Berthelier, valmiina kolmessa päivässä rehellisesti vaihdettavaksi Germain de Caulaincourtiin, Jacques Baudichoniin ja Jean Ardenothon. Pyydän teitä, herra Berthelier, että jos teillä on jotakin sanomista, puhukaa vapaasti. Tahdomme kuulla teitä kaikella suosiolla."
"Minulla ei ole mitään sanottavaa. Tottelen arvoisaa neuvostoa", sanoi Berthelier murtuneena. Hän kääntyi mennäkseen. Sitten, muistaen että nämä miehet edustivat Geneveä, kääntyi hän jälleen ja kumarsi, astuen sitte ulos.
Ovella Norbert juoksi hänen luokseen vaatien uutisia.
"Isäsi on pelastettu", sanoi Berthelier.
"Mutta miten — miten? Kertokaa minulle kaikki!" huusi Norbert. "Onko se tapahtunut lunnaitten avulla?"
"Kyllä, kalliilla lunnaalla."
"Kuinka paljo?"
"Elä kysy minulta enempää. Pyydän vielä, että annat minun mennä kotiin yksin."
Hän viittasi pojan pois, joka olisi tahtonut ojentaa hänelle käsivartensa ja joka nyt jäi seisomaan paikalleen, mieli täynnä iloa ja kauhistusta, vanhuksen raskaasti ja vaivaloisesti kompuroidessa katua alaspäin.