XII LUKU.
Lusikka-ritari.
"Lienee kultaa pien' kätönen tuo,
Kosk'et sen omastas poistua suo."
E.B. Browning.
Kevään hengetär vietti suloisia, hyvätuoksuisia juhliaan Savoijan kauniissa laaksossa. Oranssipuut olivat valkeina komeoita kukkia ja villihyasinttien muodostama matto niiden alla, siellä täällä tummanpunaisten vuokkojen pilkkomana, näytti maan läpi tunkevalta pilvellä. Korkealla yläpuolella kohisivat ikuisten vuorten kimaltelevat huiput seisoen kuin pappeina maan ja taivaan välillä tallaamattoman lumen verhoamina.
Aivan välinpitämättömänä tästä kauneudesta näytti olevan yksinäinen hevosmies, joka ratsasti laakson yli kulkevaa ratsaspolkua. Hän oli hyvän näköinen, yhden- tai kahdenkolmatta ikäinen nuorukainen, puettu kauniiseen ratsastuspukuun, joka oli varustettu muodin mukaisella hausse coll'illa eli korkealla kirjaillulla kaulurilla, päässä hänellä oli sulkaniekka lakki, joka oli lisäksi koristettu omituisella lusikantapaisella kultahelyllä. Hänen piirteensä olivat säännölliset ja olisivat olleet miellyttävätkin, jollei niillä olisi näkynyt kieltämättömän huolen ja tuskan ilmettä. Ei varmaankaan kukaan olisi hänen kasvoistaan arvannut, että Viktor de Lormayer ratsasti rakastamansa naisen talolle. Tässä maailmassa on ikävämpiäkin kohtauksia kuin ero, ja nyt puheenaoleva oli yksi sellaisia. Kerran tai pari nuori ratsumies koetti lyhentää matkaansa juoma- tai metsästyslaululla, mutta pian kuolivat sanat hänen huulilleen. Hän vaipui ikävään äänettömyyteen, minkä hän keskeytti ainoastaan hiljaisilla kirouksilla luultavasti itselleen tai huonolle kohtalolleen.
Viimein tullessaan ulos laaksosta hän sai näkyviinsä ikävän, puoliksi raunioituneen tornin eli varustuksen, jonka ympärillä oli muutamia viljeltyjä kenttiä. Hän ratsasti näiden läpi ylös takaportille, jolle hän koputti kuusi kertaa, kovaa ja hiljaa vuoron perään.
Se oli varmaankin edeltäpäin sovittu merkki. Pian ijäkäs palvelija avasi oven ja tervehti häntä syvästi kunnioittaen.
"Suvaitseeko nuori herrani asettua matoilla varustettuun huoneeseen?" hän kysyi. "Menen noutamaan Rosan ja huolehdin teidän korkeutenne hevosesta."
"Kiitos, vanha ystävä", sanoi Viktor ottaen pois päähineensä. "Miten herrasi jaksaa?"
"Niin hyvin kuin vain mahdollista, herra kreivi, niin hyvin kuin vain mahdollista. Mutta hän on hyvin vanha. Toinen jalka on haudassa, niinkuin sanotaan. Oh minua, hänen elämän ratansa on melkein lopussa!"
Viktor ajatteli, ettei palvelijallakaan ollut paljoa jälellä radastaan, mutta hän ei sanonut sitä. Lausuihan vaan:
"Antakaa jonkun pojista pitää hevostani, Pietro, sillä minä en voi viipyä täällä." Hän meni eteisen läpi matotettuun vierashuoneeseen.
Hän tunsi hyvin tämän, vanhan äidinpuoleisen sukulaisensa omistaman talon. Philibert de Mayne oli sortunut ja köyhtynyt savoijalainen aatelismies, joka noissa raa'an ajan vaiheissa oli niin huonosti menestynyt, ettei hänellä ollut kirjavan ja myrskyisen elämänsä lopulla muuta kuin tämä puoleksi raunioitunut linna ja jokunen laiha pelto sen ympärillä. Hänellä oli kumminkin toinen aarre, tavaroista paras ja rakkain: orpo tyttärentytär, kaunis pieni Arletta.
Tämä se olikin, eikä vanhempi kamarinainen Rosa, joka avasi oven huoneeseen ja liukui pehmeästi sisään.
Viktor oli istunut huoneessa pöydän ääressä kasvot käsiin kätkettyinä. Mutta hän olisi kuullut nuo keveät askeleet, kuten arveli, syliä syvälle hautaansa. Hän hypähti ylös ja kääntyi tyttöä kohden kasvot hehkuen. Mutta seuraavalla hetkellä tuskan ilme ne taas sumensi.
Kun heidän kätensä yhtyivät, lausui kumpikin ainoastaan yhden sanan:
"Arletta!" — "Viktor!"
Viktor läheni tyttöä syleilläkseen häntä. "Ei!" sanoi Arletta, vetäytyen takaisin. "Sen aika on ohitse. Tiedän kaiken."
Viktorin huulet liikkuivat, mutt'ei ääntä kuulunut niiltä. Tyttö jatkoi:
"Viime viikolla Pietro oli Lormayerissa. Siellä ei puhuta mistään muusta kuin geneveläisestä morsiamesta, jonka kautta voitatte takaisin Castellarin tilukset."
"En piittaa niistä. Vihaan niitä. Tahtoisin antaa ne kaikki yhdestä ainoasta hiuskiharasta päässäsi!" puhui Viktor intohimoisesti. "Arletta, kuule minua! En voi jättää sinua enkä tahdokaan."
"Hyi, Viktor! Ne ovat tyhjiä sanoja, joita sinun ei olisi pitänyt puhua, eikä minun pitäisi kuunnella. Sinulla ei ole mitään vaalia."
"Mutta minulla on. Kerron isälleni että geneveläinen morsian minun puolestani saa hukkua Geneven järveen."
"Kuten tahdot! Muista ainoastaan jos niin teet, ettei se ole geneveläinen morsian — pyhimykset antakoon anteeksi, jos kiroon häntä — vaan köyhä, vanha isoisä ja minä itse, jotka taidamme menehtyä tien viereen kylmästä ja nälästä."
"Minä tahdon pitää huolta teistä."
"Kuinka? Sinähän olet itse johonkin Lormayeurin tyrmään teljetty vanki, ja me olemme ajetut pois tästä ainoasta turvapaikastamme. Tunnen isäsi. Hän on hillitön vihassaan; mutta senkin hän voi lannistaa ahneutensa vuoksi. Hänen ahneuttaan ei voi pitää aisoissa mikään asia taivaassa eikä helvetissä. Ei, Viktor, meidän välimme ovat lopussa. Me lapset olemme leikkineet leikkimme loppuun, olemme yhdessä unelmoineet. Nyt olemme hereillä, ja siksi meidän on unhotettava entinen ja sanottava jäähyväiset."
"En voi, en voi!"
Arlettan ylpeä huuli nyrpistyi ja hänen tummat silmänsä säihkyivät. "Et voi! Onko se miehen puhetta?" hän lausui.
"Taistella puolestasi voisin miehen tavalla. Olisin sankari. Mutta jos minun pitää heittää sinut, olen lapsi." Hänen päänsä painui jälleen alas käsiin.
"Silloin kohtelen sinua kuin lasta, joka oletkin. Teen sen sinulle, mitä itse olet liian heikko tekemään. Kuulkaa, herra kreivi, minä jätän teidät. Mitä välillämme on ollut, se ei enää ole mitään minulle."
Viktor hypähti pystyyn ja tarttui tytön molempiin käsiin. "Arletta", hän huusi, "sinä et koskaan ole rakastanut, niinkuin minä. Ei, ei — sinä et ole tehnyt niin! Katso kasvoihini ja kerro kaikki minulle!"
Arletta puri huuleensa, kunnes siitä tuli veri, yksi ainoa suuri pisara lumivalkealle hampaalle. Sitten hän lausui kylmästi:
"Herra de Lormayeur, te loukkaatte minua. Antakaa minun mennä, herrani."
Viktor hellitti hänen kätensä ja mutisi, tunteittensa äkillisesti vaihtuessa: "Anna anteeksi, rakastettuni! Teen sinulle väärin."
"Ei se ole väärin. Sinä vaan et saa tehdä kysymyksiä minulle. Etkä saa tehdä tätä kovemmaksi meille molemmille." Viimeisiä sanoja lausuessaan luja ääni vapisi hiukan.
"Mitä muuta tämä voi olla kuin kovaa, sietämättömän kovaa?"
"Teille on kotonanne kyllä lohdutus. Mitä minuun tulee", Arletta lisäsi ylpeästi, "elkää luulko, herra kreivi, että kuihdun pois lemmettömänä neitinä teidän tai kenenkään miehen tähden. Kaukana siitä! Tyyssija ja iloinen vastaanotto odottaa minua Chamberyn ursuliininunnien luona. He kaikki ovat hyvistä perheistä lähteneitä neitejä. Siellä saan sitte, kun isoisäni menee Jumalan luo, levätä rauhassa. En unhoita rukoilla puolestanne, herra de Lormayeur. Sitäpaitse on sivullanne miekka, ja maailma on avoinna edessänne. Te saatte kamppailla ja taistella."
"Ja palaat takasin hyljättynä, sydän tyhjänä!"
"Ei —." Mutta Arletta lopetti tähän, sillä jalomielisyys kielsi häntä toivottamasta kreiville onnea geneveläisen morsiamensa kanssa. "Ei; miehen elämässä on useita asioita, jotka täyttävät hänen sydäntään."
"On olemassa ainoastaan yksi, joka täyttää koko elämäni."
"Niin te ajattelette tänään. Mutta, Viktor, tämä puhe on hyödytöntä, ja vielä pahempaakin. Se tuottaa vaan mielipahaa kummallekin. Jos ette ole tarpeeksi mies lopettamaan sitä, teen minä sen. Sana vaan kreiville, teidän isällenne ja ette te, vaan isoisäni ja minä saisimme kestää hänen kostonsa painoa. Jos vielä kerran tulette, täytyy toimittaa hänelle se sana."
Koko tämän ajan Rose, kamarineito, odotti ja vartoi ulkopuolella vapisten lemmikkinsä puolesta. Viimein hän kääntyi pois, hankki viiniä ja leivoksia ja toi ne sisään. Viktor seisoi akkunan edessä kasvot pois käännettyinä, Arletta pöydän ääressä kylmänä, mutta kalpeana kuin marmori.
"Tämä nuori kreivi ei saa paastoten jättää meitä", sanoi Rose asettaen pöydälle hopeatarjottimen, jonka hän oli tuonut mukanaan. Kädellä, joka vaan vähä vapisi, Arletta täytti yhden korkeista venetsialaisista laseista ja tarjosi sen Viktorille. Tämä kohotti sen huulilleen sanoen: "Neitini, juon terveydeksenne ja iloksenne". Ne olivat viimeiset sanat, jotka Rose kuuli jättäessään huoneen. Mitä muita jäähyväisiä nämä kaksi rakastavaa lienevät ottaneet, sitä ei kumpikaan koskaan kertonut. Viimein Viktor tuli ulos kasvot kalpeina, nousi ääneti satulaan ja annettuaan Pietrolle kultarahan ratsasti pois.
Savoijalainen tyttö oli osottaunut yhtä urheaksi kuin hänen tuntematon sisarensa Genevessä. Mutta hänen sielunsa oli valettu lujemmasta aineesta kuin Gabriellen. Geneven tytölle ei olisi käynyt hyvin, jos hän olisi ollut kilpailijattarensa vallassa tänään.
Arletta seisoi vartoen, kunnes Viktor oli kadonnut. Sitten hän tuli takaisin matotettuun vastaanottohuoneeseen, otti kalliin lasin, josta Viktor oli juonut, ja viskasi sen lattialle pirstoiksi. Eivät mitkään huulet saaneet koskettaa sitä Viktorin jälkeen. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän kumartui, otti yhden kappaleen ja kätki sen povelleen.
Sillä välin Viktor palasi Lormayeuriin. Hän oli tuomittu kumartamaan niskansa ikeen alle, vaikkakin se oli vastenmielinen. Tuomio ahdisti häntä joka hetki yhä välttämättömämpänä ja vastustamattomampana. Vastustus ei olisi vaatinut ainoastaan rohkeutta, vaan sankaruutta, eikä Viktor de Lormayeur ollut mikään sankari. Hän oli ainoastaan kohtelias ja kunnollinen nuori savoijalainen aatelismies. Hänen jäätyään varhain yksin äidistään kasvatti hänet ankara, lemmetön isä ja joukko palvelijoita, jotka tottelivat hänen pienintä oikkuansa. Ei hän ollut saanut muuta kasvatusta, paitsi taidon lukea ja kirjoittaa tavan mukaan sekä tarpeellisen taidon sotaisissa ja ritarillisissa harjoituksissa. Hänet oli opetettu erittäinkin vihaamaan reformeerattuja ja kaikista enimmän geneveläisiä. Isänsä toimesta hän oli yhtynyt savoijalaisten aatelismiesten ligaan, jota kutsuttiin "lusikan liitoksi". Sen merkkinä kannettiin povella tai päähineessä kultaista lusikkaa.
Tämä seikka lisäsi sitä pelkoa ja hämmästystä, jolla hän oli kuullut kohtalonsa isänsä huulilta. Hänen piti naida neito, joka oli kasvatettu vääräoppisessa kaupungissa, porvarien, raakalaisten ja konnien joukossa! Mikä kohtalo Lormayeurin perilliselle!
Vielä kerran palattuaan käynniltään Arlettan luota hän uskalsi esittää vastamuistutuksensa. Hänen isänsä lopetti puheen lyhyeen.
"Ole alallasi, poika, jos sinulla on jälellä hitunenkaan järkeä tyhmässä päässäsi! Kaikkien pyhimysten nimessä! Tämä on kylliksi tekemään miehen hulluksi, kun kuulee sinun näyttelevän tyhmyriä kaikkine joutavine väitteinesi. Samalla aikaa tuo lurjus, tuo raaka paholainen pitää hallussaan Castellarin laveita tiluksia, joiden suora perillinen tuo tyttö on. Ei ole muuta keinoa vallata maita mieheltä, kuin saada tyttö haltuunsa. Silloin ainakin ruhtinas on tekevä oikeuden tytölle ja meille. Sitten voimme nakata Santanan takaisin samaan allikkoon, mistä on tullutkin."
"Isäni kreivi, miksi ette ota haltuunne tyttöä ja maita ja jätä minua rauhaan?"
"Kyllä kai! Ja jättää hänet vapaaksi myöskin mennäkseen naimisiin Santanan kanssa, joka vaan olisi kovin iloinen saadessaan siepata tuon omistusoikeuden. Tai ehkä tyttö menisi luostariin ja jättäisi kaiken omaisuutensa äidillemme kirkolle. Kiitoksia vain! En ole eilispäivän lapsia. Neiti Olivie on hyvin sen arvoinen, että samalla ostan mukana noita kerjäläisiä, harhaoppisia."
"Sitä en epäile, herrani. Epäilen vaan, onko hän minulle uhrauksen arvoinen."
"Minkä uhrauksen, sinä tyhmeliini? Naida kaunis morsian? Vanha Muscaut lauloi ylistystä hänen ihanuutensa kunniaksi."
Viktorilla ei ollut rohkeutta sanoa englantilaisen runoilijan kanssa:
"Mitäpä immen sievyydestä,
Kun lemmi häntä en sydämestä!"
Hän voi vaan vaijeten kääntyä poispäin.
"Seis!" sanoi hänen isänsä. "Nämä porvarit ovat hätäisiä peläten kadottavansa niin hyvän saaliin. Kolmantena päivänä he lienevät valmiita. Sinun pitää mennä ja noutaa tyttö. Muista että näytät paraat puolesi ja koko hilpeytesi. Minä toimitan mukaasi kauneimman saattueen mitä vaan saan kokoon. Samoin lähetän kuorma-aaseja suojateltan kera ynnä hyvän varaston virvokkeita matkaa varten. Ilma on kaunis, ja te voitte yöpyä nuotiolle läheisyydessä, niin että tulette vallan varhain kohtauspaikalle. Siten yhden pitkän päivän ratsastus, jonka pitäisi olla päivän pitkä huvi hänelle, tuo hänet turvassa kotia. Ja sinä olet matkalla hänen kuuliainen ja kohtelias ritarinsa ja palvelijansa. Jollet voi käyttää hyväksesi semmoista tilaisuutta kuin tämä on, olet varmaan vielä suurempi pöhköpää kuin luulinkaan."